tiistai 14. marraskuuta 2017

Heikki Reivilä: Onnettomat Roomassa

Onnettomat Roomassa on kirjoitettu tyyliin, joka toi mieleeni pakinat. Kolmesataa sivua pakinatekstiä, huh, ajattelin ensin, mutta tyyliin tottui.

Hotel Majestic Roma tunnetaan esimerkiksi Fellinin elokuvasta La dolce vita. Nyt sinne on saapunut viehättävä Helena-rouva tarkoituksenaan myydä arvokas kaulakoru, jonka hän on saanut perinnöksi tädiltään. Ehkä Helenalla on mielessä jotain epärehellistäkin. Helenaa – ja hänen koruaan – seuraavat vapaaherra herra Henriksson ja muutama muu, huijareita selvästi. Hekin haluavat hyötyä Helenan korusta.

Seuraa sekavaa toimintaa ja sähellystä. Identiteettihuijaus, katoava ruumis, ilmastointikanavia, joissa mahtuu ryömimään. Ja torakoita viiden tähden hotellissa! Kaikki pyörii Helenan huoneen ympärillä. Jos tämä pantaisiin näyttämölle, kyseessä olisi farssi.

Pakina- ja farssimielteistä huolimatta Onnettomat Roomassa ei naurattanut minua kertaakaan. Adjektiivi onnettomat kuvaa kirjan henkilöitä sanan kaikissa merkityksissä. Aihekin on lopulta painava, kuten Helenan pohdiskelu todistaa:
”Olen hupakko niin kuin täti sanoo. Totta, olen hupakko mikäli se tarkoittaa, että olen ollut ikäni sokea. Koru on nuoruuteni. Ja tädin nuoruus. Koru on sukumme naisten elämä. Ja minä yksin en ole ymmärtänyt tätä. Sitäkö täti tarkoittaa. Koru ei ole tärkeä, vaan perinteet. Perinteet merkitsevät jatkuvuutta. Jatkuvuus taas on kulttuuri. Ja ilman kulttuuria me olemme pelkkiä eläimiä.”

Heikki Reivilä: Onnettomat Roomassa
Teos 2017, 298 s.
Sain kirjan kustantajalta

***********
Onnettomat Roomassa on ensimmäinen lukemani tänä vuonna ilmestynyt kirja, joten se kuuluu itsestään selvästi Helmet-haasteen kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.