perjantai 31. heinäkuuta 2015

Volter Kilpi: Alastalon salissa (klassikkohaaste)

Kirjabloggaajat julkaisevat tänään postauksia klassikoista. Tempauksen otsikko on ”Klassikkohaaste”. Osallistujat ja koontipostaus löytyvät blogista Reader,why did I marry him?. Olen lukenut paljon klassikoita, mutta minulle oli heti selvää, minkä puuttuvan klassikon luen. Suomalaisen kirjallisuuden tuntemuksessani oli suuri aukko: en ollut lukenut Volter Kilven Alastalon salia.

Oletan, että kaikki kirjallisuudesta kiinnostuneet tietävät suunnilleen, mistä Alastalon salissa -teoksessa on kysymys: Kustavin pitäjän isännät ja/tai kapteenit kokoontuvat Alastalon saliin päättämään parkkilaivan rakentamisesta. Kokoontuminen kestää kuutisen tuntia ja sitä kuvataan yli kahdeksansadan sivun verran (I osa 421 s. ja II osa 405 s.). Tyylilajina on tajunnanvirta.

Tärkeimmät henkilöt tulevat hyvin tutuiksi kirjan mittaan:

Alastalo – Parkki-idean isä ja eteenpäinviejä. Aloitteellinen ja menestynyt isäntä ja kapteeni. Joutuu joskus hillitsemään kiivastumistaipumustaan.
Pukkila – Alastalon kilpailija. Ison talon isäntä ja kapteeni, mutta ei ole menestynyt yhtä hyvin kuin Alastalo. Määräävä luonteenpiirre on kateus. Kokouksessa mukana myös poikansa Evald.
Härkäniemi – Etunimiltään Malakias Afrodite. Alastalon naapuri ja tukija. Jäyhä viisikymppinen poikamies, joka vaikuttaa ratkaisevasti sovun syntyyn, kun Pukkila ja Alastalo puhuvat sivu suunsa ja tilanne muuttuu kiperäksi.
Langholma – Pitäjän mahtimies perityn aseman, mutta myös oman käytöksensä perusteella. Ei mahtaile, vaikka tuntee valtansa.
Lahdenperä – Lautamies. Omistaa metsän, josta on tarkoitus saada rakennuspuut parkkiin.
Krookla – Pitäjän toiseksi rikkain mies Langholman jälkeen, mutta vaatimaton ja nuuka. Jää usein huomaamattomaksi.
Karjamaa – Omapäinen, ”kivireki mieheksi ja härkäkallo kahdella kintulla käveleväksi”.
Janne Pihlman – Nuorukainen, joka on noussut vaatimattomista lähtökohdista Alastalon perämieheksi ja jonka Alastalo on hyväksymässä vävykseen.

Kirjan naiset ovat Alastalon vaimo Eevastiina ja 17-vuotias kaunis tytär Siviä. Naiset hoitavat tarjoilun. Siviän viehättävä nuoruutta uhkuva olemus johdattaa ukkojen, jopa vakaan Langholman, ajatukset välillä harhateille.

Olin jo etukäteen kuullut kirjan piipunvalintakohtauksesta. Siinä Härkäniemi valitsee isännän piippuhyllystä itselleen sopivaa piippua 70 sivun verran. Piippua valitessaan Härkäniemi käy ajatuksissaan läpi, millainen piippu sopii kullekin isännälle. Siinä siis esitellään kirjan henkilöt, eikä pelkästään valita piippua.

Psykologinen henkilökuvaus on tässä voimissaan. Kukin henkilö käyttäytyy juuri luonteensa mukaisella tavalla ottaessaan kahvikupin Siviän tarjottimelta, kävellessään pöydän luo sekoittamaan itselleen totilasia tai kirjoittaessaan nimensä parkkikirjaan. Aivan huikea on luku, jossa Pukkila saapuu paikalle. Hän kävelee kolmetoista askelta ovelta sohvalle ja sinä aikana lietsoo itsensä hurjaan kateuden tilaan. Kuvaus vie 24 sivua.

Kokouksen varsinaiseen asiaan ei mennä suoraan, vaan ensin pitää valmistella ja kerätä rohkeutta. Alastalo nostattaa yhteishenkeä johdattelemalla miehet muistelemaan, kuinka ennen huijattiin porukalla tullimiehiä. Toisessa osassa Härkäniemi kertoo pitkän tarinan laivanvarustajasta, jonka laiva palasi meriltä seitsemän vuoden jälkeen valtavat voitot mukanaan. Tuo juttu poikkeaa tyyliltään muusta kirjasta eli se ei ole tajunnanvirtaa, vaan tavanomaisempaa kerrontaa ja siksi helpompi lukea.

Parkki mainitaan salin keskustelussa ensimmäisen kerran sivulla 364, mutta silloinkaan ei vielä päästä itse asiaan. Vasta toisen osan puolivälin paikkeilla ollaan niin pitkällä, että aletaan kirjoittaa nimiä ja osuuksia parkkikirjaan. Kun siihen päästiin, huomasin, että minua alkoi jännittää. Ketkä kirjoittavat nimensä? Kuinka suuren osuuden kukin ottaaa? Saadaanko parkki varatuksi kokonaan? Laskin yhteen kahdeksas-, kuudestoista- ja kolmaskymmeneskahdesosia.

Miesten ajatukset lentävät milloin mihinkin asiaan, kirkon istumajärjestyksestä hevosiin tai vaimon kummisedän Englannin-tuliaisiin. Vertauksissa Kilpi käyttää raamatullisia aiheita sekä merenkulkua ja maanviljelystä. Esimerkiksi kun keskustelua parkista aloitellaan, Alastalo miettii: ”Viikate on vilautettu ja laiston pää avattu niitulla: kaatuvatkos korret siivolla heinäluokoon paksullekin karhelle?” Sanasto saattaa olla vierasta nykylukijalle.

Alastalon salin kieli on upeaa, kuvailevaa ja omaperäistä. Toisaalta pitkät kiemurtelevat virkkeet ja oudot sanat yhdistettynä tajunnanvirtaan tekevät ajatuksen seuraamisesta keskittymistä vaativaa. Lukunopeus putosi alle puoleen normaalista. Yksi yksityiskohta kielessä kiinnitti huomiotani. Lauseissa oli usein kaksi verbiä, usein ihan kaksi predikaattia, joista toinen oli kuvailevampi, esimerkiksi ”harakat lentävät pyristelevät ilmassa ja pitävät räiskyttelevät elämää pajatahtomen aidalla”.

Alastalon salissa on hieno klassikko, vaikka, myönnettäköön, hieman työläs luettava.

Otan tähän loppuun vielä vähän pitemmän lainauksen, jossa kukin voi kokeilla Kilven tekstin lukemista. Tästä näkyy myös kirjalle tyypillinen huumori. Ote on kirjan yhdeksännestätoista luvusta, jossa lautamies Lahdenperä valmistautuu kirjoittamaan nimensä parkkikirjaan, mutta Pukkila istahtaakin pöytään tarkkailemaan.
”Olikin, viholainen ja pirunpahan pikkuorpanan serkun setä, saanut totinsa sekoitetuksi ja prykinsä valmiiksi juuri tähän tärkimpään täpärään, kun olisi tarvinnut kaiken henkensä ja sielunväkensä koolle nimensä kirjoittamiseen ja hartiavaivan hartauteen, ilmestynyt kykkijäksi pöydän nokkaan kuin varis riukupuulle siemenvainion aidalla kylvöpäivänä, ja jäänyt tirkkaamaan kuin tikka toukanläpeä puussa sitä, kuinka pännä kulkee toisen ihmisen kädessä, kun toinen ihminen kirjoittaa: sopikin hänen nykyiseltä paikaltaan ja vasiten valitusta vasemman puoleisesta pöydän päästä sihdata suoraan silmäkulmien puskista alastomalle paperille selviltänsä hänen edessänsä kuin auringon pleikeille levitetty liinapalttina kedolla!”
Kulttuuri kukoistaa -kirjablogin Arja julkaisi kirjoituksen Alastalon salista samaan aikaan minun kanssani.

Volter Kilpi: Alastalon salissa
Otava, Seven-pokkari 2014, 6. painos, I osa 421 s. & II osa 405 s.
Ensimmäinen painos ilmestynyt vuonna 1933

torstai 30. heinäkuuta 2015

Kolme kirjaa

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja haastoi minut kertomaan kolme blogiaikani kirjaa, jotka haluaisin lukea uudelleen. Kiitos haasteesta! Tämä haaste on minulle omiaan, koska minulla on tapana lukea kirjoja moneen kertaan. Valinta oli yllättävän helppo kahden kirjan osalta. Ne nousivat mieleeni heti ensiksi. Kolmanneksi oli enemmän tarjokkaita.

Kazuo Ishiguron Ole luonani aina on tunnelmaltaan aivan ainutlaatuinen. Haluan kokea tunnelman uudelleen.








John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä ostin nimenomaan lukeakseni sen uudelleen. Alkuperäiseen bloggaukseeni lainasin kirjan kirjastosta.










Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on niin monitahoinen ja ajatuksiltaan syvä kirja, että ajattelin heti sen lukemisen jälkeen, että voisin aloittaa kirjan uudelleen. Epäilen, että moni asia meni minulta ohi ensimmäisellä lukukerralla.








Tämä haaste on kiertänyt jo varmaan useimmissa blogeissa, enkä tiedä varmasti, ketkä ovat jo vastanneet. Haastan kuitenkin mukaan seuraavat kolme bloggaajaa:
  1. Juha/Nipvet
  2. Jaana/Täällä toisen tähden alla
  3. Marjatta/ Marjatan kirjaelämyksiä

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Kurt Vonnegut joutui II maailmansodassa saksalaisten sotavangiksi. Hän oli Dresdenissä vankina, kun Iso-Britannian ja USA:n koneet pommittivat kaupungin maan tasalle helmikuussa 1945.

Teurastamo 5 eli lasten ristiretki ei kerro ainoastaan Dresdenin pommituksesta, vaan sodasta muutenkin. Eikä tietenkään pidä odottaa mitään kronologista normaalia kertomusta. Vonnegutilaiseen tyyliin kirjassa hypitään ajassa ja paikassa, käydään jopa kuvitellulla Tralfamadore-planeetalla.

Vonnegutin päähenkilö on Billy Pilgrim, joka lähetetään sotaan niin myöhään, että hän ei ehdi osallistua sotimiseen. Hänelle ei anneta edes mitään varusteita ennen kuin hän joutuu vangiksi. Billy Pilgrimin sota on absurdi. Sen tapahtumia voisi pitää surkuhupaisina, mutta oikeasti ne tuntuvat raastavilta. Mitä ihmiset voivat tehdä toisilleen? Kun lukija alkaa epäillä, Vonnegut muistuttaa: ”Minä olin siellä.”

Billyn Tralfamadorella kaikki on toisin kuin Maassa, mutta niinhän sodassakin kaikki on toisin, vaikka eri tavalla. Billy yritti ”keksiä uudelleen itsensä ja maailmankaikkeutensa” selviytymiskeinona.

Amerikkalaiset vangit olivat Dresdenin tuhon ajan lihakellarissa. Pommituksen kuvaus on realistinen ja lyhyt. Lainaus siitä:
”Vähän väliä joku vartijoista meni portaiden päähän katsomaan millaista ulkona oli, ja sitten hän tuli alas ja kuiskaili muille vartijoille. Ulkona oli tulimyrsky. Dresden oli yhtä ainoaa suurta liekkiä. Tuo ainoa liekki söi kaiken orgaanisen, kaiken mikä paloi. 
Suojasta ei voinut vaaratta tulla ulos ennen kuin kello kaksitoista seuraavana päivänä. Kun amerikkalaiset ja heidän vartijansa tulivat ulos, taivas oli savusta musta. Aurinko oli äkäinen pieni neulanpää. Dresden oli nyt kuin kuu, ei muuta kuin mineraaleja. Kivet olivat kuumia. Kaikki muut heidän ympäriltään olivat kuolleet. Niin se käy.”
Teurastamo 5 on sodanvastaisen sotakirjallisuuden klassikko. Nykymaailmassa pelottavan ajankohtaista luettavaa.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli lasten ristiretki
Suomentanut Juhani Jaskari
Tammi 2007, 7. painos, 190 s. (1. suomenkielinen painos 1970)
Englanninkielinen alkuteos Slaughterhouse Five or The Children’s Crusade 1969

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Joseph Kanon: Jaettu Berliini

Potsdamin konferenssissa kesällä 1945 liittoutuneet päättivät, mitä Saksalle tehdään sodan jälkeen. Neuvottelemassa olivat Stalin, Truman ja Churchill (myöhemmin Attlee). Tuohon taustaan sijoittuu Joseph Kanonin romaani Jaettu Berliini.

Yhdysvaltalaisella sotakirjeenvaihtajalla Jake Geismarilla on Berliinissä oloonsa toinenkin syy kuin työ. Hän oli asunut Berliinissä ennen sotaa monta vuotta ja hänellä oli siellä rakastettu, Lena, jota hän nyt etsi. Lena ei ollut vapaa, vaan naimisissa fyysikon kanssa, joka työskenteli V2-ohjusprojektissa von Braunin alaisuudessa. USA on kiinnostunut rakettitiedemiehistä, mutta niin ovat neuvostoliittolaisetkin.

Jaettu Berliini on rakkauskertomuksella höystetty jännityskirja tai jännitysjuonella täydennetty rakkausromaani. Näistä aineksista olisi voinut saada aikaan hyvän romaanin: historiaa, jännitystä, romantiikkaa. Kirja ei ole kuitenkaan onnistunut, pitkine selittelyineen se ei ole ainakaan jännittävä. Se olisi vaatinut tiivistämistä, tiivistämistä ja vielä tiivistämistä. Jotkut kohdat ovat suorastaan rimanalituksia, kuten Jaken ja Lenan rakastelukohtaus tai ennustajalla käynti.

On kirjalla omat hyvätkin hetkensä, ja ne liittyvät ajankuvaan. Toimettomat liittoutuneiden sotilaat viettävät aikaa juopottelemalla ja tekemällä mustan pörssin kauppaa samalla kun saksalaiset yrittävät jatkaa elämäänsä kaupungin raunioissa. Jos tästä jotakin suurempaa teemaa hakee, niin se lienee syyllisyys. Kuka oli syyllinen? Olivatko kaikki saksalaiset syyllisiä?

Kun olin lukenut kirjaa jonkin matkaa, tajusin nähneeni siihen pohjautuvan elokuvan, jossa pääosissa olivat George Clooney ja Cate Blanchett. Muistaakseni elokuvakaan ei ollut hyvä.

*****
Tämän kirjan kansi tuotti lopultakin BINGON, kun kannessa on pariskunta. Kirjankansibingo on lähtöisin Kirjakaapin kummitus -blogista.



Joseph Kanon: Jaettu Berliini
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Gummerus 2003, 829 s.
Englanninkielinen alkuteos The Good German 2001

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

”- - , hän seisoi vasten ikkunaa, hänen kuvansa heijastui lasista, mutta samalla tavalla kuin Henri Ruzickan kuva, hänen kuvansa ei muodostunut yhdestä kuvasta, vaan valo taittoi sen osiin, jotka liukuivat hitaasti toisiaan kohden, etääntyivät taas, ja kun katsoin lasia, jonka edessä hän seisoi, sen takana ei tuntunut olevan mitään: vain pimeä ja tyhjä tila.”
Perhoskerääjän nimetön minäkertoja saa yllättäen tiedon, että Henri Ruzicka on testamentannut hänelle omaisuutensa. Mies ei tiedä, kuka Henri Ruzicka oli, hän ei tuntenut tätä. Perintö ei ole suuri. Siihen kuuluu rapistumassa oleva vanha talo ja talon kirjasto, jossa on vain perhoskirjoja, ja valtava kokoelma perhosia lasikantisiin laatikoihin kiinnitettyinä. Talosta löytyneiden vanhojen kirjeiden ja muiden vihjeiden perusteella mies alkaa selvittää, kuka oli Henri Ruzicka ja mikä oli heidän välisensä yhteys.

Pääsin kirjan sisään hitaasti. Alussa tyyli oli jotenkin etäännyttävää, siinä oli hienostelevia metaforia, jollaisista en ole koskaan oikein pitänyt. Mutta kun mies aloitti selvitystyönsä kunnolla ja matkusti Keski-Eurooppaan, lukeminen alkoi sujua. Henri Ruzickan elämä paljastui kerroksittain ja sirpaleittain. Mies etsi Henri Ruzickaa, mutta lopulta hän löysi itsensä. Tunnelma oli koko ajan alakuloinen ja viipyilevä.

Perhoskerääjä on ensimmäinen lukemani Haahtelan kirja, vaikka hän on arvostettuja nykykirjailijoitamme. Tämä pieni kirja oli ihan positiivinen ensikosketus. Muun muassa Maria ja Katja ovat suorastaan ihastuneet kirjaan.

Lukemisen aikana kiinnostukseni lisääntyi aivan henkilökohtaisesta syystä. Perhoskerääjä on ollut hyllyssäni pari vuotta ja otin sen tällä viikolla pienenä ja kevyenä kirjana mukaan pitkähkölle bussimatkalle. En tiennyt kirjasta mitään etukäteen. Kun päähenkilö lähtee matkalleen, hän lentää Berliiniin ja jatkaa siitä Dresdeniin junalla. Olin varannut muutama viikko sitten lennon Berliiniin, josta menen junalla Dresdeniin. Joskus tulee tällaisia sattumia.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä
Otava, Seven-pokkari 2011, 189 s. (ilmestynyt ensimmäisen kerran 2006)
Kansi Päivi Puustinen

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys

Ferdinand von Schirach on kirjailija, mutta hän on myös asianajaja. Kirjassa Syyllisyys on 15 lyhyttä tarinaa rikoksista kerrottuna kunkin tapauksen puolustusasianajajan kannalta. Kirjailijan kotisivujen mukaan jutut perustuvat todellisuuteen ja niin voi tietysti ollakin, mutta viimeinen, vain kolmen sivun mittainen ja ainoa humoristinen ei liene totta. Sen itseironinen päätösvirke sopii hyvin lopettamaan kirjan.

Suurin osa rikoksista on hyvin vakavia. Minua kouraisi eniten kirjan aloittava Kansanjuhla, jossa tavalliset hyvin toimeentulevat perheelliset miehet raiskaavat nuoren tytön kyläjuhlassa. Muita aiheita ovat mm. pedofilia, murha, huumeet. Jotkut rikokset ovat kevyempiä, kuten kleptomaanin tekemät muutaman euron hintaisten tavaroiden varkaudet.

Tarinat saavat lukijan pohtimaan syyllisyyttä ja oikeuden toteutumista. Itsekin kun olen rikoslain suhteen maallikko ja ajattelen tuomioita vain sen mukaan, mikä tuntuu oikealta, niin joissakin tapauksissa oikeudenkäynnin lopputulos vaikuttaa aivan väärältä (kuten edellä mainitussa joukkoraiskauksessa). Joskus taas tuomio osuu kohdalleen. Kertomus nimeltä Hyvitys käsittelee raakaa perheväkivaltaa ja siinä tuomarikin venyttää tulkintaoikeuttaan niin, että lukija on tyytyväinen, kunnes lopussa on käännös, jonka jälkeen alkaa miettiä, että meniköhän kaikki nyt oikein ja miksi minä hyväksyn tämän.

Syyllisyys ei ole aina suoraviivaista. Se on joskus monimutkaista. Voiko rikos tapahtua vahingossa? Voiko myöhempi yhteiskuntakelpoinen elämä hyvittää tehdyn rikoksen? Voiko todellinen syyllinen olla joku muu kuin rikoksen tekijä? Tämäntyyppisiä kysymyksiä nousee mieleen kirjaa lukiessa.

Aiheen lisäksi Syyllisyys kannattaa lukea siksi, että von Schirach kirjoittaa hyvin, selkeästi ja tehokkaasti. Suosittelen.

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys
Suomentanut Raija Nylander
Atena 2014, 161 s.
Saksankielinen alkuteos Schuld 2010

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Ann Cleeves: Sininen sarastus

Sininen sarastus on Ann Cleevesin Shetlanti-sarjan neljäs ja viimeinen osa. Olen kirjoittanut myös kolmesta aikaisemmasta (Musta kuin yö, Valoisat illat, Punaista tomua).

Tässä kirjassa komisario Jimmy Perez vie kihlattunsa Franin tutustumaan kotisaareensa Fair Isleen. Fair Isle on Shetlannin kaukaisimpia asutettuja saaria. Sinne kulkee Perezin isän kipparoima yhteysalus ja sinne on mahdollista päästä myös pienellä lentokoneella. Kun Jimmy ja Fran pääsevät saarelle, alkaa myrsky, joka käytännössä eristää saaren muutamaksi päiväksi. Koska kyseessä on rikosromaani, tapahtuu murha, ja saaren eristyneisyyden vuoksi Jimmy Perez joutuu aloittamaan tutkimukset yksin.

Saaren pohjoismajakassa on lintuasema. Sen johtava tutkija murhataan. Hän on saavuttanut kuuluisuutta omalla alallaan, mutta on yleisestikin tunnettu television luonto-ohjelmista. Epäiltyjen joukko on rajattu ja mahdollisia motiiveja löytyy ammattikateudesta rakkauteen ja mustasukkaisuuteen. Tutkimukset sivuavat myös Jimmy Perezin lähipiiriä.

Sininen sarastus on taitavasti rakennettu jännitysromaani, jossa syyllistä joutuu arvailemaan pitkään. Loppu on vain niin surullinen, että siitä jää alakuloinen olo. Vihjauksia on pitkin matkaa, mutta lukijana toivoo, että ei kai sittenkään. Aivan viimeinen virke antaisi minusta mahdollisuuden, että Cleeves voisi jatkaa Jimmy Perezin parissa, mutta ei Shetlannissa.

Ann Cleeves: Sininen sarastus
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Karisto 2010, 336 s.
Englanninkielinen alkuteos Blue Lightning 2010

torstai 16. heinäkuuta 2015

Antonio Tabucchi: Damasceno Monteiron katkaistu pää

Olen lukenut aikaisemmin Antonio Tabucchin romaanin Kertoo Pereira, josta pidin. Päätin kokeilla häneltä toista teosta ja päädyin tähän, nimeltään Damasceno Monteiron katkaistu pää. Pidin myös tästä.

Tabucchi oli italialainen Portugalin kirjallisuuden professori. Molemmat edellä mainitsemani romaanit onkin sijoitettu Portugaliin. Damasceno Monteiron katkaistu pää tapahtuu Oportossa.

Jos tästä kirjasta kertoo vain juonen, se kuulostaa dekkarilta. Alussa Manolo Mustalainen löytää päättömän ruumiin. Sensaatiolehti Acontecimento lähettää toimittajansa Firminon Oportoon selvittämään, mitä on tapahtunut. Lehden kannalta tavoitteena on tietysti saada aikaan mahdollisimman myyviä juttuja. Firmino on kirjallisuuden opiskelija, erikoisalanaan Portugalin 1950-luku. Hän on päätynyt kirjoittamaan sensaatiojuttuja; tosiasia, jota hän tuntuu nolostelevan.

Tabucchin tyyli on selkeä ja toteava. Hän ei poikkea sivupoluille, vaan tarina etenee koko ajan. Ainoastaan Firminoa auttavan asianajaja don Fernandon filosofiset mietiskelyt ja yllättävät keskustelunavaukset poistuvat välillä fokuksesta, tosin nekin vain näennäisesti.

Lukemani Tabucchin kirjat ovat yhteiskuntakriittisiä ja hän tuntuu olevan pienen ihmisen puolella järjestelmää vastaan. Kertoo Pereira -teoksen aika oli Salazarin diktatuuri, jossa vallitsi kova lehdistösensuuri. Damasceno Monteiron katkaistun pään Portugali kuuluu jo EU:hun, mutta ongelmia on edelleen. Kirjan loppuvaiheiden oikeustoimet ovat yhtä päättömiä kuin Damasceno Monteiron ruumis.

Antonio Tabucchi: Damasceno Monteiron katkaistu pää
Suomentanut Liisa Ryömä
Tammen Keltainen kirjasto 1999, 215 s.
Italiankielinen alkuteos La testa perduta di Damasceno Monteiro 1997

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Oulunkylän kirjasto Helsingissä

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä (tai kirjastossa). Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Oma kirjastohistoriani alkoi jo alle kouluikäisenä. Perheeni asui eräässä keskisuomalaisessa kaupungissa, onneksi lähellä sivukirjastoa, jonka vakioasiakas olin. Kouluaikanani asuimme etelämpänä pienessä maaseutupitäjässä – sielläkin onneksi lähellä kirjastoa. Sen lasten- ja nuortenkirjojen osaston luin nopeasti läpi ennen kuin siirryin aikusten kirjoihin. Näin myöhemmin ajateltuna kyseinen kunnan pääkirjasto ei ollut kovin ammattimaisesti hoidettu silloin vuosikymmeniä sitten (nykyisin tuo asia on sielläkin kunnossa), mutta kyllä sen avulla pääsi tutustumaan kirjallisuuden klassikoihin, joista olen aina ollut kiinnostunut. Nyt  olen ollut jo kauan Helsingin kirjastojen äärellä. Useimmiten käyn Oulunkylän kirjastossa, mutta silloin tällöin myös ihanassa vanhassa Rikhardinkadun kirjastossa.

Lapsena alkaneelle lukuharrastukselleni kirjastot ovat olleet elintärkeitä. Monestakaan syystä ei ole mahdollista ostaa kaikkia kirjoja, jotka haluaa lukea. Nykyisin monia vanhempia kirjoja ei edes löydä mistään, ei antikvariaateistakaan. Kirjasto on silloin ainoa mahdollisuus.

Alla olevassa kuvassa olen etsimässä lisää lukemista Oulunkylän kirjaston dekkarihyllystä, vaikka olen jo valinnut hyllyn päällä näkyvät kolme kirjaa. Ystävällinen kirjastovirkailija otti kuvan.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Jaan Kross: Pietarin tiellä

Tässäpä hyvä historiallinen romaani. Kirjan alkuperäinen vironkielinen nimi Rakvere romaan kertoo, että liikutaan Rakveren kaupungissa. Ajankohta on 1700-luvun jälkimmäinen puolisko. Rahanpuutteen vuoksi yliopisto-opintonsa kesken jättänyt Berend Falck palkataan Rakvereä vallassaan pitävän Tiesenhausenin suvun kartanoon kotiopettajaksi. Nuori mies rakastuu suutarin tyttäreen ja sotkeentuu kaupungin asukkaiden ja kartanoa hallitsevan vanharouva Gertrude von Tiesenhausenin valtataisteluun.
”Valta pyörittää meitä kaikkia. Ei vain aina niin läpinäkyvällä tavalla. Vallan kohteliaisuus, vallan laillisuudentavoittelu, vallan moraalisuus – kaikkihan se on pelkkää teatteria. Te olette seitsemänkolmatta vuoden ikäinen. Ettekö vielä ole nähnyt sen lävitse? Ei valta halua olla kohtelias, ei laillisuusmielinen, ei moraalinen. Valta haluaa olla vallassa. Ja pysyä vallassa.”
Berend Falck toi minulle viattomuudessaan mieleen joidenkin Mika Waltarin historiallisten romaanien sankarit. Perimmäisestä vilpittömyydestään huolimatta hän ei pysy aina totuudessa ja osaa taitavasti luovia työnantajansa ja kaupunkilaisten välissä.

Jaan Krossin historialliset romaanit pohjautuvat vahvaan historian tuntemukseen. Tässäkin kirjassa on mukana todellisia historiallisia henkilöitä, kuten valtataistelussa kaupunkilaisia tukeva kreivi Karl Sievers. Suomalaisille tuttuihin Ruotsin ja Venäjän hallitsijoihin viitataan tuon tuostakin. Baltian talonpoikien ja kartanolle alistettujen kaupunkilaisten asema käytännössä maaorjina aatelisten mielivallan alla tulee lukijalle selväksi.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1982. Pienen virolaisen kaupungin itsenäisyystaistelu vie tietysti ajatukset ilmestymisajankohtaan, vaikka kaupunkilaisia vastassa onkin saksalaistaustainen aatelissuku. Tulkintoja voi tehdä moneen suuntaan, mutta kirjan voi tietysti lukea myös pelkästään jännittävänä kuvauksena 1700-luvun juonitteluista.

Jaan Kross: Pietarin tiellä
Suomentanut Juhani Salokannel
WSOY 2010, 3. painos, 390 s. (1. painos 1984)
Vironkielinen alkuteos Rakvere romaan 1982

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

César Aira: Miten muutuin nunnaksi/Syntymäpäivä

Pienessä niteessä on kaksi argentiinalaisen César Airan pienoisromaania. Miten muutuin nunnaksi katselee elämää kuusivuotiaan pikkupoika César Airan silmin. Lapsi kokee todellisuuden aivan eri tavalla kuin vanhempansa ja muut aikuiset. Itseäänkin hän kutsuu koko ajan tytöksi. Hänen mielikuvituksensa on vilkas, mutta toisaalta hän on omalla tavallaan looginen.
”En pystynyt etenemään enää koska paikasta ei ollut uloskäyntiä. Eikä mieleeni juolahtanut palata takaisin… Tämä viimeinen oli johdonmukaista. Vanhempieni suhtautuminen minuun lähti aina samalta pohjalta ”Tällä kertaa olet mennyt liian pitkälle”. Ei koskaan ”Tällä kertaa olet palannut liian kaukaa”, varmaankin koska sieltä ei palata.”
Lapsen ajatukset ovat hapuilevia ja katkeilevia ja virkkeet kirjassa välillä niin hämäriä, että en ymmärtänyt, mitä niissä sanottiin. Syntymäpäivässä Aira kirjoittaa, että hän on aina pelännyt tukehtumista. Romaanissa Miten muutuin nunnaksi lapsen kauhuna on mansikkajäätelö, joka on myrkytettyä tai johon hukkuu.

Syntymäpäivä on minusta ennemminkin essee, eikä pienoisromaani. Siinä eräs Airan tiedoissa paljastuva aukko yhdistettynä juuri ohitettuun viisikymmenvuotispäivään, saa hänet pohdiskelemaan omaa kirjoittajuuttaan, erityisyyden suhdetta yleiseen ja ajan olemusta.  Pidin Syntymäpäivästä enemmän kuin romaanista Miten muutuin nunnaksi. Viime mainittu jäi minulle vähän liian abstraktiksi. César Airan esseitä voisin lukea enemmänkin.

César Aira: Miten muutuin nunnaksi/Syntymäpäivä
Suomentanut Pentti Saaritsa
Siltala 2015, 202 s.
Graafinen muotoilu M-I. Muukka
Espanjankieliset alkuteokset Cómo me hice monja 1998, Cumpleaños 2001

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Satukirja (Bradley) ja dekkari (Ohlsson)

Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä on satukirja, jonka sankaritar on pikkuneiti Flavia de Luce. Kymmenvuotiaan Flavian tiedot kemiasta ovat yliopistotasoa. Hän on älykäs ja kekseliäs ja aina paikalla, kun tapahtuu tai kun puhutaan salaisia. Tässä kirjassa Flavia nöyryyttää komisario Hewittia ratkaisemalla yhden vanhan ja yhden tuoreen kuolemantapauksen.

Kanadalainen Bradley on sijoittanut Flavian seikkailemaan perinteiseen dekkariympäristöön eli Englannin maaseudulle 1950-luvulle. On kartano ja kirkko, pappi, kylähullu, pari julkkista ja sekalainen joukko kyläläisiä. Kertojana on Flavia itse ja tyylilaji tavoittelee kepeää humoristisuutta.




Luen kuitenkin mieluummin sadut satuina ja dekkarit dekkareina.

Sellaisina kuin Kristina Ohlssonin Daavidintähdet. Bradleyn kirjaa lueskelin viikon aikana, milloin sattui huvittamaan, mutta aloitettuani Daavidintähdet en kyennyt lopettamaan. Lähes viisisataasivuinen kirja pysyi herkullisen jännittävänä koko ajan.

Ohlssonin aiemmista kirjoista tutut Alex Recht ja Fredrika Bergman työskentelevät taas yhdessä. He joutuvat selvittämään juutalaisessa päiväkodissa tapahtunutta murhaa ja heti perään kahden juutalaispojan katoamista. Poikien löytämisellä on kiire, mutta mahdollisia motiiveja on liikaa. Järjestäytynyt rikollisuus? Viharikos? Henkilökohtaiset syyt? Tutkimukset vievät Fredrika Bergmanin lopulta Israeliin selvittämään, kuka tai mikä on Paperipoika, joka häilyy uhkaavana rikosten taustalla.


Daavidintähdissä Kristina Ohlsson on kirjoittanut tähän mennessä parhaan dekkarinsa.


Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Suomentanut Laura Beck
Bazar 2014, 389 s.
Englanninkielinen alkuteos The Weed that Strings the Hangman’s Bag 2010

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet
Suomentanut Outi Menna
WSOY 2015, 497 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Davidsstjärnor 2013

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Kuukauden nobelisti Wisława Szymborska: Ihmisiä sillalla ja Utopia


Kun Wisława Szymborska sai Nobelin palkinnon vuonna 1996, hänen runojaan ei ollut julkaistu suomeksi ainakaan kokoelmina. Yksittäisiä runoja saattoi olla, siitä en tiedä. Ruotsiksi hänen runojaan luonnollisesti löytyi, joten ostin tuolloin kokoelman nimeltä Utopia. Myöhemmin olen hankkinut suomeksi ilmestyneen Ihmisiä sillalla.

Molempiin kirjoihin on valittu runoja useasta Szymborskan runokokoelmasta. Utopiassa on yksi kokoelma kokonaan eli Ihmisiä sillalla. Se on suomenkielisen kirjan nimenä, vaikka siinä ei olekaan kaikkia kokoelman runoja. Olettaisin, että runoilija suunnittelee julkaisemansa runokokoelman kokonaisuudeksi, joten pidän siitä, että Utopiassa on mukana yksi kokonaisuus.

Runot olisi mukava lukea alkukielellä, mutta puola ei kuulu osaamiini kieliin. Kääntäminen on varmaankin vaikeaa ja runojen kääntäminen erityisen vaikeaa. Valikoimissa Ihmisiä sillalla ja Utopia on muutamia samoja runoja. Kun luin niitä rinnakkain, huomasin, miten taitavia kääntäjät ovat.  Kahdelle eri kielelle käännetyissä runoissa oli sama ajatus ja sama tunnelma.

Kun nyt luin Szymborskan runoja uudelleen, niistä nousi esille yksi painokas teema: ihmisen kuolevaisuus. Szymborska kirjoittaa paljon luonnosta, mutta siten että hän korostaa ihmisen pienuutta ja ihmisen ajan lyhyyttä verrattuna muuhun olevaiseen maapallolla, avaruuden äärettömyydestä puhumattakaan. Taiteilija voi yrittää pysäyttää ajan, kuten runossa Ihmisiä sillalla (Människor på en bro) tarkasteltavassa puupiirroksessa, jossa ihmiset kiirehtivät karkuun alkavaa sadetta. Kolmas säkeistö (ensin suomeksi, sitten ruotsiksi):

Asian ydin on siinä, että sitten ei tapahdu mitään.
Pilvi ei vaihda väriä eikä muotoa.
Sade ei voimistu, ei herkeä.
Ruuhi lipuu liikkumatta.
Ihmiset sillalla rientävät
täsmälleen siinä, missä olivat hetki sitten.

Saken är den att ingenting sedan händer.
Molnet ändrar varken färg eller form.
Regnet varken tilltar eller upphör.
Ekan stävar orörligt fram.
Människorna på bron springer
exakt på samma plats som nyss.

Monet Szymborskan runot 0vat yhteiskunnallisia tai historiallisia. Onpa erään runon nimenä Terroristi, hän katsoo. Szymborska kirjoittaa myös rakkaudesta – kukapa runoilija ei kirjoittaisi. Pidän erityisesti menetetystä rakkaudesta kertovasta runosta Asema (Järnvägsstationen), joka alkaa seuraavasti:

Saapumattomuuteni N:n kaupunkiin
oli ajallaan.

Kirje, jota en lähettänyt,
sai sinut varuillesi.

Ehdit jättää tulematta
sovittuun aikaan.

Ja ruotsiksi:

Min ickeankomst till staden N.
ägde rum punkligt.

Du hade varskotts
i ett ickeavsänt brev.

Du hann att inte komma
på den utsatta tiden.

Blogiani seuranneet tietävät, että luen runoja vain harvoin. Szymborskan runoista pidin heti, kun tutustuin kokoelmaan Utopia. Hänen runonsa ovat usein teräviä ja välillä ironisia, ja tarvittaessa niissä on paljon tunnetta. Uskallan suositella Szymborskan runoja muillekin, joiden vakiolukemisiin runot eivät kuulu.

Szymborskan kokoelmasta Täällä voi lukea Jokken runonurkasta ja blogista Luettua elämää, kokoelmasta Sata Szymborskaa blogeista Leena Lumi ja Kirja-aitta. Ihmisiä sillalla on luettu blogissa Luetut, lukemattomat.

Wisława Szymborska: Ihmisiä sillalla
Suomentanut Jussi Rosti
WSOY 1998, 2. painos, 111 s.
Päällys Marjaana Virta

Wisława Szymborska: Utopia
Ruotsintanut Anders Bodegård
FIB:s Lyrikklubb 1996, 2. painos, 140 s.
Graafinen suunnittelu Leif Thollander