Eka Kurniawan: Man Tiger

 

“The tiger was white as a swan, vicious as an ajak. Mameh saw it once, briefly, emerging from Margio’s body like a shadow. She would never see it again. There was one sign that the tigress was still inside Margio, and Mameh didn’t know if anyone else had spotted what it was. In the dark, the yellow glint of a cat’s eye shone in Margio’s pupils.”

Nimen Man Tiger voisi suomentaa ihmistiikeriksi. Tiikeri siirtyy isältä pojalle tai isoisältä pojanpojalle kuten Margion kohdalla. Mameh on hänen sisarensa.

Man Tigerin alussa Margio tappaa hyvin raa’alla tavalla naapurissa asuvan Anwar Sadatin. Teko yllättää kaikki kyläläiset, sillä Margio tunnetaan hyväkäytöksisenä nuorena miehenä. Alun tyrmistyksen ja ihmettelyn jälkeen ajassa palataan taaksepäin, ja tappo saa selityksen.

Mystisestä tiikeristä huolimatta Man Tiger on avioliittoromaani. Margion vanhempien Komarin ja Nuraenin järjestetty avioliitto on mennyt pieleen jo ennen vihkimistä. Siitä tulee rakkaudeton ja väkivaltainen. Margio tarkkailee vanhempiaan varsinkin sen jälkeen, kun heidän iltatähtenä syntynyt vauvansa kuolee pian syntymän jälkeen. Margion sympatiat ovat enimmäkseen äiti Nuraenin puolella, mutta ei hänkään ole täysin viaton.

Olen lukenut Kurniawanilta hänen ainoan suomennetun teoksensa Kauneus on kirous, jonka tyyli on maaginen realismi. Samaa olisi saanut olla enemmän Man Tigerissakin, jossa tiikeri lähes unohtuu alun jälkeen. Kirjan sanoma epäonnistuneen avioliiton seurauksista on kyllä vahva. Seuraava sukupolvi kärsii, ja vaikutukset ulottuvat perheen ulkopuolelle.

Eka Kurniawan: Man Tiger
Englannintanut Labodalih Sembiring
Verso 2015, 173 s.
Indonesiankielinen alkuteos Lelaki Harimau 2004

***********

#luemaailmavuodessa – syyskuu: kirjailija on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta (Indonesia)

Miguel Delibes: Los santos inocentes

 

On sääli, ettei espanjalaiselta Miguel Delibesiltä (1920–2010) aikanaan suomennettu mitään. Erilaisista parhaiden kirjojen listauksista voi tietysti olla mitä mieltä tahansa, mutta El Mundo -lehden listassa, jossa on 100 parasta 1900-luvun espanjankielistä romaania, on kolme teosta vain kuudelta kirjailijalta. Delibes on yksi heistä, muita ovat esimerkiksi Gabriel García Márquez ja Mario Vargas Llosa. Los santos inocentes on listalla. Englanniksi se on käännetty alkuperäistä vastaavalla nimellä The Holy Innocents.

Kirjassa kaikki vakuuttaa: tyyli, rakenne ja tarina. Isoja alkukirjaimia on vain erisnimissä, pisteitä ei ole, virkkeitä erottavat pilkut ja sijoittelu, mutta lukeminen ei ole vaikeaa, kun tyyliin tottuu. Alle kahdessasadassa sivussa ei selitellä ihmisten välisiä sukulaisuus- tai alistussuhteita, ne selviävät kertomuksen edetessä, mutta tarkkana pitää olla. Lukuja on kuusi. Edelliset kertovat kaiken tarpeellisen kahden viimeisen huipennusta varten. Niiden otsikot ovat El accidente (Onnettomuus) ja El crimen (Rikos). Luetun jälkeen viimeisen luvun rikos tuntuu juuri siltä, mitä pitikin tehdä.

Tapahtumapaikka on maatila, jonka suuruutta ja hienoutta on Suomessa vaikea kuvitella. Siellä käy vieraana ministereitä ja ulkomaalaisia diplomaatteja, eikä omistajaperhe todellakaan tee maataloustöitä. Sitä varten on työntekijöitä ja palvelijoita. Aika on 1960-luvun alkupuoli. Sitä ei ole suoraan kerrottu, mutta Espanjassa on osattu tulkita vihjeet. Minä olisin sijoittanut ajan aikaisemmaksi esimerkiksi siksi, että tilan työntekijät ovat lukutaidottomia, eivätkä heidän lapsensa käy koulua.

Päähenkilöt ovat Paco, Azarías ja isäntä Iván. Paco tekee maatalon töitä, mutta hänen tärkein tehtävänsä on avustaa metsästystä intohimoisesti harrastavaa isäntää. Pacolla ja hänen vaimollaan on neljä lasta, joista vanhin on vakavasti vaikeavammainen. Hän ei puhu, eikä kävele. Koko muu perhe hoivaa häntä hellästi. Muut lapset ovat tilan töissä sitä mukaa kun ovat tarpeeksi vanhoja. Azarías on Pacon vaimon Régulan veli. Hän on lievästi kehitysvammainen, käyttäytyy joskus oudosti, mutta pystyy tekemään yksinkertaisia töitä, puhdistamaan kanalaa ja muuta vastaavaa.

Paco ja hänen perheensä, kuten muutkin tilan työntekijät, ovat täysin alisteisia isäntäväelle. Heitä kohdellaan alentuvasti ja röyhkeästi, hädin tuskin ihmisinä. Iván kehuu Pacoa vierailleen paremmaksi avuksi metsästyksessä kuin koiraa. Pacon oppivaista tytärtä Nievesiä koulutetaan sisäköksi. Siinä tehtävässä hän näkee isäntäperheen pojan ensimmäisen ehtoollisen kunniaksi järjestetyn juhlan ja tulee sanoneeksi, että haluaisi itsekin päästä ehtoolliselle. Hänestä tulee jatkuvan pilkan kohde. Miten nyt jonkun palvelijan tytär! Kehtaavatkin toivoa tuollaista!

Paco ja hänen perheenjäsenensä ovat nöyriä ja tottelevaisia. Ainoa kerta, kun joku sanoo vastaan, on kun Régulalle ehdotetaan, että Azarías olisi hyvä sijoittaa johonkin hoitolaitokseen. Régula kieltäytyy sanomalla, että niin kauan kuin hän elää, ketään hänen äitinsä synnyttämää ei laiteta laitokseen. Azarías rakastaa lintuja. Hän kesyttää mustavariksen, joka saa lennellä vapaana, mutta palaa aina Azaríaksen luo, kun tämä kutsuu. Lopun konflikti syntyy Azaríaksen ja lintuja ampuvan isäntä Ivánin välille.

Delibesin kuvaamana itsekeskeisen eliitin ja pyhien viattomien vastakkainasettelu tuotti järisyttävän lukukokemuksen.

Miguel Delibes: Los santos inocentes
Planeta 1989, 18. painos, 179 s.; 1. painos 1981

Jorge Amado: Gabriela – kanelia ja neilikkaa

 

Jorge Amadon Gabriela – kanelia ja neilikkaa on sijoitettu Ilheusin satamakaupunkiin 1920-luvulla. Takakannessa kirjaa kehutaan aurinkoiseksi. On se sellainenkin, mutta minusta Gabrielassa käsitellään ensisijaisesti kahta toisiinsa liittyvää vakavaa asiaa.

Ilheus voisi olla mikä tahansa yhteisö, joka on vanhan ja uuden taitekohdassa. Ilheusissa uusi asia on kasvava kaakaon tuotanto, josta vientitulot lipuvat muualle, koska kaupungissa ei ole tarpeeksi syvää satamaa suurille rahtialuksille. Kaupungin vanhaan johtoon kuuluvat kaakaoviljelmiä omistavat everstit vastustavat sataman kehittämistä. (Heitä kutsutaan eversteiksi, mutta nimityksellä ei ole mitään tekemistä armeijan kanssa.) Riosta tullut uusi asukas, joka harjoittaa vientikauppaa, edistää kaikin voimin sataman parantamista. Vastakkainasettelu johtaa myllerrykseen kaupungin poliittisessa elämässä. Everstit käyttävät jopa aseita pitääkseen asemansa, mutta väistämättä uusi aika ajaa ohi vanhasta.

Toisena asiana Gabriela kannattaa naisten vapautta. Siinä on kliseisiä moraalia vartiovia vanhoja piikoja, prostituoituja ja naimisissa olevien miesten ylläpitämiä rakastajattaria, mutta sanoma on kuitenkin vapaa nainen. Gabriela on maaseudulta Ilheusiin tullut nuori ihastuttava nainen, jonka baarinpitäjä Nacib palkkaa keittäjäksi ja kodinhoitajakseen. Kanelintuoksuinen Gabriela on loistava kokki. Nacibin baarin asiakaskunta kasvaa, ja kanta-asiakkaatkin alkavat viihtyä pitempään, eivätkä vain ruokien vuoksi.

”Oli kuin Gabriela olisi luotu lauluista ja tanssista, auringonpaisteesta ja kuutamosta, kanelista ja neilikasta.”

Nacib rakastuu, mutta hänen ja Gabrielan rakkaustarina ei kulje tavanomaisia reittejä. Yksi Nacibin ystävistä varoitti häntä.

”Sanoin, että on kukkia, jotka kuihtuvat, jos panee ne maljakkoon.”

Uusi aika valtaa alaa. Yhden everstin tytär kieltäytyy perinteisen naisen mallista, eikä alistu isän määräämään avioliittoon, vaan karkaa Rioon, menee töihin ja alkaa opiskella. Kaksinaismoralismikin saa palkkansa, kun eräs eversteistä ampuu rakastajattarensa ja tämän sängystä löytämänsä miehen, kuten aina on ollut tapana. Hänet tuomitaan murhasta ensimmäistä kertaa tällaisesta rikoksesta Ilheusin historiassa.

Poliittisia kiemuroita kuvattiin välillä turhan yksityiskohtaisesti, mutta muuten Gabriela – kanelia ja neilikkaa oli vaihtelevaa ja värikästä luettavaa – lähes tuoksuvaa.

Kannen kuva on kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta, jossa Gabrielaa näytteli Sonia Braga ja Nacibia Marcello Mastroianni.

Jorge Amado: Gabriela – kanelia ja neilikkaa
Suomentanut Heidi Järvenpää
Tammi 1985, 2. painos, 367 s.; 1. painos 1964
Portugalinkielinen alkuteos Gabriela, cravo e canela 1962

***********

Helmet-haaste: kohta 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste.

Patti Smith: Ihan kakaroita

Ihan kakaroita on Patti Smithin omaelämäkerrallinen teos hänen ajastaan Robert

Mapplethorpen kanssa. Smith aloittaa kertomalla lyhyesti lapsuudestaan ja nuoruudestaan ennen Mapplethorpea. Kirjan alkupuoli yllätti minut kirjallisella tasollaan, se oli erinomaista kerrontaa. Siinä vaiheessa, kun Smith ja Mapplethorpe muuttavat asumaan Chelsea Hoteliin, kirjoitus vähän puuroutuu. On liikaa yksityiskohtia, liian paljon tuntemattomia ihmisiä, joita ei jaksa pitää muistissa. Tunnettujakin on toki paljon, kuten tässä:

”Gregory Corso, Allen Ginsberg ja William Burroughs olivat minun opettajiani, ja kaikki liikuskelivat Chelsea-hotellin aulassa, joka oli minun uusi yliopistoni.”

Smith ja Mapplethorpe olivat kumpikin tahollaan päättäneet tulevansa kuuluisiksi. Yhdessä asuessaan he pysyivät tavoitteessaan, ja aluksi molemmat yrittivät kuvataiteilijoina. Smith piirsi ja Mapplethorpe teki kollaaseja ja installaatioita. Tuo aika oli melkoista nälkätaiteilijahaahuilua. Molemmat löysivät oman alansa ikään kuin hieman vahingossa, Mapplethorpe valokuvauksen ja Smith musiikin. Runoja Smith oli kirjoittanut jo ennen kuin alkoi tehdä musiikkia.

Smith ja Mapplethorpe pysyivät hyvinä ystävinä senkin jälkeen, kun eivät enää olleet rakastavaisia ja Mapplethorpe aloitti suhteet miehiin. Joskus Smith ihmetteli ystävänsä brutaaleja valokuvia ja maailmaa, jota ei itse tuntenut.

”Suhteessaan minuun Robert ei muuttunut. Olin silti huolissani hänestä, sillä aika ajoin hän tunsi vetoa yhä pimeämmille, vaarallisemmille alueille. Parhaimmillaan ystävyytemme oli kuin turvapaikka, jonne hän saattoi vetäytyä piiloon tai mennä kiepille kuin väsynyt käärmeenpoikanen.”

Kirjassa on valokuvia, joiden käyttämiseen tarvitaan kustantajan lupa. Siksi en liitä kirjoitukseeni edes kannen kuvaa.

Patti Smith: Ihan kakaroita
Suomentanut Antti Nylén
WSOY 2010, 279 s.
Englanninkielinen alkuteos Just Kids 2010

***********

Helmet-haaste: kohta 21. Kirjassa on muusikko.

Fred Vargas: Un peu plus loin sur la droite

 

Fred Vargasin Un peu plus loin sur la droite on toinen kirja Kolme evankelistaa -sarjassa. Se on suomennettu nimellä Muistoksi käynnistäsi. Alkuperäistä nimeä vastaisi paremmin vaikka Hieman oikealle (ilman mitään poliittista merkitystä), mutta suomalaisella nimelläkin on perusteensa. Tässä kirjassa evankelistoista esiintyvät vain Marc ja Lucien ja Lucienkin vain loppupuolella. Marc, Lucien ja Mathias ovat oikeasti historioitsijoita, joiden on vaikea löytää alansa töitä ja jotka asuvat yhdessä vuokralla vanhassa ränsistyneessä talossa.

Marc on ajautunut auttamaan Louis Kehlweileria, joka on ollut töissä sisäasiainministeriössä, mutta saanut sieltä ilmeisesti potkut. Hän on aika erikoinen henkilö, kuljettaa taskussa mukanaan lemmikkisammakkoaan Bufoa. Kehlweiler löytää Pariisissa koiran jätöksistä ihmisen varpaan luun. Hän epäilee, että luuhun liittyy rikos. Melkoisen salapoliisityön jälkeen luu johtaa Kehlweilerin Bretagneen, pikkukylään nimeltä Port-Nicolas. Siellä asuu viikoittain Pariisissa käyvä insinööri Sevran ja hänen pitbullinsa. Murhasta on tietysti kysymys, mutta kuka on syyllinen ja mikä on motiivi? Kehlweiler tekee rohkeita päätelmiä, ja lopussa on suunniteltava uhkarohkea ansa, jotta murhaaja saadaan kiinni. Historioitsijat ovat hyödyllisiä apulaisia. Pääjuonen sivussa Kehlweiler selvittää yhden häntä vuosikausia vaivanneen sota-aikana tehdyn rikoksen.

Pienestä kylästä löytyy erikoisia tyyppejä alkaen kunnanjohtajasta, josta ei saa otetta. Kylän toiminnan keskus on kahvila, jossa kaikki käyvät ja jossa juorut leviävät. Kyläläiset tietävät toisistaan kaiken, mutta eri asia on, kerrotaanko tietoja ulkopuolisille. Vargasin tyylistä omanlaistaan huumoria on varsinkin kirjan alkupuolella ja dialogissa, mutta tässä päädytään niin vakaviin rikoksiin, että tunnelma synkkenee samaa tahtia kuin sade Bretagnessa lisääntyy.

Loppuhuipennuksen jälkeen kirja päättyy sanoihin, joita siinä käytetään usein:

”Je veux une bière.”

Suomenkielisestä kirjasta on kirjoitettu mm. blogeissa Oksan hyllyltä ja Tuijata.Kulttuuripohdintoja.

Fred Vargas: Un peu plus loin sur la droite
J’ai lu 1996, 254 s.

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

 

Brasilialaiselta Luiz Ruffatolta on suomennettu neljä teosta. Kolme niistä olen lukenut aiemmin (Päättyy myöhäinen kesä, Lissabonissa muistin sinut, Tekokukkia). Kaikki ne ovat hyviä, mutta erityisesti Päättyy myöhäinen kesä teki suuren vaikutuksen. Ruffaton ensimmäinen romaani Rutosti hevosia päätyi lukuun vasta nyt.

Rutosti hevosia on yhdenpäivänromaani (9.5.2000). Siinä ei ole päähenkilöitä, vaan sen pääosassa on kaupunki, São Paulo. Lyhyet muutaman rivin tai sivun mittaiset numeroidut välähdykset näyttävät elämän kirjon kaupungissa. Slummissa asuvaa perhettä ahdistelevat rotat ja syöpäläiset.

”Pahanhajuisiin kapaloihin kääritty heiveröinen vauva huomaa jotain epämiellyttävää, jalka nytkähtää vauva kiljaisee alkaa itkeä mökeltää kouristella hädissään. Yön hämärä väistyy aamu tunkeutuu vaivihkaa peltikaton rei’istä, mainospahvien raoista. Mutta hökkelissä nukutaan.”

Toisaalla aseita salakuljettava mies hakee poikansa Mersullaan koulusta ja vie tämän juhlimaan syntymäpäiväänsä Mäkkäriin.

”Kännykkä soi taas, isä kaivaa sen taskusta, irvistää, kääntyy ikkunaan päin, paksu kultaketju paljastaa soittajan nimen, Breitling-kello vaimentaa äänen, ”En voi nyt puhua. Soitan takaisin... (katselee poikaa joka lipoo huuliaan ja nauttii jo etukäteen koulukavereita kohta korventavasta kateudesta) noin... viiden minuutin päästä, okei?” ”

Ääripäiden välissä on kaikkea mahdollista: vandaalien tuhoama koulu, työhaastattelua odottava nuorukainen, ryöstömurha, onnellinen kuusitoistavuotias tyttö ruokatauolla koulusta, lista kirjahyllyn teoksista, yksipuolinen keskustelu puhelinvastaajan kanssa, kadulla elävä nainen, jonka tytär on kadonnut, asiakkaalle elämäntarinansa kertova taksikuski, kirjeenvaihtoilmoituksia... Kirjoitustyyli vaihtelee perinteisestä tajunnanvirtaan, dialogiin, kirjeisiin, tiedotteisiin, säeromaaniin... Wikipedian mukaan Ruffato ei pidä kirjaa romaanina, vaan ”eräänlaisena kirjallisena installaationa”.

Rutosti hevosia on ilmestyessään herättänyt suurta huomiota Brasiliassa ja saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Minä pidän edelleen romaania Päättyy myöhäinen kesä parhaana lukemanani Ruffaton kirjana.

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Into 2014, 159 s.
Portugalinkielinen alkuteos Eles eram muitos cavalos 2001

Laura Kokko: Volter Kilpi – Elämäkerta

 

”Koska aiempaa elämäkertaa ei ole, tavoitteenani on ollut laatia perusteellinen ja monipuolinen kokonaiskuva Volter Kilven elämästä ja työstä.”

Tutkija Laura Kokko on onnistunut tavoitteessaan hienosti. Hän luo elävän kuvan Volter Kilvestä, jonka useimmat tuntevat vain teoksen Alastalon salissa kirjoittajana. Olen lukenut Alastalon salissa -romaanin ja kirjoittanut siitä. Kilven elämäkerrasta kiinnostuin heti sen ilmestyttyä, mutta lukemisen aloittamisessa kesti muutama vuosi.

Elämäkerta käy läpi Kilven uran ja siviilielämän. Hänen elinaikanaan (1874–1939) Suomessa kuohui poliittisesti ja kulttuurisesti. Kilpi oli suorasanainen kannanottaja. Hän kirjoitti lehtiin ja otti yhteyttä vaikuttajiin myös henkilökohtaisesti. Minulle oli yllätys, että Kilven varhaistuotannossa on filosofinen esseeteos Ihmisestä ja elämästä ja yhteiskuntakriittinen Kansallista itsetutkistelua. Siinä hän kirjoittaa paljon kielikysymyksestä ja kansan jakautumisesta. Jotkut hänen ajatuksistaan sopivat sellaisinaan nykyaikaan.

”Jos kansa joko olosuhteiden pakosta tai vapaaehtoisesti sulkeutuu vierailta vaikutteilta, ehtyy siltä sivistyksellinen paloaines ja sen oma olemus surkastuu.”

Kilpi oli naimisissa kaksi kertaa. Ensimmäinen vaimo Hilja kuoli raskauden aikaisiin komplikaatioihin odottaessaan neljättä lastaan. Entisiä luokkasuhteita kuvaa se, että kapteenin poika, maisterismies Kilpi oli liian köyhä varakkaan kartanonomistajan vävyksi. Kilpi ei tavannut appeaan koskaan. Anopin kanssa välit paranivat ennen pitkää. Puolisoiden välisistä suhteista Kokko on saanut hyvän kuvan kirjeiden perusteella. Kilpi oli innokas kirjeiden kirjoittaja. Hankalana seurusteluaikana hän saattoi kirjoittaa Hiljalle useita kirjeitä päivässä. Kilven kirjeenvaihtoa on muutenkin säilynyt hyvin.

Kilvellä oli kaksi uraa – kirjailijan ja kirjastonhoitajan. Hän piti itseään ensisijaisesti kirjoittajana, mutta siitä huolimatta suuri osa hänen työvuosistaan kului kirjastoissa. Hän aloitti jo opiskelijana Helsingin yliopiston kirjastossa osa-aikaisesti. Kirjastouran huipennus oli Turun yliopiston kirjaston johtaminen sen perustamisesta lähtien.

Elämäkerrassa taustoitetaan ja analysoidaan Kilven kirjallinen tuotanto esikoisteoksesta Bathsebasta uran kruunuun eli Saaristosarjaan: Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä ja Kirkolle. Keskeneräiseksi jäänyt viimeinen teos Gulliverin matka Fantomimian mantereelle esitellään myös. Kuten useimmat kirjailijat, Kilpi luki valtavan paljon. Opiskeluaikana hän oli ilmeisesti kiinnostuneempi itse valitsemistaan kirjoista kuin kursseilla tarvituista. Vaikka kirjoittaminen oli hänelle tärkeää, se oli myös raskasta. Yhdistettynä kirjastotyöhön se oli lähes liian vaativaa. Romaanin Parsifal yhteydessä Kokko kuvaa Kilven taide- ja moraalikäsitystä:

”Koska Volterin ajattelussa filosofia kuului taiteen piiriin, taide ja esteettinen ohjasivat myös hänen eettistä ajatteluaan ja käsitystään hyvyydestä. Autenttisuuden ihanne, pyrkimys tulla siksi kuka olet, oli ankara ja vaativa tehtävä, jonka Volter otti niin elämässään kuin työssään vakavasti: ainoastaan itsestään ammentava ihminen voi olla filosofi tai suuri taiteilija.”

Olen nostanut laajasta elämäkerrasta esiin vain muutamia huomioita. Jos Volter Kilpi kiinnostaa, niin kirjan sivumäärää ei kannata pelästyä (sivuista yli sata on viitteitä). Se on sujuvasti kirjoitettu ja ainakin nopeampaa luettavaa kuin Alastalon salissa.

Muualla blogeissa: Kulttuuri kukoistaa.

Laura Kokko: Volter Kilpi – Elämäkerta
SKS Kirjat 2022, 704 s.

Khaled Hosseini: Leijapoika

 

Amir on varakkaan yrittäjän poika Kabulissa 1970-luvulla. Hassan on perheen palvelijan poika. Lähes samanikäiset lapset ovat kasvaneet yhdessä ja viettävät paljon aikaa yhdessä. Mutta:

”Viime kädessä minä olin pataani ja hän hasara, minä olin sunni ja hän shiia, eikä mikään pystyisi muuttamaan noita seikkoja. Koskaan.”

Kertoja Amir on haaveellinen poika, joka pitää tarinoista ja lukee paljon. Hän kokee olevansa isälleen vääränlainen. Isä haluaisi urheilullisen rohkean pojan. Yksi laji löytyy, jossa Amir on hyvä: leijanlennätys. Siinä hänen apunaan on Hassan. Kun Kabulissa järjestetään vuosittainen leijakilpailu, jossa osallistujat pudottavat toistensa leijoja, Amir voittaa. Hänen leijansa on viimeisenä taivaalla. Lopultakin on jotain, josta isä voi olla ylpeä. Samana päivänä tapahtuu kuitenkin jotain kohtalokasta, joka rikkoo poikien välit ja varjostaa Amirin elämää vuosikausia. Hän tietää toimineensa raukkamaisesti ja väärin.

”Ehkä Hassan oli hinta, jonka joutuisin maksamaan, lammas jonka joutuisin teurastamaan voittaakseni Baban suosion.”

Kabul-osuuden jälkeen siirrytään Yhdysvaltoihin, jonne Amir ja hänen isänsä joutuvat pakenemaan vallan vaihtuessa. Elämä on aluksi köyhää, mutta suhde isään paranee. Amir pääsee opiskelemaan ja hänestä tulee menestyvä kirjailija. Menneisyyttään hän ei voi unohtaa, ja lopulta hän joutuu palaamaan Afganistaniin sovittaakseen tekonsa Hassanille. Palaaminen on vaarallista, vaikka vallanpitäjät ovat taas vaihtuneet.

Leijapoika oli ilmestyessään maailmanlaajuinen menestysteos. Se näyttää Kabulin sellaisena kuin kirjailija lapsena näki sen ja kertoo afganistanilaisten kohtaloista sotimisen jaloissa. Kirja ilmestyi 2003, joten tiedämme, että senkin jälkeen on tapahtunut paljon.

Kahden pojan ystävyys on Leijapojan aihe. Amir on moniulotteinen päähenkilö epävarmuudessaan ja hyväksynnän kaipuussaan. Uskollinen ja nöyrä Hassan on idealistisempi hahmo. Juonen käänteet olivat aika ennalta arvattavia, kun huomasi, mihin suuntaan tarina on menossa. Sentimentaalisuudeltakaan ei täysin vältytty. Leijapoika on joka tapauksessa lukemisen arvoinen kirja, varsinkin Afganistanin kuvauksen vuoksi.

Khaled Hosseini: Leijapoika
Suomentanut Erkki Jukarainen
Otava 2004, 432 s.
Englanninkielinen alkuteos The Kite Runner 2003

***********

Helmet-haaste: kohta 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto.

#luemaailmavuodessa: elokuu – kirjailija on Aasian maasta, jonka nimi loppuu -stan.

Lankinen & Sifo: Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa

 

Otin kirjan Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa luettavaksi nimenomaan Maire Lankisen vuoksi. Kuninkaallisista en ole koskaan ollut kiinnostunut, mutta savolainen lähes kielitaidoton nuori nainen, joka lähti Englantiin ja päätyi töihin Buckinghamin palatsiin, kiinnosti sitäkin enemmän. Maire Lankinen on kirjoittanut kirjan yhdessä poikansa Nazzareno Sifon kanssa.

Maire lähti alun perin au pairiksi arkkitehtiperheeseen Windsoriin. (Käytän pelkkää etunimeä Maire kirjan välittömän tunnelman vuoksi, ja onhan kirjan nimessäkin pelkkä Maire.) Windsorissa hän koki nähneensä kaiken varsin pian. Hän halusi Lontooseen. Paikallisen työnvälityksen kautta hänelle tarjottiin työtä Buckinghamin palatsissa. Vajavainen kielitaitokaan ei ollut esteenä. Mairen ensimmäinen työpäivä sattui prinsessa Margaretin häiden aatoksi. Ollaan siis vuodessa 1960. Maire oli Englannissa vajaat neljä vuotta.

Maire kertoo työstään – lähinnä siivoamista, työtovereistaan – kaikki mukavia, ja vapaa-ajastaan – sitä oli aika paljon. Työntekijät asuivat palatsissa. Nykymaailmasta katsottuna tuntui, että työntekijöiden ystävät pääsivät kovin helposti käymään palatsissa. Se ei liene enää mahdollista. Tietysti Maire kertoo myös tapaamisistaan kuningattaren kanssa aina ennen joulua, kun työntekijät saivat kuningattarelta lahjan. Jouluaika oli muutenkin erikoisempaa, kun kuninkaalliset viettivät sitä Sandringhamin kartanossa ja vain osa työntekijöistä siirtyi sinne.

Kaikesta kerrotusta välittyy Mairen rohkeus, optimismi, kekseliäisyys ja oma-aloitteisuus. Kun hän tarvitsi (halusi) kavaljeerin työntekijöiden joulutanssiaisiin, hän meni Lontoon suomalaiseen merimieskirkkoon etsimään sellaista. Maire oli myös päättäväinen ja teki niin kuin halusi. Hän seurusteli Bobbyn kanssa. Bobby kävi jopa Suomessa. Mutta kun Bobby kosi, Maire sanoi ei. Hän ei halunnut englantilaiseksi kotirouvaksi.

 Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa keskittyy Mairen aikaan Englannissa, mutta siinä kerrotaan lyhyesti myös hänen taustastaan sekä ajasta Englannin jälkeen. Hän palasi Suomeen. Sen jälkeen kun hän löysi italialaisen miehen (tai oikeastaan mies löysi hänet Mairen siskon kampaamosta) hän asui Italiassa ja Suomessa.

Tästä kirjasta tuli hyvälle tuulelle. Siinä on elämäntarina, joka kannatti kertoa. Oikea hyvän mielen kirja!

Maire Lankinen & Nazzareno Sifo: Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa
Johnny Kniga 2024
Äänikirja 6 h 22 min, lukija Krista Putkonen-Örn

***********

Helmet-haaste: kohta 7. Hyvän mielen kirja.

Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi

 

Jens Liljestrandin romaani Vaikka kaikki päättyisi on ilmastonmuutoskirja. Sitä ei ole sijoitettu tulevaisuuteen, vaan nyt ja tähän. Ruotsin keskiosissa Taalainmaalla ja siitä pohjoiseen leviävät hallitsemattomat metsäpalot. Alussa epätoivoinen isä yrittää pelastaa perheensä tulipalon keskeltä. Alku onkin kirjan vahvin ja mukaansatempaavin osa. Aloitin lukemisen juuri kun uutisissa puhuttiin Kreikan tulipaloista ja Turkissa mitatusta lämpöennätyksestä 50,5 astetta. Vaikka kaikki päättyisi tuntui hyvin mahdolliselta.

”Mutta helle merkitsee kuolemaa, minä ajattelin istuessani mönkijällä ja katsellessani lieskojen tanssia puiden latvusten yllä. Se merkitsee kitumista, kuihtumista, kutistumista, kärventymistä ja muuttumista tuhkaksi.”

Kirjassa on neljä kertojaa, joiden osuudet ovat peräkkäin. Alun perheenisä Didrik on tunnettu ilmastolobbari ja julkkis, aikanaan aktivisti, joka yritti elää ekologisesti kestävästi, mutta jonka henkilökohtainen elämä on lipsunut eri suuntaan. Didrik on hullaantunut nuoreen Melissaan, jonka vuoksi aikoo jättää perheensä. Melissa on seuraava kertoja. Hän on influensseri, joka aloitti uransa ihastelemalla kirsikkapuita, jotka kukkivat Tukholmassa tammikuussa. Melissa on lähes parodinen hahmo itsekeskeisyydessään. Hänen tunnuslauseensa ilmastokriisin keskellä on #valitseilo. Kolmannen kertojan yhteys muihin on heikompi. Parikymppisen Andrén isä on kansainvälisesti tunnettu entinen tennistähti, jonka kattohuoneistossa Tukholman keskustassa Melissa asuu tilapäisesti. Andrén kautta kurkistetaan ökyrikkaiden luksuselämään ja toisaalta nuorten ilmastoaktivistien toimiin tulipalojen aikaan.

Kertojat nuorenevat kirjan loppua kohti. Viimeisenä on äänessä Didrikin neljätoistavuotias tytär Vilja. Hän on loppujen lopuksi se, joka katastrofin keskellä käyttäytyy järkevästi ja saattaa sekasorron keskellä toisensa kadottaneet perheenjäsenet yhteen. Tulipalot aiheuttavat kaaoksen. Ruotsin yhteiskunta ei ole valmistautunut paniikkiin, ryöstelyyn ja hätään. Tiet tukkeutuvat, junat eivät liiku. Sähköt katkeavat. Ihmisiä kerätään leireille, joita ei saa kutsua pakolaisleireiksi. Eihän Ruotsissa voi olla ilmastopakolaisia, eihän nyt toki.

Ihmiset, joita tulipalot eivät suoraan kosketa, jatkavat elämäänsä mahdollisimman entisenlaisena. Omia valintoja pidetään oikeutettuina. Andrén isän tuttavat ovat äskettäin ostaneet moottoriveneen, hienon daycruiserin, jolla ajaa litralla bensaa sataviisikymmentä metriä. Kun André hiukan kyseenalaistaa hankintaa, hänelle vastataan, että se ei kuulu muille. ”Tämä on meidän elämäämme.” No, bensa alkaa kyllä loppua kaikilta kriisin ollessa päällä. Median painotus ei sekään muutu. Ihmisiä kuolee sadoittain, mutta klikkiotsikoita hakevat toimittajat nostavat alkuun uutiskärkeen Didrikin, joka murtautui tulipalon keskellä taloon ja varasti sieltä mönkijän.

Kirjoista tulee usein sanotuksi, että ne ovat ajatuksia herättäviä. Tähän kirjaan ilmaisu sopii tavallista paremmin.

”Lapsena kuvittelin, että helvetti on paikka, missä syylliset saavat rangaistuksensa ja velat on viimein maksettava, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän, että helvetti on vain lohduttava myytti oikeudenmukaisuudesta, koska mitään rangaistusta ei tule eikä sovitusta ole, tuomiopäivä on ihmiskunnan yhteinen elämänvalhe, sillä aika kulkee kulkuaan vaikka kaikki päättyy.”

Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi
Suomentanut Jaana Nikula
WSOY 2022, 505 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Även om allt tar slut 2021

***********

Helmet-haaste: kohta 1. Kirjan nimessä on alistuskonjunktio.

Voltaire: Optimisti (Candide) (#klassikkohaaste)

©Yöpöydän kirjat

Voltairen Candide, ou l’Optimisme on klassikko 1700-luvun puolivälistä. Se on suomennettu kolme kertaa: L. Onerva 1914, J. A. Hollo 1953 ja Sampsa Laurinen 2024. Kaksi ensimmäistä ilmestyivät nimellä Candide. Luin Basam Booksin kustantaman uusimman suomennoksen, jonka nimi on Optimisti (Candide). Kirjan loppuun suomentaja on liittänyt luvuittain selventäviä taustatietoja sekä kirjoittamansa esseen Vihattu, rakastettu Voltaire. Taustatiedot olivat todella hyödyllisiä.

Optimisti on satiiri. Sanon heti alkuun, että satiiri on usein niin yliampuvaa, että se heikentää osuvuutta. Osa satiirista kohdistuu ihmisten tekopyhyyteen, elitismiin, rahanhimoon ja sotaisuuteen eli ominaisuuksiin, jotka ovat edelleen valitettavasti pysyneet samoina. Välillä Voltairen kohteena on henkilöitä, joiden kanssa hän oli riidoissa tai joiden filosofiset käsitykset erosivat hänen omistaan (näissä suomentajan taustatiedot tulivat tarpeeseen). Sivuhenkilön suuhun on laitettu arvio eräästä nimeltä mainitusta kirjallisuuskriitikosta:

”Varsinainen syöpäläinen, elättää itseään parjaamalla näytelmiä ja kirjoja. Hän vihaa jokaista menestyjää, kuten eunukit vihaavat nautiskelijoita. Hän kuuluu kirjallisuuden puutarhan käärmeisiin, jotka saavat ravintonsa loasta ja sappinesteestä, lahjaton raapustelija, kertoi apotti.”

Optimisti on hyväuskoinen Kaino Myötämieli, joka karkotettiin linnasta jossa asui, koska oli ryhtynyt liian läheiseksi ihanan linnanneidon Kunigundan kanssa. Ennen karkotustaan Kaino oli saanut opetusta mestari Kaikenkerrolta, joka opetti ”metafyysis-teologis-kosmologista typerologiaa”.

”On todistettu, että asiat eivät voi olla toisin, sillä kaikki on tehty jotakin tarkoitusta varten, joten tuo tarkoitus on välttämättä paras mahdollinen.”

Kaino sisäistää opetuksen niin, ettei luovu optimismistaan, vaikka hänen kirjaimellisesti myrskyisät elämänvaiheensa todistavat toista. Hän joutuu haaksirikkoon, kokee Lissabonin maanjäristyksen, surmaa kolme ihmistä, pakenee inkvisitiota Etelä-Amerikkaan, jossa löytää Eldoradon, rikastuu, palaa Eurooppaan, käy Ranskassa ja Englannissa ja päätyy Konstantinopoliin. Matkoillaan hän tapaa ja kadottaa ja taas tapaa kovia kokeneen opettajansa Kaikenkerron ja kauneuttaan pikkuhiljaa menettävän Kunigundan. Omaisuuskin häneltä huijataan pois.

Suomennos onnistuu minusta hyvin välittämään teoksen liioittelevan tyylin. Teksti kulkee letkeästi ja usein hauskasti. Suomentaja perustelee taustatiedoissa eräitä sanavalintojaan.

Tämänkertaista klassikkohaastetta koordinoi blogi Oksan hyllyltä. Sinne tulee listaus kaikista haasteeseen osallistuneista blogeista ja luetuista klassikoista.

Olen ollut mukana kaikissa klassikkohaasteissa. Tässä aikaisempiin haasteisiin lukemani kirjat: Alastalon salissa, Nuoren Wertherin kärsimykset, Laulu tulipunaisesta kukasta, Sudenmorsian, Arkielämää, Hanna, Kadonnutta aikaa etsimässä 1 , Mustalaisromansseja, Makiokan sisarukset, Kasvattitytön tarina, Isänmaa, Mirdja, Mandariinit, Max Havelaar, Pantagruel, Tau nolla, Kristiina Lauritsantytär, Koti ja maailma, Levottomuuden kirja, Frankenstein

Voltaire: Optimisti (Candide)
Suomentanut Sampsa Laurinen
Basam Books 2024, 208 s., sisältää suomentajan esseen Vihattu, rakastettu Voltaire
Ranskankielinen alkuteos Candide, ou l’Optimisme 1759

***********

Helmet-haaste: kohta 15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon.

Suurteoksia III

 

Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama Suurteoksia-sarja on edennyt jo kolmanteen osaan. Ideanahan on, että kirjailijat kirjoittavat heille tärkeästä kirjasta. Kirjailijat ovat naisia samoin kuin heidän valitsemiensa kirjojen kirjoittajat. Tällä kertaa myös Saara Turunen paljastaa itselleen merkityksellisen teoksen. Se on Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät.

Kirjailijat lähestyvät kohdettaan hyvin eri tavoin, mikä tekee teksteistä tyyliltään vaihtelevia. Riikka Ala-Harjan kirjoitus Lena Anderssonin romaanista Omavaltaista menettelyä lähestyy novellia, kun taas yleisen kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja esittää analyysin Jeanette Wintersonin Majakanvartijasta. Omakohtainen on toki sekin.

Syyt siihen, miksi juuri kyseinen teos on niin tärkeä, vaihtelevat. Sisko Savonlahti sanoo, että Sinikka Nopolan pakina Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla teki hänestä kirjailijan. Joskus kirja on osunut täsmälleen kirjailijan elämäntilanteeseen kuten Tua Forsströmin Lokakuun iltana soudin järvelle Vilja-Tuulia Huotariselle. Aino Frilander löysi rohkaisua omalle kirjoittamiselleen Vivian Gornickin muistelmateoksesta Toisissamme kiinni.

Joissakin kirjoituksissa on ajatuksia, joihin lukija pysähtyy pitkäksi aikaa. Sara Al Husaini kirjoittaa Nawal El Saadawin kirjan Nainen nollapisteessä vaikutuksesta:

”Teos sanoo minulle edelleen samaa kuin se sanoi minulle silloin kun ensimmäistä kertaa luin sen: yritä muuttua ja muuttaa, sillä muutos alkaa sinusta.”

Suurteoksia III jatkaa hienosti kahden edeltäjänsä linjoilla. Vieläköhän näitä tulisi lisää?

Edellä mainitsemieni lisäksi teokseen ovat kirjoittaneet Sofia Blanco Sequeiros, Noora Dadu, Mira Eskelinen, Irene Kajo, Sirpa Kyyrönen, Taina Latvala, Marjo Niemi, Raisa Omaheimo, Minna Rytisalo, Sonja Saarikoski, Meri Valkama, Satu Vasantola ja Hanna Weselius.

Suurteoksia III, toim. Saara Turunen ja Petra Maisonen
Tammi 2025, 317 s.

Juan José Millás: La mujer loca

 

Luin taas hyvän kirjan espanjalaiselta Juan José Millásilta. La mujer loca (Hullu nainen; ei suomennettu) käsittelee kieltä ja kirjoittamista, avustettua itsemurhaa ja mielenterveyttä. Millásin tyyliin kirjoitettuna vakavistakaan aiheista ei synny synkkää kirjaa, koskettava kylläkin, ja monin paikoin hauska.

Kirja esittelee alkuun nuoren Julian, joka keskustelee sanan Pobrema kanssa. Pobrema ei merkitse mitään ja siksi se pyytää apua kielioppikirjaa lukevalta Julialta. Julia on ensin kiinnostunut lähinnä substantiivien merkityksistä, mutta pian hänen avustustoimintansa laajenee myös lauseisiin. Juuri hänen keskustelunsa sanojen ja lauseiden kanssa ovat hauskoja. Julian pään läpi kulkee hahmoja kuten postinkantaja, joka ei osaa lukea, ja tarvitsee apua osoitteiden kanssa. Olen lukenut Millásilta aikaisemmin yhden kirjan, joka keskittyi sanojen merkitykseen (El orden alfabético; Aakkosjärjestys).

Julia tuntuu ensin päähenkilöltä, mutta sitten hahmo nimeltä Millás kasvattaa osuuttaan. Hän on kirjailija, joka kärsii kirjoittamisblokista ja on masentunut. Hän käy terapiassa. Istunnoissa puhutaan paljon siitä, mikä on todellista ja mikä väärää (usein merkityksessä kopio). Niissä esiintyy muun muassa ajatus fiktiosta todellisuuden metadonina.

Julian ja Millásin tiet ovat risteytyneet, kun Millás on houkuteltu tekemään reportaasia Eméritasta, jonka asunnossa Julia asuu alivuokralaisena. Emérita on vakavasti sairas ja haluaa tehdä itsemurhan. Hän on ottanut yhteyttä yhdistykseen DMP (Oikeus kuolla arvokkaasti), joka haluaa asialleen julkisuutta. DMP on oikeasti olemassa. Eméritan suuhun on laitettu kirjan tarkimmat huomiot ihmisistä ja elämästä.

Edellä olevan lisäksi kirjassa on herkullisia sivuhahmoja kuten Eméritan mietiskelyä harrastava mies Serafín Marbas (!) ja yhteensattumia kuten se, että Millás oli opiskeluaikana asunut asunnossa, joka on nyt Eméritan ja Serafínin. Siellä hän oli kokenut elämänsä järkytyksen, kun eräs opiskelijatyttö oli joutunut psykoosiin huumekokeilun seurauksena.

Paljon juonikiemuroita, paljon ajatuksia, paljon mietittävää. La mujér loca on yksi parhaita Millásilta lukemiani kirjoja. Sain kirjan luettavakseni Kirjaluotsilta, joka on myös kirjoittanut siitä.

Juan José Millás: La mujer loca
Seix Barral 2015, 238 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle.