lauantai 29. marraskuuta 2014

Philip Kerr: Liekit Berliinissä

Liekit Berliinissä sattui silmiini kirjastossa ja kun olin vähän aikaisemmin lukenut blogista Reader, why did I marry him kirjasta innostuneen arvion, päätin lainata sen.

Lukiessani huomasin taas kerran, että menneisyyteen sijoitetut dekkarit eivät oikein ole minun juttuni. Liekit Berliinissä tapahtuu vuonna 1936 Berliinin olympialaisten aikaan. Kirjan genre on kovaksi keitetty dekkari Chandlerin ja Hammettin tyyliin. Chandleriin jopa viitataan tekstissä.

Pääosassa on entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä Bernhard Gunther. Rikas teollisuuspamppu palkkaa hänet tutkimaan tyttärensä ja vävynsä murhaa ja samassa yhteydessä varastettujen jalokivikorujen kohtaloa. Juttu tietysti mutkistuu edetessään ja Gunther joutuu sekä pahoinpidellyksi että käyttämään itse asetta. Viimeiset langanpäät solmitaan paikassa, joka ei ollut minusta onnistunut valinta dekkariin.

Tämän tyyppisiin kirjoihin kuuluu rikollisjengejä, seksikkäitä naisia ja vaikutusvaltaisia miehiä. Tässä viimemainituista osa on historiasta tuttuja. Lisäksi pitää olla huumoriksi tarkoitettua liioittelua.
”Se oli niitä auloja, joihin saapuessaan tuntee olevansa onnekas jo sen ansiosta että pääsee sisään. Ylempiin kerroksiin johti kaksi portaikkoa, joiden kaidepuut kiiltelivät valkoisina, ja kattokruunu oli kirkonkelloakin isompi ja stripparin korvakoruja räikeämpi. Päätin pyytää korotusta palkkiooni.”
Liekit Berliinissä tuntui minusta jäljitelmältä. Se oli yhtä aito kuin juttuun sekaantuneen jumalaisen tähtinäyttelijän kiinnostus Bernhard Gunthoria kohtaan.

Philip Kerr: Liekit Berliinissä
Atena 2012, 304 s.
Suomentanut Jukka Jääskeläinen
Päällys Jussi Karjalainen
Englanninkielinen alkuteos The March Violets 1989

8 kommenttia:

  1. Joo, dekkarin sävy oli vähän sekava. Huumori ja synkkenevä tunnelma vetivät eri suuntiin, ja kielikuvat olivat tarpeettoman räikeitä. Jäljitelmällisyys syntyi ehkä tarpeettomien yksityiskohtien kautta. Kerr ei ikään kuin luota virittämäänsä tarinaan ja sen maailmaan, vaan työntää lukijan eteen tavattomasti (aivan oikeita) ilmiöitä Kolmannesta valtakunnasta. Dekkari ei ollut aito Ellroy, mutta se oli silti enempi minun makuuni kuin moni muu, ehkä juuri erikoisen ympäristönsä ja hallitsevan noir-teemansa vuoksi.

    Ah, Ilse Rudel! "Hänellä oli sellainen vartalo, josta oli saattanut vain uneksia sentyyppisessä unessa, jonka näkemisestä oli usein unelmoinut."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin juuri lukemassa bloggauksesi tästä kirjasta, en ollut huomannut sitä aiemmin. Kirjan ns. huumori häiritsi minun lukemistani pahasti. Ilmeisesti jatko-osat ovat parempia?

      Poista
    2. Seuraava osa on sävyltään eheämpi, noirimpi ja siten parempi. Kolmatta osaa en ole lukenut.

      Poista
    3. Kiitos! Vaikuttaa paremmalta.

      Poista
  2. Puit hienosti sanoiksi tämän kirjan heikkoudet. Ei tämä iskenyt minuunkaan niin hyvin kuin odotin. Ehkä pitäisi antaa seuraaville osille mahdollisuus...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Juhan kommentista edellä voisi päätellä, että ehkä seuraavia osia voisi kokeilla.

      Poista

Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.