Anne Tyler: Palmikko

 

Olen lukenut aivan sattumalta peräkkäin kolme kirjaa, joissa perhe on suuressa osassa. Ensimmäinen oli Leena Lehtolaisen taiteilijaromaani Korkean paikan lumo, toinen Sara Mesan romaani, jonka nimikin oli Perhe (La familia), ja nyt kolmantena Anne Tylerin Palmikko.

Palmikon alussa Serena on rautatieasemalla poikaystävänsä kanssa ja näkee miehen, jota arvelee serkukseen, mutta ei ole aivan varma. Hänen poikaystävänsä ihmettelee, miten joku voi olla tunnistamatta serkkuaan. Hän selvittää, että kyseessä todella on Serenan serkku. Minusta ei ole lainkaan kummallista, ettei serkkua tunnista, kun ei ole vuosiin nähnyt. Eikä sekään ole outoa, että serkukset tapaavat vain harvoin.

Tästä siirrytään tutustumaan Serenan sukuun ja erityisesti hänen isovanhempiinsa. Robin ja Mercy ovat sympaattisia, mutta vanhempina hieman huolettomia. Ensimmäisellä lomamatkalla perheenjäsenten väliset suhteet hahmottuvat. Tytöt Alice ja Lily ovat jo teini-ikäisiä. Alice alkaa ottaa vastuuta perheestä, kun äiti Mercy keskittyy maalaamiseen. Lily, josta tulee aikanaan Serenan äiti, sekoilee poikien kanssa. Tyttöjä paljon nuorempi David ja isä eivät löydä yhteistä säveltä. Robin on kätevä käsistään, eikä ymmärrä mielikuvitusmaailmassa leikkivää vähän arkaa poikaansa.

Yllättävin vaihe perheen elämässä – ja se, josta pidin eniten – oli Mercyn itsenäistyminen sen jälkeen, kun David lapsista viimeisenä muutti pois kotoa. Mercy muutti myös. Hän siirtyi asumaan ateljeehensa. Mercy ja Robin eivät eronneet, he asuivat lähellä toisiaan ja tapasivat usein. Robin yritti, turhaan, salata lapsilta oikean asiaintilan. Turhaa salailua oli suvussa myöhemminkin lapsenlapsia myöten. Kaikki tiesivät kuitenkin toistensa salaisuudet.

Palmikossa kaikki henkilöt ovat mukavia, ja heidän käytöksensä on ymmärrettävää. Tyler kuvaa heitä lämmöllä, välillä huumorillakin. Minusta perheenjäsenten suhteissakaan ei ole mitään varsinaisia ongelmia. Davidin loppupäätelmä on, että perheen jäljet näkyvät ihmisessä samalla tavalla kuin hiuksissa kiharat sen jälkeen kun ranskalainen palmikko on purettu.

Anne Tyler: Palmikko
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2023, 248 s.
Englanninkielinen alkuteos The French Braid 2022

***********

Palmikko oli täsmävalinta Helmet-haasteen kohtaan 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää. Palmikko sopii tähän, koska perhe syö poikkeuksellisen pääsiäisaterian, jolle David tuo nähtäväksi tulevan vaimonsa. Tämä kohta jäi yllättäen haasteessa viimeiseksi. Etukäteen luulin, että se täyttyisi helposti. Blogini sivulla Haasteet on vuodenvaihteeseen saakka haasteeseen lukemani kirjat ja linkit niiden arvioihin.

Sara Mesa: La familia

 

Espanjalaisen Sara Mesan romaani La familia (Perhe; ei suomennettu) kertoo juuri siitä, mitä nimi lupaa: perheestä. Tämä perhe on outo.

Perheen isä pitää vaimon ja lapset koko ajan jännittyneinä. Hän ei käytä fyysistä väkivaltaa, mutta hänellä on varmat mielipiteet ja hän tietää, miten muiden pitää käyttäytyä. Lapset joutuvat aina ajattelemaan, saako tehdä näin ja voiko sanoa noin. Lapset eivät saa iltaisin mennä ulos, perheellä ei ole televisiota, jouluna tai syntymäpäivinä ei anneta lahjoja. Vaimo on alistunut kotirouvan asemaansa ja myötäilee miestään. Isän suuri idoli on Gandhi, jota hän on seuraavinaan. Hän osallistuu mielellään erilaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin, mutta riitaantuu helposti muiden toimijoiden kanssa. Hän antaa perheen ulkopuolisille itsestään kuvan kohteliaana ja ystävällisenä, mutta tosiasiassa hän halveksii useimpia ihmisiä ja on mielestään älyllisesti heidän yläpuolellaan.

“¡En esta familia no hay secretos!” (Tässä perheessä ei ole salaisuuksia!) on yksi isän periaatteista. Se paljastuu perheeseen adoptoidulle äidin sisarentyttärelle, kun hänen lukolla varustettu päiväkirjansa löytyy. Hienosta periaatteesta huolimatta juuri isällä on suurin salaisuus. Sitä voi aavistella jo aiemmin, mutta varsinaisesti se selviää vasta aivan lopussa.

Kussakin kirjan luvussa keskitytään johonkin tapahtumaan tai tapahtumasarjaan jonkun perheenjäsenen näkökulmasta, ei kuitenkaan isän. Kerronta ei etene kronologisesti, vaan ajassa hypitään edestakaisin, välillä ollaan lasten kouluvuosissa, välillä heidän aikuisuudessaan, kerran piipahdetaan vanhempien seurusteluajassa. Itse asiassa luvut ovat niin itsenäisiä, että ne toimisivat myös novelleina. Kokonaisuudesta muodostuu surullinen kuva perheestä ja sen ahdistuneista jäsenistä.

Sara Mesa: La familia
Anagrama 2022, 225 s.

Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo

 

Korkean paikan lumo ei ole dekkari tai trilleri, vaan kertomus Riika Rummukaisen elämästä lapsuudesta yli viisikymppiseksi. Prologin ensimmäisellä sivulla paljastetaan, että Riikasta tulee sanoittaja R. Hallankukka.

Riika on musikaalisesti lahjakas, hän laulaa kauniisti ja haaveilee lapsena maailman suurista esiintymislavoista. Kirjan ensimmäinen osa on täynnä lapsen ja nuoren rakkautta musiikkiin. Musiikkitermit menivät yli maallikkotietämykseni, mutta ei se haitannut. Riika on vastaanottavainen uusille kokemuksille, kuten tässä ensimmäisen näkemänsä performanssin jälkeen:

”Riikasta tuntui kuin hän olisi kohonnut taide-elämyksen rakentamaan torniin, joka oli olemassa vain hänen omassa mielessään, mutta silti sieltä näkyi jotain sellaista, jota hän ei ollut kuvitellut edes olevan olemassa.”

Toinen osa kääntyy avioliittoromaaniksi. Elämässä on parempia ja huonompia aikoja, niin kuin realistista on. Taiteilijuuttaan Riika toteuttaa sanoittajana.

”Joskus laulunsanoja kirjoittaessaan hän pääsi vielä työntymään pakoon arjesta kadottamaansa mahdollisuuksien maailmaan. Lauluissa pystyi valehtelemaan, piiloutumaan, olemaan joku muu kuin muiden tuntema Riika. Niiden kautta hän sai elää monta elämää.”

Musiikkipiirien lisäksi Riika liikkuu toisen työnsä vuoksi kuvataidemaailmassa. Hän on myös luonnonsuojelija puolustaessaan lähimetsäänsä, joten sitä kautta yksi Lehtolaisen suosikkiaiheista on mukana. Kirjan paras osa on kuitenkin intensiivinen kuvaus musiikkia yli kaiken rakastavasta tytöstä.

Nimellä Korkean paikan lumo on ihan konkreettinenkin merkitys. Riika on lapsesta saakka rakastanut korkeita paikkoja, ja niitä kirjassa riittää: Arpikylän vanhan kaivoksen torni, Puijon torni, hotelli Tornin Ateljee Bar, Eiffelin torni ja monta muuta.

Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo
Tammi 2024, 327 s.

Rakasta epätoivoa. Lordi Byronin päiväkirjat ja autofiktion synty

 

Tomi Pulkkinen on suomentanut lordi Byronin päiväkirjat. Hän on myös kirjoittanut esseen Elämä kokonaistaideteoksena, joka on kirjassa ikään kuin prologina. Esseessä Pulkkinen käsittelee muun muassa päiväkirjojen suhdetta autofiktioon.

”Byronin päiväkirjojen piirtämä kuva on oman aikamme herkeämättömän itseanalyysin varhainen peili.”

Byronin päiväkirjoja on kolme. Ensimmäinen, vuosilta 1813–14, on kirjoitettu Englannissa. Sinä aikana hän julkaisi teokset Giaour, The Bride of Abydos ja The Corsair ja kommentoi jonkin verran niiden saamaa vastaanottoa. Aika vähän hän kirjoittaa varsinaisesta teosten kirjoittamisesta. Kun Byron kertoo päiviensä kulusta, hän mainitsee nimeltä runsaasti henkilöitä, jotka olivat minulle täysin tuntemattomia. Piti googlailla usein. Kiinnostavia olivat kommentit aikakauden politiikasta, sehän oli Napoleonin aikaa. Byron paljastui Napoleonin ihailijaksi. Oman aikansa kirjailijoista hän piti suurimpana Walter Scottia (sentään tuttu nimi). Kaikkien aikojen suurin oli luonnollisesti Shakespeare, jolta tuntui löytyvän osuvat sanat asiaan kuin asiaan.

”Tässä sitä taas ollaan, ypöyksin, sen sijaan, että istuisin lordi H.:n päivällispöydässä, jonne minut oli kutsuttu. Ei yksinkertaisesti huvita lähteä mihinkään. Hobhouse sanoi, että minusta tulee pian loup garou, yössä ulvova yksinäinen ihmissusi, tai metsänpeikko. Oikeassahan hän on: muita ei näy ja minä olen yksinomaan minä (William Shakespeare: Henrik VI, suom. Matti Rossi).”

Toinen päiväkirja on Byronin sisarelleen Augustalle kirjoittama matkakertomus Sveitsistä vuodelta 1816. Komeita maisemia, huonoa säätä, vuoristovaelluksen vaatimaa ponnistelua.

Kolmas päiväkirja on kirjoitettu Italian Ravennassa tammi-helmikuussa 1821. Siellä Byron oli lähellä rakastamaansa kreivitär Teresa Guicciolia. Hän piti yllä suhteita paikallisiin liberaaleihin tasavaltalaisiin ja toivoi heidän ryhtyvän kapinointiin, mutta pettyi toiveissaan. Byron kirjoittaa lukemistaan kirjoista ja kommentoi niitä. Tältä ajalta hän kirjoittaa myös valmisteilla olevasta historiallisesta tragediastaan Sardanapalos sekä runoelman Don Juan etenemisestä.

En löytänyt päiväkirjoista niin paljon epätoivoa kuin kirjalle annetusta nimestä voisi kuvitella, vaikka onhan niissä tietysti mielialojen heilahtelua. Päiväkirjoista saisi varmasti enemmän irti, jos tuntisi lordi Byronin tuotantoa, eikä vain hänen nimensä ja maineensa.

Rakasta epätoivoa. Lordi Byronin päiväkirjat ja autofiktion synty
Suomentanut ja esseen kirjoittanut Tomi Pulkkinen
Kulttuurivihkot 2022, 214 s.
Päiväkirjat vuosilta 1813–1821

***********

Helmet-haaste: kohta 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus

Mooses Mentula: Toiviokoski

 

Toiviokoski on sodassa vammautuneen Vilhon tarina. Hän on menettänyt vasemman kätensä, mutta ei hae sotavammakorvausta, vaan haluaa elättää perheensä omalla työllään. Vilho pääsee töihin paperitehtaalle Toiviokoskelle, jonka esikuvaksi kuvittelen Kuusankosken. Hänet laitetaan raskaaseen työhön, joka on kovaa yksikätiselle.

En ole aikaisemmin lukenut kuvausta sodan käyneestä miehestä, joka on jäänyt koukkuun heroiiniin.

”Vanttilan lääkärin jo ennen muuttoa kirjoittama resepti oli kupattu tyhjiin, eikä uutta saanut. Korsuissa pillereitä oli kahmittu kuin uskovaisten pastilleja, mutta äkkiä yskänlääkkeestä oli tullut tuhoon vievää hämärämiesten hommaa.”

Oli suorastaan tuskallista lukea Vilhon pyristelystä irti huumeesta. Hän ei puhu riippuvuudesta kenellekään ennen kuin lopulta Elsa-vaimolle. Siitä tunnustuksesta alkaa paraneminen.

Vilhon nykyajan lomassa kerrotaan hänen sotakokemuksistaan, joista varsinkin yksi painaa hänen mieltään. Takaumissa muistellaan myös iloisempaa asiaa eli rakastumista Elsaan. Vilhoa huolestuttaa lupauksensa taata vaimolle turvattu elämä.

Vilhon ja Elsan ympärillä elää tehtaasta riippuvainen Toiviokoski, työläiset asunnoissaan ja herrat omissaan. Tehtaalla ristiriidat uhkaavat johtaa lakkoon, mutta tulipalon syttyessä kaikki ryhtyvät yhteisvoimin sammuttamaan tulta.

Toiviokoski on aluksi synkkä, mutta loppua kohti valoisammaksi muuttuva kertomus jatkosodan jälkeisestä elämänmuutoksesta kohti parempaa tulevaisuutta.

Mie tykkäsin kun kirjassa puhuttiin miulle tuttua murretta.

Muualla blogeissa mm. Kirjaluotsi ja Kirsin Book Club.

Mooses Mentula: Toiviokoski
WSOY 2023, 277 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta.

Bessie Head: Maru

 

Bessie Head oli Etelä-Afrikassa syntynyt, mutta Botswanaan paennut kirjailija. Maru on hänen teoksistaan tunnetuin.

Head kirjoittaa rasismista, mutta ei ole valinnut Maruun ilmeisintä lähtökohtaa. Hänen kirjansa syrjityt ovat masarwoja, joita hallitseva tsuanaheimo halveksii ja alistaa. Kirja on kirjoitettu 1971 ja suomennettu 1988. Botswanan suurimman etnisen ryhmän nimi näkyy nykyään kirjoitettavan tswana. Wikipedian mukaan syrjityistä käytettyä nimitystä masarwa pidetään hyvin loukkaavana. Sen sijaan Botswanan sankansaan kuuluvaa ryhmää kutsutaan nykyisin (ainakin englanniksi) basarwaksi. Saneja puolestaan on nimitetty entisaikaan bušmanneiksi. Sekin sana esiintyy kirjassa. Minä käytän tässä kirjoituksessa kirjan nimityksiä.

”Mutta jos valkoinen mies piti aasialaisia alhaisena, saastaisena kansana, niin aasialaiset saattoivat silti hymyillä helpottuneina – ainakaan he eivät olleet afrikkalaisia. Ja jos valkoinen mies piti afrikkalaisia alhaisena, saastaisena kansana, niin eteläisen Afrikan afrikkalaiset saattoivat silti hymyillä – ainakaan he eivät olleet bušmanneja. Kaikilla on omat hirviönsä.”

Maru on yksi kirjan hahmoista, mutta minusta päähenkilö on Margaret Cadmore, joka on masarwa. Tarmokas lähetyssaarnaajan vaimo adoptoi hänet vauvana, kun hänen äitinsä kuoli. Adoptioäiti teki tytöstä kaimansa. Margaret kouluttautui opettajaksi parhain mahdollisin arvosanoin ja pääsi töihin Dilepe-nimiseen kylään. Siellä syntyi melkoinen hämminki, kun selvisi, että hän oli masarwa. Margaretin iho oli sen verran vaalea, että häntä luultiin värilliseksi. Värillinen tarkoittaa tässä valkoisen ja mustan jälkeläistä. Hän olisi päässyt helpommalla, jos olisi sanonut olevansa värillinen, mutta hän ei halunnut tehdä niin.

Rasismi ei ole Marun ainoa aihe. Se on myös tarina monimutkaisista ihmissuhteista, ystävyydestä ja rakkaudesta.

Dilepessä on kaksi hallitsevaa miestä, Moleka ja Maru, jotka ovat hyviä ystäviä keskenään. He ovat tietysti tsuanoja. Moleka on naistenmies, jonka tyttöystävät ovat vaihtuneet tiuhaan. Marusta pitäisi tulla heimopäällikkö, mutta hän ei ole innostunut perimästään tehtävästä. Maru on arvoituksellinen hahmo, jonka toimia muut kyläläiset eivät aina ymmärrä. Lukija pääsee seuraamaan hänen ajatuksiaan paremmin.

Moleka ja Margaret rakastuvat ensi näkemältä (tosin he eivät koskaan sano sitä toisilleen). Ihanteellinen Maru näkee Margaretin keinona rohkaista masarwat nousemaan alennustilastaan.

”Vapauden tuuli, joka puhalsi kaikille ihmisille kautta maailman, kääntyi ja puhalsi heidänkin huoneeseensa. Kun he hengittivät raikasta, puhdasta ilmaa, heidän ihmisyytensä heräsi.”

Marun sanoma on kulttuurien rajat ylittävä, iätön ja tälläkin hetkellä ajankohtainen.

Bessie Head: Maru
Suomentanut Kristiina Drews
Kääntöpiiri Oy 1988, 143 s.
Englanninkielinen alkuteos Maru 1971

***********

Maailmanvalloitus: Botswana.

Eva García Sáenz de Urturi: Los ritos del agua

 

Los ritos del agua (Vesiriitit; ei suomennettu) on toinen osa Eva García Sáenz de Urturin Valkoisen kaupungin dekkaritrilogiassa. Ensimmäisen osan luin aiemmin tänä vuonna.

Ensimmäisessä osassa liikuttiin valkoisen kaupungin eli Vitorian historiallisten muistomerkkien ympärillä. Tässä osassa rikosten tapahtumapaikat ovat vähän kauempana kaupungista, mutta ne ovat edelleen historiallisesti merkittäviä. Kirjan nimi Vesiriitit tulee murhien tekotavasta, joka jäljittelee kelttien mytologiasta tunnettua kolminkertaisen kuoleman rituaalia.

Tässä osassa murhia on vain muutama, joka oli selvä parannus ensimmäiseen osaan. Siinä murhia oli liikaa. Nyt en pitänyt siitä, että rikokset tulivat turhan lähelle päähenkilöä eli Krakeniksi kutsuttua komisario Unai López de Ayalaa. Hän tunsi kaikki kolme uhria, mutta siitä huolimatta hänet pyydettiin sairauslomalta auttamaan tutkinnassa. Murhien syy palautuu arkeologiselle kesäleirille, jolla Kraken oli ystäviensä kanssa teini-ikäisenä. Leirin tapahtumista kerrotaan takaumissa.

Varsinaisesti teemana on insesti, ja laajemmin vanhemmuus yleensä. Krakenistakin on tulossa isä, kun hänen on-off -rakastettunsa (ja esihenkilönsä) Alba tulee yllättäen raskaaksi. Krakenin yksityiselämä on yhtä paljon esillä kuin murhatutkimus.

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta enemmän kuin Vesiriiteistä. Se tuntui tuoreelta perusideansa ja tapahtumapaikkansa vuoksi. Vesiriitit toistaa vähän samaa sarjojen tapaan. Ei tämä kuitenkaan huono ollut. Piti lukea nopeasti loppuun, jotta sain selville juonen kiemurat. Yhden oleellisen jutun keksin jo varhain, mutta en läheskään kaikkea.

Eva García Sáenz de Urturi: Los ritos del agua
Planeta 2017, 445 s.

Asta Olivia Nordenhof: Paholaisenkirja

Paholaisenkirja on toinen osa Asta Olivia Nordenhofin sarjassa, joka on saanut innoituksensa matkustajalautta Scandinavian Starin tulipalosta. Yllä olevassa kuvassa on onnettomuuden muistomerkki, jonka kuvasin kesän alussa Oslossa. Patsaan taustalla olevaan metallitauluun on kirjoitettu onnettomuudessa kuolleiden 159 ihmisen nimet. Jostain syystä kustantaja Teoksen sivuilla oli kuva Paholaisenkirjan tanskalaisesta kannesta. Suomalaisessa on sama kuva, mutta suomenkielisin tekstein. En liitä kannen kuvaa tähän kirjoitukseen lainkaan.

Sarjan ensimmäisestä osasta Löysää rahaa kirjoitin, että se oli pirstaleinen. Niin on Paholaisenkirjakin, mutta eri tavalla. Esipuheessa Nordenhof sanoo, että hänen piti alun perin kirjoittaa laivanvarustajasta, joka teki rahaa tulipalolla, mutta sellaista kirjaa ei syntynyt, vaan

”se on
eroottinen jännäri
liikemiehistä ja
paholaisesta
se on
runoja
rakkaudesta
puhetta
hullujenhuoneelta”

Paholaisenkirjassa on neljä osaa, joille kirjailija on antanut otsikon Neljä yritystä vastata kysymykseen siitä, voiko kapitalismissa rakastaa. Kaksi yrityksistä on kirjoitettu säeromaanin tyyliin eli samoin kuin esipuhe.

Löysää rahaa oli minusta erinomainen kirja. Paholaisenkirjaan en päässyt samalla tavalla kiinni. Se etääntyy niin kauas lähtökohdasta, ja sen osat tuntuvat kovin erillisiltä. Niissä kyllä käsitellään myymistä ja ostamista, rahan valtaa ja houkutusta ja ihmisen hintaa eli asioita, jotka ovat taustalla myös Scandinavian Starin kohtalossa.

Vastaus kapitalismissa rakastamisen mahdollisuuteen ei ole yksinkertainen. Yksi tarjottu vaihtoehto on idealistinen. Sekään ei ole yksinkertaista, kuka tai mikä on kirjan paholainen. Sehän voi asua kenessä tahansa meistä.

”minä sanon teille
horisontissa
siintää suuri juhla
minä olen jo nainut
paholaista
ja täytyy myöntää
ettei se ollut
erityisen hauskaa
joten luokaamme
vaihtoehto
joka on jo täällä
jos vain
antaudumme
toisillemme”

Asta Olivia Nordenhof: Paholaisenkirja
Suomentaneet Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka
Teos 2024, 175 s.
Tanskankielinen alkuteos Djævlebogen 2023