perjantai 26. helmikuuta 2016

Antti Tuomainen: Kaivos

Antti Tuomaisen viime vuonna ilmestynyt rikosromaani Kaivos sattui olemaan kirjaston Bestseller-hyllyllä, joten otin sen siitä mukaani.

Kaivoksen aihe on ajankohtainen. Pohjoisessa Suomessa sijaitseva kaivos horjuu konkurssin partaalla ja saastuttaa ympäristöä. Toimittaja Janne Vuori pureutuu asiaan omilla tutkimuksillaan sekä edesmenneen kollegan papereiden avulla.

Kaivosyhtiön johtoryhmän jäseniä alkaa kuolla tavoilla, joita ensin luullaan luonnollisiksi, mutta jotka osoittautuvat murhiksi. Myös toimittajakollega on kuollut auto-onnettomuudessa, joka vaikuttaa epäilyttävältä.

Kaivos on melkeinpä enemmän perhedraama kuin jännityskirja, vaikka ruumiita tulee ja toimittajakin joutuu vaaraan. Janne Vuoren oma tuore avioliitto rakoilee, koska hän asettaa työn vaimon ja tyttären edelle. Hänen oma isänsä on lähtenyt tiehensä pojan ollessa yksivuotias. Nyt isä ilmestyykin Helsinkiin kolmenkymmenen vuoden jälkeen ja haluaa tutustua poikaansa. Isä on niin epäuskottava hahmo, että se häiritsi koko kirjan lukemista. Hän oli vain liikaa minulle. Kirjan lukeneet ymmärtänevät, miksi.

Luin viime vuonna Tuomaisen edellisen kirjan Synkkä niin kuin sydämeni, jossa oli hienosti tavoitettu nimen mukainen synkkä tunnelma. Valitettavasti Kaivos jäi selvästi samasta tasosta.

Antti Tuomainen: Kaivos
Like 2015, 326 s.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon


Luin viime vuonna Anne Swärdin esikoisteoksen Kesällä kerran ja pidin siitä. Nyt otin luettavakseni hänen ilmeisesti eniten mainetta saaneen kirjansa Viimeiseen hengenvetoon. Muuta Swärdiltä ei ole suomennettukaan.

Viimeiseen hengenvetoon on kasvutarina ja rakkauskertomus, mutta viimemainittuna mutkikas ja monitahoinen. Kertoja on tyttö, jota kutsutaan nimellä Lo. Pojan nimi on Lukas. Heidän ensi kohtaamisensa on dramaattinen, keskellä maastopaloa. Tuli leimaa heidän suhdettaan. ”Tuli oli Lukas”, kirjoittaa Lo. Tavatessaan he ovat lapsia. Lo vain 7-vuotias ja Lukas kuusi vuotta vanhempi.

Heidän taustansa ovat osin erilaiset, osin niissä on yhteneväisyyttä. He ovat molemmat tavallaan vieraalla maalla, sillä Lon perhe on muuttanut Skåneen pohjoisesta ja Lukas on tullut isänsä kanssa Unkarista. Lo asuu yhteisössä, jossa on hänen vanhempiensa lisäksi näiden vanhemmat ja sisarukset. Hänen perheessään on 13 aikuista, jotka kaikki rakastavat häntä. Hän sai lapsena liikaa rakkautta, väittää hänen äitinsä. Lukas asuu kaksin isänsä kanssa ja heidän kommunikaationsa on lähinnä väkivaltaa.

Kuuden vuoden ikäeron vuoksi Lon perhe ei hyväksy hänen kiinteää suhdettaan Lukasiin. Lasten vanhetessa epäillään ties mitä.
”Epäluuloiset katseet vaanivat meitä koko ajan, emme koskaan voineet rentoutua, leikeistämme alkoi tulla peliä, ja se vei ilon kaikesta, leikkisyyden leikistä. Jos kumpikaan meistä ei irrottaisi otettaan, molemmat uppoaisivat. Viimeiseen hengenvetoon, muistin nyt sen lauseen, se oli elokuvasta joka loppui niin että toinen petti toisen, en vain ollut koskaan käsittänyt miksi.”
Kirjan nimi Viimeiseen hengenvetoon tulee todellakin Godardin elokuvasta, jonka pääosissa ovat Jean Seberg ja Jean-Paul Belmondo. Lo ja Lukas katsovat elokuvan niin monta kertaa, että osaavat vuorosanat ulkoa ja toistelevat niitä. Se, että Lo ei ymmärtänyt elokuvan lopun petosta, on Lon ja Lukasin suhteen myöhemmän kehityksen kannalta oleellinen lause.

Kirjasta olisi voinut vähentää Lon nuoren aikuiselämän haahuiluja. Lon ja Lukasin ystävyys-rakkaus on ydin. Vähemmälläkin olisi ymmärtänyt, mihin se johti.
”Yksinäisyys on vain seuran puutetta johon täytyy tottua, kunnes siitä itsestään tulee seuraa.”
Hyvä kirja tämä on kuitenkin. Pidin enemmän kirjasta Kesällä kerran, mutta se saattaa johtua siitäkin, että sitä lukiessani minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia, kun taas nyt niitä oli. Viimeiseen hengenvetoon on luettu monessa blogissa, esimerkiksi seuraavissa: Kirjanurkkaus, Mari A:n kirjablogi, Pieni kirjasto, Järjellä ja tunteella, Mustikkakummun Anna.

Elokuvayhteydestä saan pisteen Oksan Hyllylltä -blogin Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 3. Kirjassa rakastutaan.

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon
Suomentanut Katriina Huttunen
Otava 2011, 320 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Till sista andetaget 2009

maanantai 22. helmikuuta 2016

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Mustanpuhuvien kansipaperien alta paljastuivat kauniinväriset kannet.
Kolme maailmanloppua sisältää hyvin lyhyitä, usein vain sivun mittaisia kertomuksia. Kirjailija kutsuu niitä nimellä ”kuvitelmia”.

Lukaisin kirjan hetkessä, enkä ymmärtänyt mitään. Luin sen uudelleen hitaammin, mutta en vieläkään ymmärtänyt mitään. Päätin lopettaa ymmärtämisen yrittämisen ja luin kuvitelmat sellaisina kuin ne olivat.

Tarinat ovat absurdeja. Koskaan ei voi tietää, mihin lopussa päädytään. Ne seuraavat usein yöunen logiikkaa. Tosin kolme Krista Kosonen -juttua ovat selkeästi päiväunia. Aika monessa on väkivaltaa. Esimerkiksi kuvitelmassa Kevät tupakointihetki päättyy tappaviin jääpuikkoihin.

Pidin eniten vähän pidemmästä – peräti seitsemänsivuisesta – tarinasta Sauna. Siinä keski-ikäinen nainen jättää miehensä Raunon talvella, menee veneen kanssa keskelle järven selkää, nukahtaa, herää kesällä, soutelee järvellä ja kohtaa nuoren Raunon, johon rakastuu. Lopussa hän ja nuori Rauno menevät tapaamaan vanhaa Raunoa.

” − En tullut pahoittelemaan lähtöäni enkä sitä, että olen löytänyt onnen. Haluan pahoitella sitä, että kun lähtiessäni kysyit minulta ”Miksi?”, en vastannut.
Rauno heitti löylyä. Nuoremmasta ei kuulunut pihaustakaan.
− No, sait siis sanottua asiasi, hän sanoi. – Ja, kuten varmaan arvaatkin, vastauksella taannoiseen kysymykseeni ei enää tätä nykyä ole paljonkaan arvoa.”

Kolme maailmanloppua ilmestyi viime vuonna ja siitä on kirjoitettu monessa blogissa. Blogista Luetut, lukemattomat löytyy linkkejä muihin kirjoituksiin.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
WSOY 2015, 86 s.
Graafinen suunnittelu Markus Pyörälä
Sain kirjan kustantajalta

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Jyrki Vainonen: Swiftin ovella

Swiftin ovella on kirja Jonathan Swiftistä, joka muistetaan Gulliverin retkien kirjoittajana, vaikka hän kirjoitti paljon muutakin, romaanien lisäksi runoja ja poliittisia pamfletteja. Kehyskertomuksena on nykyajassa toimivan tutkijan ja kirjailijan Lennart Berenin saama yllättävä tehtävä, jonka hänen tutkijakollegansa Johannes Kelps antaa hänelle testamentissaan. Lennartin on kirjoitettava valmiiksi Kelpsin aloittama ajan olemusta käsittelevä kirja. Hän muuttaa Kelpsin taloon ja aloittaa tehtävänsä.

Kelps on todellakin tutkinut aikaa ja rakentanut omalaatuisen aikakoneen, jolla on muistiinpanojensa mukaan siirtynyt 1700-luvulle Jonathan Swiftiksi. Kun Lennart uskaltaa kokeilla Kelpsin konetta, hän päätyy Swiftin palvelijaksi.
”Ovi avautuu ja sulkeutuu. Askelia. Kasvot. Kasvot, lähellä. Herra? Parvia, lintuparvia, siipiä ja nokkia ja kaislikosta siivilleen säikähtäviä sorsia ja kanalintujen jalkoja ja – Herra? Parvia, kalaparvia, mulkosilmäkampeloita ja haukia ja ahvenia ja – Herra? Kuuletteko minua? Kivut ovat ankarat. Niin kuin joku pistelisi ruumista terävillä neuloilla, tikkaisi, tikkaisi, tikkaisi. Tikkaisi käsiä ja päätä ja jalkoja ja vatsaa ja selkää ja kylkiä – ”
Edellä oleva lainaus hieman muunneltuna esiintyy kirjassa useaan kertaan kuvaamassa aikasiirtymää. Minulle tuli mieleen, että kun kirjailija yrittää eläytyä kuvaamansa historiallisen henkilön elämään, yrittää päästä tämän pään sisään, hän saattaa kokea hyvinkin tuskallisen henkisen siirtymän.

Lainauksessa esiintyy muun ohella lintuja. Kiinnitin heti kirjan kolmannella sivulla huomiota esille nostettuun kurppaparveen. Lintuja on kirjassa jatkuvasti: varpusia, pääskysiä, naakkoja, lokkeja… Ennen kaikkea punarintoja ja mustarastaita. Varsinkin Swiftin ympärillä liikkuu mustarastaita. Tähän lienee joku muukin syy kuin lintuihin liittyvät mielikuvat.

Jälkisanoissaan kirjailija Vainonen sanoo, että Swiftin elämän faktat ovat aitoja. Valittu lähestymistapa ja nykyajan kuvauksen arkinen mystiikka jättivät minulle jotenkin hämmentyneen olon. En ole lukenut muita Vainosen kirjoja, mutta kansiliepeen kirjailijaesittelyn mukaan ”Vainosen omintakeinen maailma löytyy toden ja fantasian välimaastosta”. Sopii hyvin tähän kirjaan.

Jyrki Vainonen: Swiftin ovella
Tammi 2011, 269 s.
Päällys Markko Taina

lauantai 20. helmikuuta 2016

Kåre Halldén: Samppanjaruhtinas

Samppanjaruhtinas on ensimmäinen kirja Halldénin Wine Crime -sarjassa. Toinen osa Cavakuningas on myös jo suomennettu. Alkusanoissa kirjailija kertoo, että Samppanjaruhtinas on todellinen henkilö. Alkuperäinen ruotsalainen nimi Champagneführern paljastaa, että natsithan tässäkin ovat taustalla.

Ruotsalainen tietokoneasiantuntija Harald Poppe on tullut lähteneeksi samppanjamatkalle Ranskaan, vaikka ei tiedä samppanjasta oikeastaan mitään. Tutustumiskierroksella maailmankuulun samppanjatalon kellareihin hän löytää tuskissaan olevan vanhan miehen, joka kuolee Haraldin voimatta tehdä mitään. Kuollut – murhattu - on ollut paikallinen julkkis, kellarimestari, joka on kehittänyt esimerkiksi samppanjatalon kuuluisimman tuotteen. Poliisitutkinnan lomassa Harald tutustuu kellarimestarin lapsenlapseen Isabelleen, jolla on oma pientila. Romanssi on kehitteillä.

Nykyhetken tapahtumien välissä on katkelmia 1940-luvulta, jolloin Champagnen alue oli saksalaisten hallussa. Rikoksen juuret löytyvät sota-ajalta, rakkauksista ja omaisuusjärjestelyistä.

Samppanjaruhtinas on kepeähkö rikosromaani. Arvoitusdekkariksi se ei ole kummoinen, koska mahdollisia murhaajia on kovin vähän ja historiaosuuksissa paljastetaan paljon. Ilma on kuitenkin lämmin, maisemat kauniita ja samppanja hyvää. Helmikuisen räntäsateen keskeltä pääsi tämän kirjan parissa pakenemaan hetkeksi pois.

Kåre Halldén: Samppanjaruhtinas
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Tammi 2013, 397 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Champagneführern 2011

perjantai 19. helmikuuta 2016

Mielipuolen päiväkirja Ryhmäteatterissa

Ryhmäteatteri esittää Mielipuolen päiväkirjaa Helsinginkadun näyttämöllä. Pääroolissa Arkadi Putkosena on Vesa Vierikko. Kävin katsomassa näytelmän viime keskiviikkona työporukan kanssa.

Ryhmäteatterissa ei kannata odottaa klassista tulkintaa. Mielipuolen päiväkirja kuvaa nykyajan talouselämää, nyky-Suomea, jossa työelämä on muuttunut mielipuoliseksi. Organisaatiokaaviot vaihtuvat toinen toistaan hullumpiin, työt ulkoistetaan, firmat myydään ulkomaille. Laskenta-assistentti Putkonen haikailee työtoverinsa perään, tekee töitä yötä myöten, odottaa ylennystä, jota ei kuulu, kunnes ylennyksen saa – hänen kadonnut tukkansa. Putkosen maailma muuttuu yhä absurdimmaksi ja senhän arvaa, minne hän lopulta joutuu.

En tunne taustalla olevia Gogolin tekstejä Nenä ja Hullun päiväkirja, mutta niihin perehtynyt kollega sanoi, että gogolilainen henki on säilynyt.

Lavalla ovat Vierikon lisäksi Taisto Oksanen, Minna Suuronen ja Robin Svartström. Hyviä näyttelijöitä. Hyvä esitys muuten, mutta videonäyttöä käytettiin liikaa. Se on ihan paikallaan joissakin kohdissa, mutta teatterissa haluaisin katsoa näyttelijöitä elävinä lavalla. Televisiota voin katsoa kotonakin.

Loppuaplodien aikana kuului bravo-huutojakin. Minä olin esimerkki näytelmän kuvaamasta työelämästä. Viimeviikkoiset kymmenen-kaksitoistatuntiset työpäivät olivat väsyttäneet minut niin, että en jaksanut nauttia näytelmästä niin kuin se olisi ansainnut.

Mielipuolen päiväkirja
Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Esa leskinen

perjantai 12. helmikuuta 2016

Kuukauden nobelisti Nadine Gordimer: Poikani tarina

Eteläafrikkalainen Nadine Gordimer sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon vuonna 1991. Hän oli vahva rotuerottelun vastustaja, myös kirjassa Poikani tarina.

Kirja alkaa kun poika Will näkee isänsä elokuvissa valkoisen naisen kanssa. Siitä alkaen Will (oikeastaan William Shakespearen mukaan) joutuu vastentahtoisesti isänsä salaliittolaiseksi suojellakseen äitiään. Willin isä, lempinimeltään Sonny, on värillisten sankareita. Hän on entinen opettaja, jonka taistelu rotuerottelua vastaan on vienyt mukanaan. Hän on ollut vankilassa, mutta jatkaa taistelua vapauduttuaan.

Tämän kirjan vahvuus onkin sen ihmisissä. He eivät ole hyviä tai pahoja, vaan inhimillisiä. Sonny pettää vaimoaan naisen kanssa, jonka hän kokee taistelutoveriksi. Nuori valkoinen Hannah rakastaa Sonnya. Hän tekee työtä värillisten vankien puolesta ja on omistautunut asialle, jota pitää oikeana. Muistin edelliseltä lukukerralta pari vuosikymmentä sitten, että minuun teki suurimman vaikutuksen Sonnyn vaimon Ailan muuttuminen ja itsenäinen ratkaisu, jota muu perhe ei osannut aavistaa. Sama vaikutus Ailalla oli nytkin. 
”- - tutun kauneuden läpi kuulsi heleä vieraus. Rohkein vedoin hahmoteltu. Oli kuin jokin tietty kokemus olisi tavoittanut hänestä, niin kuin taidemaalari mallistaan, hänen olemuksensa, sen mitä pinnan alta oli löydettävissä.” 
Gordimer kuvaa, miten valhe vaikuttaa perheen jäseniin ja tuhoaa kodin sisältä päin samalla kun valkoiset tuhoavat kodin ulkopuolelta, konkreettisesti polttamalla.

Poikani tarina on hienovireinen perhekuvaus, mutta samalla voimakas rotusorron vastaisen taistelun kuvaus. Etelä-Afrikan sortojärjestelmä on mennyttä sellaisena kuin se tässä kirjassa esiintyy. Rotusorto ja vieraan pelko ei kuitenkaan ole kadonnut maailmasta mihinkään, kuten hyvin tiedämme. Poikani tarina on valitettavasti ajankohtainen edelleen.

Tämän hienon kirjailijan teoksia soisi luettavan enemmän. Löysin vain muutaman bloggauksen hänen kirjoistaan:

Vieraat toisilleen, Kirjakaapin kummitus
Palvelija ja herra, Kirjasähkökäyrä
Hyppy ja muita kertomuksia, Jokken kirjanurkka

Nadine Gordimer: Poikani tarina
Suomentanut Kristiina Drews
WSOY 1991, 327 s.
Englanninkielinen alkuteos My Son’s Story 1990

torstai 4. helmikuuta 2016

Fjodor Dostojevski: Kulta-aika taskussa

Kulta-aika taskussa on sisarteos niin & näin -kirjoissa muutama vuosi sitten ilmestyneelle Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Siinä Dostojevski kirjoitti Länsi-Euroopasta. Nyt keskitytään Venäjään. Kirjan koko nimi onkin Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä. Kirjoitukset ovat etupäässä Vremja-lehdestä, jota Dostojevski toimitti itse. Muutama lyhyt juttu on lehdestä Dnevnik Pisatelja.

Suurimmaksi osaksi kirjoitukset kuuluvat otsikon Kirjoitussarja venäläisestä kirjallisuudesta 1-4 alle. Kirjallisuudesta niissä puhutaan kuitenkin aika vähän. Dostojevski siteeraa usein Gogolia ja se käy selväksi, että hän arvosti Puškinia suuresti. Enemmän kuin kirjallisuutta Dostojevski pohtii venäläisyyttä.

Dostojevski kirjoittaa paljon Venäjän kansan ominaispiirteistä ja venäläisen maaperän tärkeydestä kansalle.
”- - yksi tärkeimmistä erityispiirteistämme on juuri se, että me emme ole eurooppalaisia, - -”
Lukija ei voi olla huomaamatta, että Dostojevski erottaa sivistyneistön ja kansan toisistaan. Sivistyneistö ei sisälly sanaan kansa. Tälle hän antaa selityksen kirjoituksessa Kaksi teoreetikkojen leiriä: Den-lehdestä ja hieman muustakin, ja asettaa tavoitteeksi sivistyneistön sulautumisen kansaan. Tuo kuulostaa vähän samalta kuin Tolstoin ajatus Tunnustuksissa, vaikka Tolstoin pyrkimys olikin henkilökohtainen.

Dostojevskin ote on näissä kirjoituksissa usein ironinen. Hän käy keskustelua muiden kirjallisten aikakauslehtien kanssa ja on suorastaan piikikäs irvaillessaan erään nimeltä mainitun kirjoittajan ajatukselle julkaista kansalle Lukuopas, joka ohjaisi kansan oikeanlaisen lukemisen pariin. Dostojevskin mielestä kansa kyllä lukee kirjoja, jotka sitä kiinnostavat, mutta ensisijaista olisi parantaa kansan lukutaitoa. Koko kansan opettaminen lukemaan on Dostojevskista tärkeämpää kuin keinotekoiset ”lukuoppaat”.

Kuten tiedetään, Dostojevski oli hyvin venäläismielinen. Hänen arvostelunsa kohdistuu länsimielisiin, Pietari I:n seuraajiin, mutta myös slaavilaismielisiin, jotka hänen mielestään pyrkivät palaamaan vuosisatojen taakse aikaan, jollaista ei koskaan ollutkaan. Dostojevski halusi saada venäläiset arvostamaan itseään. Kirjan nimikin selviää lopulta. Venäläisillä oli Dostojevskin mielestä ”kulta-aika taskussa”. He vain eivät itse uskoneet siihen.

Fjodor Dostojevski: Kulta-aika taskussa
Suomentanut ja johdannon kirjoittanut Tiina Kartano
niin & näin -kirjat 2015, 265 s.
Venäjänkieliset alkuteokset aikakauslehdistä Vremja (1861-1862) ja Dnevnik pisatelja 1876

tiistai 2. helmikuuta 2016

Cilla ja Rolf Börjlind: Nousuvesi

Nousuvesi on pariskunnan Cilla ja Rolf Börjlind ensimmäinen dekkari. Aiemmin he ovat olleet lähinnä käsikirjoittajia. Tästäkin on tulossa sarja, taas kerran. Ruotsissa on ilmestynyt jo kaksi seuraavaa osaa.

Olivia Rönning on poliisikoululainen, joka alkaa harjoitustyönään tutkia yli 20 vuotta vanhaa selvittämätöntä murhaa. Uhri oli nuori raskaana ollut nainen, joka hukutettiin julmasti nousuveden aikana. Samaan aikaan kuin Olivia alkaa penkoa menneisyyttä eräs satunnainen tapaaminen toisella puolella maapalloa saa asiat liikkeelle Ruotsissa.

Nousuvedessä on ihmisiä yhteiskunnan ääripäistä, toisaalla menestyneitä yritysjohtajia ja poliitikkoja, toisaalla kodittomia narkkareita ja mielenterveysongelmaisia. Jälkimmäisten keskuudesta nousee toinen päähenkilö, entinen poliisi Tom Stilton, jonka menneisyydestä jätetään suurin salaisuus tässä kirjassa paljastamatta, ilmeisesti sarjan tuleviin osiin.

Kirja on hiukan sekava, lähinnä siksi, että yhden luvun sisällä kerrotaan eri ihmisistä ja tapahtumista hyvinkin lyhyissä kappaleissa. Hyppelehtimistä korostaa uusien ihmisten tuominen tarinaan yllättäen ja varsin myöhään. Murhaajastakin paljastetaan oleellinen tieto vasta aivan loppupuolella. Ilman sitä lukijalla ei ole mahdollisuutta arvata hänen osuuttaan. Tekstissä käytetään tehostuskeinona lauseiden pilkkomista osiin, tyyliin
”Hän laskeutuisi katukannen alta ahtaaseen kuiluun seinässä olevia metallitikkaita pitkin. Viidentoista metrin syvyydessä kalliossa olisi rautaluukku. Hyvällä tuurilla se olisi auki. Vielä paremmalla tuurilla Stilton pystyisi ehkä ahtautumaan luukusta ja hivuttautumaan eteenpäin. Vatsallaan. Sysipimeässä käytävässä. Jossa ei voinut kääntyä.”
Ehkä kirjailijoiden käsikirjoittajatausta on tähän syynä, mutta liiallisesti käytettynä tyylikeino menettää tehonsa.

Nousuvesi edustaa ruotsalaisten dekkareiden keskitasoa. Siinä on yhteiskunnallinen ulottuvuus, eikä se ole liian raaka. Tätä dekkaria ei voi kuitenkaan suositella ihmisille, jotka eivät kestä lapsiin tai eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Cilla & Rolf Börjlind: Nousuvesi
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Schildts & Söderströms 2014, 445 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Springfloden 2012