Rabindranath Tagore: Elämäni muistoja

Elämäni muistoja on nobelisti Tagoren kirjoitus siitä, miten hänestä tuli kirjailija ja miten hän löysi oman kirjailijanlaatunsa. Kirja on ilmestynyt kaksi vuotta Tagoren kuuluisimman teoksen Uhrilauluja jälkeen, mutta siihen saakka muistelmissa ei mennä.

Tagore oli varakkaan ja vaikutusvaltaisen bramiiniperheen nuorin, seitsemäs poika. (Sisarista hän ei sano mitään.) Varhaislapsuudessa hän oli täysin eristetty ympäröivästä yhteiskunnasta. Myöhemmin hän kävi koulua, mutta ei pitänyt siitä. Hyvän kasvatuksen hän kyllä sai, kotiopettajia oli tarpeen mukaan.

Perhe oli hyvin kulttuurimyönteinen. Hindujen pyhiä kirjoituksia, kuten upanisadeja, luettiin ja siteerattiin ulkomuistista. Jotkut isoveljet harrastivat säveltämistä ja kirjoittamista. Tagore sanoo lumoutuneensa runoudesta jo pienenä ja aloittaneensa runojen kirjoittamisen 8-vuotiaana. Kun hän ilmoitti isälleen aikovansa isona runoilijaksi, ajatukseen suhtauduttiin myönteisesti.

Tagore ei arvosta nuoruusaikaisia kirjoituksiaan, vaikka sai niitä julkaistuksi. Hän oli liian kokematon, eikä tuntenut elämää. Runollisen uransa merkittävimmäksi tapahtumaksi hän kutsuu sitä, kun ymmärsi voivansa vapautua perimätapojen kahleista. Runoihinsa hän alkoi olla tyytyväinen vasta, kun oli saanut kaksi ilmestyksenomaista kokemusta, joissa hän näki maailman uusin silmin.

"Kauemmin katsellessani minusta yht'äkkiä tuntui siltä, kuin verho olisi väistynyt katseeni tieltä, minä näin maailman ihmeellisessä loistossa, ja joka puolelta kuohuivat esiin kauneuden ja ilon aallot."

Kirjailijan näkemystä omasta kehityksestään on aina mukava lukea. Tämä yli satavuotias kirja olisi hyötynyt asiantuntevista selityksistä (muutamia oli, ilmeisesti suomentajan kirjoittamia). Esimerkiksi kirjoittaessaan henkilöistä, jotka ovat vaikuttaneet hänen ajatteluunsa, Tagore olettaa lukijan tietävän, keitä he ovat. Useita ei löytynyt edes googlaamalla. Siitä huolimatta Elämäni muistoja on Tagoren tuotannosta kiinnostuneelle suositeltavaa luettavaa.

Rabindranath Tagore: Elämäni muistoja

Suomentanut J. Hollo

Otava 1923, 296 s.

Bengalinkielinen alkuteos Jivansmriti 1912

Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

 

Romaanin Tuuliajolla Berliinissä huomasin muutamasta blogista, ja kiinnostukseni heräsi. Kirjailija Kästnerin tiesin ennestään vain moneen kertaan lukemastani lastenkirjasta Lisen ja Lotten salaisuus, joka on edelleen tallessa kirjahyllyssäni.

Berliinissä haahuilee kirjallisuustieteen tohtori Jacob Fabian, joka hankkii elantonsa mainostekstien kirjoittajana. Ajankohta sijoittuu vuosiin 1930–1931, jolloin kirja on myös kirjoitettu. Aikalaiskirjallisuutta siis. Natsit eivät olleet vielä nousseet, vaikka tulevasta on aavistuksia kirjassakin, vahvimmin Fabianin näkemässä ekspressionistisessa unessa. Saksassa oli työttömyyttä ja köyhyyttä. Vahvana eli tunne, että maailmansodan jälkeinen rauha oli ollut epäoikeudenmukainen. Muutamaa vuotta aiempia aikoja kuvaa Alfred Döblinin klassikko Berlin Alexanderplatz. Se on paljon rankempi kuin Tuuliajolla Berliinissä.

”Niiltä osin kuin tämä jättiläiskaupunki on kiveä, se on yhä lähes entisensä. Mitä asukkaisiin tulee, kaupunki on jo pitkään muistuttanut hullujenhuonetta. Idässä asuu rikos, keskustassa petos, pohjoisessa kurjuus, lännessä siveettömyys, ja kaikissa ilmansuunnissa pesii tuho.”

Fabian ei ole tyytyväinen elämäänsä. Hän oli odottanut jotakin muuta, mutta ei tunnu tietävän, mitä. Dresdenissä asuvat vanhemmat haluaisivat pojan asettuvan aloilleen. Fabian filosofoi ystävänsä Labuden kanssa ja kulkee Berliinin yöelämässä, päätyy satunnaisten tuttavien koteihin ja naisten sänkyihin. Labude on idealisti, jolla on nuorison parhaimmistoon luottava utopistinen suunnitelma Euroopan pelastamiseksi tuholta. Fabian on perimmältään hyväsydäminen moralisti, joka kadottaa uskon omaan utopiaansa.

”Istuessaan aseman penkillä ja puolustellessaan omaa moraalista asennettaan taloussuhdanteiden tutkijoita vastaan Fabianissa heräsivät taas epäilyt, jotka matoina olivat nakertaneet hänen mieltään jo pitkään. Olivatko nuo hänen toivomansa humaanit ja kunnolliset normaali-ihmiset tosiasiassa toivomisen arvoisia? Eikö sellainen maanpäällinen taivas, oli se sitten saavutettavissa tahi ei, ollut jo kuvitelmana pirullinen?”

Tuuliajolla Berliinissä on pessimistinen teos loppuaan myöten. Ja kyllähän jälkipolvet tietävät, kuinka sitten kävi.

Pidin siitä, että kirjassa olevat selitykset oli sijoitettu loppuun luvuittain ilman, että tekstissä olisi ollut viittauksia. Lukija voi halutessaan katsoa, onko selityksissä jotakin hyödyllistä. Aika usein oli. Suomentajan essee Erich Kästneristä ja tämän kirjan synnystä kannattaa myös lukea.

Muualla blogeissa: Donna mobilen kirjat, Mrs Karlsson lukee ja Kirjaluotsi.

Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

Suomentanut Vesa Tapio Valo

Aviador 2022, 232 s. + selityksiä romaaniin ja kääntäjän essee kirjailijasta

Saksankielinen alkuteos Der Gang vor die Hunde 1931

***********

Kirjassa on biseksuaalinen sivuhenkilö, joten saan osuman Helmet-haasteen kohtaan 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö.

Henrik Ibsenin kotimuseo Oslossa

Kansallisteatterin edessä seisovat Ibsen (vasemmalla) ja nobelisti Björnson.

Kävin kesäkuun alussa lyhyellä matkalla Oslossa. Kirjoihin liittyviä käyntikohteita oli kaksi: Ibsenin kotimuseo ja Oslon pääkirjasto. Ibsenin kotimuseo on kirjailijan viimeisessä asunnossa, jossa suurin osa kalustuksesta on alkuperäistä ja aitoa. Asuntoon pääsee vain opastetulle kierrokselle. Minun kanssani samalla kierroksella oli vain kolme muuta kiinnostunutta, joten oli hyvä tilaisuus tehdä kysymyksiä. Ibsenin työhuoneeseen ei saanut kävellä sisälle, koska siellä on alkuperäinen lattia, eikä kopio. Ovelta pääsi kurkistamaan. Asunnon lisäksi museossa on näyttely, jossa on tietoja Ibsenin elämästä ja teoksista,  näytelmien ensipainoksia ja sekalaista kirjailijalle kuulunutta tavaraa kuten hänen kuuluisa silinterinsä. Museon oheen on rakennettu pieni teatteri, jota päästiin myös katsomaan. Opas sanoi, että se on lähes käyttämättömänä, koska rahoitusta ei ole tarpeeksi (Norjassa?).

Työhuone

Ensipainoksia

Oslon pääkirjaston rakennus on uusi, vuodelta 2020. Kerroksia on monta ja mielestäni kirjasto oli jokseenkin sekava, ja meluisa. Se ei ollut lainkaan niin tyylikäs kuin Oodin ylin kerros. Mutta kirjasto oli selvästi suosittu. Aika moni kävijä oli siellä viettämässä aikaa sateisena päivänä.

Paasilinnoja oli pitkä rivi.

Kolme Rankinin Rebus-dekkaria (#dekkariviikko)

 

Dekkariviikon lopuksi kolme Ian Rankinin dekkaria, joiden päähenkilö on edinburghilainen komisario Rebus. Kirjat ovat ilmestyneet 1990-luvun alkupuolella, joten poliiseilla ei ole kännyköitä ja jatkuva tietokoneen äärellä istuminen on vasta tulossa. Rebus tekee perinteistä poliisityötä paneutumalla ihmisiin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Usein pieniltä tuntuvista havainnoista syntyy kokonaisuus. Siviilielämässä Rebusilla on menossa on-off -suhde, mutta koska hän asettaa työn kaiken muun edelle, suhde on kolmannen kirjan alussa jo lopahtanut.

Paljas poliitikko

Paljas poliitikko on aiheeltaan hyvin brittiläinen. Maineeltaan puhtoinen kongressiedustaja Gregor Jack jää kiinni bordellissa poliisin tekemässä yllätysratsiassa. Jackia ei auta se, että hänellä oli housut jalassa, eikä kintuissa. Paikalla on ennakolta vihjeen saaneita toimittajia, jotka syöksyvät uuden poliittisen skandaalin kimppuun. Kun Jackin vaimo löytyy kuolleena, Rebus joutuu penkomaan poliitikon ja hänen lähipiirinsä salaisuuksia.

”Gregor Jack oli tehnyt lujasti töitä julkisen imagonsa rakentamiseksi ja vielä enemmän töitä sen säilyttämiseksi. Kiitämällä paikasta toiseen tarjoilemassa onton vilpitöntä hymyään ja tilanteen mukaan mitoitettua kädenpuristustaan. Työskentelemällä uupumatta vaalipiirissään, työskentelemällä uupumatta julkisuudessa. Mutta hänen yksityiselämänsä... sitä Rebus ei olisi suostunut vaihtamaan omaansa. Se oli täysin rempallaan.”

Kalman asialla

Kalman asialla on sikäli poikkeuksellinen Rebus-dekkari, että siinä päädytään todella suuriin ympyröihin. Kirja alkaa murhasta, jonka Rebus tunnistaa IRA:n tyyliin tehdyksi – tai IRA:n tyyliä matkivaksi. Tutkimukset laajenevat Edinburghin oranialaisista lojalisteista kansainväliseen asekauppaan. Koska murhalla epäillään olevan terroristiyhteyksiä, Rebus siirretään väliaikaisesti Skotlannin keskusrikospoliisiin. Se sopii hänelle hyvin, koska hän huomaa voivansa toimia tavallistakin itsenäisemmin. Edinburghilaista tunnelmaa kirjaan luo tutkimusten aikana käynnissä oleva vuotuinen esitystaiteen Fringe-festivaali.

Pakkosiirtoja

Pakkosiirtoja alkaa hurjalla toimintakohtauksella, jossa poliisit ajavat takaa kahta nuorta. Pojat ovat väittäneet kidnapanneensa pormestarin tyttären, joka on ilmoitettu kadonneeksi. Takaa-ajo päättyy kolariin sillalla, sekasortoon ja nuorten kaksoisitsemurhaan. Seuraavaksi juuri vankilasta päässyt mies ampuu itsensä kunnallispoliitikon silmien edessä. Kahden tapahtuman yhteys selviää Rebusin tutkimuksissa, jotka johtavat hänet syvälle Edinburghin kunnallispolitiikan ja talouselämän kytkentöihin. Rebus astuu niin suurten tekijöiden varpaille, että joutuu pakkolomalle. Hän ei tietenkään lopeta tutkimuksiaan, ei edes saamiensa uhkauksien vuoksi.

Ian Rankin: Paljas poliitikko
Suomentanut Osmo Saarinen
Docendo 2020, äänikirjan kesto 11 h 27
Englanninkielinen alkuteos Strip Jack 1992, suomennos 2002

Ian Rankin: Kalman asialla
Suomentanut Heikki Salojärvi
Docendo 2020, äänikirjan kesto 11 h 54
Englanninkielinen alkuteos Mortal Causes 1994, suomennos 2004

Ian Rankin: Pakkosiirtoja
Suomentanut Heikki Salojärvi
Docendo 2020, äänikirjan kesto 12 h 24
Englanninkielinen alkuteos Let it Bleed 1995, suomennos 2005

Kuuntelin kirjaston Ellibs-palvelusta. Kaikissa lukijana on Ilkka Villi. Suomennosten alkuperäinen kustantaja on Blue Moon.

Kooste dekkariviikon blogikirjoituksista ilmestyy Kirsin kirjanurkassa.

***********

Rebus-dekkareista on tehty TV-sarja, jossa on käytetty jokaista näistä kolmesta dekkarista. Sijoitan kirjoista vanhimman (Paljas poliitikko) Helmet-haasteen kohtaan 21. Kirjasta on tehty TV-sarja.

Max Seeck: Uskollinen lukija (#dekkariviikko)

Jatkan Dekkariviikkoa Lasiavain-palkinnon voittaneiden parissa. Vuonna 2023 palkinnon sai Max Seeck kirjasta Kauna. Se oli vasta toinen kerta, kun palkinto tuli Suomeen. En lukenut Kaunaa, kun huomasin, että se on sarjan kolmas osa. Luin sen sijaan ensimmäisen osan Uskollinen lukija.

Päähenkilö on rikosylikonstaapeli Jessica Niemi. Hänen henkilöhistoriaansa käydään läpi varsin paljon. Sanon siitä vain sen verran, että hän on erittäin rikas perijä. Sen hän on onnistunut salaamaan työtovereiltaan.

Rikosjuoni on ovela. Menestyneen dekkaristin Roger Koposen vaimo löydetään murhattuna irvokkaalla tavalla, joka on peräisin Koposen romaanista. Murhia tulee lisää, ja ne kaikki seuraavat Noitavaino-nimistä kirjasarjaa. Tutkimusten tahti on kiivas ja nopeatempoinen. Intensiteettiä katkaisevat harmillisesti Jessican nuoruuteen vievät takaumat. Siitä huolimatta kirja onnistuu pysymään jännittävänä ja joissakin kohdin jopa pelottavana. Kuolleita tulee kyllä liikaa.

Uskollinen lukija on hyvä dekkari, vaikka parista asiasta edellä valitinkin. Ehkäpä kirjoittaminen vain paranee sarjan seuraavissa osissa. Hauskasti olin huomaavinani tekstissä jonkin verran itseironiaa, joka kiteytyy Koposelle tehtyyn kysymykseen

”Pelkäätkö sinä sitä mitä kirjoitat?”

Max Seeck: Uskollinen lukija
Tammi 2019, 387 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet

Morten Hesseldahl: Mörkret under isen (#dekkariviikko)

Aloitin Dekkariviikon postauksella vuoden 2020 Lasiavain-palkitusta Camilla Greben dekkarista Varjokuvat. Vuoden 2021 voittaja oli Tove Alsterdalin Juurakko. Siitä olen kirjoittanut aiemmin. Niinpä siirryn vuoteen 2022, jolloin Lasiavaimella palkittiin tanskalainen Morten Hesseldahl. Hänen teostaan Mörkret under isen ei ole suomennettu, joten luin sen ruotsiksi.

Päähenkilö Pipaluk on taustaltaan grönlantilainen alle kolmekymppinen nainen. Hän oli nuoruudessaan Nuukissa ajautumassa huumekierteeseen ja rappiolle, mutta opettaja Agnes oli pelastanut hänet. Työkseen hän valitsi armeijan ja hänestä oli koulutettu eliittisotilas. Afganistan-komennuksen jälkeen hän oli siirtynyt poliisin tiedustelupalveluun, mutta ei viihtynyt toimistotyössä. Kirjan alussa Pipaluk on alamaissa saatuaan potkut seikkailumatkoja järjestävästä matkatoimistosta ja jouduttuaan miesystävänsä – ja pomonsa – hylkäämäksi.

Pipalukin on ryhdistäydyttävä, kun hänen entinen poliisikollegansa Victor murhataan sen jälkeen kun Pipaluk oli ollut hänen luonaan kyläilemässä. Hän alkaa selvittää murhaa yhdessä armeija-aikaisen ystävänsä Lauritsin kanssa. He saavat avukseen myös asianajaja Godfredin, jolla on yhteys Victorin murhan syyhyn.

Tässä kirjassa käsitellään isoja asioita. Taustalla on yhdysvaltalainen ydinaseita kuljettanut lentokone, joka putosi Grönlantiin vuosikymmeniä sitten, ja viranomaisten asiaan liittyvä salailu. Nykyajassa jäätiköiden sulaminen uhkaa paljastaa vanhoja salaisuuksia. Toisaalta kiinnostus Grönlantia ja sen luonnonvaroja kohtaan on lisääntynyt. Grönlannissa kasvaa halu itsenäistyä, ja sitä ulkomaalainen raha käyttää hyväkseen. Vaaleissa hybridivaikuttaminen muodostaa vakavasti otettavan uhan.

”Självklart kan du erövra ett land om du bara har pengar, idéer och rätt tajming.”

Pipaluk joutuu palaamaan Grönlantiin, vaikka on vannonut, ettei menisi sinne ikinä takaisin. Yhdessä Lauritsin kanssa hän joutuu lopuksi seikkailuun, josta selviää vain ihminen, jolla on Pipalukin tausta ja taidot.

Ihmettelen sitä, että kirjaa ei ole suomennettu. Yleensähän Lasiavain-palkitut suomennetaan. Mörkret under isen poikkeaa valtavirrasta jo Grönlanti-aiheellaan. Pipaluk on erinomainen keskushenkilö, ja kirja on vetävästi kirjoitettu vaihtelevine aikatasoineen. No, tämä on saatavissa ruotsiksi, jos joku kiinnostuu.

Morten Hesseldahl: Mörkret under isen
Ruotsintanut Elin Pirttimaa Rosén
Bokfabriken 2023, 336 s.
Tanskankielinen alkuteos Mørket under isen 2020

Camilla Grebe: Varjokuvat (#dekkariviikko)

 

Tämän vuoden Dekkariviikolla kirjoitan muutamasta viime vuosien Lasiavain-palkinnon voittajasta. Aloitan Camilla Greben Varjokuvista, joka sai palkinnon 2020.

Varjokuvissa on parasta sen rakenne, joka antaa luontevan mahdollisuuden ottaa teemaksi naisten aseman muutoksen Ruotsin poliisivoimissa ja miksei samalla koko yhteiskunnassa. Aikajänne on pitkä, vuodesta 1944 vuoteen 2019. Loppupuolella tavataan Greben aikaisemmista kirjoista tuttuja hahmoja. Sitä ennen kerrotaan naisiin kohdistuvista murhista, jotka tehdään saman julman kaavan mukaan. Uhrit ovat yleensä nuoria yksinhuoltajaäitejä.

Vuonna 1944 naiset eivät voineet toimia poliiseina, vaan niin sanottuina poliisisisarina, jotka esimerkiksi huolehtivat rikoksiin liittyneistä lapsista. Yksi poliisisisar kuolee ensimmäisen murhan yhteydessä. 1970-luvun alussa vanhojen poliisimiesten vastustus naispoliiseja kohtaan oli vielä voimakasta. Sympaattinen nuori konstaapeli Britt-Marie joutuu esimiehensä höykyttämäksi. Hänet laitetaan arkistointitehtäviin, vaikka samaan aikaan työt aloittanut miespuolinen kollega otetaan heti mukaan tutkimuksiin ja osaksi kaveriporukkaa. Oma-aloitteinen Britt-Marie tekee omia tutkimuksiaan. Vielä 80-luvulla poliisia auttavaa rikollisten profilointiin erikoistunutta nuorta kaunista tohtoria kohdellaan väheksyvästi, eikä metoo-liikkeestä ollut vielä kuultukaan. Aivan hyvin asiat eivät ole vielä nykyaikaan tultaessakaan. Työn ja siviilielämän yhdistäminen ei välttämättä ole helppoa, ja esteitä urakehitykselle voi asettaa jopa naispuolinen päällikkö.

Murhia on siis monta useiden vuosien välein. Niiden väliset yhteydet toki selviävät lopuksi. Lukijana joutui laskeskelemaan syyllisehdokkaiden ikiä motiivien miettimisen lisäksi. Varjokuvissa on taidokkaasti punottu juoni!

Tämänvuotista Dekkariviikkoa kirjablogeissa vetää blogi Kirsin kirjanurkka.

Camilla Grebe: Varjokuvat
Suomentanut Sari Kumpulainen

Gummerus 2020, 461 s.

Ruotsinkielinen alkuteos Skuggjägaren 2019

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet

 

Vanha mies, nimeltään Bosmans, muistelee viidenkymmenen vuoden takaisia aikoja. Silloin hän oli kaksikymppinen ja tapasi joitakin ihmisiä, jotka toivat hänen mieleensä lapsena viitisentoista vuotta aiemmin näkemiään asioita. Jo tuolloin, nuorena, hänen oli ollut vaikea muistaa tapahtumien järjestystä.

”Ajan oloon kaikki kiintopisteet olivat kadonneet, niin että kauempaa katsottuna tapahtumat näyttivät samanaikaisilta ja sekoittuivat kuin kaksoisvalotetut valokuvat.”

Talo Chevreusen laaksossa, sen Bosmans muisti lapsuudestaan. Miksi hänen uudet tuttavansa veivät hänet sinne? Mitä liittyi asuntoon Porte de l’Auteuil’n lähellä? Keitä nämä ihmiset olivat, miten he tunsivat Bosmansin lapsuuden, mihin he pyrkivät? Muisto sieltä, vaikutelma täältä. Lopulta Bosmans uskoo saaneensa kiinni arvoituksesta. Hänestä tulee uudelleen epävarma kirjoitettuaan romaanin, jonka sivuhenkilöiksi hän on sijoittanut tuntemiaan ihmisiä.

”Kohtaamiset olivat olleet niin lyhyitä ja satunnaisia, ettei hän ollut ehtinyt tutustua niihin ihmisiin, vaan he jäisivät osin arvoituksellisiksi, jopa siinä määrin, että heräsi epäilys, olivatko he sittenkin pelkkiä kuvitteellisia olentoja.”

Chevreusen vuosissa muistojen epävarmuus kutoo verkoston, joka kutkuttaa lukijan uteliaisuutta ja saa hänet muodostamaan tarinan, joka ehkä on totta. Modiano on kirjoittanut muistamisesta ja muistoista ennenkin. Aiempien kirjojen tapaan tunnelma on surumielinen ja hapuileva, täynnä ihmetystä.

Muita kirjoituksia: Lumiomena, Kirjatimpuri, Maailmankirjat.

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet

Suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2024, 170 s.

Ranskankielinen alkuteos Chevreuse 2021