tiistai 14. marraskuuta 2017

Heikki Reivilä: Onnettomat Roomassa

Onnettomat Roomassa on kirjoitettu tyyliin, joka toi mieleeni pakinat. Kolmesataa sivua pakinatekstiä, huh, ajattelin ensin, mutta tyyliin tottui.

Hotel Majestic Roma tunnetaan esimerkiksi Fellinin elokuvasta La dolce vita. Nyt sinne on saapunut viehättävä Helena-rouva tarkoituksenaan myydä arvokas kaulakoru, jonka hän on saanut perinnöksi tädiltään. Ehkä Helenalla on mielessä jotain epärehellistäkin. Helenaa – ja hänen koruaan – seuraavat vapaaherra herra Henriksson ja muutama muu, huijareita selvästi. Hekin haluavat hyötyä Helenan korusta.

Seuraa sekavaa toimintaa ja sähellystä. Identiteettihuijaus, katoava ruumis, ilmastointikanavia, joissa mahtuu ryömimään. Ja torakoita viiden tähden hotellissa! Kaikki pyörii Helenan huoneen ympärillä. Jos tämä pantaisiin näyttämölle, kyseessä olisi farssi.

Pakina- ja farssimielteistä huolimatta Onnettomat Roomassa ei naurattanut minua kertaakaan. Adjektiivi onnettomat kuvaa kirjan henkilöitä sanan kaikissa merkityksissä. Aihekin on lopulta painava, kuten Helenan pohdiskelu todistaa:
”Olen hupakko niin kuin täti sanoo. Totta, olen hupakko mikäli se tarkoittaa, että olen ollut ikäni sokea. Koru on nuoruuteni. Ja tädin nuoruus. Koru on sukumme naisten elämä. Ja minä yksin en ole ymmärtänyt tätä. Sitäkö täti tarkoittaa. Koru ei ole tärkeä, vaan perinteet. Perinteet merkitsevät jatkuvuutta. Jatkuvuus taas on kulttuuri. Ja ilman kulttuuria me olemme pelkkiä eläimiä.”

Heikki Reivilä: Onnettomat Roomassa
Teos 2017, 298 s.
Sain kirjan kustantajalta

***********
Onnettomat Roomassa on ensimmäinen lukemani tänä vuonna ilmestynyt kirja, joten se kuuluu itsestään selvästi Helmet-haasteen kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Seppo Jokinen: Piripolkka

Piripolkka on Jokisen komisario Koskinen -dekkareita. Lainasin kirjan rentoutuslukemiseksi, mutta sellaiseksi se ei ollutkaan sopiva. Nimi viittaa tietysti huumeisiin, mutta rikosten uhrit ja huumeisiin koukkuun jääneet olivat niin kovin nuoria, nuorin vain 15-vuotias. He olivat vain vähän aikaisemmin olleet innokkaita lintujen tarkkailijoita tai lupaavia urheilijoita tai vain aivan tavallisia pikkutyttöjä. Lukiessa tuli surullinen olo.

Piripolkka ei ole whodunit-kirja, koska mahdollisia murhien tekijöitä on yksi, ja hänet keksii varhaisessa vaiheessa. Kirjan aiheena on selvästi huumeisiin liittyvä rikollisuus ja huumeiden käytön seuraukset.

Tässä vakavassa kirjassa Koskisen jatkuvat naissekoilut tuntuivat täysin tarpeettomilta.

Seppo Jokinen: Piripolkka
Karisto 2002, 2. painos, 331 s.

torstai 9. marraskuuta 2017

Naisten aakkoset: W


W oli yksi helpoimpia kirjaimia Naisten aakkosiin. Kysymykset, jotka varmaan kaikki blogiani seuraavat jo muistavat:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
Ne 'helpot' vastaukset:
  1. Wisława Szymborska. Szymborska on ehdoton suosikkirunoilijani. Ilman Nobel-palkintoaan hän olisi saattanut jäädä Suomessa huomaamattomaksi. Nyt tunnen monta ihmistä, joiden rakkain runoilija hän on. Olen kirjoittanut hänen runoistaan nobelistisarjassani.
  2. Martta Wendelin. Hänen iki-ihanat korttinsa ja satukuvituksensa!
  3. a) Virginia Woolf. Olen lukenut Woolfilta vain Mrs. Dallowayn. Muutakin haluaisin lukea, mutta on toistaiseksi jäänyt aikomukseksi.
Aiemmin olen kirjoittanut seuraavasti: 
ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTU, V.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Kuukauden nobelisti Seamus Heaney: Ojanpiennarten kuningas

Irlantilainen runoilija Seamus Heaney sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995. Samana vuonna ennen palkinnon myöntämistä ilmestyi Jyrki Vainosen suomentama ja valikoima kokoelma Ojanpiennarten kuningas. Samana vuonna ilmestyi toinen painos, joka minullakin on, ja siihen ehti kanteen maininta Nobel 1995.

Luin runot tuolloin 1995 enkä oikein päässyt niihin sisälle. Luin runot nyt uudestaan, mutta eivät ne nytkään koskettaneet. Heaneyn runot ovat hyvin irlantilaisia. Niissä on märkyyttä, turvetta, suota ja kaivamista. Menneisyyteen kaivaudutaan viikinkeihin saakka. Juuret ja muistaminen toistuvat, samoin viittaukset katolilaisuuteen. Historia ulottaa vaikutuksensa Irlannin jakaantumiseen ja väkivaltaisuuksiin.

Joidenkin runojen löysyys häiritsi minua. Luen runoja aika harvoin, mutta olen tottunut niissä tiiviiseen ilmaisuun.

Mitä uudempiin runoihin tultiin, sitä vähemmän sain niistä otetta. Vainosen erinomainen esipuhe ja huomautukset avasivat runoja jonkin verran.  Vainonen on valinnut runot usealta vuosikymmeneltä ja useasta runokokoelmasta. Ehkä olisi parempi lukea joku alkuperäinen kokoelma kokonaan, jotta vaikutelma olisi yhtenäisempi, eikä niin hajanainen kuin tässä.

Laitan näytteeksi ensimmäisen runon Kaivamassa kaksi viimeistä säkeistöä. Turvetta kaivanut mies oli runon minän vaari.

Mieleeni syöpyi perunamullan kylmä tuoksu,
läpimärän turpeen parku ja läpse,
terän tylyt viillot läpi elävien juurien.
Mutta minulla ei ole lapiota, en voi jatkaa tuota työtä.

Etusormen ja peukalon välissä
lepää kynänpätkä.
Minä kaivan sillä.

Kahdesta myöhemmin ilmestyneestä Heaneyn runojen kokoelmasta löysin seuraavat postaukset:

Ukkosvaloa, Luettua elämää
Soran ääniä, Valopolku

Seamus Heaney: Ojanpiennarten kuningas
Suomentanut Jyrki Vainonen
WSOY 19952. painos, 134 s.
Englanninkieliset runot 1960-luvulta 1990-luvulle

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

Rouva Pyy on kotirouva ja kolmen lapsen äiti 1950-luvulla. Perhe asuu Helsingissä ja heidän luonaan asustaa myös rouva Pyyn anoppi. Rouva Pyyllä on etunimikin, mutta sillä häntä kutsutaan kirjassa vain pari kertaa.

Rouva Pyy on turhautunut. Hän uskoo, että hänestä olisi voinut tulla jotakin, jos hän ei olisi mennyt naimisiin nuorena ja tehnyt heti lapsia. Hän ihailee taiteilijoita ja jonkinlaisesta taiteilijuudesta hän unelmoi, tai jostakin käsillä tekemisestä, vaikka mattokutomosta. Rouva Pyy purkaa turhautumistaan esimerkiksi omaisuuteen. Hän ostaa taidetta, hän ostaa pianon, hän haluaa, että rakennetaan omakotitalo. Hän haluaa tehdä vaikutuksen tuttaviin. Oikeita ystäviä hänellä ei ole, paitsi yksi nuoruusaikainen, joka pistäytyy yhdessä luvussa ja valaisee rouva Pyyn taustoja.

Kaikki naiset näkevät unia ei ole minämuotoinen, mutta näkökulma on yksinomaan rouva Pyyn. Kaikki ihmiset ja tapahtumat tulkitaan hänen kauttaan. Teksti on tiivistä ja hyvin intensiivistä.

Kirjan rakenne on omanlaisensa. Rouva Pyyn elämää seurataan kronologisesti, mutta kukin luku on oma itsenäinen yksikkönsä. Yksi asia käsitellään kerrallaan ja lukujen välissä saatetaan hypähtää ajassa reilusti eteenpäin. Seuraaminen on kuitenkin vaivatonta.

Rouva Pyy ei ole miellyttävä ihminen. Hän on rasittava ja ärsyttävä, säälittäväkin, mutta ennen kaikkea hyvin todellinen.
”Hän järjesti hiuksensa peilin edessä, meni eteiseen ja eteisestä siihen huoneeseen, jossa mies luki lehteä. Ja mies oli siinä samassa asennossa, sama kuin äsken. Hän antoi miehen lukea, otti pöydältä kuvalehden ja katseli kuvia. Hän muisti lapset. Hän pani lehden pois ja katsoi suoraan eteensä, näki ikkunaverhot. 
Minä olen rouva Pyy. Istun tässä, hän ajatteli.”
Kaikki naiset näkevät unia ansaitsisi minusta enemmän arvostusta. Minäkään en tiennyt etukäteen kirjasta mitään, juuri ja juuri nimen. Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektissa Kaikki naiset näkevät unia edusti vuoden 1960 kirjaa. Postaus on Bibliofiilin päiväunissa.

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia
Teos 2012, 260 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1960

***********
Vaikka en samastu rouva Pyyhyn, kuulun kuitenkin ryhmään ’kaikki naiset’, joten sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 13. Kirja "kertoo sinusta".

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Kirjamessut 2017: lyhyt raportti


Harri Römpötti haastattelee Pertti Avolaa
Tämän vuoden kirjamessuosallistumiseni jäi suunniteltua lyhyemmäksi, koska ehdin perjantaina paikalle vain pariksi tunniksi töiden jälkeen. Lauantaina olin messuilla sentään koko päivän. Suurimman osan ajasta vietin tapani mukaan antikvariaattiosastolla, josta ostin seitsemän vanhaa kirjaa. Mukavinta messuilla oli tavata muita kirjabloggaajia Boknäsin osaston bloggaajapisteessä. Siellä käytiin tänä vuonna mielenkiintoisia keskusteluja.

Kirjoitan aivan lyhyesti seuraamistani messuohjelmista. Muutama kuva on postauksen lopussa.

Elokuvakriitikko Pertti Avola kertoi kirjastaan Ruutia valkokankaalla  elokuvien Villi länsi. Hän purkaa myyttejä historiallisten tosiasioiden pohjalta. Kun haastattelija kysyi, mikä westerneissä on totta, Avola vastasi: asut, lavasteet ja maisemat.

Reetta-Liisa Pikkola, Sakari Laiho ja Outi Mäkinen keskustelivat aiheesta Missä kirja-alalla mennään? Jukka-Pekka Pietiläisen johdolla. Puoli tuntia oli aivan liian vähän aikaa eli jäätiin melkein otsikkotasolle: e-kirjat, äänikirjat, oppikirjat, tietokirjat, omakustanteet... Parhaiten jäi mieleen, että Finnish weird myy ulkomailla.

Dostojevski-fanina valitsin lauantain ohjelmasta ensimmäiseksi keskustelun Dostojevski  kiistaton ja kiistelty, keskustelijoina Martti Anhava ja Sirpa Kähkönen.  Anhava suomentaa Dostojevskin romaaneja uudelleen ja Dostojevskin kääntämisen vaikeudesta puhuttiin. Toinen pitempään käsitelty aihe oli vankeuden vaikutus kirjailijuuteen, Dostojevskiin erityisesti, mutta myös yleisesti.

Imagen uusista kansalliskirjailijoista paikalla olivat Leena Lehtolainen, Jaakko Hämeen-Anttila ja Elina Lappalainen puhumassa otsikolla Kirjallisuus ja yhteiskunnallinen tehtävä.  En referoi tätä mielenkiintoista kesustelua sen enempää, vaan nostan esille yhden kuvaavan asian. Jaakko Hämeen-Anttila totesi, että jopa hänen suomentamillaan runoilla on yhteiskunnallista merkitystä.

Vaikka luen melko paljon dekkareita, seurasin vain yhden dekkarilauantaihin kuuluneen ohjelmanumeron, Murhasarjoja. Leena Lehtolainen, Martti Linna ja Jarkko Sipilä puhuivat kirjasarjoistaan. Linna olisi pitänyt enemmän otsikosta Rikossarjoja. Keskustelussa ei tullut esille mitään varsinaisesti uutta, mutta keskustelijat olivat taitavia ja hauskoja, joten heitä oli kiva kuunnella.

Olen lukenut kaikki Matti Röngän kirjat ja aion lukea uusimmankin eli Yyteet. Kuuntelin Rönkää, kun häntä haastateltiin Suomalaisen kirjakaupan osastolla, ja hain samalla omistuskirjoituksen.

Jukka-Pekka Pietiläinen, Reetta-Liisa Pikkola, Sakari Laiho ja Outi Mäkinen
Touko Siltala, Sirpa Kähkönen ja Martti Anhava keskustelevat Dostojevskista

Leena Lehtolainen, Jaakko Hämeen-Anttila, Elina Lappalainen ja Niklas Thesslund
En saanut kunnon kuvaa kirjailijoista, joten otin kuvan kirjoista
Matti Rönkä vauhdissa

torstai 26. lokakuuta 2017

Kirjamessut 2017: suunnitelmia perjantaille

Tänä vuonna työt häiritsevät pahasti Helsingin kirjamessuille osallistumista. Ehdin messuille vasta johonkin aikaan perjantai-iltapäivästä. Lauantaina pitäisi olla enemmän aikaa. Silloin minulla on päivystysvuorokin kirjabloggaajien pisteessä Boknäsin osastolla.

Katselin messulehdestä perjantain ohjelmaa, ja kirjoitin muistiin joitakin kiinnostavalta vaikuttavia esityksiä. Niistä listaus alla. Voi olla, että kuuntelen niistä useita - tai vain pari. Yleensä olen unohtunut Antikvaarisille messuille tutkimaan hyllyjä.

13.00-13.30 Imagen kansalliskirjailijat (Aleksis Kivi)

13.30-14.00 Suomennos-slam (Waltari)

14.30-15.00 Heikki Oja: Universumi (Kullervo)

15.00-15.30 Lasse J. Laine: Suomen linnut - harrastajan opas (Kirjakahvila)

15.30-16.00 John Simon: Mahdoton sota (Eino Leino)

16.00-16.30 Missä kirja-alalla mennään? (Kirjakahvila)

17.30-18.00 Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla - elokuvien Villi länsi (Olohuone)

18.30-19.00 Millaista fantasiaa oikeasti luetaan - Internet sen paljastaa (Kullervo)

perjantai 20. lokakuuta 2017

Fred Vargas: Jalattomat, elottomat

Jalattomat, elottomat on Fred Vargasin komisario Adamsberg -sarjan kuudes kirja. Olen lukenut kaksi ensimmäistä. Yhtään ei haitannut, että en edennyt ilmestymisjärjestyksessä.

Dekkari alkaa Lontoosta, jossa Adamsberg ja apulaiskomisario Danglard osallistuvat eurooppalaisten poliisien konferenssiin. Konferenssi ei ole aiheena, vaan makaaberi löytö, jota pariisilaispoliisit joutuvat todistamaan lontoolaisen kollegansa kanssa Highgaten hautausmaan vanhan osan portilla. Olen käynyt Highgatessa, joten kirjan alkuun oli helppo eläytyä.

Kun Adamsberg ja Danglard palaavat kotiin, he saavat tutkittavakseen harvinaisen brutaalin murhan. Lontoolaista prologia ei olisi, elleivät tapahtumat liittyisi toisiinsa. Joutuupa Adamsberg matkustamaan Serbiaankin, ennen kuin koko rikostarina selviää.

Edellisessä lukemassani Adamsberg-dekkarissa oli ihmissusia, tässä taas vampyyreja. Kaikki tietävät, että kumpiakaan ei ole olemassa, joten ne ovat kirjoissa vain hämäykseksi. Tosin tässä kirjassa joudutaan kaivautumaan syvälle vanhoihin uskomuksiin, minun makuuni vähän liiankin syvälle. Vargas harrastaa ilmeisesti juoniensa sitomista myyttisiin kauhutarinoihin.

Komisario Adamsberg on edelleen oma kummallinen itsensä. Hän unohtuu välillä kulkemaan pilvissä, kuten jotkut hänen alaisensa ajattelevat. Muutenkin Vargasin luomat poliisit ovat aika omalaatuisia. Enpä usko, että tuollaiset poliisit ratkaisisivat oikeita rikoksia. Kirjan hahmoina he ovat herkullisia. Esimerkiksi ylikonstaapeli Violette Retancourt, luotettava realisti, 180 senttiä ja 110 kiloa ja nopeampi juoksija kuin kukaan miehistä, tai nuori konstaapeli Estalère, ”jonka vihreät silmät olivat aina selällään jatkuvasta hämmästyksestä”.

Fred Vargas: Jalattomat, elottomat
Suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2017, 3. painos, 527 s. (1. painos 2010)
Ranskankielinen alkuteos Un lieu uncertain 2008

torstai 19. lokakuuta 2017

Naisten aakkoset: V

Olen ehtinyt Naisten aakkosissa jo kirjaimeen V. Kysymyksethän ovat:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
V-kirjaimeen vastaukset löytyivät yllättävänkin helposti.
  1. Marja-Liisa Vartio. Vartio tuntuu olevan unohtumassa, turhaan. Olen lukenut hänen kuuluisimman teoksensa Hänen olivat linnut kauan ennen kuin blogeja oli olemassa. Tänä vuonna olen postannut romaanista Tunteet ja kolmas Vartioni Kaikki naiset näkevät unia on parhaillaan kesken. Vaikuttaa todella hyvältä.
  2. Vivien Leigh. Iki-ihana ja ainoa mahdollinen Scarlett O'Hara. Tuulen viemää ei ole hänen ainoa hieno elokuvansa. Muita ovat esimerkiksi Sumujen silta ja Viettelyksen vaunu, jossa vastanäyttelijänä oli Marlon Brando.
  3. a) Valeria Luiselli. Olen lukenut yhden Valeria Luisellin kirjan (La historia de mis dientes), mutta en oikein päässyt siihen sisälle. Voisin yrittää jotakin toista hänen teoksistaan.

Vanhemmat kirjoitukseni:
ABCDEFGHIJKLMNOPQRST, U.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Cuentos de buenas noches para niñas rebeldes

Cuentos de buenas noches para niñas rebeldes (iltasatuja kapinallisille tytöille) oli nostettu myydyimpien kirjojen hyllylle madridilaisessa kirjakaupassa, jossa kävin syyskuussa. Lehteiltyäni kirjaa en voinut olla ostamatta sitä, vaikka huomasin, että alkuperäinen kirja on englanninkielinen.

Ensimmäinen satu alkaa, kuten sadut yleensä

Olipa kerran tyttö nimeltä Ada,
mutta jatkuu
jota kiehtoivat koneet.

Ada oli tietysti Ada Lovelace. Kirjassa on sata lyhyttä tarinaa naisista ja tytöistä, jotka tekivät ja saavuttivat mitä halusivat esteistä huolimatta. Vaikka puhutaan saduista, niissä kerrotaan oikeista elävistä tai aiemmin eläneistä naisista.

Kirjan tarkoituksena on rohkaista tyttöjä uskomaan, että hekin voivat saavuttaa unelmansa.

Satuihin valitut naiset ovat toimineet hyvin erilaisilla elämänaloilla. On tieteentekijöitä, taiteilijoita, urheilijoita, kansalaisoikeusaktivisteja, poliitikkoja ja entisaikojen hallitsijoita. Onpa joukossa kaksi merirosvopäällikköäkin. Jotkut valinnat ovat itsestään selviä, kuten Marie Curie, Rosa Parks tai Malala Yousafzai, mutta monista naisista en ollut kuullutkaan. Nykytyttöjä voisi hyvin innostaa vaikka surfaaja Maya Gabeira.

Kirjoittajat ovat italialaisia, mutta asuvat Kaliforniassa ja Yhdysvallat painottuu ehkä vähän liikaa. Joitakin kirjaan valittuja ihmettelin, mutta kokonaisuutta he eivät häirinneet.

Onko kirjassa ketään suomalaista? On, suomensomalialainen Fadumo Dayib, joka oli ehdokkaana Somalian presidentinvaaleissa. Hän vetäytyi vaaleista, mutta jatkaa työtään ihmisoikeuksien parantamiseksi Somaliassa.

Sadut ovat todellakin lyhyitä, yhden sivun mittaisia. Aukeamalla on aina vasemmalla puolella kertomus ja oikealla puolella kuva. Kuvittajia on monta kymmentä ja kuvat ovat upeita. Kuvittajissakin on yksi suomalainen eli Riikka Sormunen. S&S julkaisee kirjan tänä vuonna suomeksi. Kustantajan sivulla on esimerkkejä kehumistani kuvista.

Toivottavasti lapset pitävät näistä saduista. Aikuinen ainakin piti.

Elena Favilli & Francesca Cavallo: Cuentos de buenas noches para niñas rebeldes
Espanjaksi kääntänyt Ariadna Molinari Tato
Destino 2017, 224 s.
Englanninkielinen alkuteos Good Night Stories for Rebel Girls 2016

***********
Helmet-haaste: kohta 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Hannu Mäkelä: Muistan − Vapaus

En ole lukenut yhtään Hannu Mäkelän romaania ja nimeltä tiesin vain Finlandia-palkitun Mestarin sekä elämäkertakirjan Nalle ja Moppe, ja Herra Huun tietysti. Siksi voi vaikuttaa kummalliselta, että luin nyt Mäkelän muistelmasarjan viimeisen osan Muistan  Vapaus. Tiesin, että kirja alkaa vuodesta 1987 ja hetkestä, jolloin Mäkelä aloittaa elämän vapaana kirjailijana. Se minua juuri kiinnosti: kirjailijan elämä.

Kirjailijaelämää sainkin. Alkupuolella oli jopa luku Viini, laulu, naiset. Silloin heräsi ajatus, että todellako kaikkien (mies)kirjailijoiden elämä on tuollaista. Lukeminen ei oikein sujunut. Mieleen tuli kahden hyvin arvostetun kirjailijan teokset eli Günter Grassin Kampela ja Gao Xingjianin Vapaan miehen raamattu, joista en pitänyt ja joissa asenne naisiin oli samanlainen kuin Mäkelällä. Viinasta Mäkelä pääsi kunniakkaasti taistellen irti, mistä häntä voi ihailla. Naisjutuista hän ainakin kirjoitti jatkossa vähemmän, onneksi.

Päästiin tässä myös siihen, mikä minua kiinnosti. Kirjojen aiheiden syntyminen ja kypsyttely on tällaiselle mielikuvituksettomalle ihmiselle ihmetyksen aihe. Vapaan kirjailijan on elettävä kirjoittamisellaan. Luulisi sen olevan stressaavaa ja ilmeisesti se onkin. Kirjailijan on tehtävä myös valtavasti taustatyötä. Sen toki tiesin ennestään, mutta se korostui tässä hyvin. Kun Mäkelä oli Dresdenissä, jossa sekä hän että hänen silloinen vaimonsa olivat tiedonhakumatkalla, hän kirjoittaa:
”Tätäkin on kirjailijan työ, oli jo L. Onervan aikaan: ainaista hakemista, matkustamista, kyselyä, etsimistä, ihmettelyä, tutkimista. Kaikki mennyt on läsnä, kun tai jos niin vain haluaa.”
Mäkelän matkakertomuksista pidin. Kirjailija osaa kuvata niin hienosti tunnelmia. Esimerkiksi Venetsiaa hän inhosi ensimmäisellä matkallaan, mutta vuosien mittaan alkoi rakastaa kaupunkia. Itselläkin halu mennä Venetsiaan kasvoi entistä suuremmaksi.

Kirjailija on ihminen siinä kuin muutkin. On ihmissuhdeongelmia ja ongelmia työnantajan, tässä kustantajan, kanssa. Vastapainona on hyviä ystäviä ja toimivia työsuhteita. Vanhemmiten tulee kaikenlaisia vaivoja, joita myös Mäkelän kollega Claes Andersson on uusimmissa kirjoissaan kuvannut.

Kaiken kaikkiaan Muistan  Vapaus oli antoisaa luettavaa, kuten kirjailijoiden muistelmat yleensä ovat. Pitäisi varmaan lukea joku Mäkelän romaanikin.

Hannu Mäkelä: Muistan  Vapaus
Tammi 2016, 447 s.
Sain kirjan kustantajalta viime vuonna kirjamessuilla

***********
Koska minusta olisi mukava osata kirjoittaa fiktiota, sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotakin, mitä haluat oppia.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Olga Xirinacs: Mi padre es capitán

Tämän pienen lastenkirjan luin valmisteluna Naisten aakkoset -sarjani X-kirjaimeen. Epäilin etukäteen, löytyneekö yhtään kirjailijaa, jonka etu- tai sukunimi alkaa X:llä. Mutta löytyi, Espanjasta, Olga Xirinacs. Hän on kirjoittanut myös aikuisille, mutta sain käsiini vain tämän kirjan.

Mi padre es capitán kertoo tytöstä nimeltä Flora. Hän on koko pienen ikänsä luullut, että isä on valtamerialuksen kapteeni. Kun Flora täyttää seitsemän vuotta, äiti kertoo, että isä onkin kokkina sataman hinaajassa. Flora on ensin kovin pettynyt.

Syntymäpäiväjuhlat pidetään hinaajalla, mutta juhlat keskeytyvät, kun satamassa öljylaivalla syttyy tulipalo. Flora jää vahingossa hinaajaan, kun se lähtee pelastustöihin. Tapahtuu kaikenlaista jännittävää ja isä osoittautuu sankariksi. Siinä kirjan opetus. Ei ole tärkeää, mikä ihminen on, vaan millainen hän on.

Kirjassa on sen verran jännitystä, että ikäsuositus on 8+. Värikkäät kuvat myötäilevät tarinaa hyvin. En ole lukenut lastenkirjoja aikoihin, joten en osaa sanoa, kuinka paljon lapset pitäisivät tästä. Painoksia on ainakin otettu monta.

Olga Xirinacs: Mi padre es capitán
Edebé 2006, 7. painos, 61 s.
Kuvitus Gemma Sales
Katalaaninkielinen alkuteos El meu pare és capitá 1995
Espanjaksi kääntänyt kirjailija itse