perjantai 26. elokuuta 2011

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Kerjäläistyttö on Rose, joka asuu pienellä paikkakunnalla vaatimattomissa oloissa isänsä, äitipuolensa Flon (äitipuoli, kuin saduissa!) ja velipuolensa Brianin kanssa. Isä on puuseppä ja Flo pitää pientä kauppaa samassa talossa, jossa perhe asuu. Isä kuolee, kun Rose on vielä koulussa. Rose saa stipendin yliopistoon, menee rikkaisiin naimisiin, eroaa ja elämä kulkee edelleen.

Kirjan alku (tai oikeastaan vähän alle kolmasosa), kun Rose asuu perheensä luona, on lupauksia herättävää. Sitten tarina jotenkin väljähtyy. Miehet, rikas Patrick ja muusikko Clifford, varsinkaan Clifford, eivät ole Roselle yhtä vahvoja vastavoimia kuin Flo.

Minulle Kerjäläistytöstä jäi vahvimmin mieleen Rosen etääntyminen kasvuympäristöstään. Kun hän tulee opiskeluaikana käymään entisessä kodissaan, jossa Flo on asennuttanut keittiöön loisteputket, hän ajattelee: "Ei köyhyys ollut pelkästään kurjuutta, (-) . Ei se ollut pelkkää puutetta. Köyhyys oli sitä, että laitettiin rumat loisteputket ja ylpeiltiin niistä." Rose oli lapsi ennen toista maailmansotaa. Suomessa sama ilmiö tapahtui myöhemmin, kuusikymmentäluvulla ja ehkä vasta seitsemänkymmentäluvullakin. Nuoret lähtivät opiskelemaan ja joutuivat - tai pääsivät - aivan uudenlaiseen ympäristöön. Muutoksen ulkoisesti havaittavia merkkejä oli esimerkiksi erilainen puhetapa tai se, millaisia tavaroita kotiin hankittiin. 

Kirjan lopussa Rose joutuu hoitamaan Flon muuton vanhainkotiin. Hän muistelee, kuinka oli lukenut ystävilleen yhtä Flon lähettämää kirjettä. "Hän luki näyttääkseen mikä kuilu hänet erotti menneisyydestään, vaikka tajusikin ettei siinä ollut mitään tavatonta."

Kerjäläistyttö on ollut bloggaajien suosiossa. Siitä on kirjoittanut moni, mm. Satu ja Anna Elina.

Alice Munro: Kerjäläistyttö
Tammi, Keltainen pokkari. 259 s.

tiistai 23. elokuuta 2011

Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta (runohaaste)

JA ÄKKIÄ ON ILTA

Jokainen yksinään maan sydämellä
...
...

Jennin runohaaste palautti mieleeni tämän pienen kolmirivisen runon, joka on pysähdyttävä. Tunnelmaltaan se sopinee syksyn alkuun ja piteneviin iltoihin.

Salvatore Quasimodo, kokoelmasta Ja äkkiä on ilta
Kirjayhtymä 1962.

perjantai 19. elokuuta 2011

Mario Vargas Llosa: Vihreä talo

Mario Vargas Llosa sai Nobelin palkinnon vuonna 2010. Aloitin Vihreän talon kevättalvella, mutta luettuani muutaman kymmenen sivua huomasin, että kirjaan pitää voida keskittyä pitempään kuin vain hetki kerrallaan. Siirsin kirjan odottamaan kesää. Kesälläkin on ollut jatkuvasti muuta luettavaa, joten Vihreä talo oli jäädä lukematta, kunnes lopulta päätin, että minun täytyy tutustua tähänkin nobelistiin.

Vihreä talo alkaa karmivalla kuvauksella ryöstöstä. Nunnat vievät intiaanikylästä kaksi tyttöä sotilaiden avustuksella. Nunnat ajattelevat tekevänsä tytöille hyvää ottaessaan heidät oman kulttuurinsa piiriin, pois pakanuudesta ja alastomuudesta.

Intiaanit ovat muutenkin valkoisten (joita kirjassa kutsutaan kristityiksi) riiston kohteena. Heiltä ostetaan kumia ja nahkoja joidenkin helyjen hinnalla ja myydään eteenpäin kalliilla. Toimintaa harjoittaa kuvernööri ystävineen, ns. isännät. Kun ryöstäjät iskevät myyntiketjuun,  isännät kokevat, että heidän etujaan on loukattu verisesti.

Kirjassa on paljon henkilöitä. Tärkeimpiä ovat Bonifacia, tyttö, jonka nunnat kasvattivat ja sitten karkoittivat ja joka joutuu lopuksi Vihreään taloon, Lalita, tyttö, joka seuraa miestä viidakkoon, kippari Nieves, joka maksaa kovan hinnan siitä, että on jonkun aikaa väärässä seurassa, rosvo Fushia, jonka kohtalo on kammottava, sekä don Anselmo, mies, joka perustaa Vihreän talon ja rakastuu.

Vihreää taloa lukiessa pitää olla tarkkana. Siinä hypitään ajassa ja paikassa, jopa kesken kappaleen. Varsinkin keskusteluja kulkee yleensä kaksi päällekkäin. Aina ei heti tiedä, kuka puhuu ja mikä keskustelu on menossa. Kirjoitustapaan kyllä tottuu lukiessaan. Tuollainen tekniikka ei ole minun suosikkejani, joten saattaa kestää, ennenkuin alan lukea seuraavaa Vargas Llosan kirjaa.

Tietoni Perusta olivat olemattomat ennen tätä kirjaa. Tarkistin netistä, että aguarunat, huambisat ja shaprat ovat oikeita intiaaniheimoja. Viidakon kosteus lähes tunkee läpi kirjasta. Muut tapahtumapaikat, Santa Maria de Nieva ja Piura, ovat olemassa olevia kaupunkeja, eivätkä mitään García Márquezin Macondoja.

Vihreästä talosta löytyy seikkaperäisempi kirjoitus blogista Akanvirtaa.

Mario Vargas Llosa: Vihreä talo
Tammi 2010, 439 s. (Ensimmäinen painos 1978, Kirjayhtymä Oy.)

perjantai 12. elokuuta 2011

Henning Mankell: Savuna ilmaan

Tämä oli taas loppuviikon kevennyskirja. Tosin Mankellin dekkareita ei voi yleensä kutsua kevyiksi. Savuna ilmaan -kirjan aiheena on talousrikollisuus. Vaikka Mankell on saanut inspiraationsa 1990-luvun alun lamasta, kirjan aihe tuntuu tällä hetkellä taas ajankohtaiselta euron ollessa kriisissä, osakekurssien sahatessa vähän ylös ja enemmän alas ja nuorten mellakoidessa Englannissa.

Kirjan päähenkilö on nuori syyttäjä Louise Rehnström, joka on töissä kotipaikkakunnallaan. Hän selvittää autiolta luodolta löytyneen pääkallon alkuperää ja päätyy tutkimaan muutama vuosi aiemmin kadonneen liikemieshuijarin toimia. Suurliikemiehenä ja kunnan pelastajana esiintynyt mies oli aiheuttanut suuria taloudellisia menetyksiä sekä kunnalle että yksityishenkilöille. Vaikka huijari itse on kateissa, hänen rikoskumppaneitaan on jäljellä.

Mankellille tyypilliseen tapaan Louisen yksityiselämä on kirjassa mukana. Hänen miehensä on sosiaalidemokraattinen poliitikko, joka johtaa kuntaa. Hänen äitinsä on dementoitunut ja joutuu hoitokotiin. Louisen siskolla on monta lasta ja työtön mies, joten perheellä on rahahuolia. Louisen enokin esiintyy, varsin merkittävässä roolissa.

Esipuheessa Mankell kertoo aloittaneensa kirjan vuonna 1995, mutta huomanneensa pian, että tuotoksesta olikin tulossa elokuvakäsikirjoitus. Lopulta syntyi tv-sarja, joka on esitetty Ruotsissa vuonna 2000. Haudottuaan aihetta lisää Mankell päätti kuitenkin kirjoittaa myös kirjan. Esipuheessa hän korostaa, että kirja on itsenäinen teos, vaikka tarina on pääpiirteissään sama kuin tv-sarjassa.

Kirjan syntytaustasta johtunee kirjoitustyyli, tähän tapaan: "Tyhjä kahvila satamassa. On iltapäivä, ilta alkaa jo hämärtyä. Seurue on palannut viluissaan kaukaiselta luodolta." Kun tyyliin tottuu, Savuna ilmaan on aivan luettava kirja, vaikka ei parasta Mankellia olekaan.

Henning Mankell: Savuna ilmaan
Otava 2010. 320 s.

Sweetest Blog -haaste





Kiitos haasteesta Sinisen linnan Marialle! Minut siis haastettiin kertomaan lempivärini, lempiruokani ja minne haluaisin matkustaa.

Lempivärini on sininen - on ollut aina, lapsesta saakka. Tuon voisi ehkä arvatakin, jos katsoo blogini väritystä.

Lempiruoka on vaikeampi kysymys. Huomaan itsekin, että minulla ei ole ehdotonta lempiruokaa. Ravintolassa tulee usein otetuksi pastaa. Jos ehdin kotona paneutua ruuanlaittoon oikein ajan kanssa, teen espanjalaisia ruokia, esimerkiksi Pollo a la española (kanaa espanjalaisittain) tai Arroz con pollo (riisiä kanan kanssa). Niistä pidän.

Matkustuskohde on taas helpompi. Olen kiertänyt Eurooppaa. Toivematkakohteeni ovat Aasiassa: Vietnam ja Japani. Japanissa erityisesti Kioto ja Hiroshima.

Haluan ojentaa haasteen eteenpäin Kirjojen maailman Kirjahiirelle. Hänen bloginsa löysin vasta tällä viikolla.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta

Kirjan koko nimi on Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja. Luigi Pirandello oli italialainen kirjailija, joka sai Nobelin palkinnon 1934. Hän kirjoitti näytelmiä, romaaneja, novelleja. Vaikka Pirandello tunnetaan muualla loistavana novellistina, häneltä oli julkaistu suomeksi vain muutama yksittäinen novelli ennen tätä kirjaa. Kirja ilmestyi 2007. Suomentaja on Leena Rantanen. Hän on myös kirjoittanut Pirandellon elämää valottavat jälkisanat. Vuonna 2009 ilmestyi toinen Rantasen suomentamien Pirandellon novellien kokoelma, Ahdas frakki ja muita novelleja.
Luin ensin jälkimmäisen kokoelman. Veljeni suositteli minulle Pirandellon novelleja luettuaan Sitruunoita Sisiliasta. Hänen ja minun kirjamakuni ovat niin samanlaiset, että kun hän kertoo pitävänsä jostakin kirjasta, tiedän, että minäkin pidän siitä. Ostin siis kokoelman Ahdas frakki heti sen ilmestyttyä. Sitruunoita Sisiliasta -kirjaa olen etsinyt, mutta en ole löytänyt sitä edes verkkoantikvariaateista, joten lopulta lainasin sen kirjastosta.
Vaikka novellit on kirjoitettu sata vuotta sitten, ne eivät ole vanhentuneita. Ihminen on pysynyt samana. Hän on itsekäs, ilkeä, vahingoniloinen, mustasukkainen, taikauskoinen, mutta myös rakastunut ja uskollinen. Vanha Sisilia ja Rooma tuovat tarinoihin oman viehätyksensä.

Tyypillinen Pirandellon teema on novellissa Kottikärryt. Arvokas lakitieteen professori ja perheenisä kokee jotakin, joka koskettaa jokaista lukijaa: "Kauhistavana leimahduksena minuun iski varmuus, että oven edessä seisova mies, nahkasalkku kainalossa, tuossa asunnossa asuva mies - en ollut minä, ei koskaan ollut minä. Tunsin yhtäkkiä, että olin aina ollut ulkopuolinen tuossa kodissa ja tämän miehen elämässä, enemmänkin, en ole koskaan edes elänyt, tarkoitan elämää jota olisin halunnut ja jonka olisin tuntenut omakseni." Ja minkä ratkaisun herra professori keksiikään!

Jotkut novelleista ovat ankaria ja julmia. Varsinkin lasten kohtalot ovat kurjia. Toisaalta kirjassa on myös huumoria, usein piikikästä, kuten novellissa Totuus. "Ritarin vaimo donna Graziella Fiorìca, sormet täynnä sormuksia, posket rusinamehulla värjättyinä, koristautuneena kaikenlaisilla töyhdöillä kuin muuli jota viedään rumpujen säestyksellä vehnälastissa kirkkoon, -"

Nämä novellit ovat hienoimpia, mitä olen koskaan lukenut. Kirjan nimi on loistavasti valittu. Pirandellon novellit ovat kauniita ja kirpeitä, kuin sitruunat.

Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja
LIKE 2007. 270 s.

lauantai 6. elokuuta 2011

Marcello Mastroianni: Muistan...muistan

Pidän elokuvista ja elokuvista lukemisesta. Kirjahyllyssäni on mm. Gerald Mastin A Short History of the Movies, 1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään, Helena Yläsen Sata parasta elokuvaa sekä tietysti Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat ja Aki Kaurismäki. Muutama ohjaaja- ja näyttelijäelämäkerta on myös.

Muistan...muistan on poikkeuksellisella tavalla tehty kirja. Anna Maria Tatò kuvasi Mastroiannista dokumenttifilmin Mi ricordo, sì, io mi ricordo, samalla kun Mastroianni oli  Portugalissa kuvaamassa viimeiseksi jäänyttä elokuvaansa Viagem ao Princípio do Mundo (ohjaaja Manoel de Oliveira). Dokumentissa Mastroianni puhuu muistoistaan. Kirja on toimitettu hänen puheestaan. Suomennos on Tuula Saarikosken.

Mastroianni kertoo perheestään, vanhemmistaan ja veljestään, joka oli myös elokuva-alalla, leikkaajana. Toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia vilahtaa. Ura lähti alkuun teatterissa Luchino Viscontin ohjauksessa. Kirja ei ole kronologinen. Puhe vaikuttaa usein vapaalta assosiaatiolta, mutta on todennäköisesti tarkkaan harkittua. Yksityiselämän ihmissuhteita (tarkoitan: naisia) ei käsitellä.

Perusteellisimmin käsitelty aihe on näyttelijän työ, mikä on näyttelijä, miten elokuva ja teatteri eroavat toisistaan. Ohjaajista on paljon tekstiä, nimeltä mainitaan vain ne ohjaajat, joita Mastroianni arvostaa. Pisimmät tarinat ovat Federico Fellinistä. Syvällisiä pohdintoja (esimerkiksi Tshehovista) seuraa pieniä muistoja isän puusepänverstaasta tai kotona salaa pidetyistä hipoista.

Suuren näyttelijän mielenkiintoinen kirja.

Marcello Mastroianni: Muistan...Muistan
Tammi 1998. 187 s.

perjantai 5. elokuuta 2011

Pirkko Arhippa: On ruusu punainen

Perjantaina työviikon jälkeen halusin lukea jotakin nopeaa ja kevyttä. Otin kirjastosta Pirkko Arhipan dekkarin On ruusu punainen. Olen ollut aikanaan muutaman vuoden Turussa töissä. Tunnen siis Arhipan miljöön. On mukava lukea kirjaa, jonka tapahtumapaikat näkee mielessään. Samasta syystä luen joskus Outi Pakkasen kirjoja. Niissä tapahtumat ovat usein Helsingin Hietalahdessa, lähellä työpaikkaani. Ympäristö on niin tuttu!

Arhipan nykyinen päähenkilö on komisario Varpu Ahava, joka on taistellut monta vuotta alkoholismia vastaan, nyt jo pitkään menestyksekkäästi. Muita vakiohenkilöitä ovat Varpun ystävä Helena, siivooja, joka vanhoilla päivillään (kuusikymppisenä) on valmistunut maisteriksi ja työtoveri Sami perheineen. Tosin Samin perhe ei tässä kirjassa esiintynyt ja Samikin mainittiin vain pari kertaa. Varpun uutena läheisenä työtoverina on Tiia, terävä nuori poliisi.

Heti kirjan alussa murhataan turkulaisen kauppapuutarhan pääomistaja, joka on myös innokas ruusujen jalostaja. Juonesta ei sen enempää. Se ei ole tämäntyyppisissä kirjoissa tärkeintä.

Arhipan kirjoja on sikälikin kiva lukea, että niissä viitatataan nykymaailman tapahtumiin. Esimerkiksi tässä kirjassa Varpun asunnon vaihdon yhteydessä piikitellään valtiovarainministeriä. Kirja on ilmestynyt 2009, joten kyseinen henkilö taitaa nykyisin olla pääministeri. Arhippa ottaa myös usein kantaa luonnonsuojeluun, niin tässäkin kirjassa.

Pirkko Arhippa: On ruusu punainen
Kustannus-Mäkelä 2009. 230 s.

torstai 4. elokuuta 2011

Anita Brookner: Päivät Pariisissa

Tämä kirja tarttui mukaan äitini kirjahyllystä. Se on ilmestynyt suomeksi jo 1998. Olen lukenut monta vuotta sitten kaksi Brooknerin teosta, Naisten mies ja Yhteiset hetket, ja muistan pitäneeni niistä. Erityisesti mieleeni oli jäänyt hänen tapansa kirjoittaa lauseita, joiden loppu on jotain aivan muuta kuin alku antaa odottaa. Tästä kirjasta en nyt sellaisia löytänyt.
Kirjan alkuperäinen nimi on Incidents in the Rue Laugier, mutta nimi Päivät Pariisissa kuvaa kirjaa hyvin. Pariisi on nuorille päähenkilöille Maudille ja Edwardille pakopaikka, vapauden symboli (miten hyvin valittu; eikö Pariisi ole meille kaikille sitä). Ranskalainen Maud kaipaa pois kotoa Dijonista vapauteen. Englantilainen Edward kaipaa elämäänsä seikkailua ja rohkeutta. Kolmas keskushenkilö Tyler tekee päivät Pariisissa mahdollisiksi.

Kirjassa on paljon muutakin, mutta Pariisin tapahtumat ovat tärkeimmät. Ne vaikuttavat Maudiin ja Edwardiin heidän elämänsä loppuun saakka, kuten tulemme näkemään. Maudin ja Edwardin taustat ennen Pariisia kerrotaan, Tylerin ei niinkään. Hänestä tiedämme vain, että hän on komea, vastustamaton ja rikas. Kaikki rakastavat häntä. Tylerin toimia ihmettelevälle lukijalle ei ole välttämättä selvää, miksi. Minulle tuli jossain vaiheessa mieleen, että Tyler ei ole todellinen. Maud vertaakin häntä Apolloon: "He eivät tunteneet armoa, nämä jumalolennot, ja silti oli jotenkin tarkoituksenmukaista huutaa heitä avuksi, koska Tylerissa ilmeni niin kauniisti Apollon luonne, ..."
Kirjan tunnelma on alakuloinen, jopa silloin kun rakastetaan. Maud joutuu huomaamaan, että "Pariisi oli pettänyt hänet". Vapautta voi tavoitella, mutta elämä johtaa takaisin vankilaan. Velvollisuudentunto on liian voimakas.
En päässyt koko kirjan aikana irti tunteesta, että siinä kuvataan jotakin vanhaa aikaa. Kuitenkin tärkeimmät tapahtumat Pariisissa sijoittuvat vuoteen 1971. Vaikutelma on kirjailijalta varmaankin tarkoituksellinen.
Edellä kirjoittamani saattaa näyttää negatiiviselta, mutta pidin kirjasta. Päivät Pariisissa on kaunis, surumielinen teos, joka saa ihmisen miettimään elämää ja sen kulkua.

Anita Brookner: Päivät Pariisissa
Otava 1998. 378 s.

**********

Aivan toisesta asiasta: Olen lukenut tänä kesänä kovin vähän kirjoja. Yleensä luen paljon kesälomalla. Töiden alettua lukuaikaa jää vähän. Toivottavasti saan kuitenkin aikaiseksi muutaman blogikirjoituksen joka kuukausi. Viimeisin tauko johtui kesälomamatkasta Sveitsiin. Matkalla ei ollut mitään kirjallisia yhteyksiä tai tapahtumia. Bernissä huomasin Carl Spitteler - Strassen (Spitteler sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1919) ja Zürichissä ostin yhden Martin Suterin kirjan - siinä kaikki. Kerron matkasta matkablogissani.