Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

 

Kivisydämen ytimessä on kertoja Salimin lapsuuden perheen hajoaminen. Kirjan rakenne pitää hienosti jännitettä yllä. Alussa äidin kanssa kahden jäänyt Salim on ihmeissään isän lähdöstä. Edes Salimin varttuessa äiti ei suostu vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Oman sukunsa kohtalosta Sansibarin myllerryksissä hän kyllä kertoo pojalle.

Toisessa osassa Salim lähtee Lontooseen opiskelemaan enonsa Amirin avustuksella. Vaatimattomista lähtökohdista huolimatta Amir on tehnyt luokkanousua. Hänen vaimonsa isä on entinen varapresidentti, ja hänen diplomaattiuransa on nousujohteinen. Aluksi Lontoo kauhistutti Salimia.

”Olin säikky ja ahdistunut, ja se hävetti minua. Minusta tuntui siltä kuin kaupunki olisi halveksinut minua, aivan kuin olisin ollut arka, rasittava lapsi, joka kaikkien karsastamana on kömpinyt pienen, pölyisen ja nuhjuisen kotisaarensa murjusta tähän paikkaan, jossa selviytyminen edellytti karskiutta, ahneutta ja mahtailevia elkeitä.”

Salim ei todellakaan ole kirjan kivisydän. Hän oli jo lapsena pitänyt kirjoista ja lukenut paljon. Eno patisti häntä opiskelemaan liiketaloutta, vaikka hän piti omana alanaan kirjallisuutta.

Kolmannessa osassa Salim palaa Sansibariin vuosien jälkeen ja tutustuu lopulta kunnolla isäänsä. Isä kertoo Salimille omasta perhetaustastaan, siitä miten tapasi vaimonsa ja viimeiseksi myös sen, mitä heidän välillään tapahtui. Päädytään ikiaikaiseen kysymykseen: mitä ihminen on valmis uhraamaan toisen puolesta? Tässä viitataan myös suoraan Shakespeareen.

Kivisydämessä kaikki päähenkilöt taustoitetaan niin hyvin, että heidän käytöksensä ymmärtää, vaikka ei hyväksyisi. Lontoossa Salimiin kohdistuva rasismi on ajoittain julmaa. Hän jää ulkopuoliseksi, mutta ei tunne enää kuuluvansa Sansibariinkaan. Lukijasta tuntuu, että Gurnah käyttää pohjana omia kokemuksiaan tai ainakin huomioitaan.

Kirjassa on pettymyksiä ja vaikeita tunteita, mutta myös paljon kaunista, kuten Salimin isän kuvaus rakastumisestaan.

”Osa hänestä vain sujahti minuun ja asettui sisimpääni niin tiiviisti, että tiesin tunteen säilyvän haalistumatta.”

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän
Suomentanut Einari Aaltonen
Tammen Keltainen kirjasto 2024, 322 s.
Englanninkielinen alkuteos Gravel Heart 2017

Rosa Montero: Nosotras

 

Espanjalainen kirjailija, toimittaja ja feministi Rosa Montero julkaisi naisten minielämäkertoja sisältäneen teoksen Historias de mujeres (Naisten tarinoita) jo 1995. Vuonna 2018 hän julkaisi sen uudelleen täydennettynä, nyt nimellä Nosotras – Historias de mujeres y algo más (Me naiset – Naisten tarinoita ja jotain lisää). Esipuheessa Montero sanoo, että alkuperäinen julkaisu ei ilmestymisaikanaan herättänyt kiinnostusta, mutta ajat ovat muuttuneet ja samantyyppisiä kirjoja on myöhemmin julkaistu paljon.

Minua kiinnosti tietää, ketkä kuusitoista naista Montero on valinnut kirjaansa. Hän kirjoittaa, että naiset ovat ”jollakin hetkellä puhutelleet häntä, saaneet hänet pohdiskelemaan, elämään, tuntemaan”. Montero ei ole pyrkinyt mihinkään pyhimyskuviin. Mielenkiintoisesti hän on valinnut kustakin naisesta jonkun piirteen, jota korostaa jo lukujen otsikoissa (jatkossa suluissa naisten nimien perässä). Naisissa on enemmän tuttuja kuin tuntemattomia, sellaisia kuten Brontën sisarukset (rohkeita ja vapaita), Mary Wollstonecraft (polttava yksinäisyys) ja Frida Kahlo (maailma on vuode).

Minulle ennestään tuntemattomia olivat espanjalaiset Zenobia Camprubí (kuolettava elämä) ja María Lejárraga (hiljaisuus). Camprubí oli naimisissa nobelisti Juan Ramón Jiménezin kanssa. Hän uhrasi oman uransa taloudellisten ja psyykkisten ongelmien kanssa kamppailleen miehensä vuoksi. Hän kyllä julkaisi jonkun verran, ja hänet tunnetaan erityisesti Rabindranath Tagoren teosten kääntämisestä espanjaksi. María Lejárraga oli näytelmäkirjailija, mutta näytelmät julkaistiin hänen miehensä Gregorio Martínez Sierran nimissä. Mies oli yksi 1900-luvun alkupuolen kuuluisimpia espanjalaisia dramaturgeja, mutta nykyisin tiedetään hänen töidensä olleen lähtöisin Lejárragan kynästä. Tässä tarinassa oudointa on, että Lejárraga jatkoi kirjoittamista miehelleen, vaikka tämä jätti hänet nuoren näyttelijän vuoksi.

Tässä laitoksessa on siis ”jotain lisää”. Se jotain ei olekaan aivan vähän: yhdeksänkymmentä sivun tai puolen sivun mittaista kertomusta historian hämärään unohdetuista naisista. Minä tiesin heistä ennestään parikymmentä. Ilahduttavan moni on länsimaiden ulkopuolelta. Monteron naiset alkavat Merit Ptahista (n0in 2700 eaa.), joka oli ylilääkäri Egyptin hovissa, ja päättyvät Asia Ramazan Antariin (1997–2016), kurdityttöön, joka kuoli taistelussa ISISiä vastaan.

Montero sanoo, että perehtyessään naisiin ja kirjoittaessaan heistä hän tuli koko ajan tietoisemmaksi olosuhteista, joissa naisten piti entisaikaan pyrkiä eteenpäin. Suurin osa oli itseoppineita, koska opiskelu oli naisilta kielletty, monien saavutuksia ei tunnustettu, vaan ne menivät miesten nimiin (aviomiehen, isän, veljen), ja usein naisilla oli vielä liuta lapsia, joista piti huolehtia. Miehisen kulttuurin vallitessa naiset eivät edes tienneet, että heillä oli edeltäjiä.

”– – durante siglos, las mujeres han tenido que emerger de nada una y otra vez, sin modelos, sin referencias, pioneras eternas – –”

(vuosisatojen ajan naisten on täytynyt nousta tyhjästä yhden jos toisenkin kerran, ilman esikuvia, ilman vertailukohtia, ikuisina pioneereina)

Nosotras on oiva kirja kuten Monteron teokset aina. Paljon tietoa ja naisnäkökulmaa.

Rosa Montero: Nosotras
Kuvittanut María Herreros
Alfaguara 2018, 299 s.

Leena Lehtolainen: Lumileopardin sydän

 

Lumileopardin sydän on jo kuudes osa Henkivartija-sarjassa. Lehtolainen on ajan hermolla, kun Hilja Ilveskeron työnantaja on somevaikuttaja ja monialayrittäjä, joka on saanut tappouhkauksia sisältäviä viestejä.

Hilja liikkuu tässä kirjassa vuoristoisilla alueilla, ensin ikään kuin prologina Sveitsissä Geneven lähellä ja myöhemmin Bulgarian lounaisosassa, jonne pääosa tapahtumista ja loppuhuipennus sijoittuvat. Bulgaria on virkistävän tuore ympäristö trillerissä, ja sen kuvaus on eläväistä. Historiallinen Rilan luostari ja Stobin pyramidit kuuluvat juoneen, mutta vielä suuremman vaikutuksen tekee vaikeakulkuinen vuoristo. Varjoliitimet eivät ole turhaan kannen kuvassa. Välillä ollaan toki Suomessakin, lähinnä Tuusniemellä. Pieni pohjoissavolainen kunta mainitaan useammin kuin varmaan koskaan missään muussa kirjassa.

Juonesta ei voi sanoa sen enempää kuin että siihen sotkeutuu Hiljan vanhoja vastustajia. Sarjan aikaisempien osien lukemisesta on sikäli hyötyä. Hilja joutuu myöntämään, että on vaaraksi läheisilleen. Hän myös mietiskelee omaa itsenäisyyttään ja katkenneita miessuhteitaan. Alkaako Hilja kaivata tasaisempaa elämää?

Lumileopardin sydän on vahva jatko Henkivartija-sarjalle. Aikaisemmista osista pitäneet pitänevät tästäkin. Ainakin minä viihdyin Hiljan seurassa – ja korkeanpaikankammoisena jännitin varjoliidettäessä.

Leena Lehtolainen: Lumileopardin sydän
Tammi 2025, 367 s.

María Luisa Bombal: La última niebla; La amortajada

 

María Luisa Bombal (1910–1980) oli chileläinen kirjailija, jota Carlos Fuentes kutsui ”meidän kaikkien äidiksi” tarkoittaen Bombalin merkitystä eteläamerikkalaisen kirjallisuuden kehitykselle. Lukemaani kirjaan on koottu Bombalin koko proosatuotanto: kaksi pienoisromaania ja viisi novellia. Lisäksi teoksessa on professori Lucía Guerran esipuhe, Jorge Luis Borgesin alkusanat pienoisromaaniin La amortajada, kirjailija José Biancon muistosanat ja Bombalin haastatteluun perustuva parinkymmenen sivun mittainen ”omaelämäkerta”. Bombalin tuotanto jäi niukaksi. Hän joutui muuttamaan Yhdysvaltoihin henkilökohtaisen elämänsä vaikeuksien vuoksi ja omien sanojensa mukaan menetti luovuutensa vieraassa kulttuurissa. Bombalia on käännetty useille kielille, ei kuitenkaan suomeksi.

Pienoisromaani La última niebla (Viimeinen sumu) on Bombalin esikoisteos. Sen minäkertoja on solminut konventionaalisen, turhauttavan avioliiton serkkunsa kanssa. Yhtenä unettomana yönä hän lähtee vaeltamaan sumun valtaamaan kaupunkiin. Nainen kohtaa miehen, joka johdattaa hänet taloon ja huoneeseen, jossa hän kokee elämänsä suurimman seksuaalisen nautinnon. Sanaakaan ei vaihdeta. Kohtaamisesta ja sen muistelemisesta tulee hänen elämänsä keskipiste. Koko tarinan ajan nainen tuntuu liikkuvan ikään kuin sumussa, vaikka jatkaa toisteista arkielämäänsä. Unenomaisuus on vahva, yöllinen kohtauskin lienee unta tai kuvitelmaa.

La amortajada (Nainen käärinliinoissa) menee kuoleman tuolle puolen. Ana María makaa omissa ruumiinvalvojaisissaan, mutta pystyy edelleen ajattelemaan. Paikalle saapuvat hänen läheisensä, ensimmäinen rakastettu, isä, lapset, sinnikäs torjuttu ihailija ja lopulta myös aviomies. Ana María miettii suhdettaan jokaiseen ja huomaa ymmärtävänsä enemmän kuin eläessään. Aina välillä joku tai jokin kehottaa häntä lähtemään eteenpäin, mutta jokainen uusi tulija saa hänet jäämään. Vasta, kun hänet on arkussaan kannettu suvun kryptaan, hän kokee ”toisen kuoleman, kuolleiden kuoleman”, ja ”yhtyy maailmankaikkeuden jatkuvaan sykkeeseen”.

Novelleista La historia de María Griselda (María Griseldan tarina) liittyy La amortajadaan. Ana María kertoo miniästään María Griseldasta, joka on niin kaunis, että kauneudesta tulee kirous. Kaikki miehet rakastuvat häneen, myös juuri naimisiin mennyt Ana Marían toinen poika. Seurauksena on katastrofi.

El árbol (Puu) ja Trenzas (Letit) korostavat naisten (ja heidän hiustensa) yhteyttä luontoon ja erityisesti puihin. Novellissa El árbol Brígida käy läpi avioliittoaan istuessaan konsertissa, jonka musiikki johdattelee hänen ajatuksiaan. Hän oli päättänyt jättää miehensä, kun hänen pukuhuonettaan ulkopuolisen maailman katseilta suojannut kumiviikuna kaadettiin. Novellissa Trenzas vanhempi sisar on leikannut hiuksensa. Hän hoitaa perheen tiluksia etelässä. Nuoremmalla sisarella on upeat punaiset hiukset. Hän asuu kaukana kaupunkitalossa. Maatilan metsä palaa samana iltana, jolloin nuorempi sisar kuolee, ”koska hänen hiustensa juuret olivat samat kuin sen”.

Novelleista vahvimmin jäi mieleen Las islas nuevas (Uudet saaret). Salaperäinen nainen Yolanda on niin kiehtova, että monet miehet ovat yrittäneet valloittaa hänet. Uusin yrittäjä on Juan Manuel, Yolandan veljen tuttava, joka on tullut heidän maatilalleen metsästämään. Tila on rannikolla, ja merestä on juuri noussut uusia saaria, joita joukko miehiä lähtee tutkimaan. Yolanda välttelee Juan Manuelia ja pysyy saavuttamattomana samoin kuin saaret, jotka vaipuvat takaisin mereen. Juan Manuel sattuu näkemään ikkunasta Yolandan salaisuuden: hänen oikeasta hartiastaan kasvaa siipi.

Lo secreto (Salaisuus) poikkeaa muista novelleista, joissa keskiössä on naisten elämä. Se on mystinen kertomus merirosvolaivasta, joka on miehistöineen joutunut meren pohjalle. Miehet ovat elossa, eivätkä käsitä, missä ovat ja mitä on tapahtunut. Bombal sanoo omaelämäkerrassaan, että kukaan ei ole ymmärtänyt, mitä tämä novelli tarkoittaa, ei kukaan kriitikkokaan.

Bombalin teokset yhdistävät realistiseen kerrontaan unenomaisuutta ja jopa surrealismia. Niitä voi hyvin pitää Latinalaisen Amerikan maagisen realismin edeltäjinä. Olen tyytyväinen, että löysin tämän minulle ennestään tuntemattoman erinomaisen kirjailijan.

María Luisa Bombal: La última niebla; La amortajada
Kuvittanut Paula Bonet
Seix Barral 2021, 239 s.
Alkuperäiset tekstit vuosilta 1934–1946

***********

#luemaailmavuodessa – marraskuu: eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja (Chile)

Jente Posthuma: People with No Charisma

Ostin hollantilaisen Jente Posthuman esikoisteoksen People with No Charisma äskettäisellä Amsterdamin matkallani. Kirja on käännetty tänä vuonna englanniksi, varmaankin seurauksena hänen romaaninsa What I’d Rather Not Think About pääsystä kansainvälisen Booker-palkinnon lyhytlistalle 2024. Luettuani kirjan voin sanoa, että se on kannattanut kääntää ihan omilla ansioillaan.

Esikoisteosten yleiseen tapaan People with No Charisma on nimettömäksi jäävän minäkertojan (naisen) kasvutarina. Hänen äitinsä oli näyttelijä ja isä psykiatri. Äiti kuoli syöpään, kun kertoja oli vielä lapsi. Kirjan nimi tulee äidiltä.

”Grades mean nothing to me, my mother always said. What’s important is how you express yourself to the world. ‘Show yourself!’ she would shout, spreading her arms wide. She also talked a lot about charisma, and particularly about people who didn’t have any.”

Kirjan rakenne on erikoinen sikäli, että kukin sen luku keskittyy johonkin tärkeään vaiheeseen kertojan elämässä. Edetään pääasiassa kronologisesti, mutta lukujen välissä kuluu vuosia. Äitiin ja hänen kuolemaansa palataan pitkin kirjaa aivan loppuun saakka, jolloin kertojalla on pitkällisen harkinnan jälkeen oma lapsi.

Kertoja on kauan aivan eksyksissä. Lukiosta päästyään hän päättää lähteä Pariisiin kirjoittamaan kirjan. Eihän siitä tietysti mitään tule, ja lopulta isä hakee hänet pois. Pariisi-luvun nimi on I Knew No One. Siinä on paljon huumoria, jota en ehkä sanoisi mustaksi, mutta sinnepäin. Surkuhupaisia tapahtumia ainakin on. Ja on huumoria muuallakin.

People with No Charisma kertoo, miten äidin varhainen kuolema vaikuttaa lapsen elämään vuosikausia. Ehkä se vaikuttaa koko elämän ajan, vaikka kirjan viimeisen luvun otsikko on Bye. Aiheesta huolimatta kirja ei ole raskas. Sitä kuvaa minusta sana raikas. Rakenne ja tyyli keventävät.

Jente Posthuma: People with No Charisma
Englannintanut Sarah Timmer Harvey
Scribe 2025, 162 s.
Hollanninkielinen alkuteos Mensen zonder uitstraling 2016

V. S. Naipaul: Täysinoppinut hieroja

 

Täysinoppinut hieroja on V. S. Naipaulin esikoisteos vuodelta 1957. Se sijoittuu trinidadinintialaisten yhteisöön samoin kuin muut Naipaulin uran alkupuolen teokset, mukaan luettuna hänen läpimurtoromaaninsa Talo Mr Biswasille.

Kirjan kertoja on tavannut myöhemmin kuuluisuudeksi nousseen Ganeshin lapsuudessaan ja perustelee, miksi haluaa kirjoittaa hänestä:

”Minun mielestäni Ganeshin historia on tavallaan myös oman aikakautemme historia; ja kukaties voin tuottaa joillekin iloa tällä vajavaisella kertomuksellani miehestä nimeltä Ganesh Ramsumair, hieroja, mystikko ja vuodesta 1953 Brittiläisen imperiumin ritarikunnan jäsen.”

Ganesh on ajelehtija. Nuorena hän lukee jatkuvasti ja sanoo kirjoittavansa kirjaa, vaikka ei oikeasti kirjoita. (Myöhemmin hän julkaisee muutaman varsin erikoislaatuisen teoksen.) Isänsä kuoltua hän on joutunut jättämään koulun kesken, mutta kotikylässä häntä pidetään oppineena. Naimisiin hän ajautuu kylän kauppiaan päätettyä, että hänen tyttärensä Leela on Ganeshin vaimoksi tarkoitettu nainen. Kun isän jäljiltä rahat alkavat loppua, Ganeshin täti saa hänet uskomaan, että hänellä on suvussa kulkeva Voima. Sitä käyttäen hän voi ryhtyä mystikoksi, joka parantaa ihmisten mielen ja sielun. Alkuvaikeuksien jälkeen Ganesh onnistuu karkottamaan yhtä asiakasta ahdistavan mustan pilven. Hänen maineensa kiirii ympäri Trinidadia. Alkaa vaurastuminen ja kulku kohti kansanedustajuutta ja titteliä MBE.

Täysinoppinut hieroja on satiiri, jonka kierrokset kasvavat koko ajan. Itsekin Trinidadin intialaisena Naipaul naureskelee maanmiestensä taikauskolle, pikkumaisille riidoille ja rahanhimolle. Ganesh on jatkuvasti joko riidoissa tai ylin ystävä appiukkonsa kanssa. Kun hän rikastuu, hän rakentaa mauttoman palatsin, jonka Leela sisustaa vielä mauttomammin. Satiiri kohdistuu myös yhteiskunnan rakenteisiin, mutta sen osuvuudesta on vieraan kulttuurin ja kaukaisen ajan vuoksi vaikea sanoa mitään. Kun kirjailija alussa vakuuttaa, että ”kaikki henkilöt, järjestöt ja tapahtumat tässä kirjassa ovat keksittyjä”, niin kirjan tyylilajin vuoksi lukija alkaa ajatella, että asia on täysin päinvastoin.

Naipaul käytti satiiria myös romaanissa Talo Mr Biswasille, mutta Täysinoppinut hieroja on vielä kaukana tuon myöhemmän merkkiteoksen hienovaraisesta tyylistä.

V. S. Naipaul: Täysinoppinut hieroja
Suomentanut Seppo Loponen
Otava 1978, 235 s.
Englanninkielinen alkuteos The Mystic Masseur 1957

***********

#luemaailmavuodessa: lokakuu – Väli-Amerikan tai Karibianmeren valtion kirjailijan kirjoittama kirja (Trinidad ja Tobago)

Helsingin Kirjamessut torstaista lauantaihin

Vietin tänä vuonna kirjamessuilla kolme päivää. Niin mukavaa kuin messuilla onkin, niin kaiken hälinän ja ihmispaljouden keskellä myös väsyy, joten sunnuntaiksi jäin kotiin. Kaikkein mukavinta oli taas bloggaajakollegoiden tapaaminen sekä satunnaiset keskustelut tuntemattomien ihmisten kanssa. Niitä aina syntyy samanhenkisten messuvieraiden kesken. Tietysti haahuilin messualueella ihan vain nauttimassa tunnelmasta, mutta yritin samalla  myös tutustua kirjatarjontaan. Itselleni ostin vain yhden kirjan, Osuuskumman kustantaman novellikokoelman Pinnan alla. Tuin pienkustantamoa edes tuon verran. Muut ostamani kirjat menevät lahjoiksi. Antikvariaateista etsin kahta kirjaa, mutta tällä kertaa en löytänyt kumpaakaan.

Ohjelmanumeroita seurasin liikaakin, koska joka päivä jossain vaiheessa alkoi tuntua, että keskittyminen vähän herpaantui. Kirjoitan tässä vain muutamasta keskustelusta. Kirjasome oli tänä vuonna hyvin esillä. Esitykset olivat isommalla lavalla kuin ennen, mikä olikin tarpeen, koska kuuntelijoita tuli aina paljon. Viereisessä kuvassa valmistautuvat (vasemmalta) Suomalaisen Kirjakaupan Laeticia Söderman-De La Torre ja Elisa Vlahopoulou sekä bloggaajat Gregorius (Jotakin syötäväksi kelvotonta) ja Tiina Österholm (Kirjaluotsi). Heidän aiheenaan oli Mitä tapahtuu, kun ylittää kielimuurin kirja kädessä? Keskustelijoiden kielivalikoima oli melkoinen: englanti, espanja, ranska, japani, myös hollanti ja italia mainittiin. Alkukielellä lukeminen avartaa maailmaa. Löytyy uusia kirjailijoita ja kulttuuriin pääsee paremmin sisälle kuin käännöksistä. Keskustelu Kirjasome personal trainerina klassikoihin ilahdutti minua kertomalla, että muuallakin kirjasomessa kuin blogeissa haastetaan lukijoita tutustumaan klassikoihin. Kirjabloggaajillahan on ollut jo kauan puolivuosittainen klassikkohaaste. Virginia Woolf, ennen ja nyt korosti Woolfin merkitystä nykyajassa. Keskustelussa selvisi myös, että yksi osallistuja, suomentaja Kaijamari Sivill, on kääntänyt Mrs Dallowayn uudestaan. Ilmestyy joulukuussa.

Pajtim Statovcia ja hänen kirjojaan saksantavaa Stefan Mosteria haastatteli Hannele Jyrkkä. Otsikkona oli Menestys kirjailijan ja kääntäjän näkökulmasta. Kumpikin tuntui pitävän tärkeimpänä lukijoilta saatavaa kiitosta, ei niinkään muuta menestystä. He puhuivat myös yhteistyöstään, ja Moster kertoi muutamia esimerkkejä Statovcin tekstin kääntämisestä. Samaan aihepiiriin liittyi Kulttuurivientiä kansien välissä – käännösten merkitys kirjailijan uralla, keskustelijoina Tuutikki Tolonen, Jyrki Vainonen ja Magdalena Hai. Kulttuurierot nousivat esille. Lapsille kirjoittava Tolonen kertoi, miten häntä alkuun hämmästytti se, että ulkomailla lastenkirjailijaan suhtaudutaan samalla tavalla kuin aikuisille kirjoittavaan. Keskustelusta jäi mieleen myös Tolosen toteamus "miten voi viedä, jos ei ole mitään vietävää" vastauksena Hain kysymykseen, miten hallitus on toteuttanut ohjelmassaan olevaa tavoitetta edistää kulttuurivientiä. Edistämistä enemmän hallitus on leikannut. Tiina Raevaara, Antti Järvi ja Henrikki Timgren haastattelijana Jonna Tapanainen puhuivat aiheesta Narratiiviset tietokirjat – faktaa ja lukunautintoa. Kun he määrittelivät narratiivista eli tarinallista tietokirjaa, Raevaaran "pieni ihminen suuren tuntemattoman äärellä" osui ainakin minun ajatuksiini. Keskustelusta sai paljon vinkkejä hyvistä narratiivisista tietokirjoista.

Kirjailijahaastatteluista minua kiinnosti eniten Karissa Kettu Kallio-lavalla. Kuva on vieressä. En onnistunut ottamaan kelvollista kuvaa, jossa olisivat näkyneet myös lukiolaiset, jotka haastattelivat. Puhuttiin Ketun romaanista H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään, jonka huomasin tänään Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaiden joukossa. Olisinkin ihmetellyt, jos kirja ei olisi ehdokkaana. Niin hyvä se on.

Tiedekirjojen esittelyistä kaksi nousi yli muiden. Mari Koistisen Vahingossa keksityt käy läpi joitakin tuttuja ja joitakin oudompia keksintöjä, joiden syntymisessä sattumalla on ollut suuri merkitys. Koistinen korosti, että sattuma ei yksin riitä, vaan tarvitaan tieteilijä, jolla on tarpeeksi taustatietoa ja joka ymmärtää, miten yllättävää havaintoa voi hyödyntää. Erkki Liikanen haastatteli professori Jukka Korpelaa tämän kirjasta Länsimaisuuden historia, joka kertoo, miten tuntemamme länsimaisuus (demokratia, ihmisoikeudet jne.) on kehittynyt. Sanavalmis haastattelija ja asiansa tunteva tieteentekijä saivat aikaan hienon keskustelun. Kirjakin kiinnostaa, vaikka Liikanen varoitti, että se ei ole helppoa luettavaa.

Helsingin Kirjamessut - muutama vinkki

 

Kirjamessuviikko! Mikä ilo! Tänä vuonna Helsingin Kirjamessujen teema on paras messuilla näkemäni: Sivistys ja ilo. Sivistys on loistava valinta teemaksi aikana, jolloin kulttuurin ja sivistyksen arvostus tuntuu olevan alamaissa, ainakin valtiovallan suunnalta. Ilo yhdistettynä sivistykseen saa lukijan hymyilemään onnellisena.

Luin messulehteä ja tein aivan liian pitkän listan ohjelmanumeroista, joita haluaisin seurata. Huomasin keränneeni listalle enemmän keskusteluja kuin kirjaesittelyjä. Yhdistelin osan niistä muutaman otsikon alle.

Lukeminen

Tutut bloggaajat Tiina (Kirjaluotsi) ja Gregorius (Jotakin syötäväksi kelvotonta) ovat mukana keskustelemassa vierailla kielillä lukemisen ulottuvuuksista otsikolla Mitä tapahtuu, kun ylittää kielimuurin kirja kädessä? (to klo 12 Töölönlahti). Kirjasomettajia on puhumassa myös klassikoiden lukemisen merkityksestä: Kirjasome personal trainerina klassikoihin (to 17 Töölönlahti). Aivan toisenlaisten kirjojen suosiota pohditaan Uuden Jutun ohjelmassa Lukevatko ihmiset vääriä kirjoja? (to 19 Töölönlahti). Nuoria pitäisi innostaa lukemaan. Kirjastojen työntekijät ovat siinä ammattilaisia. "Ei Sinuhea tai viisikoita" - kirjastolaiset vinkkaavat nuortenkirjoja (pe 11.30 Töölönlahti). Nuorten medialukutaito on aiheena Kirjakallion paneelissa Medialukutaito nyt! (pe 12.30 Kallio). Mielenkiintoinen kysymys on, miten kirjat valikoituvat luettavaksemme: Kuka päättää, mitä sinä luet? (pe 18 Töölö). Sivistysvaliokunnan kansanedustajia on vastaamassa kysymykseen Katoaako lukutaito? (la 16 Kruununhaka), ja kansanedustajia hiostetaan myös kysymyksellä Kansanedustaja, mitä tiedät kirja-alasta? (su 10.30 Hakaniemi).

Kirja-ala

Edellisen otsikon viimeinen ohjelmanumero olisi sopinut paremmin tänne, mutta kirja-alaa voidaan tarkastella monesta näkökulmasta. Suomen ulkopuolelle levittäytyy keskustelu Kirjallisuuden voimasta ja kustantamisen nykytilasta Euroopassa (to 14 Senaatintori). Hyvin ajankohtainen ja monia puhutteleva aihe on Äänikirjat ja e-kirjat - siunaus vai tuho? (to 15.30 Töölönlahti). Yhä lisääntyvä englannin valta puhuttaa: Englannin kieli - uhka vai mahdollisuus kirjallisuudelle? (la 10.30 Töölö) samoin kuin tekoälyn vaikutus: Kirjallisuus ja tekoäly (la 13 Töölönlahti). Antikvariaatit ovat tärkeä osa kirjallisuuskenttää. Ne ovat mukana messuilla ja nyt ohjelmassa: Miten antikvariaateilla menee? (la 17 Kruununhaka). Ruotsiksikin voi olla huolissaan kirjallisuuden tulevaisuudesta: Håller litteraturen på att dö eller är den redan död? (su 10.30 Blåbärslandet). Blogistania ja muu kirjasome on nostamassa kirjoja esille monella tavalla. Niistä yksi on jokavuotiset palkinnot: Blogistanian kirjallisuuspalkinnot (su 13 Töölönlahti).

Kääntäminen

Kääntämistä koskevat keskustelut ovat aina olleet suosikkejani kirjamessuilla. Ihailen ja ihmettelen taitavia suomentajia. Kirjan takana: Kääntämisen ilot ja kustantamisen surut -keskustelussa luvataan puhua pienistä kielistä kääntämisen tärkeydestä (to 11.30 Lonna). Pajtim Statovci ja hänen teoksiaan saksaksi kääntävä Stefan Moster keskustelevat: Menestys kirjailijan ja kääntäjän näkökulmasta (pe 17 Töölö). Kansainvälisille markkinoille pyrittäessä tarvitaan käännöksiä: Kulttuurivientiä kansien välissä - käännösten merkitys kirjailijan uralla (la 12.30 Töölö). Onneksi nykyisin on suomentajia, jotka pystyvät kääntämään suoraan aasialaisista kielistä: Itäaasialaisen dekkarin kääntäminen. Keskustelussa mukana Rauno Sainio ja Raisa Porrasmaa (la 18.30 Töölö). Tekoäly keskusteluttaa suomentajiakin: Fuck AI - eli miksi ihmiskääntäjiä tarvitaan kipeämmin kuin koskaan? (su 11.30 Töölönlahti.

Tiede

Mari Koistisen Vahingossa keksityt kertoo monen tutun tuotteen keksimiseen johtaneesta onnekkaasta sattumasta. Kirjailijaa haastattelee Aino Rajala (to 10.30 Kruununhaka). Suomi tieteen kielenä, asiantuntijat pohtivat suomen asemaa englannin jyllätessä (to 11 Suomenlinna). Esko Valtaojan uudella kirjalla on mahtava aihe: Maailmankaikkeudesta (to 13 Senaatintori). Hauskalta idealta vaikuttaa Hyvät ja huonot tiedeuutiset (to 16 Kruununhaka). Jukka Korpelan Länsimaisuuden historia on "syvällinen analyysi läntisten instituutioiden ja eurooppalaisen arvomaailman synnystä" (pe 15.30 Kruununhaka). Uudenlaista tietokirjojen kirjoitustapaa esittelee Narratiiviset tietokirjat - faktaa ja lukunautintoa (la 12 Kruununhaka). Gaudeamuksen julkaisema Latinan kielen historia kiinnostanee ainakin jokaista eurooppalaisia kieliä harrastavaa (su 14 Arabia).

Viimeisenä vielä yksi suositus

Olen lukenut tänä vuonna yhden suomalaisen esikoisteoksen ja voin suositella sitä kaikille. Romaani on Karissa Ketun H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään. Kirjailijaa haastatellaan torstaina klo 15 Kallio-lavalla.

Dian Fossey: Sumuisten vuorten gorillat

 

Dian Fosseyn omaelämäkerralla Sumuisten vuorten gorillat saan valmiiksi tämän vuoden Helmet-haasteen. Sijoitan kirjan vaikeaksi kokemaani kohtaan 26. Kirjassa on itse valittu perhe. Fossey oli askarteluterapeutti, joka päätti ryhtyä kenttätutkijaksi nähtyään Afrikassa vuoristogorilloja. Ensi tapaamisesta alkaen hän omisti elämänsä gorilloille ja niiden suojelulle.

”En unohda koskaan sitä hetkeä, jolloin ensi kertaa kohtasin gorilloja. Niiden näkemistä edelsi ääni, ääntä taas vahva myskin ja tallinhajun sekainen, ihmismäinen tuoksu. Ilmaa repi äkkiä sarja kimakoita huutoja, ja läpipääsemättömältä näyttävän kasvimuurin takaa näkyi hämärästi hopeaselkäinen suuri uros, jonka rinnantaonnasta syntyi kumea, rytmikäs rondo.”

Fossey sai apua häntä edeltäneiltä tutkijoilta esimerkiksi rahoituksen hankkimiseen. Hän perusti Ruandan vuoristoon Karisoken tutkimuskeskuksen. Kenttätutkimuksen ohella Fossey kouluttautui ja väitteli tohtoriksi.

Fossey tutki gorilloja havainnoimalla niitä luonnollisessa ympäristössään. Hän totutti gorillat läsnäoloonsa ja myöhemmin opiskelijoiden läsnäoloon. Kirjassa hän kertoo tekemistään havainnoista, gorillaryhmien sosiaalisista suhteista ja ryhmien välisistä usein aggressiivisista kohtaamisista. Eniten kirjasta näkyy hänen rakkautensa gorilloihin. Hän nimesi kaikki seuraamansa gorillat ja suri niiden väistämättömiä kuolemia sairauksiin, keskinäisten yhteenottojen seurauksiin tai salametsästäjien aiheuttamiin vammoihin.

Salametsästäjät eivät pyydystäneet ensisijaisesti gorilloja, vaan antilooppeja, mutta gorillatkin saattoivat jäädä ansalankoihin. Tutkimustyön ohella Fossey panosti eläinten suojeluun. Hän ja hänen työntekijänsä rikkoivat salametsästäjien pyydyksiä ja yrittivät saada suojelualueella luvattomasti laiduntavia paikallisia siirtymään muualle. Fossey kutsui toimintaansa aktiiviseksi suojeluksi. Hänet surmattiin tutkimuskeskuksen majassaan 1985, kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Tekijöitä ei saatu selville.

Kirjasta välittyy kuva rohkeasta naisesta, joka ei pelännyt mitään, ei yksinäisyyttä, ei viidakon ankeita olosuhteita, ei salametsästäjiä, eikä ainakaan eläimiä. Yhdeksi unohtumattomimmaksi kokemukseksi Fossey sanoo ensimmäistä kosketusta hänen ja gorillan välillä, noin kolme vuotta gorillaryhmän tarkkailun aloittamisesta.

”Kun Peanuts näytti kyllästyneen syömisrutiiniin, raaputin päätäni, ja miltei heti sekin alkoi raaputtaa omaa päätään. Koska se näytti täysin rauhoittuneelta, asetuin makaamaan selälleni ruohikkoon ja ojensin hitaasti käteni, kämmen ylöspäin, ja jätin sen lepäämään lehtien päälle. Katsottuaan tarkasti kättäni Peanuts nousi seisomaan, ojensi kätensä ja kosketti pienen hetken sormillaan minun sormiani. Ihastuneena omasta rohkeudestaan se kiihtymyksensä osoitukseksi takoi nopeasti rintaansa ja lähti sitten ryhmäänsä kohti.”

Dian Fossey oli aikansa julkkis. Hänen elämästään tehtiin omaelämäkertaan pohjautuva elokuva 1988, pääosassa Sigourney Weaver.

Dian Fossey: Sumuisten vuorten gorillat
Suomentanut Juhani Pietiläinen
WSOY 1984, 275 s. + kuvaliitteet
Englanninkielinen alkuteos Gorillas in the Mist 1983

***********

Helmet-haaste: kohta 26. Kirjassa on itse valittu perhe.

Jani Saxell: Aiheiden kirja

 

Kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja Jani Saxell on kirjoittanut Aiheiden kirjan – Uusia näkökulmia, teemoja ja tekniikoita luoville kirjoittajille. En todellakaan aio ryhtyä kirjailijaksi, mutta arvelin, että teos olisi silmiä avaava myös lukijalle.

Aiheiden kirjassa on seitsemän laajaa lukua. Ensimmäinen niistä on Että hän muistaisi saman – kirjallisuus ja lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden siirtymäriitit. Saxell näyttää esimerkkien avulla, miten erilaisia teemoja ja tekniikoita kirjailijat ovat otsikon alle sopivissa teoksissaan käyttäneet. Esimerkkikirjoja ovat muun muassa Susanna Alakosken Sikalat, Kreetta Onkelin Ilonen talo ja Ujuni Ahmedin Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Laajemman analyysin ohella Saxell tarjoilee konkreettisia ohjeita, kuten Sikaloiden kohdalla keinoja tehdä henkilöistä persoonallisia niin, että he erottuvat laajasta henkilöjoukosta.

Saxell vertaa usein romaaneja ja elokuvia, luonnollisesti varsinkin luvussa, jonka aiheena ovat kirjallisuuden, tv-sarjojen ja elokuvien antisankarit. Elokuvien leikkaamista ja romaanin sommittelua voi verrata myös omaelämäkerrallisten kirjojen kohdalla. Mitä ottaa mukaan? Mitä jättää? Miten tiivistää?

”Kirjailijan tehtävä ei ole olla sanan perinteisessä merkityksessä ”tasapuolinen”. Vaan mieluummin uskollinen omalle sisäisen totuudellisuuden ihanteelleen. Se on aivan eri asia kuin että faktat olisivat yksi yhteen.”

Kaikissa luvuissa on sama esimerkkien kautta etenevä rakenne. Pidin siitä, se loi konkretiaa, samoin kuin lukujen lopussa olevat harjoitustehtävät, joista muodostui lukujen tiivistelmiä. Esipuheessa Saxell kirjoittaakin:

”Tapani opettaa on kaihtaa teoriataivaita ja abstraktia ajattelua. Pikemminkin uskon siihen, että kädet pitää saada multaan. Tai käsityöläispajan metallipölyyn ja sahanpuruun. Kannattaa lakkaamatta purkaa lukemaansa kirjallisuutta osiin, miettiä, miten mikin teos on rakennettu. Ja mikä saa kokonaisuuden tikittämään.”

Edellä oleva ohje sopii lukijalle siinä missä kirjoittajallekin. Moni kirjassa esitetty ajatus sai minut huomaamaan, että enpä ole tuotakaan tullut koskaan ajatelleeksi.

Jani Saxell: Aiheiden kirja – Uusia näkökulmia, teemoja ja tekniikoita luoville kirjoittajille
Art House 2025, 286 s.

Nobelisti Krasznahorkain Saatanatango

 

Kerrankin Nobel myönnettiin kirjailijalle, jota olen lukenut. László Krasznahorkain Saatanatango ilmestyi suomeksi vuonna 2019, ja luin sen seuraavana vuonna. Alkuperäinen ilmestymisvuosi on 1985.

Saatanatango ei ole kaikkein helpoimmin lähestyttävää kirjallisuutta, mutta kyllä se lopulta palkitsi lukijansa. Tässä linkki, jos joku haluaa tutustua kirjoitukseeni.

Kirjastossa Amsterdamissa

 

Kävin muutaman päivän matkalla Amsterdamissa (siitä aiheutui pieni bloggaustauko). Matkoilla on aina kiva tutustua paikallisiin kirjastoihin. Amsterdamin kirjastolaitos on nimeltään OBA (Openbare Bibliotheek Amsterdam). Kymmenkerroksinen pääkirjasto on valmistunut 2007 ja sijaitsee lähellä päärautatieasemaa. Kirjasto on todella vaikuttava, suuri ja valoisa. Siellä on paljon tilaa opiskeluun, lukemiseen ja istuskeluun. Pohjakerroksen lastenosasto on värikäs ja houkutteleva. Kiertelin eniten romaaneille omistetussa toisessa kerroksessa. Alla olevissa kuvissa on Max Seeckin kirjoja ja - jos katsoo tarkasti - Arto Paasilinnan De huilende molenaar (Ulvova mylläri, mikäpä muukaan Hollannissa).

Kävin myös kirjakaupassa, josta ostin Jente Posthuman yhden teoksen. Posthuman What I'd Rather Not Think About oli Booker Prize -ehdokkaana viime vuonna. Kirjallisia kohteita Amsterdamissa ei oikein ole (Anne Frankin talo tietysti, mutta siellä olen käynyt aiemmin). Hollanti on kuuluisa kuvataiteesta. Yhtään Nobelin kirjallisuuspalkintoa sinne ei ole mennyt.

Nobel-palkinnoista puheen ollen, huomenna saamme tietää uuden nobelistin. Tänä vuonna en edes yritä arvailla, kuka palkitaan.

Nick Hornby: Uskollinen äänentoisto

 

Helmet-haasteeni lähestyy valmistumistaan. Muutamaan kohtaan olen joutunut etsimään kirjan, ja yksi niistä on – ehkä hieman yllättäen – kohta 10. Kirjassa käydään elokuvissa. Ei ole tullut vastaan yhtään kirjaa, jossa olisi käyty elokuvissa, joten lainasin Nick Hornbyn romaanin Uskollinen äänentoisto. Tässä puhutaan enemmän musiikista kuin elokuvista, mutta käydään katsomassa esimerkiksi Talo jalavan varjossa.

Minäkertoja Rob on kolmekymmentäviisivuotias yliopisto-opinnot aikanaan keskeyttänyt huonosti menestyvän levykaupan omistaja. Hän kirjoittaa, koska on taas kerran eronnut. Ja tällä kertaa nimenomaan hänet on jätetty. Hän on asunut yhdessä Lauran kanssa, joka on löytänyt uuden miesystävän. Kirjan alussa Rob muistelee viittä kipeintä eroaan (joihin ei kuulu ero Laurasta). Rob on hieman nyhverö, ja kirjan edetessä hänestä paljastuu ikäviä piirteitä. Hän lähes stalkkaa Lauraa ja menee heti tilaisuuden tullen sänkyyn uuden tuttavuuden kanssa, vaikka häntä itseään häiritsee suunnattomasti ajatus Laurasta sängyssä toisen miehen kanssa.

”Aina kun olen luullut olevani pohjalla, olen keksinyt uuden tavan vajota vielä alemmas, mutta tiedän että tämä on pohjanoteeraus: mitä minulle tästä lähtien tapahtuukin, miten köyhä, tyhmä tai yksinäinen olenkin, tämä hetki säilyy aina mielessäni loistavana, varoittavana majakkana.”

Robilla on kaupassaan kaksi työntekijää, Barry ja Dick. Kaikki kolme ovat varsinaisia hifistelijöitä, ja heidän keskusteluistaan kirjaan tulee humoristinen säväys. Omanlaistaan huumoria on kyllä Robin ihmissuhdekuvauksissakin. Miehillä on tapana kysellä toisiltaan viittä asiaa tyyliin ”viisi Dustin Hoffmanin parasta elokuvaa” tai ”viisi Elvis Costellon parasta kappaletta” tai ”viisi parasta kitarasooloa”.

Sattumalta luen juuri Jani Saxellin Aiheiden kirjaa eli opasta luoville kirjoittajille. Saxell mainitsee Hornbyn esimerkkinä liiallisesta musiikkihifistelystä ja namedroppailusta, joiden jalkoihin varsinainen aihe on jäämässä. Tässä siis Robin ja Lauran suhde. Olen täysin samaa mieltä Saxellin kanssa. Lisäksi hän varoittaa kirjan liiasta sitomisesta ajankohtaan. Taas sopii Uskolliseen äänentoistoon. 1990-luvun puolivälissä ilmestyneessä kirjassa mainitaan paljon muusikoita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Toisaalta musiikkitietouteni on aika suppeaa. Tunsin kyllä elokuvat, joista puhuttiin.

Uskollinen äänentoisto on kepeähkö ihmissuhdekirja, joka sopii parhaiten ihmisille, jotka pitäisivät Robin liikkeen Tähtivinyylin myyntiartikkeleista: ”punkkia, bluesia, soulia, rhythm & bluesia, vähän skata, jotain itsenäisten lafkojen musaa, kuusikymmenluvun poppia – kaikkea vakavamielisille levyjen keräilijöille.”

Nick Hornby: Uskollinen äänentoisto
Suomentanut Irmeli Ruuska
WSOY 2000, 2. painos, 288 s.; 1. painos 1996
Englanninkielinen alkuteos High Fidelity 1995

***********

Helmet-haaste: kohta 10. Kirjassa käydään elokuvissa.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

 

Ayersin suvun kartano Hundreds Hall on pahoin rapistunut. Siellä asuvat vain rouva Ayers, hänen aikuiset lapsensa Caroline ja Rod sekä hyvin nuori palvelustyttö Betty. Betty kokee talon hengen pelottavaksi.  

”Tässä talossa asuu pahuus ja se teettää huonoja asioita!”

Kaikenlaista siellä tapahtuukin. Koputuksia, selittämättömiä ääniä, askeleita... Klassisia kummitustarinoiden elementtejä, jotka muuttuvat vaarallisemmiksi loppua kohti.

Kertojana toimii tohtori Faraday, joka lumoutuu talosta ja perheestä. Hänelle kartano edustaa toista maailmansotaa edeltäneen ajan hienoutta. Hänen äitinsä oli ollut siellä palvelijana, ja hän oli lapsena päässyt kerran sisälle taloon. Lähtökohdistaan huolimatta Faraday oli onnistunut kouluttautumaan lääkäriksi. Hän hoitaa Rodia, joka on loukkaantunut toisessa maailmansodassa ja kärsii fyysisistä ja henkisistä vaivoista. Ennen pitkää hänestä tulee perheen ystävä, lähes ainoa sellainen.

Mitä pitemmälle kirjaa luki sitä selvemmin ymmärsi, että tohtori Faraday on hyvin epäluotettava kertoja.

Ensin tuntui oudolta, että 2000-luvulla on kirjoitettu tällainen romaani. Waters on kuitenkin taitava kirjoittaja ja osaa luoda uhkaavaa tunnelmaa pienin keinoin. Toisaalta aiheena on yhteiskunnan muutos sodan jälkeen. Maalaisaateli hävisi, tilukset eivät tuottaneet tarpeeksi, rahat eivät riittäneet kartanoiden ylläpitoon, ja tilalle tuli nousukkaita. Vanha luokkajako sinnitteli vielä, mutta lopulta Carolinekin totesi:

”Englannissa ei ole enää mitään sellaiselle ihmiselle kuin minä. Minua ei haluta tänne.”

Sarah Waters: Vieras kartanossa
Suomentanut Helene Bützow
Tammen Keltainen kirjasto 2011, 594 s.
Englanninkielinen alkuteos The Little Stranger 2009

***********

Vieras kartanossa kuuluu kirjoihin, jotka on määrätty hävitettäväksi moskovalaisista kirjastoista, joten se sopii Helmet-haasteen kohtaan 27. Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla.

Herman Koch: Pormestari

 

Halusin lukea Amsterdamiin sijoittuvan kirjan, ja kirja, jonka minäkertoja on Amsterdamin pormestari, tuntui sopivalta. Amsterdamiin Pormestarin parissa pääsi mukavasti, mutta muuten kirja ei ollut mitenkään erityinen.

Pormestari Robert Walter alkaa epäillä vaimoaan Sylviaa uskottomuudesta. Hänellä on häviävän pieni syy epäilyynsä, eikä hän puhu siitä mitään vaimolleen. Ajatukset kuitenkin kalvavat häntä. Toinen juonihaara on Robertin ikäisekseen hyväkuntoisten yhdeksänkymppisten vanhempien päätös tehdä kaksoisitsemurha. Onnelliset perheet... Sylviakin lukee Anna Kareninaa.

Pormestari on alkuun vahvasti satiirinen, mutta vakavoituu kohti loppua, kun kumpikin juonilinja etenee kohti rikosta. Tai ehkä etenee, sen lukija saa päättää. Satiiri kohdistuu lähinnä Robertiin itseensä, mutta hänen ajatustensa kautta myös Hollannin politiikkaan, pääministeriin ja kuninkaallisiin. Robert on omahyväinen, omasta mielestään loistava seuramies, hyvä isä ja hyvä johtaja, mahdollinen tuleva pääministeri. Hän nauttii kaupunkilaisten huomiosta, vaikka yrittää näytellä vaatimatonta. Yhden puutteen hän tunnustaa: hän ei osaa kunnolla ranskaa. Se aiheuttaa ongelmia, kun hän tapaa jollakin vastaanotolla Ranskan presidentin François Hollanden. Robertin sydämenasia on tuulivoimaloiden vastustaminen.

”Lopputuloksena kuitenkin oli, että Amsterdamia lähestyttäessä näkyisivät ensimmäisenä tuulivoimalat. Vaikka olimme juuri päässeet niin hyvin vauhtiin oikeanlaisen kaupunkisiluetin kanssa. Miniatyyrisiluetin, mutta kuitenkin. Itsensä vakavasti ottava kaupunki ei voi olla tuulivoimaloiden ympäröimä, niin minä sen näin.”

Herman Kochilta on suomennettu monta kirjaa. Pormestari on niistä ensimmäinen lukemani. Siitä jäi jokseenkin sekava vaikutelma.

Herman Koch: Pormestari
Suomentanut Mari Janatuinen
Siltala 2017, 383 s.
Hollanninkielinen alkuteos De Greppel 2016

Eka Kurniawan: Man Tiger

 

“The tiger was white as a swan, vicious as an ajak. Mameh saw it once, briefly, emerging from Margio’s body like a shadow. She would never see it again. There was one sign that the tigress was still inside Margio, and Mameh didn’t know if anyone else had spotted what it was. In the dark, the yellow glint of a cat’s eye shone in Margio’s pupils.”

Nimen Man Tiger voisi suomentaa ihmistiikeriksi. Tiikeri siirtyy isältä pojalle tai isoisältä pojanpojalle kuten Margion kohdalla. Mameh on hänen sisarensa.

Man Tigerin alussa Margio tappaa hyvin raa’alla tavalla naapurissa asuvan Anwar Sadatin. Teko yllättää kaikki kyläläiset, sillä Margio tunnetaan hyväkäytöksisenä nuorena miehenä. Alun tyrmistyksen ja ihmettelyn jälkeen ajassa palataan taaksepäin, ja tappo saa selityksen.

Mystisestä tiikeristä huolimatta Man Tiger on avioliittoromaani. Margion vanhempien Komarin ja Nuraenin järjestetty avioliitto on mennyt pieleen jo ennen vihkimistä. Siitä tulee rakkaudeton ja väkivaltainen. Margio tarkkailee vanhempiaan varsinkin sen jälkeen, kun heidän iltatähtenä syntynyt vauvansa kuolee pian syntymän jälkeen. Margion sympatiat ovat enimmäkseen äiti Nuraenin puolella, mutta ei hänkään ole täysin viaton.

Olen lukenut Kurniawanilta hänen ainoan suomennetun teoksensa Kauneus on kirous, jonka tyyli on maaginen realismi. Samaa olisi saanut olla enemmän Man Tigerissakin, jossa tiikeri lähes unohtuu alun jälkeen. Kirjan sanoma epäonnistuneen avioliiton seurauksista on kyllä vahva. Seuraava sukupolvi kärsii, ja vaikutukset ulottuvat perheen ulkopuolelle.

Eka Kurniawan: Man Tiger
Englannintanut Labodalih Sembiring
Verso 2015, 173 s.
Indonesiankielinen alkuteos Lelaki Harimau 2004

***********

#luemaailmavuodessa – syyskuu: kirjailija on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta (Indonesia)

Miguel Delibes: Los santos inocentes

 

On sääli, ettei espanjalaiselta Miguel Delibesiltä (1920–2010) aikanaan suomennettu mitään. Erilaisista parhaiden kirjojen listauksista voi tietysti olla mitä mieltä tahansa, mutta El Mundo -lehden listassa, jossa on 100 parasta 1900-luvun espanjankielistä romaania, on kolme teosta vain kuudelta kirjailijalta. Delibes on yksi heistä, muita ovat esimerkiksi Gabriel García Márquez ja Mario Vargas Llosa. Los santos inocentes on listalla. Englanniksi se on käännetty alkuperäistä vastaavalla nimellä The Holy Innocents.

Kirjassa kaikki vakuuttaa: tyyli, rakenne ja tarina. Isoja alkukirjaimia on vain erisnimissä, pisteitä ei ole, virkkeitä erottavat pilkut ja sijoittelu, mutta lukeminen ei ole vaikeaa, kun tyyliin tottuu. Alle kahdessasadassa sivussa ei selitellä ihmisten välisiä sukulaisuus- tai alistussuhteita, ne selviävät kertomuksen edetessä, mutta tarkkana pitää olla. Lukuja on kuusi. Edelliset kertovat kaiken tarpeellisen kahden viimeisen huipennusta varten. Niiden otsikot ovat El accidente (Onnettomuus) ja El crimen (Rikos). Luetun jälkeen viimeisen luvun rikos tuntuu juuri siltä, mitä pitikin tehdä.

Tapahtumapaikka on maatila, jonka suuruutta ja hienoutta on Suomessa vaikea kuvitella. Siellä käy vieraana ministereitä ja ulkomaalaisia diplomaatteja, eikä omistajaperhe todellakaan tee maataloustöitä. Sitä varten on työntekijöitä ja palvelijoita. Aika on 1960-luvun alkupuoli. Sitä ei ole suoraan kerrottu, mutta Espanjassa on osattu tulkita vihjeet. Minä olisin sijoittanut ajan aikaisemmaksi esimerkiksi siksi, että tilan työntekijät ovat lukutaidottomia, eivätkä heidän lapsensa käy koulua.

Päähenkilöt ovat Paco, Azarías ja isäntä Iván. Paco tekee maatalon töitä, mutta hänen tärkein tehtävänsä on avustaa metsästystä intohimoisesti harrastavaa isäntää. Pacolla ja hänen vaimollaan on neljä lasta, joista vanhin on vakavasti vaikeavammainen. Hän ei puhu, eikä kävele. Koko muu perhe hoivaa häntä hellästi. Muut lapset ovat tilan töissä sitä mukaa kun ovat tarpeeksi vanhoja. Azarías on Pacon vaimon Régulan veli. Hän on lievästi kehitysvammainen, käyttäytyy joskus oudosti, mutta pystyy tekemään yksinkertaisia töitä, puhdistamaan kanalaa ja muuta vastaavaa.

Paco ja hänen perheensä, kuten muutkin tilan työntekijät, ovat täysin alisteisia isäntäväelle. Heitä kohdellaan alentuvasti ja röyhkeästi, hädin tuskin ihmisinä. Iván kehuu Pacoa vierailleen paremmaksi avuksi metsästyksessä kuin koiraa. Pacon oppivaista tytärtä Nievesiä koulutetaan sisäköksi. Siinä tehtävässä hän näkee isäntäperheen pojan ensimmäisen ehtoollisen kunniaksi järjestetyn juhlan ja tulee sanoneeksi, että haluaisi itsekin päästä ehtoolliselle. Hänestä tulee jatkuvan pilkan kohde. Miten nyt jonkun palvelijan tytär! Kehtaavatkin toivoa tuollaista!

Paco ja hänen perheenjäsenensä ovat nöyriä ja tottelevaisia. Ainoa kerta, kun joku sanoo vastaan, on kun Régulalle ehdotetaan, että Azarías olisi hyvä sijoittaa johonkin hoitolaitokseen. Régula kieltäytyy sanomalla, että niin kauan kuin hän elää, ketään hänen äitinsä synnyttämää ei laiteta laitokseen. Azarías rakastaa lintuja. Hän kesyttää mustavariksen, joka saa lennellä vapaana, mutta palaa aina Azaríaksen luo, kun tämä kutsuu. Lopun konflikti syntyy Azaríaksen ja lintuja ampuvan isäntä Ivánin välille.

Delibesin kuvaamana itsekeskeisen eliitin ja pyhien viattomien vastakkainasettelu tuotti järisyttävän lukukokemuksen.

Miguel Delibes: Los santos inocentes
Planeta 1989, 18. painos, 179 s.; 1. painos 1981