perjantai 25. lokakuuta 2013

Kirjamessuilla torstaina

Pohjanmaan Antikvariaatti ja Planeetta-antikvariaatit
Vietin eilen koko päivän kirjamessuilla. Kirjabloggaajana sain sinne tällä kertaa ilmaisen lipun Suomen Messuilta.

Kuten ennakkojutussani kirjoitin, viihdyn Antikvaarisilla Kirjamessuilla. Aloitin siis antikvariaateista ja tutkinkin niitä perusteellisesti. Kahta etsimääni kirjaa en löytänyt, mutta muuten olen tyytyväinen ostoksiini, jotka onnistuin rajoittamaan vain kuuteen.
Kirjat näkyvät kuvasta, mutta tässä listaus:
  1. Christa Wolf: Medeia (tätä olen etsinyt kauan)
  2. Hermann Hesse: Ystävykset (puuttui Hesse-kokoelmastani)
  3. Hermann Hesse: Alppien poika (sama kuin edellä)
  4. Konstantin Paustovski: Valkoista kultaa (neuvostoklassikko, jota en ole lukenut)
  5. Pär Lagerkvist: Barabbas (tulee aikanaan Kuukauden nobelisti -sarjaani)
  6. Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956 (tästä olen blogannut, mutta lainasin kirjan; nyt halusin sen omaksi)

Jyrki Lappi-Seppälä, Jaana Kapari-Jatta, Kristiina Rikman, Ville Keynäs
Messuojelmassa minua kiinnosti eniten kääntäjien keskustelu Eroaako klassikoiden ja best sellereiden kääntäminen? Keskustelemassa olivat tunnetut kääntäjät Kristiina Rikman, Jaana Kapari-Jatta, Ville Keynäs ja Jyrki Lappi-Seppälä.

Kaikki neljä sanoivat, että heidän ensimmäinen ajatuksensa otsikon kysymyksestä oli, että ei eroa, mutta joitakin eroja keskustelussa löytyi. Kääntäjän asenteessa ei ole eroa, mutta best sellereissä kääntäjälle annettu aikataulu on tiukka, käytettiin jopa sanaa hirveä. Klassikoihin ainakin nämä neljä kääntäjää ovat saaneet tarpeeksi aikaa. Vanhoissa kirjoissa kieli on myös vanhaa. Keynäs esimerkiksi sanoi, että hänen tällä hetkellä kääntämänsä Rabelaisin kieli on sellaista, että nykyranskalainen ei ymmärrä sitä. Toisaalta klassikoista on olemassa tutkimuksia, jotka auttavat, mutta joihin perehtyminen vaatii aikaa. Ja klassikoista on olemassa paljon käännöksiä eri kielille, niitäkin voi käyttää tukena. En edes muista kuinka monelle eri kielelle tehtyjä käännöksiä Keynäs luetteli, että hänellä on Rabelaisista. Kristiina Rikman huomautti hauskasti, että kääntäessään ei voi edes aina tietää, kääntääkö tulevaa klassikkoa, ja mainitsi esimerkkinä Alice Munron.

Kääntämisestä yleensä puhuttiin myös. Kääntäjä joutuu usein perehtymään jonkun alan erikoissanastoon (Keynäs mainitsi esimerkkinä pitsinvalmistuskoneen). Nykyisin on sellainenkin ongelma, että joillakin erikoisaloilla ei ole termeille suomenkielisiä vastineita, vaan asiantuntijatkin käyttävät englanninkielisiä termejä.  Kääntäjän kokemusta ja jonkinlaista vaistoa tarvitaan, kun kirjoissa on sitaatteja, joita ei ole merkitty (esimerkiksi Hustvedt kuuluu käyttävän sellaisia). Keskustelun kuuntelijana ajattelin, että kääntäjällä täytyy olla huikea yleissivistys.

Kun yleisöstä esitettiin kysymys, millainen on hyvä käännös, niin vastaukseksi tuli, että kirjaa ei pidä tunnistaa käännökseksi. Sen pitää siis olla kuin kirja olisi kirjoitettu suomeksi.

Muustakin kuin edellä kirjoittamastani puhuttiin. Keskustelu oli todella mielenkiintoinen ja voimme olla iloisia, että meillä Suomessa on keskustelijoiden kaltaisia hienoja kääntäjiä

Chimamanda Ngozi Adichie, haastattelijana Jukka Petäjä
Viimeisenä ohjelmanumerona seurasin Chimamanda Ngozi Adichien haastattelun. Sitä ennen kuuntelin samalla esiintymislavalla käynnissä olleesta keskustelusta Miten voi 2000-luvun suomalainen kirjallisuus? lopun. Tuo keskustelu vaikutti aika hajanaiselta. 

Adichie kiinnosti minua, koska olen lukenut kaksi hänen kirjaansa ja postaukseni Purppuranpunaisesta hibiskuksesta on ylivoimaisesti suosituin blogikirjoitukseni. Adichien uusinta käännöstä Kotiinpalaajat en ole lukenut. Onneksi Adichie ei suostunut paljastamaan kirjasta oikeastaan mitään, vaan keskustelu liikkui yleisissä asioissa kuten suhtautumisessa rotuun Nigeriassa ja Yhdysvalloissa sekä Adichien kirjoittamisessa yleensä. Hän kertoi olevansa toivoton tekstin hioja ja uudelleen kirjoittaja. Adichie osoittautui huumorintajuiseksi ja sanavalmiiksi haastateltavaksi.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kirjamessuille huomenna!

Logo Messukeskuksen kuvapankista
Olen käynyt Helsingin kirjamessuilla siitä alkaen, kun ne on järjestetty. Vain kaksi kertaa on jäänyt väliin työesteiden vuoksi: olin ulkomailla. Viime vuonna pääsin messuille ensimmäistä kertaa torstaina viikonlopun sijasta ja tänä vuonna pääsen taas. Torstaina ei ole lainkaan niin paha tungos kuin viikonloppuna. Tänä vuonna viikonlopun kirjailijavieraat olisivat tosin mielenkiintoisia. Esimerkiksi lukemani saksalaiset Kaminer ja Lenz esiintyvät silloin, mutta valitsen kuitenkin rauhallisemman torstain.

Minulle messuilla tärkeintä ovat Antikvaariset Kirjamessut. Nytkin olen tilannut suosikkiantikvariaatistani kolme kirjaa, jotka saan messuilla. Lisäksi etsin muutamaa vanhaa kirjaa ja nautin antikvariaattien valikoimien tutkimisesta. Aina saattaa löytää jotakin mielenkiintoista.

Aloitan käyntini antikvariaateista heti aamulla, mutta tarkoitukseni on käydä myös seuraamassa muutamaa ohjelmaan kuuluvaa esitystä. Torstain messuohjelmasta minua kiinnostavat eniten seuraavat: Eroaako klassikoiden ja best sellereiden kääntäminen? (klo 13.30), Miten voi 2000-luvun suomalainen kirjallisuus? (klo 14.30), Cinefilia – filmihulluuden syvempi olemus (klo 15.00) ja Tähtihetki: Chimamanda Ngozi Adichie (klo 15.30). Ja sitten tietysti huomataan, että tapahtumat menevät osittain päällekkäin.

Lopullinen ohjelmani selviää vasta huomenna. Joskus olen vain tutkinut kirjahyllyjä ja -pinoja, enkä ole ehtinyt (jaksanut?) seurata yhtään keskustelua. Toivottavasti huomenna ei käy niin.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Juan José Millás: El mundo

”El que ha tenido frío de pequeño, tendrá frío el resto de su vida, porque  el frío de la infancia no se va nunca.” (Kenellä on ollut kylmä lapsena, hänellä on kylmä lopun elämäänsä, koska lapsuuden kylmyys ei häviä koskaan.)
Miten espanjalainen kirjailija voi sanoa tuon ajatuksen, jota olen kantanut mukanani! Lapsuuteni hatarat vetoiset puutalot, kaivosta kannettu jäinen vesi, luihin asti ulottuva kylmyys. Kun sataa lunta, iskee kylmyys, joka ei lähde pois, vaikka sisällä on yli 20 astetta lämmintä. Ei auta, vaikka pukisi päälle lämpöisimmän villapuseron. Ei auta, koska kylmyys tulee sisältäpäin.

Millás aloittaa kirjan El mundo (maailma) kuvaamalla lapsuutensa Madridin talven kylmyyttä. Kirja on Millásin oma kasvukertomus: miksi hänestä tuli kirjailija. Lapsuus ja nykyaika lomittuvat tekstissä. Lapsuuden näennäisen pienet tapahtumat vaikuttavat nykyisyyteen ja antavat aiheita kokonaisiin kirjoihin. Millás viittaa aiempiin teoksiinsa, joita olen onneksi lukenut ja joiden aiheet näin syvenevät.

Kirjailija sanoo, että hän on koko uransa ajan pyrkinyt tämän maailman ”toiselle puolelle”. El mundo onkin täynnä eri tasoisia siirtymiä toiseen todellisuuteen. Kuolema on siirtymä. Samoin siirtymä unen ja valveen välillä sekä kuumeen aiheuttamat näyt (jopa kirjat, kuten Rikos ja rangaistus, voivat aiheuttaa kuumetta). Vasenkätisten todellisuuskin on toinen. Ensimmäisen kosketuksen toiseen maailmaan Millás sai lapsena, kun katsoi kotikatuaan kellarin ikkunan luomasta uudesta perspektiivistä. Lukiessani minulle tuli mieleen, että kirja muistuttaa Ingmar Bergmanin elokuvia.

On tietysti mahdotonta tietää, kuinka paljon tästä omaelämäkerrallisesta kirjasta on fiktiota ja kuinka paljon totta (miten sopivaa tähän kirjaan!). Netistä hakemalla selviää, että monet asiat pitävät paikkansa, kuten muutto Valenciasta Madridiin, monet sisarukset ja työ Iberiassa.

Millás sai El mundosta Espanjan rahallisesti suurimman kirjallisuuspalkinnon eli Planetan sekä Espanjan kulttuuriministeriön palkinnon Premio Nacional de Narrativa. On sääli, ettei tämän hienon kirjailijan teoksia ole käännetty suomeksi.

Juan José Millás: El mundo
Booket 2009, 233 s
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2007

lauantai 19. lokakuuta 2013

Tess Gerritsen: Jääkylmä

Jääkylmä on hyytävä kirja. Siinä on lunta, jäätä, pimeyttä ja kylmyyttä. En ole pitkään aikaan lukenut dekkaria, jossa olisi ollut niin uhkaava tunnelma kuin Jääkylmässä. Kirjaa ei kannata lukea yksin mökissä metsän keskellä. Saattaisi jäädä menemättä ulos.

Jääkylmässä kysytään, mitä tapahtuu nykyihmiselle, kun tekniikka pettää. GPS ohjaa harhaan, auto ei kulje lumihangessa, eikä kännykässä ole kenttää. Gerritsenin kirjojen sankari oikeuslääkäri Maura Isles päätyy tuttavineen turvaan – kuten he luulevat – hylätyltä vaikuttavaan kylään. Siellä on kuitenkin tapahtunut outoja, kuten pian käy ilmi, eikä koskaan voi tietää, mitä on pimeän ikkunan takana tai mikä piilottelee metsässä.

Eräs juonihaara sattuu olemaan suomalaisen kirja- ja muunkin keskustelun kannalta ajankohtainen. Hylätty kylä liittyy karismaattisen ’profeetan’ perustamaan kulttiin, jossa tytöt naitetaan lapsina ikään kuin palkinnoksi yhteisön merkkimiehille.

Olin lukenut dekkarisarjan seuraavan osan Eloonjäänyt ennen Jääkylmää ja siksi tiesin joitakin asioita, jotka veivät hieman jännitystä. Olisi ollut parempi lukea Jääkylmä ensin. Eloonjäänyt on kaiken lisäksi paljon huonompi. Luin Jääkylmän, koska sitä oli kehuttu minulle. Onneksi oli kehuttu ja onneksi luin.

Tess Gerritsen: Jääkylmä
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Otava 2010, 350 s
Englanninkielinen alkuteos Ice Cold 2010

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Saksa-haaste suoritettu!

Osallistuin Nannan kirjakimaran Teemamaana Saksa -haasteeseen. Haaste on suoritettava ennen Helsingin kirjamessuja, joiden teemamaa Saksa on. Messut ovat ensi viikolla, joten nyt on aika tehdä yhteenveto lukemastani.

Luin seuraavat kirjat:
  1. Wladimir Kaminer: Ryssändisko
  2. Peter Schneider: Parisuhteita
  3. Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956
  4. Nele Neuhaus: Eine unbeliebte Frau
  5. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz
  6. Doris Gercke: Kuolema kulkee puutarhassa
  7. Siegfried Lenz: Kiusattu
  8. Thomas Mann: Buddenbrookit
Olen aika tyytyväinen lukemaani. Luin klassikoita (Brecht, Döblin, Mann), runoja (Brecht), nykykirjoja (Schneider, Lenz), dekkareita (Neuhaus, Gercke) ja jopa huumoria (Kaminer). Erityisesti olen iloinen siitä, että tulin lopultakin lukeneeksi Berlin Alexanderplatzin. Neuhausin dekkarin luin saksaksi, mutta muut kirjat suomeksi. Vain yksi kirja oli huono eli Gercken dekkari.

Siegfried Lenzin Kiusattu on osoittautunut suosituksi tekstiksi. Sitä haetaan lähes päivittäin. Oletan, että kirjaa luetaan kouluissa, koska sen päähenkilöt ovat nuoria ja aiheena on kiusaaminen. Lenzin ja Kaminerin pitäisi saapua Helsingin kirjamessuille.

Haasteessa kerättiin raitoja Saksan lippuun. Kahdesta kirjasta sai yhden raidan. Tulin lukeneeksi raitojen keräämisen kannalta kaksi ylimääräistä kirjaa. Olen käynyt tänä vuonna kolme kertaa Saksassa, siinä syy. On aina mukava lukea kohdemaan kirjoja.


torstai 10. lokakuuta 2013

Nobel-kyselyn (ja arvonnan) tulokset

Nobel-komitea osasi yllättää valitsemalla kerrankin kirjailijan, joka ei ollut yllätys. Hieno valinta!

Alice Munron kirjojen arvioita löytyy blogeista paljon. Minäkin olen kirjoittanut hänen teoksestaan Kerjäläistyttö blogini alkuaikoina. Juttuuni pääsee klikkaamalla kuvaa.

Nobel-kyselyni kolme voittajaksi veikatuinta tai halutuinta olivat:
1. Haruki Murakami
2. Margaret Atwood
3. Alice Munro (!)

Toinen kysymykseni oli, kuka on vastaajan suosikki aiemmista palkinnon voittaneista. Tässä vastaukset hajosivat kovasti, kuten oli odotettavissa. Enemmän kuin yhden maininnan saivat seuraavat:
1. José Saramago
2. Toni Morrison
3. John Steinbeck ja Pablo Neruda

Arvonnan tulokset
Koska Alice Munroa veikkasi neljä osallistujaa, arvoin heidän keskuudestaan. Voittaja on Hanna! Hän saa valita kaksi kirjaa.

Kaikkien osallistuneiden keskuudesta arpa osui Annamiin ja Liisaan. He saavat kumpikin valita yhden kirjan (Hannan jälkeen) ihan siinä järjestyksessä, kumpi on nopeampi.

Hanna, Annami ja Liisa, ottakaa yhteyttä sähköpostitse. Osoite on sivulla Margit.

Tässä vielä kirjalista, josta saa valita:
- Doris Lessing: Ruoho laulaa
- Orhan Pamuk: Musta kirja
- Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö
- Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (pokkari)
- John Steinbeck: Vihan hedelmät (pokkari)



sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Håkan Nesser: Människa utan hund

Olen lukenut Håkan Nesseriltä muutaman komisario Van Veeteren -dekkarin sekä romaanin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Nesser oli kerran Helsingin kirjamessuilla, kävin kuuntelemassa häntä ja silloin hän selitti, mistä nimi Van Veeteren tulee. Människa utan hund on ensimmäinen osa Gunnar Barbarotti -sarjasta. Se on suomennettu nimellä Sukujuhlat.

Människa utan hund on hyvin hidas kirja, melkeinpä liian hidas. Barbarottikin näyttäytyy vasta vähän ennen sivua 200. Alkuasetelmaa valmistellaan perusteellisesti. Suomalainen nimi Sukujuhlat on sikäli osuva, että tapahtumat alkavat isän ja tyttären yhteisistä 105-vuotisjuhlista, joihin kaikki lapset ja lapsenlapset osallistuvat. Rikoksen (tai rikosten) jälkeen seurataan, mitä tapahtuu ihmisille, jotka ovat joutuneet keskelle selittämättömiä tapahtumia. Människa utan hund onkin pitkälti ihmissuhderomaani, vaikka siinä selvitetään rikoksia.

Lukijalle kerrotaan enemmän kuin poliiseille. Lukijan ei tarvitse jännittää (ellei vähäsen aivan lopussa), vaan voi seurata varsinkin ihmisiä, joiden tietää valehtelevan. Människa utan hund ei siis ole varsinainen arvoitusdekkari.

Barbarotti on sikäli tyypillinen rikosromaanin päähenkilö, että hän on eronnut. Hänen elämänsä on kuitenkin järjestyksessä, eikä hän vello itsesäälissä. Nesser ei myöskään harrasta yhteiskuntakritiikkiä yhtä paljon kuin monet muut ruotsalaiset dekkaristit. Tosi-tv:stä annetaan kammottava kuva ja mielenterveyshoitoa arvostellaan, mutta ei oikeastaan muuta.

Människa utan hund ei jättänyt sellaista oloa, että haluaisin välttämättä etsiä heti käsiini seuraavan Barbarotti-kirjan. Toisaalta ei käynyt niinkään, että päättäisin olla lukematta lisää Barbarottista. Ehkä joskus myöhemmin.

Suomenkielisestä kirjasta on arvio esimerkiksi Nenä kirjassa -blogissa.

Håkan Nesser: Människa utan hund
Albert Bonniers Förlag 2006, 525 s

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Kuukauden nobelisti Wole Soyinka: Tulkit

Nigerialainen Wole Soyinka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon ensimmäisenä afrikkalaisena vuonna 1986. (Kannattaa muuten lukea Mafalala-blogin kirjoitus Onko afrikkalaista kirjallisuutta olemassa?) Olen lukenut aikaisemmin Soyinkan omaelämäkerrallisen teoksen Aké – lapsuusvuodet, josta pidin kovasti.

Tulkit on ilmestynyt vuonna 1965 eli vain viisi vuotta Nigerian itsenäistymisen jälkeen. Kirjan satiiri kohdistuu korruptoituneisiin poliitikkoihin sekä uuteen yläluokkaan, esimerkiksi yliopisto-opettajiin, jotka yrittävät matkia englantilaisten tapoja (juhlissa on tärkeää, että naisilla on hansikkaat, ja muuta vastaavaa). Yksi päähenkilöistä kutsuukin Nigerian rikkaita ”uusiksi valkoisiksi”.

Tulkit ei ole humoristinen teos, vaikka edellä sanotun lisäksi siihen voisi viitata lehtimies Sagoen ulostepainotteinen purgatismi-filosofia. Kirjassa seurataan muutamaa kaverusta. He ovat hyvin koulutettuja ja hyvissä asemissa, osa on opiskellut Englannissa tai Yhdysvalloissa. He eivät kuitenkaan kuulu englantilaisten matkijoihin.

En oikein saanut otetta Tulkeista. Ensimmäisiä pariakymmentä sivua luin todella kauan, eikä loppukaan mennyt sujuvasti. Kieli oli välillä hankalan kiemuraista. Ja jotenkin en saanut kasatuksi kokonaiskuvaa ystävysten elämän palasista. Hämmennystä lisäsi tarinaan ilmestynyt mies, joka kutsui itseään Lasarukseksi ja joka väitti kuolleensa oikeasti ja heränneensä kuolleista arkussa. Samalla hän oli sanojensa mukaan muuttunut mustasta albiinoksi. Tuo jakso on ainoa, jossa mainitaan tulkit ja tosielämän tapahtumien tulkitseminen. Tosin jo aiemmin kaksi ystävyksistä puhuu menneisyydestä ja kuolemasta:
Puhut aina menneisyydestä, aivan kuin sillä ei olisi sijaa luonamme.

Sen pitäisi olla kuollut. En tarkoita ainoastaan ruumiillista loppumista. Ei, tarkoitan yhteiskunnan rakenteen fossiileja, elävän puun kuolleita oksia, rungon kuollutta kaarnaa. Kun ihmiset kuolevat, kuolevatpa millä tavalla hyvänsä, ei pitäisi olla väliä sillä, mitä he olivat meille. He ovat eläville velkaa sen, että heidät unohdetaan nopeasti, hyödyllisesti. Uskokaa minua, kuolleilla ei pitäisi olla kasvoja.”
Tulkit ei siis avautunut minulle, mutta suosittelen tuota toista lukemaani Soyinkan kirjaa Aké – lapsuusvuodet.

Wole Soyinka: Tulkit
Suomentanut Risto Lehmusoksa
Tammen Keltainen kirjasto 1980, 313 s
Englanninkielinen alkuteos The Interpreters 1965