lauantai 31. tammikuuta 2015

Kaari Utrio: Seuraneiti

Seuraneiti Lindan isä, Iidensalmen Kelhon kappalainen, oli saksalaisen mytologian ihailija, joka kertoi lapsilleen ja seurakuntalaisilleen tarinoita Nibelungenliedistä. Lindankin oikea nimi oli Sieglinda. Isä oli käynyt nuorena ihastelemassa Wormsin katedraalia, ja koska minä satuin käymään siellä pari vuotta sitten, liitin tähän juttuun katedraalista ottamani kuvan.

Muuten Seuraneiti on tyypillinen 1800-luvun Suomeen sijoittuva Utrion kirja. Aluksi ollaan Iidensalmessa ja Kajaanissa ja myöhemmin mennään Lindan mukana Helsinkiin, jonne hän pääsee rikkaan sukulaisperheen rouvan seuraneidiksi. Enkelimäisen kauniin Lindan tehtävänä on hankkia varakas aviomies, joka takaisi hänen sisarustensa tulevaisuuden.

Utrion historialliset romaanit ovat oikeastaan ainoita romanttisiksi kirjoiksi luokiteltavia, joita luen. Luen siksi, että ne ovat viihdyttäviä, mutta myös siksi, että minusta ne on kirjoitettu ilkikurisesti, pilke silmäkulmassa. Tässäkin Linda osaa asioita, joita nuoren kauniin naisen ei odoteta osaavan. Hän on järjestelmällinen, hyvä kirjanpitäjä, tuntee tervanpolton tekniikan ja järvimalmin hyötykäytön. Seurapiireissä ja tanssiaisissa hän on ujo ja eksyksissä.

Utrio on kirjoittanut 1800-luvun Helsingistä parempiakin kirjoja kuin Seuraneiti. Tässä oli minun makuuni vähän liikaa hienoston talojen sisustusten ja naisten pukujen kuvailua sekä Lindan kauneuden ja hänen ihastuksensa Victorin komeuden toistelua. Muutaman tunnin eskapismiin Seuraneiti sopi kuitenkin hyvin. Ja tietysti lopussa hyvät ihmiset saivat toisensa, mutta pahat joutuivat Siperiaan.

Kaari Utrio: Seuraneiti
Amanita 2013, 464 s.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Blogistanian Tieto -ääneni

Kirjabloggaajat äänestävät tänään vuoden 2014 parhaita kirjoja. Kategorioita on neljä: Blogistanian Finlandia, Blogistanian Globalia, Blogistanian Kuopus ja Blogistanian Tieto. Osallistun vain tietokirjojen äänestykseen, koska en ole lukenut muihin kategorioihin sopivia kirjoja, joita haluaisin äänestää.

Annan pisteeni seuraavasti:
  1. Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona (3 p)
  2. Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006 (2 p)
Blogistanian Tieto -äänestystä emännöi blogi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä. Äänestyksen tulokset julkaistaan siellä huomenna.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006

Antti Heikkinen on kirjoittanut hyvän elämäkerran. Heikkinen on savolainen, kuten Juice Leskinenkin oli, ja se on kirjalle onneksi. Varsinkin alussa, kun Juice on vielä lapsi ja nuori Juankoskella, Heikkinen käyttää sellaista kieltä ja sanoja, joita pystyy käyttämään vain savolainen. Kirjan alkuosa on samalla muutakin kuin vain Juicen elämän kuvausta. 50- ja 60-luvun maalaiselämä (vaikka Juankoski olikin teollisuuspitäjä) oli erilaista kuin elämä nykyisin. Elinolosuhteet ovat muuttuneet viidessäkymmenessä vuodessa aivan toisenlaisiksi.

Heikkinen on tehnyt valtavasti taustatyötä. Kirjassa on paljon haastatteluihin perustuvia otteita ihmisten muistoista ja kokemuksista Juicesta. Niitä kertovat monet Juicen läheiset ja ystävät sekä hänen työtoverinsa muusikkopiireistä, mutta myös muilta elämänalueilta tutut ihmiset kuten piispa Wille Riekkinen ja poliitikko Kaarina Suonio. Muusikoista ovat äänessä useat suomirockin suuret nimet. Mikko Alataloa, Juicen uran alun tärkeää kumppania, siteerataan paljon.

Heikkinen on paneutunut Juicen elämään niin, että kirjasta on tullut varsin yksityiskohtainen. Joku voisi pitää sitä jopa liian yksityiskohtaisena. Esimerkiksi kaikkien Juicen levyjen jokaisen kappaleen läpi käyminen tai ainakin mainitseminen voi tuntua puuduttavalta. Minua tuo ei haitannut, vaikka en tunnekaan Juicen tuotantoa noin tarkasti.

Risainen elämä on Juicen faneille ehdotonta luettavaa. En osaa pitää itseäni kenenkään muusikon varsinaisena fanina, en Juicenkaan, mutta olen syntynyt 50-luvulla, joten muistan, kun Juice tuli tunnetuksi, Marilynin, Napoleonin mopon ja muut. Olen lukenut myös Harri Rinteen kirjan Juice on (Juice off) sekä Juicen itsensä kirjoittaman Siinäpä tärkeimmät. Edellinen osa E. Ch. Juicen kirja oli pettymys. Se oli niin kovin katkera.

Myös Risaisessa elämässä on mukana elämän pimeä puoli. Kuuluisuuden ja julkisuuden käsitteleminen on vaikeaa. Siitä huolimatta – Juice teki hienoja lauluja, hienoja sanoituksia.

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006
Siltala 2014, 478 s.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Einsteinin rikos Kaupunginteatterissa

Einsteinin rikos on ranskalaisen Éric-Emmanuel Schmittin yksinäytöksinen näytelmä, jota esitetään Helsingin Kaupunginteatterissa. Kävin katsomassa Einsteinin rikoksen viikonloppuna, ja sekä minä että seuralaiseni pidimme siitä.

Näytelmässä on vain kolme henkilöä. Einstein (Santeri Kinnunen) ja rantapummi Johnson (Pekka Huotari) ovat lavalla melkein koko ajan. FBI-agentti (Joachim Wigelius) käy välillä ahdistelemassa Johnsonia, jolta haluaa raportteja tämän keskusteluista Einsteinin kanssa. FBI haluaa todistaa, että Einstein on amerikkalaisvastainen.

Einsteinin rikos kysyy, oliko Einstein syyllinen Hiroshiman atomipommiin. Yleisemmin kysytään, kuinka pitkälle ihminen on vastuussa tekojensa seurauksista. Einsteinin syyllisyyteen on minusta selkeä vastaus: ei ollut. Jos hän ei olisi kehittänyt tunnettuja fysiikan teorioitaan, niin joku muu olisi. Yleinen kysymys vastuullisuudesta on tietysti vaikeampi.

Muitakin teemoja näytelmässä on. Erityisen ajankohtainen sattuu olemaan Einsteinin ja agentin keskustelu ihmisten arvosta: ovatko jonkun maan kansalaiset arvokkaampia kuin jonkun toisen, ovatko valkoiset arvokkaampia kuin muut?

Esityksessä oli yksi asia, joka häiritsi minua. Näin ennen joulua Kaupunginteatterissa Vanja-enon, jossa Pekka Huotarilla oli pieni rooli. Hänen hahmonsa oli molemmissa näytelmissä samanlainen puhetyyliä ja ulkomuotoa myöten. Sen sijaan Santeri Kinnunen ei muistuttanut Vanja-enoa (isoja rooleja hänellä). Hän jopa näytti aivan Einsteinilta.

Hyvä näytelmä siis. Eikä ole raskas teemoistaan huolimatta. Voin suositella.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Juan José Millás: El orden alfabético

El orden alfabético (aakkosjärjestys) on jo neljäs Juan José Millásin kirja, josta kirjoitan blogiini. Lisäksi olen lukenut vielä yhden ennen kuin aloitin blogin. Millásin aiheena on toinen maailma, tai tapa katsoa todellisuutta eri näkökulmasta. Tästä lähtökohdasta hän kirjoittaa keskenään erilaisia mielikuvituksellisia romaaneja.

Tässä kirjassa 13-vuotias Julio vaeltaa sairastuttuaan kahden todellisuuden välillä, tai oikeastaan hän voi olla niissä molemmissa yhtä aikaa. Voimme tietysti ajatella, että tuntemamme todellisuuden toinen puoli on hänen mielikuvituksensa tuotetta, mutta mistä voidaan varmasti tietää, kumpi on todellisempi?

Toisessa todellisuudessa on fantasia-aineksia. Kirjat lentävät pois kuin linnut. Seuraavaksi alkaa hävitä sanoja puheesta, ensimmäisenä ’pöytä’. Pian ihmiset eivät enää käytä pöytiä, eivätkä muita tavaroita, joille heillä ei enää ole nimiä. Lopulta katoaa kirjain R ja puhe muuttuu vaikeaksi. Ihmiset alkavat käyttäytyä osin eläimellisesti.

Kirjan toisessa osassa Julio on yksinäinen aikuinen. Hän on toimittaja ja töissä lehdessä. Aikuinen Julio ei tiedä, valitsiko hän lapsena todellisuuden oikean puolen. Ehkä hänellä on toisella puolella toinen elämä, vaimo ja poika. Tämä puoli, jossa hän elää, on alkanut hävittää kulttuuriaan, mistä todisteena ovat esimerkiksi television tosi-tv -ohjelmat. Julion isä, jonka toinen todellisuus oli valtavassa tietosanakirjassa, on huonossa kunnossa sairaalassa aivoinfarktin vuoksi. Isältä alkavat kadota sanat.

Kirjan loppu on hieno, kun Julio suree isäänsä sylissään yksi tämän tietosanakirjan osa ja ajattelee, että todellisuus on luotava uudestaan.

Yritän lopuksi kääntää pienen pätkän.
”Jamás se me habría ocurrido imaginar que la pérdida de una sola letra pudiera alterar el medio ambiente de ese modo. Fue entonces cuando pensé en la lengua como en un ecosistema en el que hasta el sonido más humilde cumplía una función esencial. Deduje que curiosamente en ese biotopo eran menos importantes los animales grandes (las palabras) que los pequeños (las letras).” 
(En olisi koskaan tullut kuvitelleeksi, että yhden ainoan kirjaimen menettäminen voisi muuttaa ympäristöä sillä tavalla. Juuri silloin ajattelin kieltä ekosysteeminä, jossa kaikkein vaatimattominkin ääni täytti olennaisen tärkeän tehtävän. Päättelin, että kummallista kyllä siinä biotoopissa suuret eläimet (sanat) olivat vähemmän tärkeitä kuin pienet (kirjaimet).)
Juan José Millás: El orden alfabético
Booket 2012, 211 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1998

maanantai 5. tammikuuta 2015

Leena Liukkonen: Aatos

”Tämä on Aatoksen tarina, sellaisena kuin hän sen itse meille eläessään kertoi.”
Leena Liukkonen on toimittaja ja diplomaatti, jolle Aatos Erkko kertoi elämästään. He keskustelivat ja olivat kirjeenvaihdossa. Yllä olevan lainauksen ”meille” tarkoittaa Liukkosta ja ruotsalaista Anna C Belfragea. Hän oli Erkon perhetuttu, joka haastatteli Erkkoa ja nauhoitti haastattelut. Liukkosen mukaan Erkko ei antanut mitään ohjeita kummallekaan materiaalin käytöstä.

Aatos on pieni kirja, vain 155 sivua melko suurella fontilla. Ehdottomasti paras osa on Aatos Erkon lapsuuden kuvaus. Hän syntyi vuonna 1932 ja oli sodan aikaan Ruotsissa. Sotavuodet korostavat etäistä suhdetta omiin vanhempiin ja rakkautta, jonka poika sai ruotsalaisessa perheessä. Lapsuuden kokemukset selittävät paljon sitä, miksi Aatos Erkko oli sellainen kuin oli.

Liukkonen sanoo selvästi, että hän ei pyri Helsingin Sanomien eikä Sanoma-yhtiön historian kirjoittamiseen, vaan keskittyy Aatos Erkkoon. Tuosta seuraa kuitenkin, että Erkon vaiheiden kuvaus lapsuuden jälkeen jää pintapuoliseksi. Kirjasta käy kuitenkin selvästi ilmi se ennestään tunnettu asia, että Erkko ei olisi halunnut jatkaa Sanomien johdossa isänsä jälkeen. Hän taipui, mutta piti päätöstä oman elämänsä kannalta huonona. Jonkinlainen katkeruus näkyy tuon suomalaisittain mahtavan miehen viimeisissä vuosissa.

Aatos Erkosta ja Sanomista jää vielä paljon tutkittavaa ja sanottavaa tämän kirjan jälkeen.

Leena Liukkonen: Aatos
Siltala 2014, 155 s.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Sain tämän kirjan joululahjaksi. Saattaa olla, että en muuten olisi tullut sitä lukeneeksi. Tiesin etukäteen, mistä Poikani Kevin kertoo, vaikka en seurannutkaan keskustelua sen julkaisemisen jälkeen.

Kevin on koulusurmaaja. Hänen äitinsä Eva yrittää ymmärtää tapahtunutta kirjoittamalla kirjeitä miehelleen Franklinille. Eva aloittaa ajasta ennen Kevinin syntymää, ajasta, jolloin hän ja Franklin miettivät, hankkiako lapsia vai ei. Minusta Evan kirjoittaminen on terapeuttista, eikä yritys selvittää, miksi Kevin teki, mitä teki. Kevin oli paha alusta alkaen, jo pikkulapsena. Evan ja Franklinin käsitykset pojastaan poikkeavat toisistaan täysin. Kirjan englanninkielinen nimi on kuvaava ”We Need to Talk About Kevin”.
”Oikeat valtiot ja yksittäiset pahat pikkupojat joutavat helvettiin, mutta valtioiden ja poikien ihannekuvat eläkööt iankaikkisessa riemussa.”
Kevinin teko tiedetään kirjassa alusta alkaen. Takakannen tekstissä sanotaan, että koko totuus paljastetaan vasta lopussa, mutta siitäkin annetaan niin paljon vihjeitä, että se ei voi olla lukijalle yllätys.

Kirja on pitkä, mutta pitää otteessaan koko ajan. Tosin aivan lopussa, kun kuvaus oli turhan yksityiskohtaista, aloin ajatella, että onko Shriver vain käyttänyt koulusurmia kirjoittaakseen huomiota herättävän teoksen. Siitä ajatuksesta jäi epämukava olo.

Lionel Shriver: Poikani Kevin
Suomentanut Sari Karhulahti
Avain 2012, 544 s., 1. painos 2006
Englanninkielinen alkuteos We Need to Talk About Kevin 2003

torstai 1. tammikuuta 2015

Kuukauden nobelisti Patrick Modiano: Villa Triste

Patrick Modiano oli luonnollinen valinta kuukauden nobelistiksi, koska en ollut lukenut hänen kirjojaan ja nyt niitä on saatavilla uusintapainosten vuoksi. Olen tarkoituksella vältellyt arvioita hänen kirjoistaan voidakseni muodostaa oman mielipiteeni ilman vaikutteita. Jonkinlainen etukäteiskäsitys on kuitenkin päässyt syntymään.

Villa Triste osoittautui rakkauskertomukseksi. Minäkertoja kiertelee kaupungissa, jossa rakastui kaksitoista vuotta sitten hyvin nuorena. Nyt on talvi ja rantakaupunki on hiljainen. Silloin oli kesä ja kaupunki oli täynnä juhlivia lomailijoita.

Nuori kertoja oli paossa komennusta Algerian sotaan. Sitä emme saa tietää, mitä hän nyt pakenee. Vaikutelmaksi kuitenkin jää, että hän on aina halunnut olla ei ehkä suorastaan ulkopuolinen, mutta poissa vaikeuksista.
”En olisi halunnut koskaan pois tästä huvilasta. En koskaan lähteä tästä huoneesta. Maata vain sohvalla tai lattialla niin kuin me yhä useammin teimme. Olin hämmästynyt huomatessani Yvonnessa sellaisen taipumuksen välinpitämättömyyteen. Minä taas tunsin kammoa liikettä kohtaan, pelkoa kaikkea sitä kohtaan mikä liikkuu, tapahtuu ja muuttuu, se oli halua lopettaa kulkeminen lentohiekassa ja asettua johonkin paikkaan.”
Villa Triste on hyvin nopealukuinen pieni kirja, joka on monessa kohdassa tunnelmaltaan haikea. Minusta tuntuu, että pitää lukea joku toinenkin Modianon teos, jotta voin muodostaa hänestä käsityksen kirjailijana. Tällä teoksella hän ei noussut suurimpien nobelistisuosikkieni joukkoon.

Modianon kirjoista on ilmestynyt joitakin blogiarvioita hänen palkitsemisensa jälkeen, mm. seuraavat:
Kadonnut kortteli, Ullan Luetut kirjat, Lumiomena

Patrick Modiano: Villa Triste
Suomentanut Jorma Kapari 1977
WSOY, 189 s.
Päällys Martti Ruokonen
Ranskankielinen alkuteos Villa Triste 1975
Kustantajalta saatu arvostelukappale