torstai 14. syyskuuta 2017

Mika Waltari: Sinuhe

Kun sain tiedon, mikä kirja osui minulle YLEn ja kirjabloggaajien 101 kirjaa -projektissa, en ollut uskoa silmiäni. Sinuhe! Paras koskaan suomeksi kirjoitettu kirja. Kirja, jonka olen lukenut monta kertaa. Kirja, jota rakastan.

Sinuhen voi lukea niin monella tavalla: se on historiallinen seikkailukertomus, se on suuri rakkaustarina, se on kertomus uskollisesta ystävyydestä. Ennen kaikkea se on filosofinen teos. Vuoden 1945 kirjana se kuvaa tunnelmia maailmansodan päättymisen jälkeen.

Minun on turha lähteä ruotimaan Sinuhen keskeistä sanomaa. Kukapa sen muotoilisi paremmin kuin kirjailija itse (Mika Waltari, Kirjailijan muistelmia, toimittanut Ritva Haavikko, WSOY 1982, 3. painos, s. 365-366):
”Eräänä Sinuhen perusajatuksena on varoittaa ideologioiden vaarallisuudesta: oikeastaan mikään ei ole aiheuttanut suurempaa tuhoa ihmiskunnan historiassa kuin hyvää tarkoittavat ihmiset, idealistit jotka ovat saattaneet kokonaisia kansoja, uskonlahkoja tuhoon – jotakin tällaista on Sinuhen historiallisessa pessimismissä.”
Sinuhessa tuhoisa ideologia on faarao Ekhnatonin uusi uskonto. Hän hylkää Ammonin ja kääntyy aurinkojumala Atonin puoleen. Sinuhekin viehättyy Ekhnatonin kauniista utopiasta.

Romaanin koko nimi on Sinuhe egyptiläinen. Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390-1335 e.Kr. Sinuhe kirjoittaa tarinansa itse maanpakoon karkotettuna. Sinuhe on lääkäri, mutta hän on samalla tyypillinen waltarilainen päähenkilö. Hän on vilpitön ja hyväuskoinen. Hänen luonteestaan saadaan hyvä kuva, kun hänet kaikkien lääkäreiden tavoin vihitään Ammonin papiksi. Vihittävät valvovat yön temppelissä ja Ammonin pitäisi ilmestyä heille. Sinuhe on ainoa, joka valvoo. Hän näkee vain että ”aamun lähestyessä alkoi pyhimmän esirippu heilua vedossa” ja sen hän sanoo vihkipapille, kun taas yön juopotelleet ja nukkuneet toverit kertovat mielikuvituksellisista kohtaamisista Ammonin kanssa. Sinuhen syntyperään liittyy myös jotakin Waltarin historiallisille romaaneille ominaista, mutta en kerro siitä tarkemmin, jos nyt joku ei ole vielä kirjaa lukenut.

Sinuhe ei selviäisi kaikista seikkailuistaan ilman Kaptahia. Kaptah on alun perin orja. Hän on idealistisen Sinuhen kääntöpuoli, ovela realisti. Kaptah hoitaa Sinuhen varoja ja kasvattaa samalla itselleen omaisuuden, ja vatsan. ”- - hänen vatsansa oli lemmenhuvien tiellä, mutta hän valitsi mieluummin vatsan ilot, koska piti niitä naisen tarjoamia iloja suurempina.” Kaptah on päällisin puolin humoristinen hahmo, mutta pinnan alla hän on Sinuhen paras ystävä. Hän seuraa Sinuhea jopa Kreetan jumalan taloon, vaikka tietää, että sieltä ei ole kukaan palannut, ystävänä seuraan sinua, koska en voi jättää sinua yksin”. Kun Ekhnatonin rakennelma romahtaa ja elämä mullistuu, juuri Kaptah kertoo Sinuhelle totuuden, jota tämä ei ole nähnyt.

Sinuhen suuri rakkaus on kreetalainen Minea. Heidän rakkaustarinansa on niin sydäntäsärkevä, että se saa kyyneliin jopa Kaptahin. Minean mukana Waltari vie Sinuhen Kreetalle ja esittää oman versionsa Minotauroksen tarusta.

Sinuhessa on yksi maailmankirjallisuuden julmimpia ja samalla upeimpia naisia. Hän ei ole Minea, vaan Nefernefernefer. Nefernefernefer on korkean tason kurtisaani, joka vie koukkuun saamiensa miesten omaisuuden. Hän varoittaa Sinuhea itsestään, mutta nuori ja kokematon poika ei pysty vastustamaan ”Theban kiihkoa”. Nefernefernefer on Waltarin luomien miehiä kiusoittelevien naisten huipennus. Häneen ei pysty mikään. Hän voittaa jopa Kuoleman talon.

Sinuhe kulkee Egyptistä Syyriaan, Mitannin maahan, Babyloniin, sotaisien heettiläisten asuttamaan Khattien maahan, Kreetalle ja takaisin Egyptiin. Hän lisää tietojaan lääketieteestä ja kuuluisana lääkärinä pääsee – tai joutuu - tutustumaan hallitsijoihin. Hallitsijoiden suosio on vaarallista. Sen huomaa myös Kaptah Babylonissa väärän kuninkaan päivänä. Waltarin mielikuvitus tekee historiasta elävää. Joitakin kuvauksia en unohda koskaan, esimerkiksi kallonporausta tai faarao Horemhebin vaimon kivimajaa, enkä varsinkaan Kreetan kuollutta jumalaa.

Oleellinen osa Sinuhen hienoutta on tekstin tyyli, joka tuntuu vievän lukijan suoraan vanhaan Egyptiin. Tyylin luovat lauseiden rytmi, sanavalinnat ja toistuvat sanonnat kuten ”sanasi ovat kuin kärpäsen surinaa korvissani”, ”syntynyt sontaa varpaiden välissä” ja tässä kirjassa pessimistiseksi ymmärrettävä

”niin on ollut ja niin on aina oleva”.


Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
WSOY 1975, 12. painos, 786 s.
Kuvittanut Björn Landström
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1945

12 kommenttia:

  1. Olipa mukava lukea postaus. Siitä oikein säteilee oma kiintymyksesi kirjaan 🙂

    Näin Sinuhen kerran elokuvana. Teki vaikutuksen. Lumosi ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoistasi! Yritin välittää oman rakkauteni kirjaan parhaani mukaan.

      Poista
  2. Oiva ja hyviä lukumuistoja virittelevä postaus! Waltarin tuotanto on käsittämättömän laaja-alainen. Hän ja Sinuhe, tuo moneen kertaan luettu suosikkini, ovat ainutlaatuisia. Kaiken muun hyvän lisäksi teokset kestävät hyvin aikaa, - eivät vanhene.

    Ja kuinka tosi onkaan tuo kirjailijan sitaatti Sinuhen perusajatuksesta, - ei mitään uutta auringon alla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinuhe on teksti, johon tulee palattua aina muutaman vuoden välein.

      Poista
  3. Hieno teksti hienosta kirjasta :)

    VastaaPoista
  4. Ihanasti kirjoitettu! Pidän tästä kirjasta paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Meitä Sinuhen ihailijoita on paljon.

      Poista
  5. Luin Sinuhen vasta muutama vuosi sitten, mutta rakastin sitä (vaikka lukeminen veikin aikaa). Ilman muuta luen sen vielä uudelleen – tämä kirja ei totisesti selityksistä tyhjene.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinuhesta löytyy aina uutta useankin lukukerran jälkeen.

      Poista
  6. Myös minä sanon aina Sinuhen, kun parasta kirjaa kysytään. Siinä on kaikkea, historiaa, ihmissuhteita, psykologiaa, seikkailua, matkustusta, uskontoa, romantiikkaa... Ja ajattomuudessaan aina ajankohtainen, vaikka vanhatyylinen sanomisen tapa onkin osa kirjan viehätystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattomuus on oikean klassikon tuntomerkki.

      Poista

Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.