keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Ernest Hemingway: Nick Adamsin tarina

Kesäkuun nobelistini on Ernest Hemingway, jonka romaanista Afrikan vihreät kunnaat kirjoitin alkukuusta. Kun kirjastossa oli viime käynnilläni myös Nick Adamsin tarina, niin ajattelin, että sehän sopii hyvin tähän kuukauteen.

Nick Adamsin tarinaan on koottu Hemingwayn Nick Adams -nimisestä henkilöhahmosta kirjoittamat lyhyet novellit. Kuusitoista niistä Hemingway julkaisi elinaikanaan eri kirjoissa. Hänen kuolemansa jälkeen löydettiin kahdeksan kertomusta lisää.

Tällä tavalla yhteen koottuna novellit muodostavat tarinan Nick Adamsin elämästä lapsuudesta levottoman nuoruuden kautta sotaan ja sodan jälkeiseen rauhoittumiseen. Nick Adamsia on pidetty Hemingwayn omakuvana – onhan tarinoissa selviä yhtymäkohtia Hemingwayn omaan henkilöhistoriaan. Esimerkiksi novellissa Kirjoittamisesta, joka on yksi postuumisti julkaistuista, Hemingway kuitenkin korostaa, että kaikki kelvollinen teksti on kuviteltua.
”Tarinoiden Nick ei ollut koskaan hän itse. Hän keksi Nickin. Tietenkään hän ei ollut koskaan nähnyt intiaaninaisen synnyttävän. Juuri se teki tarinasta hyvän. Kukaan ei tiennyt sitä. Hän oli nähnyt naisen synnyttävän Karagatchin tiellä ja yrittänyt auttaa. Niin se oli.”
Mielenkiintoisesti Hemingway viittaa tuossa novelliin Intiaanikylä, joka minusta nousi selvästi tämän kokoelman parhaaksi. Toinen samanveroinen oli vain yhden sivun mittainen ”Nick istui seinään nojaten…”, jossa Nick on haavoittunut vakavasti ja odottaa paarinkantajia.

Novelleissa on suuria teemoja kuten Hemingwayn kirjoissakin. Kuolema, sota, rakastamisen vaikeus. Luonto ja sen merkitys. Monissa kertomuksissa kalastetaan. Nick Adams on yhteydessä luontoon paljon terveemmin ja luonnollisemmin kuin Afrikan vihreiden kunnaiden Hemingway.

Ernest Hemingway: Nick Adamsin tarina
Suomentanut Juhani Jaskari (käännöksen uudistanut Turun yliopiston suomentajaseminaari)
Tammen Keltainen kirjasto 2013, 306 s.
Ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1979
Englanninkielinen alkuteos The Nick Adams Stories 1972

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Pirkko Arhippa: Polku pimeään

Pirkko Arhippa kirjoittaa perinteisiä arvoitusdekkareita. Niitä hän on julkaissut pitkälti yli 30. Arhipan sankarit ovat vaihdelleet vuosien varrella. Polku pimeään -kirjassa esiintyvät juristi Pauliina Kivikoski ja komisario Jyri Jokisalo. Rikos tapahtuu Sysmässä, eikä Arhipan kotikulmilla Naantalissa tai Turussa.
”Sara oli ollut mukana Suomen Huippis -kisassa, hänellä oli kauneuskilpailujen nauhoja ja pokaaleita kaappi täynnä; levy, jolla hän käheän laulun lomassa oli kuiskinut seksikkäästi, oli myynyt platinaa. Sara oli jäänyt kiinni pilvenpoltosta, hän oli ollut mukana pääkaupungin julkkisten kokaiinipippaloissa, Sara oli tapellut ravintoloissa, saanut ylinopeussakkoja ja varastellut luksusputiikeista. Kolme julkkisavioliittoa oli rikkoutunut Saran vuoksi, kaksi suuren yrityksen toimitusjohtajaa oli suistunut palliltaan.”
Kun rikosromaanin henkilö esitellään noin, hänelle ei voi käydä kuin yhdellä tavalla. Murhan syy voi tosin olla muuallakin kuin edellä esitetyssä, koska Sara tietää jotakin ratkaisevaa eräästä vanhasta rikoksesta.

Arhipan kirjat eivät yleensä säikyttele lukijaa, mutta tämän kirjan alku on poikkeus. Yksinäiset pikkumökit metsän keskellä pimeänä talviyönä ovat aina pelottavia.

Arhipan dekkarit lukaisee nopeasti, parissa tunnissa. Syyllisen arvaamisesta saa hiukan päänvaivaa. Tässäkin päättelin osan juonesta oikein, mutta en ihan kaikkea. Vähän syvyyttä näihin kirjoihin tuo Arhipan tapa sirotella tekstiin kommentteja elämän nykymenosta ja varsinkin luonnonsuojelusta. Useita vuosia sitten kuuntelin Arhippaa Helsingin kirjamessuilla ja hän sanoi kirjoittaneensa pari rikosromaania, joissa tehtiin ympäristörikos, mutta joissa ei ollut murhia. Ne eivät myyneet ja hänen piti palata perinteisempiin aiheisiin.

Pirkko Arhippa: Polku pimeään
Kustannus-Mäkelä 2011, 206 s.
Kansi Nina Heinonen

torstai 18. kesäkuuta 2015

Lars Saabye Christensen: Malli

Peter Wihl on menestynyt taidemaalari, joka saa yllättäen kuulla, että hänellä on synnynnäinen silmäsairaus, jonka vuoksi hän sokeutuu pian. Wihlillä on vaimo Helene ja 6-vuotias tytär Kaia. Helene on lavastaja ja työskentelee parhaillaan Ibsenin Villisorsan lavasteiden parissa. Kaikki Villisorsan nähneet ymmärtävät, että Peter on huolissaan tyttärestään. Minusta hän oli koko ajan enemmän huolissaan itsestään, vaikka toistelikin, kuinka rakasti perhettään. Peter ei ollut kovin sympaattinen hahmo.

Peter Wihl on valmis tekemään mitä tahansa, jotta ei menettäisi näköään. Hänen tautinsa on parantumaton, mutta yksi keino löytyy. Se on niin raaka, että kirjan takakannen teksti ”- - tekee sopimuksen paholaisen kanssa” on kerrankin paikallaan.

Mallissa pitäisi olla kaikkea, mitä hyvältä kirjalta vaaditaan. Siinä on taiteilija, joka on menettämässä luomiskykynsä. Siinä on vahva moraalinen kysymyksenasettelu. Siitä huolimatta kirja jäi minulle vieraaksi. En saanut siitä otetta, henkilöt pysyivät etäisinä. Jokunen taiteeseen liittyvä huomio oli kiinnostava, kuten
”- - Peter ajatteli yhä harmistuneempana että taiteesta oli tullut yhtä aikaa seniiliä ja infantiilia, se oli peli, leikkikalu, enää ei ollut ideoita, oli vain keksintöjä, ei käsityötä, vain rakennuspalikoita ja optiikkaa, taiteesta oli tullut taidetta - -”
Malli on ilmestynyt Otavan kirjastossa, jonka tasoon on voinut yleensä luottaa. No, kaikista kirjoista ei voi pitää. Saan tästä joka tapauksessa yhden merkinnän Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

Yksi huomio vielä: kirjan kansi on harvinaisen mitäänsanomaton.

Lars Saabye Christensen: Malli
Suomentanut Katriina Savolainen
Otava 2006, 316 s.
Norjankielinen alkuteos Modellen 2005

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Joku oli tuonut Hietakehdon kirjaston kierrätyshyllyyn. Koska en ollut lukenut Sirpa Kähkösen romaaneja kaikista kehuista huolimatta, otin kirjan ja luinkin sen saman tien. Tiesin, että Hietakehto kuuluu Kuopio-sarjaan. Se oli luettavissa itsenäisenä teoksena,  mutta edeltävien kirjojen lukeminen olisi taustoittanut henkilöhahmoja ja lisännyt heidän käytöksensä ymmärtämistä.

Hietakehdossa eletään vuoden 1943 kesän loppupuolta huvilalla lähellä Kuopiota. Sota on näennäisesti kaukana. Sota näkyy joidenkin ruokien ja tavaroiden puutteena, se näkyy nuorten miesten puutteena. Ihmisten mielissä sota on. Hietakehto kuvaa sotaa naisten ja lasten kokemana, varsinkin lasten.

Charlotta on 8-vuotias ja Juho jonkin verran vanhempi. Juho on orpo, hän on huvilan omistavan Tuomen perheen kasvattina. Charlotan äiti elää, mutta on käytännössä hylännyt tyttärensä, joka on päätynyt muusikko Blombergin hoiviin. Tyttö kutsuu Blombergia Vatiksi. Kummankin lapsen perusturvallisuus on järkkynyt. Paha olo johtaa Charlotan ajattelemaan tätinsä sanoja.
”Joskus, harvoin aukeaa ovi ja siitä voi astua sisään. Ehkä kerran elämässä. Jos niin käy, Ester-täti kuiskasi valvomisesta ja kuiskaamisesta väsyneellä äänellään, jos niin käy, pitää tietää, että siitä maasta ei pääse pois. Sinne saa mennä vain jos kukaan ei täällä enää kaipaa. Muistathan. Vain jos kukaan ei missään enää ikävöi. Muutoin – ei.”
Sota tulee lasten leikkeihin. Leikitään Katynia ja vastaavia. Lopulta aseen ja kaasunaamareiden kanssa. Kirjan järkyttävin kohtaus jää ajatuksiin selkeinä kuvina.

Hietakehdossa on paljon dialogeja. Niissä on käytetty hienosti eri puhetyylejä ja murteita, jotka kuvaavat kutakin puhujaa. Tässä herrasväen palvelija Hilda:
Myö täällä pärjätään, Hilda oli sanonut niin rauhallisesti kuin vain oli osannut. Meitä on koolla niin monta kiukkusta akkaa, että saapi jo melekonen piru olla, että meille jottain mahtaa.”
Hietakehto on hyvä kirja, mutta ehkä Kuopio-sarja kannattaisi kuitenkin lukea järjestyksessä. Laitan tähän linkin blogiin Täällä toisen tähden alla, jonka kirjoittaja on lukenut aiemmat osat ja jolla on siksi enemmän näkemystä postauksessaan.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava 2012, 336 s.
Kannen alkuperäinen kuva Jussi Kangas

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Heikki Saari: Jacke. Jacob Södermanin elämä

Kirja Jacob Södermanista kiinnosti minua heti, kun huomasin, että sellainen ilmestyy. Olen aina seurannut politiikkaa jonkin verran. Söderman on reilusti vanhempi kuin minä, mutta olen kuitenkin sen ikäinen, että muistan monet kirjassa kerrotut tapahtumat. Olen arvostanut Södermania varsinkin kahdesta syystä: hän oli oikeusasiamies ja toimi syyttäjänä valtakunnanoikeudessa, kun Kauko Juhantalo tuomittiin, ja hän oli EU:n ensimmäinen oikeusasiamies.

Elämäkerrasta saa lisätietoa molemmista edellä mainituista asioista. Minulle oli uutta, tai en ainakaan muistanut, että Söderman toimi pitkään Chile-komissiossa ja oli siksi kansainvälisesti tunnettu. Tunnettuus vaikutti osaltaan hänen valintaansa EU:n oikeusasiamieheksi.

Söderman on ehtinyt tehdä niin paljon, että tavallinen kansalainen voi vain ihmetellä. Hän on ollut kansanedustajana kahteen otteeseen, ministerinä, maaherrana, oikeusasiamiehenä. Luettelin edellä vain huomattavimmat. Poliittisen ja yhteiskunnallisen osallistumisen lisäksi hän on tehnyt paljon muuta, esimerkiksi oli levittämässä jazzia Suomeen 50-luvulla.

Heikki Saari on kirjoittanut kevyellä otteella, joten kirja on helposti luettava, vaikka juridiikkaakin joudutaan käsittelemään. Yleensä olen ollut tyytyväinen Siltalan kustantamien kirjojen tasoon, mutta tässä on kummallisen paljon painovirheitä ja asioiden toistoakin on aika paljon. Ikään kuin kirjaa julkaistaessa olisi ollut kiire.

Kirjabloggaajana nostan vielä esille Södermanin kiinnostuksen kaunokirjallisuuteen. Nuorena poikana hän kävi kävi ahkerasti Oulunkylän kirjastossa, jossa kirjastonhoitaja Sven Hirn tutustutti hänet esimerkiksi Hemingwayhin. Naapurissa asunut Akateemisen kirjakaupan entinen myyjä Thor Hedengren puolestaan johdatti pojan venäläisten klassikkojen pariin.

Erään Chile-komission kokouksen illallisella Söderman istui Gabriel García Márquezin vieressä, mutta menetti tilaisuuden keskustella hänen kanssaan, koska ei osannut espanjaa. Silloin Söderman päätti opiskella espanjaa. Espanjan kieleen liittyy minunkin henkilökohtainen kosketukseni Södermaniin. Olimme samalla espanjan kurssilla puolisen vuotta 1990-luvun alkupuolella. Me kurssilaiset tunsimme toisemme periaatteessa vain etunimeltä eli Söderman oli Jacob. Mieleeni on jäänyt hänen loistava puhetaitonsa (siis jopa espanjaksi) ja omintakeinen huumorinsa. Koko opiskeluryhmä nauroi useasti Jacobin hervottoman hauskoille jutuille.

Heikki Saari: Jacke. Jacob Södermanin elämä
Siltala 2014, 348 s.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Ian Rankin: Musta kirja

Eräs tuttavani suositteli minulle Ian Rankinia ja hän sopiikin hyvin dekkariviikolle. Kiinnostukseni lisääntyi, kun huomasin, että kirjat sijoittuvat Edinburghiin. Edinburgh on niitä paikkoja, joissa haluaisin käydä, mutta en ole vielä tullut käyneeksi. Rankin kirjoittaa sarjaa, jossa päähenkilönä on komisario John Rebus. Musta kirja on sarjan neljäs osa. Lähikirjastossa ei sattunut olemaan varhaisempia osia. Tämän kirjan lukemista ei haitannut yhtään, vaikka en ollut lukenut Rebusin aikaisemmista tutkimuksista.

Rebus selvittelee Mustassa kirjassa maineeltaan epämääräisen Central Hotelin tulipaloa ja palon jäljiltä löytyneen ruumiin henkilöllisyyttä. Juttu on viisi vuotta vanha ja oikeastaan Rebusin pitäisi tehdä jotakin ihan muuta, mutta hän on jääräpäinen ja tutkii, mitä haluaa, kun on mielestään päässyt jäljille. Samaan aikaan hän yrittää korjata suhdettaan naisystäväänsä Patienceen. Rebusin velikin, entinen linnakundi, ilmestyy Edinburghiin ja hänellä on oma osansa juonessa.

Musta kirja toi minulle mieleen yksityisetsivädekkarit, vaikka Rebus on poliisi, eikä työskentele yksin. Kirja alkaakin Rebusin läheisen työtoverin pahoinpitelystä. Ehkä yksityisetsivämäisyys johtuu juonikuviosta, jossa kaiken takana on näennäisesti kunniallista elämäää viettävä suurrikollinen (tuo ei ole juonipaljastus, jahdattavan henkilöllisyys on tiedossa heti alussa). Yksityisetsiviin ajatuksen vievät myös rähjäiset pubit, pikkurikolliset ja suojelurahat.

Tämän luki ihan mielellään ja sarjan muita osia voisi myös lukea ajanvietteenä. Mutta ei Ian Rankin Henning Mankellin veroinen kirjoittaja ole, vaikka kansipaperin liepeessä niin vihjataan.

Ian Rankin: Musta kirja
Suomentanut Heikki Salojärvi
Blue Moon 2003, 334 s.
Päällyksen kuva Mikko Hietaharju
Englanninkielinen alkuteos The Black Book 1993

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Viveca Sten: Sisäpiirissä

En ollut lukenut ruotsalaisen Viveca Stenin kirjoja ja Sisäpiirissä osui silmiini kirjastossa, kun hain luettavaa dekkariviikolle.

Sten sijoittaa kirjansa Tukholman saaristoon ja varsinkin Sandhamnin saarelle. Hänen poliisipäähenkilönsä ovat Thomas ja Margit (!). Varsinkin Thomasin yksityiselämä kulkee jonkin verran tarinassa mukana, ainakin tässä kirjassa.

Gotland Runt -purjehduskilpailun lähtölaukauksen kajahtaessa ammutaan yhden kilpaveneen kippari, asianajaja Oscar Juliander. Juliander oli kilpailun järjestävän Kuninkaallisen pursiseuran KSSS:n varapuheenjohtaja. Hän oli menestynyt juristi, erikoisalanaan suurten konkurssien pesänselvitykset. Julianderin taustalta löytyy petettyjä aviomiehiä, hylättyjä naisystäviä ja taloudellisia epäselvyyksiä. Moneen kertaan ihmetellään, mistä hän on saanut rahat uuden hienon Swan-veneen ostoon.

Useimmat epäillyt ovat epämiellyttäviä rikkaita ihmisiä, jotka liikkuvat purjehduspiireissä. Tutkimukset eivät oikein etene, vaan junnaavat ja junnaavat. Samalla junnaa koko kirja. Toivottavasti Ruotsin poliisilla on enemmän resursseja kuin tässä kirjassa. Julianderin taloussotkujakin selvittelee vapaa-aikanaan yksityishenkilö eli Thomasin ystävä Nora, joka tosin on juristi, mutta ei mitenkään poliisiorganisaatioon kuuluva.

Sisäpiirissä ei ole mitenkään jännittävä. Arvoitusdekkarina se on kovin tavanomainen. Kirja on toinen osa Stenin Sandhamn-sarjasta. Siinä kerrotaan, mitä ensimmäisessä osassa (Syvissä vesissä) tapahtui, esimerkiksi kuka oli murhaaja ja miksi. Sen vuoksi Sisäpiirin lukemisen jälkeen ei enää voi lukea sarjan ensimmäistä kirjaa, mutta ei tämä houkutellut lukemaan seuraaviakaan.

Viveca Sten: Sisäpiirissä
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
WSOY 2013, 362 s.
Ruotsinkielinen alkuteos I den innersta kretsen 2009

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Ann Cleeves: Punaista tomua

Viikolla 8.-14.6. vietetään Kirjan vuoden 2015 dekkariviikkoa. Tällä viikolla monet kirjabloggaajat kirjoittavat dekkareista. Minultakin on tulossa tämän postauksen lisäksi ainakin toinen aiheeseen liittyvä.

Punaista tomua on kolmas kirja Ann Cleevesin Shetlantiin sijoitetussa dekkarisarjassa. Aiemmat ovat Musta kuin yö ja Valoisat illat (linkit omiin postauksiini).

Tällä kertaa komisario Jimmy Perez joutuu tekemään tutkimuksia pienellä Whalseyn saarella, joka sijaitsee lyhyen lauttamatkan päässä pääsaarelta. Whalsey muodostaa oman suljetun yhteisön, jossa kaikki tuntevat toisensa. Tämä on tyypillistä Cleevesin Shetlanti-dekkareille. Kirjassa nousee etualalle Perezin työtoveri Sandy Wilson, joka on kotoisin Whalseysta ja joka siksi tietää paljon saaren asukkaista ja heidän välisistään ristiriidoista. Tutkimukset alkavatkin Sandyn isoäidin kuolemasta. Isoäiti on ollut melkoinen persoona. Hän on kirjan kiinnostavin hahmo, vaikka kuolee heti alussa.

Kirjan alkuperäinen nimi on Red Bones. Luilla viitataan löytöön, jonka saarella kaivauksia suorittavat arkeologit tekevät. Kaksi nuorta arkeologityttöä ja heidän professorinsa ovat ulkopuolisia toimijoita, jotka hämmentävät saaren elämää.

Kun rikostarinan syyllinen selviää, niin lukija ajattelee (ainakin minä ajattelin), että olinpa hölmö, kun en tuota tajunnut. Niin itsestään selvä ratkaisu on. Mutta siis taitavasti pyöritelty.

Shentlanti-sarjan kirjoissa seurataan Jimmy Perezin siviilielämääkin, mutta tavalla, joka ei sinänsä haittaisi lukemista "väärässä" järjestyksessä. Jos näihin kirjoihin haluaa tutustua, kannattaa kuitenkin aloittaa ensimmäisestä (Musta kuin yö). Minusta se on edelleen sarjan paras.

Ann Cleeves: Punaista tomua
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Karisto 2009, 366 s.
Englanninkielinen alkuteos Red Bones 2009

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Kuukauden nobelisti Ernest Hemingway: Afrikan vihreät kunnaat

Pidän Hemingwaysta sitä enemmän mitä vanhemmaksi tulen. Kirjahyllyssäni on useita Hemingwayn teoksia ja olen lukenut ne muutamaan kertaan. Tätä kirjoitusta varten halusin lukea kirjan, jota ei ole hyllyssäni. Lähikirjaston valikoimissa ainoa sellainen oli Afrikan vihreät kunnaat. Olen lukenut tämänkin vuosia sitten ja siitä oli jäänyt aika vahvoja muistijälkiä.

Kirja kertoo Hemingwayn, hänen vaimonsa ja parin heidän ystävänsä metsästyretkestä Afrikassa. Alkusanoissa väitetään, että se kertoo yksinomaan todellisista tapahtumista. Nykyajasta katsottuna kirjan ongelmana on juuri tuo metsästys. Nykyisin safarit tehdään kameraa käyttäen. Hemingway pitää itsestään selvänä, että eläimiä ammutaan. Hän haluaa kudun, puhvelin, sarvikuonon jne. ja ystävilleen hän luvannut niin ja niin monta seeprannahkaa. Lukijan on hyvä muistaa, että kirja on ilmestynyt vuonna 1935.

Aika rasistinenkin tämä on. Hemingway ja vaimonsa ihailevat heitä opastamassa ja avustamassa olevien paikallisten komeutta ja taitoja, mutta asetelma on valkoinen metsästäjä, jota mustat palvelevat.

Kirjalliset ansiot Afrikan vihreissä kunnaissa ovat kohdallaan. Pidän Hemingayn toteavasta ja selittelemättömästä tavasta kirjoittaa. Jos vertaan tätä kirjaa viime kuukauden nobelistiini eli Laxnessin Maan valoon, niin ei luulisi, että teosten julkaisuaika on kutakuinkin sama. Hemingwayn tyyli on niin paljon modernimpi.

Vaikka metsästys- ja luontokuvauksia on paljon, Afrikan vihreissä kunnaissa on muutakin, esimerkiksi kirjallisuuskeskusteluja, joista selviää Hemingwayn omia mieltymyksiä. Afrikan vihreät kunnaat on sikäli myös samanlainen kuin kuuluisampi Vanhus ja meri, että metsästyksen ja kalastuksen voi tulkita kuvaavan taitelijan työtä.
”Metsästämisen pitää kestää niin kauan kuin ihminen elää ja niin kauan kuin metsästettävää on olemassa, aivan kuten maalaamisen pitää kestää niin kauan kuin on olemassa ihminen ja värejä ja kangasta ja kirjoittamisen niin kauan kuin elonpäiviä riittää ja on olemassa lyijykyniä ja paperia tai mustetta tai kone jolla voi kirjoittaa jotakin mistä haluaa kirjoittaa, ja ihminen tuntee olevansa hölmö ja onkin hölmö jos toimii toisin.”
Samaan asiaan liittyy myös kateus, jota Hemingway tuntee metsästystoveriaan Karlia kohtaan. Hän pitää itseään paljon parempana metsästäjänä kuin Karl, mutta käykin niin, että Karl saa paljon suuremman sarvikuonon ja paljon mahtavamman kudun ja niin edelleen. Mainion itseironinen kuvaus.

Jos joku ei ole vielä lukenut Hemingwaytä ja haluaisi tutustua hänen tuotantoonsa, niin en suosittelisi Afrikan vihreitä kunnaita ensimmäiseksi kirjaksi. Esimerkiksi esikoisteos Ja aurinko nousee voisi olla parempi valinta.

Melkein kaikista Hemingwayn suomennetuista teoksista löytyy blogikirjoituksia. Tässä listaa:

Ja aurinko nousee, Eniten minua kiinnostaa tie
Jäähyväiset aseille, Kirja-aitta
Kuolema iltapäivällä, Kirjavinkit
Kirjava satama, Jokken kirjanurkka
Kilimandšaron lumet, Janne Tienpää
Ensimmäiset 49 kertomusta, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?
Kenelle kellot soivat, Nipvet
Vanhus ja meri, Järjellä ja tunteella
Nuoruuteni Pariisi, Lurun luvut
Vaarallinen kesä, Kirja-aitta
Käärme paratiisissa, Ja kaikkea muuta
Totta aamunkoitteessa, LukeVille

Ernest Hemingway: Afrikan vihreät kunnaat
Suomentanut Tauno Tainio (käännöksen uudistanut Turun yliopiston suomentajaseminaari)
Tammi, keltainen pokkari 2012, 276 s.
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1960
Englanninkielinen alkuteos Green Hills of Africa 1935