tiistai 18. heinäkuuta 2017

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Novellikokoelma Viha, ystävyys, rakkaus on sikäli hyvin yhtenäinen, että kaikkien novellien aiheena on parisuhde. Kertomukset nostavat esille kipupisteitä, joita on pitkienkin onnelliselta vaikuttavien avioliittojen takana. Ei ole lainkaan itsestään selvää, miksi pariksi on valikoitunut juuri se ihminen kuin on. Olisiko lapsuuden ystävä Mike ollut se oikea (Nokkoset)? Kannattiko mennä naimisiin kovin nuorena, kun vanhempi matematiikan professori teki vaikutuksen ollessaan etsimässä itselleen nuorta sopeutuvaista vaimoa (Pilari ja palkki)?

Rikkoutuviakin ihmissuhteita novelleissa on, esimerkiksi kertomuksessa Queenie,  mutta monet liitot tuntuvat pysyvän pystyssä, koska tunteet pidetään kurissa. Yhden yksittäisen syrjähypyn tehnyt Meriel ymmärtää sen novellissa Se mitä muistetaan.
”Kenties ihminen ei muutenkaan saa selville kovin paljon. Kenties vain saman asian yhä uudelleen – jonkin ilmiselvän mutta hämmentävän seikan omasta itsestään. Merielin tapauksessa sen tosiseikan että järkevyys – tai ainakin tunteiden taloudellinen hallinta – oli ollut kaiken aikaa hänen johtotähtenään.”
Kolmessa novellissa avioliitto on päättymässä, tai päättyy, toisen puolison vakavaan sairauteen. Viimeinen novelli Karhu tuli vuoren takaa esittää koskettavasti miehen hämmennyksen, kun vaimo katoaa muistisairauteen.

Rakenteellisesti kaikissa novelleissa on jossain kohdassa yllätys, jota lukija ei ole osannut odottaa ja joka kääntää ajatukset uuteen suuntaan. Yllätys on tavallisesti lähellä tarinan loppua, se voi olla jopa viimeisessä virkkeessä.

Tämäkin kokoelma vahvistaa taas, että Alice Munro on todellinen novellin mestari. Hän saa novellissa kerrotuksi vahvan tarinan, johon joku muu olisi tarvinnut romaanin.

Nipvet-blogin isännöimässä novellihaaste 2:ssa lasketaan luettujen novellien lukumäärää (tässä kokoelmassa yhdeksän), mutta lisäksi voi kirjallisesti peukuttaa erityisen ansiokkaita novelleja.
Peukutan kokoelman niminovellia Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät sen päähenkilön vuoksi. Johanna on vaatimaton, huonosti pukeutuva ja suorastaan ruma taloudenhoitaja, muiden palvelija. Lukijalle, mutta ei Johannalle itselleen, selvän huijauksen vuoksi hän jättää entisen ja matkustaa miehen luo, jonka luulee odottavan itseään. Yllätyksellisesti Johannan sisältä löytyy rohkea realisti, joka  ottaa ohjat käsiinsä: hän laittaa kuntoon miehen elämän ja siinä samalla oman elämänsä.

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammen Keltainen pokkari, 398 s., ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi 2002
Englanninkielinen alkuteos Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage 2001

***********
Helmet-haaste: kohta 30. Kirjan nimessä on tunne.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Peter Robinson: Paholaisen ystävä

Suomalaisen dekkarikirjallisuuden uranuurtajiin kuulunut Eeva Tenhunen kuoli kesäkuussa. Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa mainittiin, että yksi Tenhusen suosikkikirjailijoista oli Peter Robinson. Halusin kokeilla, millainen on Tenhusen arvostama dekkaristi.

Peter Robinson kirjoittaa sarjaa, jossa päähenkilönä on ylikomisario Alan Banks. Tapahtumapaikka on kuvitteellinen kaupunki Yorkshiressa. Sarjan suomentaminen on jostain syystä aloitettu sen kymmenennestä kirjasta. Paholaisen ystävä on järjestyksessä 17. sarjan osa ja 7. suomennos. Jonkin verran kirjassa on viittauksia menneeseen, varsinkin ihmissuhdetasolla. Rikosjuonen kannalta kirja on aivan itsenäinen. Robinsonin Banks-kirjoihin perustuvaa tv-sarjaa on esitetty Suomessakin, mutta en ole katsonut sitä.

Alussa on kaksi erillistä murhaa. Neliraajahalvaantunut nainen surmataan pyörätuoliinsa. Toisaalla nuori kaunis tyttö raiskataan ja murhataan. Banks tutkii jälkimmäistä rikosta ja hänen kollegansa Annie Cabbot ensimmäistä.  Ennen pitkää tutkimukset sivuavat tietysti toisiaan. Aiheena on laajemminkin naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta, seksuaalisesta häirinnästä alkaen.

Paholaisen ystävä ei minusta erotu suuntaan eikä toiseen nykyisestä dekkaritulvasta. Se on hyvätasoinen poliisidekkarin edustaja, mutta ei mitenkään erikoinen. Kulttuuriviittauksia siinä on paljon. On viittauksia elokuviin ja kirjoihin, mutta varsinkin musiikkiin. Kirjan nimi tulee Grateful Deadin kappaleesta Friend of the Devil. Toisen rikoksen ratkaisukin perustuu yhteen rockbiisiin. Se oli kekseliästä.

Peter Robinson: Paholaisen ystävä
Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas
Blue Moon 2013, 404 s.
Englanninkielinen alkuteos Friend of the Devil 2007

***********
Kannen hienon valokuvan on ottanut Eero Vilmi. Siinäkin on yksi elokuvaviittaus. Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Marja-Liisa Vartio: Tunteet


Tunteet on Inkerin ja Hannun tarina. He tapaavat jatkosodan viimeisenä vuotena ja menevät kihloihin. Molemmat ovat kovin nuoria. Inkeri on maatalon tyttö. Hän on ylioppilas ja lähdössä seuraavaksi vuodeksi Helsinkiin yliopistoon. Hannu on varakkaan turkulaisen apteekkariperheen poika. Hannu kuuluu joukko-osastoon, joka on jostain syystä majoitettu maalle linjojen taakse. Sota näkyy kirjassa oikeastaan vain siinä, millaista kuhinaa sotilaat aiheuttavat pikkupaikkakunnan tytöissä.

Painotus on aluksi Hannussa, mutta siirtyy pian Inkeriin. Kihlaparin kohtaamiset ovat harvoja ja kummallisen riitaisia. Välillä Inkeri ei tiedä itsekään, onko hän vielä kihloissa vai ei.

Vaikka Vartiota pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden modernisteista, Tunteet on varsin perinteinen ja realistinen. Tapahtumat etenevät kronologisesti. Maaseutu ja kaupunki esiintyvät vastakohtina. Kaupungissa Inkerin opinnoista ei tule mitään. Hän sotkeutuu liikaa asuinkumppaninsa, näyttelijäopiskelija Turren elämään. Hienosteleva tuleva anoppi ei pidä maalaistyttö Inkeriä tarpeeksi hyvänä ainoalle pojalleen.

Opiskeluvuoden aikana Inkeri oppii paljon elämästä ja rakkaudesta. Tuttavuuden alussa Inkeri ja Hannu käyvät Olavinlinnassa ja silloin Inkerin käsitys on kovin romanttinen.
”Ja hän ymmärsi – joko elävältä haudattu tai virtaan hypännyt, ymmärsi: ne neidot rakastivat.”
Kun Inkeri matkustaa kesäksi kotiin maalle, hän kirjoittaa junassa Hannulle pitkän kirjeen, jossa ajatukset ovat muuttuneet realistisemmiksi.
”Me etsimme molemmat toisistamme ikuisesti täyttymätöntä haavekuvaa, lopulta itseämme, ymmärtämättä että haavekuva on haavekuva. Asia on yksinkertainen, kun sen nyt ymmärrän, mutta kuinka olisin sen silloin tiennyt?”

Marja-Liisa Vartio: Tunteet
Otava 1962, 384 s.

***********
Helmet-haaste: 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Kirjan koko nimi on Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta. Runoilija ja esseisti Ester Nilssonia pyydetään pitämään esitelmä kuuluisasta kuvataiteilijasta Hugo Raskista. Paneutuessaan aiheeseensa Ester rakastuu. Hän rakastuu mieheen, jota ei ole vielä edes tavannut. Hän rakastuu miehen ideaan, omaan luomukseensa. Kun he tapaavat, Ester on aivan varma, että heistä tulee pari.

Omavaltaista menettelyä poikkeaa tavanomaisesta rakastumisen käsittelystä analyyttisyydellään. Periaatteessa Esterkin pystyy olemaan analyyttinen. Sehän on hänen työtään. Ester ja Hugo keskustelevat tunteiden kuvaamisesta taiteessa. Esterin mielestä
”perusongelma on se, että muiden tekoja tulkitaan behavioristisesti, ulkoapäin ja objektiivisesti. Omia tekoja tulkitaan fenomenologisesti, tietoisuuden sisältä käsin.”
Rakastunut Ester ei tulkitse Hugon tekoja objektiivisesti. Hugo valehtelee. Hän pystyttää kulissia, kirjaimellisestikin, koska hänen tekeillä olevat taideteoksensa ovat silmän harhauttamiseen perustuvia kulisseja. Pienikin myönnytys hänen puoleltaan, pieni varomaton lausahdus, herättää Esterin toiveet. Usein Esterin käytös on suorastaan surkuhupaisaa.

Kaikki tietävät, että rakastunut ihminen ei käyttäydy välttämättä järkevästi. Siitä huolimatta lukeminen herätti lopulta ärtymystä. Älä haaveile siitä miehestä! Mene eteenpäin! Onneksi loppuratkaisu oli selkeä, eikä jättänyt Esteriä – eikä lukijaa - epätietoisuuden tilaan.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta
Suomentanut Sanna Manninen
Siltala 2014, 214 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Egenmäktigt förfarande – en roman om kärlek 2013
**********
Omavaltaista menettelyä sai August-palkinnon vuonna 2013, joten se kuuluu Helmet-haasteen kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Naisten aakkoset: S


Naisten aakkosissa on vuorossa helppo kirjain eli S. Kysymykset:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
Vastaukset:
  1. Carol Shields. Iki-ihana Carol Shields! Olen lukenut muitakin hänen teoksiaan kuin kuvassa olevat, mutta kaikki ennen kuin aloitin bloggaamisen.
  2. Kaija Saariaho. Kuuntelen klassista musiikkia vain harvoin. Saariahoa kuitenkin ihailen. Hän on noussut yhdeksi merkittävimmistä nykysäveltäjistä, eikä vain Suomessa, vaan maailmanlaajuisesti.
  3. a) Muriel Spark. Olen lukenut yhden Sparkin kirjan, A Far Cry from Kensington, ja ihastuin siihen. En ole tullut lukeneeksi häneltä muuta ja nyt muistutankin itseäni, että pitäisi lukea Sparkia.
Aikaisemmat: ABCDEFGHIJKLMNOPQ, R.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Edna O'Brien: Maalaistytöt

Caithleen ja Baba ovat ystävykset ja luokkatoverit Irlannin maaseudulla. Minäkertoja Caithleen on vaatimattomista oloista. Hänen isänsä on väkivaltainen alkoholisti, joka juo maatilansa pois. Äiti kuolee kirjan alkupuolella ja Caithleen pääsee asumaan Baban varakkaamman perheen luo.

Tytöt vanhenevat kirjan aikana 14-vuotiaista 18-vuotiaiksi. He haluavat päästä pois pieneltä kotipaikkakunnaltaan ja pääsevätkin Dubliniin, sen jälkeen kun heidät erotetaan nunnien pitämästä sisäoppilaitoksesta.
”Vanhan kylän jättäminen ei minua surettanut. Se oli kuollut ja väsynyt ja vanha ja rappeutuva ja lysähtämäisillään kasaan. Kaupat olivat maalin tarpeessa ja yläkerran ikkunoissa näytti olevan vähemmän pelargoneja kuin minun lapsuudessani.”
En päässyt koko kirjan aikana eroon tunteesta, että luen nuortenkirjaa, vaikka Maalaistytöt on luokiteltu aikuisten romaaniksi. Tyttöjen ikä sopisi nuortenkirjaan, tekstin toteava tyyli myös. Tyttöjen ystävyys oikkuineen, pistelyineen ja pienine kateuksineen on tyttökirja-aihe. Tässä tosin Baba on välillä niin ilkeä ja huonokäytöksinen, että Caithleenin toivoo pääsevän hänen vallastaan.

Maalaistytöt joutui ilmestyttyään katolisen kirkon kieltämäksi. Kirjoja jopa poltettiin. Syynä oli tyttöjen seksielämän kuvaus. 2000-luvulta katsottuna kyseinen seksielämä on niin viatonta, ettei siitä voi edes paljon puhua. Halataan ja suudellaan. Ehkä alastoman miehen vihjaileva kuvaus oli liikaa. Kirjan päättyessä 18-vuotias Caithleen on edelleen neitsyt. 1960-luvun Irlanti oli tietysti eri asia kuin nykyinen Suomi. Minusta Maalaistytöissä oli epäilyttävintä se, että 14-vuotiaaseen Caithleeniin iskee silmänsä vuosikymmeniä vanhempi naimisissa oleva mies, johon tyttökin luulee rakastuvansa.

Maalaistytöt on trilogian ensimmäinen osa, mutta kahta jälkimmäistä osaa ei ole suomennettu.

Edna O’Brien: Maalaistytöt
Suomentanut Maini Palosuo
Otava 1961, 264 s.
Englanninkielinen alkuteos The Country Girls 1960

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kuukauden nobelisti Samuel Beckett: Godota odottaessa/Waiting for Godot

Luin Beckettin näytelmän suomeksi ja englanniksi. Alkuteoshan on kirjoitettu ranskaksi. Näytelmää on esitetty Suomessa ainakin myös nimellä Huomenna hän tulee. Luin Arto af Hällströmin suomennoksen, jonka sain Kujerruksia-blogin Linnealta palkinnoksi osallistumisestani hänen näytelmähaasteeseensa viime vuonna. Suomennoksessa on Aki Salmelan alkusanat, jotka luin vasta lopuksi. Englantilaisessa laitoksessa on näytelmälle alamääre ”a tragicomedy in two acts”.

Kaverukset Vladimir ja Estragon odottavat Godota. He tapaavat kahtena iltana sovitussa paikassa puun luona, mutta Godot ei vain tule. Molempina päivinä ilmestyy lopulta poika, joka kertoo, että Godot ei tule tänään, vaan huomenna.

Odotusaika käy pitkäksi. Vladimir ja Estragon yrittävät täyttää sitä keskusteluilla, jotka johtavat usein kinasteluun. Lisäksi heidän viihdykkeekseen ilmestyvät Pozzo ja Lucky. Pozzo kuljettaa Luckya kaulaan sidotussa köydessä. Puheet ja tapahtumat ovat jokseenkin absurdeja.

Godota odottaessa tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia. Voin kuvitella, miten eri tavoin sen pystyy toteuttamaan näyttämöllä. Harmittaa, etten tullut katsoneeksi Kansallisteatterin versiota joitakin vuosia sitten. Suomennoksen takakansitekstissä näytelmää kutsutaan 1900-luvun merkittävimmäksi draamaksi. Sellaisena sitä on esitetty paljon, analysoitu paljon ja tulkittu paljon. Minusta tragikomedia on varsin kuvaava. Näytelmä ei ole pelkästään synkkä, vaikka kai sitä voi sellaisenakin pitää. Komediallisia aineksia löytyy myös. Kun ystävykset aikaa kuluttaessaan alkavat solvata toisiaan, solvaukset loppuvat pahimpaan mahdolliseen haukkumasanaan ”Krriitikko!”/”Crritic!”

Heti näytelmän luettuani ajattelin, että tällaistahan elämä on. Mitään ei tapahdu. Puuhastellaan kaikenlaista. Odotetaan jotakin, jokainen omaansa. Godot on jokaiselle oma ja erilainen.

Kirjoituksia muista Beckettin teoksista:
Piiritetyn huoneen novelleja, Nipvet
Ensi rakkaus, Keijo Nevaranta
Miten sanoa, Jäljen ääni
Molloy, Kirja-aitta
Voi miten ihana päivä!, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?

Samuel Beckett: Godota odottaessa
Suomentanut Arto af Hällström
Kansallisteatterin kirja / Kirja kerrallaan 2011, 142 s.
Ranskankielinen alkuteos En attendant Godot 1948-1949

Samuel Beckett: Waiting for Godot
Faber and Faber, 2. painos 1965, 94 s.