Alexandra Salmela: 27 Eli kuolema tekee taiteilijan

Tyypilliseen tapaani luin tämän kirjan vasta nyt, kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen. Alexandra Salmelan 27 Eli kuolema tekee taiteilijan voitti Helsingin Sanomien parhaan esikoiskirjan palkinnon ja oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Kaikki kirja-alaa seuraavat muistanevat, minkälainen keskustelu seurasi, kun huomattiin, että slovakialainen Salmela ei ollutkaan Suomen kansalainen, vaikka palkinnon säännöt edellyttivät kansalaisuutta.

Kirjan idea selviää sen nimestä. 27 vuotta täyttänyt Angie (oikealta nimeltään Marta) haluaa tehdä jotakin suurta ja sitten kuolla ja tulla siten ikuisesti kuuluisaksi, kuten hänen idolinsa Jim Morrison, Janis Joplin ja monet muut 27-vuotiaana kuolleet taiteilijat. Angie ei ole muusikko. Hän aikoo kirjoittaa kirjan. Angie on opiskellut suomen kieltä ja hän päätyy Suomeen, syrjäiseen kylään, kolmilapsisen perheen saunamökkiin kirjaansa kirjoittamaan.

Angie on haihattelija. Hän kirjoittaa erilaisia tekstinpätkiä (joycemaista tajunnanvirtaa, sketsin, modernia kansankuvausta, runon Jim Morrisonin tyyliin, ja niin edelleen ja niin edelleen) ja lähettää niitä ystävälleen Marekille, joka kerta toisensa jälkeen tyrmää kirjoitelmat suorasukaisesti.

Kirjassa on Angien lisäksi muitakin kertojia, on kissaa ja jopa pikkulapsen pehmopossua. Kertojaratkaisu tekee kirjasta hieman sekavan. Kirjoitustyylissä on huumoria ja ironiaa. Ainoa teksti, jota myös Marek hieman kehuu, sisältää Angien itseironiaa. En mitenkään erityisemmin ihastunut tähän kirjaan, mutta Alexandra Salmelan kielenkäyttöä on ihailtava. Vasta aikuisena kielen oppinut kirjoittaa hienoa ja luovaa suomea.

Valitsin tähän tekstinäytteen, joka sopii kohta alkavaan ruskan jälkeiseen vuodenaikaan.

"Tuijotan ikkunasta, tuijotan ohitse kiitäviä ruskeahkonharmaita peltoja, vihertävänharmaita kuusimetsiä, punertavanharmaita puutaloja valkoharmaine koivikkoineen, kellertävänharmaine hiekkakasoineen ja hopeanharmaine farmariautoineen, oranssinharmaita traktoreita, tummanharmaan harmaita hevosia ja ruskeanharmaita lehmiä. Maalaismaisema vaikuttaa yhtä houkuttelevalta kuin haalistunut postikortti. Harmaalla tiellä harmaassa sumussa matelevat harmaat autot, joista ei näy kuin sokaisevan kirkkaita ajovaloja."

Tästä kirjasta on kirjoitettu monessa blogissa, mutta linkitän vain Mari A:n perusteellisen arvion (jonka luin vasta kirjoitettuani oman tekstini ja jossa lainataan täsmälleen samaa kohtaa kuin minä edellä lainasin!).

Alexandra Salmela: 27 Eli kuolema tekee taiteilijan

Teos 2010. 312 s.

Kirjamessuilla torstaina

Pääsin kerrankin kirjamessuille arkipäivänä. Kello oli 10:10, kun olin jo vienyt takkini säilytykseen (ei jonoa). Ensimmäinen osasto rappujen juurella oli Adlibriksen. Sieltä sai viiden euron lahjakortin, kun vain osallistui kilpailuun, jossa piti arvioida kirjapinon korkeutta.

Suuntasin aluksi Antikvaarisille Kirjamessuille. Antikvariaattien valikoimiin sai tutustua rauhassa ilman tungosta ja löysin etsimäni kirjat vähän yli tunnissa. Kävin tietysti suosikkini Antikvariaatti Punaparran osastolla, josta löysin kaksi Anita Brooknerin kirjaa. Messuhankintani ovat kuvassa:

Muut kirjat ovat antikvariaateista, mutta Basam Books myi Epätavallista lukijaa yhdellä eurolla. Montgomeryn Sinisen linnan olen lukenut lapsena, muita en ole lukenut.

Iltapäivän ohjelmaan kuului messuosastoilla kiertelemisen lisäksi muutama kirjailijahaastattelu. Ensimmäiseksi kuuntelin Anna Kortelaista, kun Reidar Palmgren haastatteli häntä romaanista Ei kenenkään maassa. Kirja on Kortelaisen isoisän tarina, mutta se perustuu varsin vähiin historiallisiin tietoihin. Kortelaisen mukaan teemoja on kolme: aate, musiikki, rakkaus. Mieleeni jäi erityisesti hänen isoisänsä oma luonnehdinta: ”Minä olen palmgrenilainen kommunisti.” Palmgren oli tietysti Raoul Palmgren, Kortelaisen haastattelijan isoisä.

Seuraavaksi kuuntelin Kaari Utriota ja Kristiina Vuorta, joiden aiheena oli ’historialliset viihderomaanit’. Vuori mainitsi yhdeksi esikuvakseen Utrion ja jonkinlainen kunnioitus näkyi haastattelussakin. Utrio vastasi kaikkiin kysymyksiin ensin. Molemmat arvostavat Angelica-kirjoja ja Kaari Utrio selitti syyn. Ne olivat historiallisia romaaneja, joissa ensimmäistä kertaa pääasiallinen toimija oli nainen. Kuten tiedämme, Angelica-kirjoja halveksuttiin, kun ne ilmestyivät (mutta ne myivät hyvin). Utrio sanoi, että niitä ei kukaan olisi kehdannut lukea junassa, mutta siinä hän erehtyi. Minä luin pikkutyttönä ensimmäistä Angelica-kirjaa nimenomaan junassa. En ehkä ymmärtänyt hävetä.

Lopuksi kuuntelin Katarina Eskolaa, kun hän puhui julkaisemistaan äitinsä Elsa Eklundin (Enäjärvi) päiväkirjoista. Tuo kirjahan oli tänään esillä monessa tiedotusvälineessä. Jaana on jo aiemmin kirjoittanut siitä ansiokkaan arvion. Eskolan haastattelusta poimin lauseen: ”Nuori näkee kirkkaasti.”

Tämänvuotinen kirjamessukäyntini päättyi lyhyeen kohtaamiseen. Kun noudin takkiani, vieressä oli omaa takkiaan hakemassa Anna Kortelainen. Uskalsin puhutella häntä ja kiittää ihanasta kirjasta Virginie!.

Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys

Bohumil Hrabal oli tšekkiläinen kirjailija. Liian meluisa yksinäisyys on hänen tärkeimpiä teoksiaan. Se on kirjoitettu 1970-luvulla, eikä sitä aikanaan julkaistu Tšekkoslovakiassa.

Päähenkilö Haňt’a on ollut 35 vuotta töissä jätepaperin paalaajana. Hän poimii kirjoja pois jätepaperin seasta. Erityisesti häntä kiinnostavat filosofiset teokset. Hän on vienyt kotiinsa niin paljon kirjoja, että sinne tuskin mahtuu mitään muuta. Haňt’a sijoittaa jokaisen puristamansa paalin sisälle avatun teoksen, Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistyksen, Friedrich Schillerin Don Carlosin, Friedrich Nietzschen Ecce Homon ja niin edelleen. Hän tekee paaleistaan eräänlaisia taideteoksia, koristelee tai kuvittaa ne ulkopuolelta mahdollisuuksiensa mukaan, parhaimmillaan van Goghin auringonkukkien kopioilla. Lopussa Haňt’a yksinkertaisine paalauskoneineen jää uuden suuren koneen varjoon, koneen, jota käyttävät sosialistisen työn prikaatin amerikkalaisiin lippalakkeihin sonnustautuneet nuoret. Nuorilla on uudet työtavat ja heidän koneensa pystyy tuhoamaan hetkessä kokonaisia hyllytettyjen kirjojen painoksia.

Kirjassa on valtavasti symboliikkaa. Hiiriä, jotka joutuvat paalauskoneen murskaamiksi kuin ihmiset keskitysleireillä. Rottia, joden klaanit taistelevat vallasta Prahan viemäreissä. Leija, jonka kautta tuntee pääsevänsä yhteyteen Jumalan kanssa.

Liian meluisa yksinäisyys on sivumäärältään pieni kirja, mutta siinä riittäisi analysoimista loputtomiin. Suurten filosofien kirjoitusten tunteminen auttaisi. Kirja ei ole helppolukuinen sikälikään, että lukuja ei ole jaettu kappaleisiin ja lauseet ovat puolen sivun tai jopa sivun pituisia. Tohtori Miloslava Slavíčkován kirjoittamissa jälkisanoissa on hyödyllisiä tietoja. Niistä selviää muun muassa, että Hrabal on ollut töissä jätepaperin käsittelylaitoksessa ja että hänen kirjojensa painoksia on tuhottu.

Seuraavasta tekstinäytteestä löytyy ajatus, jonka mukaan ”taivas ei ole humaani”. Sama ajatus hieman eri sanoin toistuu kirjan kaikissa luvuissa.

”[‒ ‒], tauoilla join olutta ja luin päälle Immanuel Kantin Taivaan teoriasta, miten kuolematon henki puhuu hiljaisuudessa, yön yleisessä hiljaisuudessa ja aistien rauhassa määrittelemättömällä kielellä käsitteistä, jotka kyllä voi käsittää mutta ei kuvata... Ja nuo lauseet järkyttivät minua niin, että kipaisin valokuiluun ja katsoin ylös taivaan tähtisektoriin ja viskelin sitten altaaseen taas talikolla inhottavaa paperia ja eräänlaiseen pumpuliin, puuvillaan käärittyjä hiiriperheitä, mutta ei jätepaperin paalaajakaan ole humaani niin kuin ei taivaskaan, itse asiassa työni oli, jonkunhan se oli tehtävä, työni oli vastasyntyneiden murhaamista sellaisena kuin Pieter Brueghel oli sen maalannut, [‒ ‒]"

Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys

Suomentanut Eero Balk

Kustannusosakeyhtiö Kirjava 2008, 114 s. Jälkisanat 12 s.

Tšekinkielinen alkuteos Příliš hlučná samota

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

Työt ovat viime aikoina estäneet tehokkaasti lukemisen. Nyt sattui olemaan paremmin aikaa ja halusin lukea jotakin rentouttavaa. Kirjaston Bestseller-pöydältä löysin Graham Mooren dekkarin Kuolema Sherlock-seurassa.

Kirjan lähtökohta on kuuluisan Sherlock Holmes -tuntijan Alex Calen murha. Cale on ilmoittanut löytäneensä Arthur Conan Doylen kadonneen päiväkirjan. Päiväkirjan löytäminen on ollut Holmes-tutkijoiden haaveena vuosikymmeniä. Cale murhataan juuri ennen kuin hänen on määrä esitellä löytönsä Sherlock-seuran kokouksessa. Päiväkirja katoaa tietysti samalla. Äskettäin Sherlock-seuran jäseneksi hyväksytty Harold White alkaa tutkia tapausta apunaan entinen toimittaja Sarah. Harold käyttää tutkimuksissa hyväksi laajoja tietojaan Sherlock Holmes -kirjoista sekä Holmesin omaa metodia eli arvoitusten ratkaisemista ajattelemalla. Tosin Haroldin käytössä olevat vihjeet ovat niin pieniä, että arvoituksen ratkaiseminen niiden perusteella on mahdollista vain kirjallisuudessa.

Toisella tasolla kirjassa kerrotaan Arthur Conan Doylen elämästä vuonna 1900 eli kadonneen päiväkirjan ajasta. Conan Doylen kotiin lähetetään kirjepommi. Lähettäjää etsiessään hän sekaantuu murhatutkimuksiin ystävänsä Bram Stokerin kanssa. Lukija saa vähitellen selville, mitä päiväkirjassa kerrotaan.

Kirjepommin lähettäjä on naisasianainen, naisten äänioikeuden puolesta taistelija. Tämä kerrotaan kirjassa varhaisessa vaiheessa. Lukiessani ihmettelin tuollaista valintaa, mutta kirjailijan jälkisanojen (ja Googlen) perusteella tapahtumalla onkin jonkinlaista todellisuuspohjaa.

Kuolema Sherlock-seurassa sopi hyvin tavoittelemakseni rentoutuskirjaksi. Se ei ole väkivaltainen, vaikka Conan Doylen ja Stokerin tutkimusten huipennus onkin yllättävän verinen. Kirjasta saisi varmasti enemmän irti, jos olisi lukenut Holmes-kirjoja. Olen lukenut vain Baskervillen koiran, enkä ole edes katsonut Holmes-aiheisia tv-sarjoja. (Olen lukenut myös Bram Stokerin Draculan joskus koululaisena, enkä muista siitä yhtään mitään. Draculalla ei sentään ollut mitään osaa tässä kirjassa, vaikka Bram Stoker on tärkeä henkilöhahmo.)

Kadonnut päiväkirja on ajalta, jolloin Conan Doyle oli surmannut Holmesin kirjassa Viimeinen tehtävä, ajalta juuri ennen kuin hän pitkästä aikaa kirjoitti taas uuden Holmes-tarinan eli Baskervillen koiran. Tuolloin Conan Doyle ei Kuolema Sherlock-seurassa -kirjassa arvostanut omaa luomustaan:

”Oli oikeastaan ällistyttävää ajatella, miten pitkälle ihminen saattoi päästä vain kynäilemällä paperille mukiinmenevän tarinan. Kuvitelmilla ostettu talo; pennyn hintaisten lukemistojen varaan rakennettu koti.”

Muita arvioita: Kirsi piti kirjasta paljon, Amma ei pitänyt lainkaan ja Katja piti puoliksi.

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

Suomentanut Taina Wallin

Atena 2012, 469 s.

Englanninkielinen alkuteos The Sherlockian, 2010

Chang-rae Lee: Ilmassa

Ilmassa alkaa hienosti, kun minäkertoja kuvailee tuntemuksiaan lentokoneessa.

”Mutta tuntiessani moottorin tärinän takamuksessani ja säärissäni ja siivenkärkien vapisevan nousun käsissäni ja katsoessani alla olevaa maata juuri tältä etäisyydeltä, tältä hurmaavalta kaiken miniatyyriksi muuttavalta korkeudelta, ajattelin että tässä oli se pieni tila, se pieni vekotin jota olin etsinyt, minun yksityinen aitiopaikkani maailmassa ja samalla täysin sen ulkopuolella."

Alun jälkeen kirja latistuu kohta kuusikymppisen Jerry Battlen elämän kuvaukseksi. Hän on luovuttanut maisemointifirmansa pojalleen, on eläkkeellä ja työskentelee osa-aikaisesti matkatoimistossa. Hänellä on vaikea isäsuhde, kompleksinen suhde älykkötyttäreensä, eikä oikeastaan minkäänlaista suhdetta poikaansa. Hänen vaimonsa on kuollut tapaturmaisesti (tai tehnyt itsemurhan), kun lapset olivat pieniä, ja nyt hänen pitkäaikainen asuinkumppaninsa on jättänyt hänet.

Omalla pienkoneella lentäminen kuvaa Jerryn elämänasennetta. Hän haluaa paeta todellisuutta. Hän on aina pitänyt matkustamisesta ja matkustamiseenkin on liittynyt halu pitää ihmissuhteet sen verran etäisinä, että niistä ei aiheudu hankaluuksia. Kirjan kuvaamana suhteellisen lyhyenä aikana Jerryssä tapahtuu kehitystä, joka heijastuu hänen suhtautumiseensa läheisiin ihmisiin. Kirjan lopussa Jerry ei olekaan ilmassa lentokoneessaan, vaan katsomassa taivasta maan pinnan alapuolelta.

Jerry Battle ja hänen ongelmansa eivät olleet minusta tarpeeksi mielenkiintoisia kannattelemaan kirjaa. Ilmassa oli välillä pitkäveteinen. Lisäksi minua kiusasi lukiessani tunne, että teksti muistuttaa jonkun toisen kirjailijan tekstiä, mutta en keksinyt , kenen. Ehkä se muistuttaa liian monen muun kirjoittajan tekstiä.

Chang-rae Lee on korealaissyntyinen yhdysvaltalainen kirjailija. Tässä kirjassa jokaisen henkilön, myös sivuhenkilöiden, etninen tausta kerrotaan. Battlen suku on italialaista alkuperää. Nimi Battaglia on vaihdettu taloudellisen menestyksen tavoittelemiseksi. Jerryn vaimo oli korealaistaustainen, tyttären kirjailijamies on myös taustaltaan korealainen, Jerryn ex-tyttöystävä on puertoricolainen, pojan vaimo on eglantilais-saksalainen ja niin edelleen. En huomannut, että etninen tausta olisi erityisemmin vaikuttanut siihen, millaisia henkilöt olivat tai miten he toimivat. Ehkä tarkoituskin oli, että sillä ei ollut merkitystä.

Chang-rae Lee: Ilmassa

Suomentanut Kristiina Rikman

Tammi, Keltainen kirjasto 2004. 399 s.

Englanninkielinen alkuteos Aloft, 2004.

Nobel-arvontani tulokset

Kuten kaikki jo varmaan tietävät Nobelin kirjallisuuspalkinnon sai kiinalainen Mo Yan. Kansainvälisiä veikkauksia seuranneille Mo Yanin valinta ei ollut yllätys. Hän oli hyvin korkealla arvauksissa. Valitettavasti hänen kirjojaan ei ole käännetty suomeksi, joten tähän valintaan on vaikea ottaa kantaa. Ensimmäisen käännöksen pitäisi ilmestyä vuoden kuluttua.

Yksi Nobel-kyselyyni vastannut tiesi oikein: Neiti Kesäheinä. Hän saa valita, haluaako García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden vai Alvtegenin Varjon. Kaikkien vastanneiden joukosta E. R. arpoi voittajaksi Unnin. Hän saa jäljelle jäävän kirjan. Neiti Kesäheinä ja Unni, ilmoittautukaapa sähköpostiini. Osoite on sivulla Margit.

Kyselyyni vastanneiden suosikkeja yhtä monella maininnalla olivat Haruki Murakami, Margaret Atwood ja Joyce Carol Oates. Palkinto olisi haluttu antaa myös  Amos Ozille, Ismail Kadarelle, Kazuo Ishigurolle, Alice Munrolle ja Peter Høegille. Palkinnon saajaksi veikattiin eniten Haruki Murakamia. Ehkä hänen vuoronsa tulee myöhemmin.

Vielä ehdit vastata Nobel-kyselyyni

Lopultakin tänään maanantaina Nobel-organisaatio ilmoitti virallisesti, että tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja ilmoitetaan torstaina 11.10.

Nobel-kyselyyni voi vastata vielä tämän viikon keskiviikkona 10.10. Kyselen suosikkia palkinnon saajaksi ja kyselyyn liittyy pieni arvonta.