Rudolf Herzog: Nibelungien tarina

 

Nibelungeinlaulu on saksalainen runoelma 1200-luvulta. Se on suomennettu kahteen kertaan, Toivo Lyy 1934 ja Osmo Pekonen 2023. Nibelungien tarina on proosamuotoinen kertomus runoelman tapahtumista. Se on ilmestynyt Saksassa 1913 ja suomennos 1925.

Tunsin tarinan pääpiirteissään ennestään, mutta lukiessani huomasin tunteneeni lähinnä ensimmäisen osan, jossa kerrotaan sankari Siegfriedin elämäntarina. Toinen osa oli jäänyt ensimmäisen varjoon. Siinä Siegfriedin leski Kriemhilde kostaa miehensä kuoleman. Kostotarina on ainakin näin proosamuodossa ikävää luettavaa, lopulta vain yhtä tappamista.

Siegfriedin tarina on vaihtelevampi. En lähde tässä sitä kertaamaan, mutta siihen kuuluvat lohikäärme, nibelungien kulta-aarre ja salaperäinen kirottu sormus. Siegfriedin ja Kriemhilden ohella esiintyvät valkyyria Brunhilde, Kriemhilden veli kuningas Gunther ja tarinan roisto Kriemhilden ja Guntherin eno Hagen. Hagen surmaa ylivoimaisen taistelijan Siegfriedin petoksen avulla. Toisessa osassa on mukana myös hunnien kuningas Attila, josta kirjassa käytetään saksalaista nimeä Etzel. Kriemhilde menee naimisiin hänen kanssaan toteuttaakseen kostonsa.

Nibelungien tarina on kirjallisena tuotoksena vaatimaton. Satavuotiaan suomennoksen sanavalinnat kuulostavat välillä suorastaan hupaisilta. Ehkä tämän jälkeen voisi kuitenkin uskaltaa tarttua Pekosen kehuttuun runomuotoiseen Nibelungeinlauluun.

Tiberius kirjat on uudelleenjulkaissut Nibelungien tarinan. Takakansitekstin kirjoittaja ei ole ilmeisesti lukenut kirjaa, koska siinä sotketaan ensimmäisen ja toisen osan tarinat toisiinsa. Lisäksi nimi Siegfried on tekstissä moneen kertaan ja aina väärin kirjoitettuna.

Kirjoitukseni alkukuvassa on kannen oikealla puolella kuva patsaasta, jossa Hagen heittää (kovin pienen näköistä) nibelungien aarretta Reiniin. Olen ottanut kuvan Wormsissa, jonne Nibelungien tarinassa on sijoitettu kuningas Guntherin hovi.

Rudolf Herzog: Nibelungien tarina
Suomentanut Hilda Walldén
Tiberius kirjat 2019, 206 s.; ensimmäisen kerran ilmestynyt WSOY:n kustantamana 1925
Saksankielinen alkuteos Die Nibelungen – des Heldenliedens beide Teile neu erzählt 1913

Mercè Rodoreda: La calle de las Camelias

 

Mercè Rodoreda on espanjalainen klassikkokirjailija. Yhteisniteessä on kaksi hänen arvostetuinta teostaan: La plaza del Diamante (Timanttiaukio) ja La calle de las Camelias (Kameliakatu). La plaza del Diamante on suomennettu. Sen olen lukenut vuosia sitten jo ennen suomennoksen ilmestymistä. Romaania La calle de las Camelias ei ole jostain syystä suomennettu. Rodoreda kirjoitti katalaaniksi, ja ainakin näiden kahden kirjan tapahtumat on sijoitettu Barcelonaan.

Päähenkilö on Cecilia, joka kertoo itse tarinaansa. Hänet löydettiin vauvana hylättynä yhden Kameliakadun talon portin eteen. Nimi Cecilia oli kirjoitettu ruokalappuun kiinnitettyyn paperinpalaan. Talon omistajapariskunta päätti ottaa tytön omakseen. Heillä ei ollut lapsia ja he olivat jo sen ikäisiä, että olivat hylänneet lapsitoiveensa. Ceciliaa rakastettiin ja kohdeltiin hyvin, mutta hän olisi halunnut tuntea biologiset vanhempansa. Varsinkin isää hän kaipasi. Hän jopa karkaili.

Lopullisesti Cecilia lähti sisällissodan jälkeen noin 15-vuotiaana. Hän lähti lapsuuden aikaisen ystävänsä Eusebion mukaan, ei sanonut kasvattivanhemmilleen mitään, eikä palannut koskaan. Eusebio asui slummissa surkeassa hökkelissä. Hän oli ensimmäinen Cecilian miehistä. Seuraava oli naapurimökin Andrés, kun Eusebio joutui vankilaan. Andrés kuoli keuhkotautiin, ja sen jälkeen Cecilia yritti elättää itsensä ompelutöillä, mutta ei onnistunut.

Cecilia eli elämäänsä miesten kustantamana. Yhden kanssa hän asui pari vuotta. Muutama naimisissa oleva kustansi hänelle asunnon. Aina ennen pitkää tuli ongelmia, väkivaltaa, mustasukkaisuutta, kiusaamista. Onnenpotku oli rikas arkkitehti, joka oli ilmeisesti oikeasti rakastunut, tunsi Ceciliasta vastuuta ja lahjoitti hänelle oman talon suhteen loppuessa. Ceciliasta tuli varakas, mutta hän jatkoi elämäntyyliään. Hän kaipasi koko ajan jotakin, mutta ei tiennyt itsekään, mitä. Tausta hylättynä lapsena oli tehnyt hänestä juurettoman. Kun hän lopulta pääsi täyttämään pitkäaikaisen toiveensa eli sai miesystävältään lipun Liceoon oopperaan, hän ei viihtynytkään ja lähti väliajalla pois.

”Allí dentro nada había que fuera mío, y fuera estaban la calle y el aire.”

(Tuolla sisällä ei ollut mitään mikä olisi minun, ja ulkona olivat katu ja ilma.)

Kirjasta tekee erityisen tyyli, joka on minusta samanlainen kuin Timanttiaukiossa. Sitä on vaikea selittää, mutta se on tavallaan yksinkertainen, saa tuntemaan, että Cecilia ei itsekään ymmärrä, mitä tapahtuu ja miksi. Pitkän aikaa hän vain ottaa vastaan, mitä tulee. Yhdessä vaiheessa hän luulee, että on tulossa hulluksi.

Cecilia ei kuvaile ulkonäköään, mutta miesten reaktioiden perusteella on selvää, että hänen täytyy olla tyrmäävän hyvännäköinen. Ainoastaan hymykuoppansa hän mainitsee moneen kertaan.

Kukista täytyy vielä kirjoittaa. Ne ovat tärkeitä. Cecilia asui Kameliakadulla ja hänen kasvattivanhemmillaan oli kaunis puutarha. Kasvatti-isä vei ensi töikseen vauvan katsomaan neilikoita ja ruusuja. Slummissa Cecilian hökkelin edessä kasvoi kärsimyspassio. Andrés herätti Cecilian huomion pitämällä orvokkeja ikkunallaan. Cecilian ainoa ystävä Paulina asui talossa, jota ympäröivät liljat. Paulinaakin elätti naimisissa oleva mies. Kun Cecilia asui kerrostaloissa, hän haki kosketusta kasveihin vaikka Las Ramblasin lehmuksista tai kahvilan saniaisista. Lopulta hänen talossaan oli iso puutarha, jota hän pääsi muokkaamaan haluamallaan tavalla.

Mercè Rodoreda: La calle de las Camelias
Espanjaksi kääntänyt José Battló
Edhasa 2008, 245 s.
Katalaaninkielinen alkuteos El carrer de les Camèlies 1966

***********

La calle de las Camelias on ensimmäinen kirja Helmet-haasteen kohtiin 47.–48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt. Toinen kirja, jossa on Cecilia, on varattuna.

Maggie O’Farrell: The Marriage Portrait

 

Maggie O’Farrellin historiallinen romaani The Marriage Portrait on suomennettu nimellä Lucrezian muotokuva. Lucrezia de’ Medici oli Firenzen hallitsijan Cosimo de’ Medicin tytär ja Ferraran herttuan Alfonso d’Esten puoliso. Lucrezia (1545–1561) kuoli nuorena ja ehti olla naimisissa vain vähän aikaa. Hänestä ei tiedetä kovinkaan paljon. Jälkisanoissa O’Farrell kertoo, miten on vielä muokannut joitakin Lucreziasta tiedettyjä seikkoja paremmin romaaniinsa sopiviksi.

Kirjan tapahtumat kulkevat kahdessa aikatasossa. Toisaalta on päivä ja yö vuonna 1561, yksi vuorokausi, jolloin Lucrezia pelkää henkensä edestä. Hän pelkää puolisoaan. Toisaalta samaa päivää kohti kuljetaan Lucrezian lapsuudesta lähtien. Hallitsijan lapset saavat tietysti hyvää opetusta, mutta heidän elämänsä rajoittuu lähes vain palatsiin. Vanhimmasta pojasta kasvatetaan isänsä seuraajaa, tytöistä naitettaviksi sopivia isän hyvien suhteiden vahvistajia. Lucrezian isosiskon Marian piti alun perin mennä naimisiin Ferraran Alfonson kanssa, mutta kun hän yllättäen kuoli, Lucrezia joutui tavallaan hänen sijaisekseen.

The Marriage Portrait tavoittaa uskottavan tuntuisesti Lucrezian hämmennyksen. Hän on pelkkä lapsi, kuollessaan 16-vuotias. Mitä häneltä odotettiin? Lasta – poikaa – varmistamaan Alfonson aseman ruhtinaskunnassaan. Kirjan alussa Lucrezia sattuu heräämään yöllä, kun hänen isänsä oikusta hankkima tiikeri (naaras) tuodaan palatsiin. Lucrezia kuuntelee.

”The cry again! It was not so much a roar, no, which is what Lucrezia had expected: this had a yearning, desperate rasp to it. The sound, Lucrezia thought, of a creature captured against its will, a creature whose desires have all been disregarded.”

Samalla tavalla Lucrezia haluaisi päästä pois omasta häkistään.

The Marriage Portrait on taitava, yksityiskohtia täynnä oleva historiallinen romaani. Samalla se kertoo naisen halusta määrätä omasta elämästään. Loppua kohti kirjan jännite lähestyy rikosromaania.

Maggie O’Farrell: The Marriage Portrait
Tinder Press 2022, 438 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme.

Olga Tokarczuk: Empusion

 

Empusionissa nuori Mieczysław Wojnicz tulee tuberkuloosiparantolaan samoin kuin Hans Castorp Thomas Mannin Taikavuoressa. Olen lukenut Taikavuoren, mutta noin neljäkymmentä vuotta sitten, joten en muista siitä paljoakaan, enkä siis pysty vertailemaan näitä kahta teosta. Sen muistan, että Castorp ei alun perin sairastanut tuberkuloosia ja että hän vietti parantolassa vuosikausia, kun taas Wojnicz on sairas ja lähtee pois paljon nopeammin.

Wojniczin parantola ei ole Alpeilla, vaan Görbersdorfin kylässä, joka sijaitsee nykyisen Puolan alueella ja on nimeltään Sokołowsko. Görbersdorf tunnettiin parantoloistaan, ja kirjassa on kylästä muutamia mustavalkoisia valokuvia samaan tyyliin kuin W. G. Sebaldin romaaneissa. Vuosi on määritelty tarkasti. Se on 1913.

Wojnicz ei asu parantolassa, vaan Herrainpensionaatissa. Nimen mukaisesti kaikki sen viisi asukasta ovat miehiä. Kansiliepeessä kerrotaan: ”Empusion tulee sanoista empusa, naisdemoni, ja symposion, vapaiden miesten keskustelutilaisuus antiikin Kreikassa.” Pensionaatin keskusteluihin osallistuvat sen asukkaat ja joskus myös omistaja herra Opitz. Vapaiden miesten keskustelujen aiheet vaihtelevat, ja joskus – varsinkin politiikasta puhuttaessa – ne äityvät kiihkeiksi, ainakin jos on juotu Opitzin salaperäistä Schwärmereita. Herrat edustavat erilaisia näkökantoja. Lukas puolustaa perinteisiä katolilaisia arvoja, Frommer on teosofi, August, ammatiltaan kirjailija, kannattaa sosialismia ja nuori Thilo von Hahn on perehtynyt maisemamaalaukseen teoriassa ja käytännössä. Wojnicz on arka sanomaan mitään. Usein keskustelut päätyvät naisiin, ja silloin miehet ovat yksimielisiä. Muutama otos:

”– Joskus kun puhuu naisten kanssa, jatkoi kaulaa myöten napitettu Walter Frommer, – voi tavallaan syntyä vaikutelma, että he vastaavat järjellisesti ja ajattelevat niin kuin me. Mutta se on harhaa. He imitoivat meidän kommunikointitapojamme.”

”– Nainen edustaa mennyttä ja alempaa kehitysvaihetta, niin kirjoittaa herra Darwin, ja hänellä jos kellä on aiheesta sanottavaa. Nainen on evoluution suhteen ikään kuin... – Lukas etsi sopivaa sanaa – ... hidastelija.”

”– Hyvät herrat, mitä tulee nerouteen kirjallisuuden alalla, August tarttui teemaan, – niin varmin todiste teoksen ansiokkuudesta on se, että naiset eivät pidä siitä.”

Jälkisanoissa Tokarczuk luettelee suuren joukon tunnettuja miehiä, joiden tekstejä hän on kirjaan mukaillut.

Empusionia voi hyvin pitää feministisenä teoksena, mutta se on myös vahva erilaisuuden hyväksymisen puolustus. Näkökulma liittyy Wojnicziin, jota on lapsesta saakka kiusattu ja joka on aina joutunut joukon ulkopuolelle. Görbersdorfissa hän löytää oikean itsensä. Suurena apuna on Thilo, joka opettaa Wojniczin katsomaan maalauksia niin, että näkee pinnan alle. Wojnicz alkaa katsoa elämää samalla tavalla.

Tokarczukille ominaisesti Empusionissa on hieman mystisyyttä. Kertojana ovat ”me”, jotka muutaman kerran ilmaisevat itsensä. Alussa olevassa henkilöluettelossa he ovat muodossa Seinien, lattioiden ja kattojen nimettömät asukkaat. Niinpä pensionaatin herrat esitellään lattianäkökulmasta kuvailemalla heidän jalkineitaan. Myös empusat ilmestyvät tarinaan aikanaan.

Jos joku on yrittänyt kiivetä Taikavuorelle ja väsähtänyt matkalla, niin Empusionia ei kannata vältellä. Sen äärellä ajatukset pysyvät virkeinä ja mielikuvitus lähtee liikkeelle.

Olga Tokarczuk: Empusion. Kauhua keuhkoparantolassa
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
WSOY 2024, 368 s.
Puolankielinen alkuteos Empuzjon: Horror przyrodoleczniczy 2022

***********

Helmet-haaste: kohta 16. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo.

Ge Fei: Näkymättömyysviitta

 

Näkymättömyysviitta valikoitui luettavaksi #luemaailmavuodessa-haasteen vuoksi. Toukokuussa luetaan joku suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos. Kirjan on suomentanut Rauno Sainio, joka tunnetaan erinomaisena kiinankielisen kirjallisuuden suomentajana.

Itse kirja ei nyt tällä kertaa tehnyt suurta vaikutusta. Siihen saattoi vaikuttaa päähenkilön ammatti. Hän rakensi tilauksesta äänentoistojärjestelmiä rikkaille asiakkaille. Ala on minulle täysin vieras ja kuvaukset laitteistojen osista brändinimineen olivat yksityiskohtaisia.

”Olin todella innoissani. Liitin ensi töikseni virtajohdon muuntajaan, sitten kaivoin esiin Vovox-kaapelit ja kytkin ”Lootus 12:n”, 845-vahvistimen ja Autograph-kaiuttimet toisiinsa. Olin niin tohkeissani, että viilsin kaikessa kiireessä sormeeni haavan muuntajan liitinnastalla.”

Päähenkilön nimeä ei sanota. Kirja on hänen minäkerrontaansa. Hän on jatkuvassa rahapulassa. Hänen valitsemansa erikoisala ei ole kovin tuottava. Lisäksi hänellä on akuutti ongelma. Hän asuu sisarensa omistamassa asunnossa, ja nyt sisko vaatii häntä muuttamaan pois, jotta voisi vuokrata huoneiston. Suurimman osan asiakkaistaan päähenkilö saa lapsuudenystävänsä, menestyneen liikemiehen Jiang Songpingin kautta. Viimeisimmällä asiakkaalla on ilmeisesti yhteyksiä mafiaan ja ”maailman korkealaatuisimman äänentoistojärjestelmän” tilaus johtaa entistä pahempiin ongelmiin.

Laitteiden rakentelun ja tukalan tilanteensa pohtimisen lomassa päähenkilö muistelee lapsuuttaan, tutustumistaan Jiang Songpingiin ja lyhyttä avioliittoaan. Nykyhetkessä häntä kiusaavat siskon sinnikkäät yritykset toimittaa hänet uudestaan naimisiin. Kirjan lopussa on eräänlainen deus ex machina -ratkaisu, joka poistaa sekä raha- että asuntohuolet.

Takakannessa Näkymättömyysviittaa kuvataan hirtehiseksi ja aavistuksen surrealistiseksi, mutta minä en nyt päässyt samalle aaltopituudelle, vaikka ääniaaltoja paljon olikin.

Ge Fei: Näkymättömyysviitta
Suomentanut Rauno Sainio
Aula & Co 2021, 144 s.
Kiinankielinen alkuteos Yinshenyi 隐身衣 2012

***********

#luemaailmavuodessa – Toukokuu: suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos

Rosa Montero: Cuentos verdaderos

 

Kirjailija Rosa Montero on tehnyt pitkän uran myös toimittajana. Hän on työskennellyt lähinnä El País -sanomalehdessä. Cuentos verdaderos (Tositarinoita; ei suomennettu) sisältää Monteron kirjoituksia El Paísissa vuosilta 1978–1988. Nuo vuodet olivat Espanjan muutosaikaa Francon diktatuurista kohti länsieurooppalaista demokratiaa.

Montero kutsuu kirjoituksiaan reportaaseiksi ja kronikoiksi. Kronikoilla hän tarkoittaa tapahtumien keskeltä kirjoittamista, mikä vuosina ennen kännyköitä ja läppäreitä tarkoitti jutun kirjoittamista käsin ja soittamista puhelimella toimitukseen, jossa joku sihteereistä otti sanelun vastaan. Yksi kirjan kronikoista kertoo sotilasvallankaappausyrityksestä vuonna 1981. Silloin hyökättiin muun muassa eduskuntaan, johon kansanedustajat jäivät panttivangeiksi tuntien ajaksi.

Monteron reportaasit ovat tutkivaa journalismia parhaimmillaan. Niissä on aiheita politiikasta kulttuuriin. Yksi järkyttävimmistä on työlainsäädäntöön erikoistuneiden asianajajien joukkomurha, jonka teki äärioikeistolainen ryhmittymä vuonna 1977. Kaksi viikkoa jutun julkaisemisen jälkeen El Paísin toimitukseen lähetettiin pakettipommi, joka surmasi yhden vahtimestarin. Reportaasi ”mallivankilan” virallisesta ja todellisesta toiminnasta johti monivuotiseen oikeusprosessiin, jossa vankilan johtaja tuomittiin vankeuteen ja vanginvartijoita pienempiin rangaistuksiin. Tavallista kansaa uhmaamassa viranomaisia kuvasi reportaasi kylästä, jota uhkasi veden alle jääminen uuden padon rakentamisen vuoksi. Kyläläiset hävisivät taistelunsa, kirjoittaa Montero lyhyessä tekstissä, jollainen on jokaisen artikkelin yhteydessä taustoittamassa ja päivittämässä juttua nykyaikaan.

Yksi herkullisista kulttuurijutuista puhui nuorten tyttöjen punkbändistä, jonka televisioesiintyminen aiheutti maanlaajuisen haloon. Toisessa seurattiin suositun rockyhtyeen huonosti organisoitua kiertuetta ikään kuin bändärin näkökulmasta.

Rosa Montero on erinomainen kirjailija ja hänen reportaasinsa ovat todella laadukkaita. Kun hän kirjoittaa Espanjaa kohahduttaneesta perheenäidin murhasta, jonka tekijäksi paljastui perheystävän ”aivan tavallinen poika”, kirjoitus kävisi rikosnovellista (jollaisia Montero ei fiktiossaan harrasta). Wikipediasta luin, että Monteron haastattelutekniikkaa opiskellaan journalismia opettavissa espanjalaisissa yliopistoissa. Hänen kuuluisista henkilöistä tekemiään haastatteluja ei ole tässä kokoelmassa mukana.

Etukäteen harkitsin, lukisinko tätä Monteron kirjaa lainkaan, koska se ei ole romaani, mutta nyt jälkikäteen olen tyytyväinen, että luin. Niin hyviä – ja demokratiaa puolustaessaan myös ajankohtaisia – Monteron kirjoitukset ovat.

Rosa Montero: Cuentos verdaderos
Alfaguara 2024, 333 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe.

Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin

 

Max Frischin romaani Ihminen ilmestyy holoseeniin on kirjastolöytö. (Holoseeni on geologinen aikakausi, joka alkoi noin 11 500 vuotta sitten ja jatkuu yhä.)

Herra Geiser asuu pienessä kylässä Tessinin laaksossa. Kirjassa häntä kutsutaan koko ajan herra Geiseriksi, ei koskaan pelkästään Geiseriksi tai etunimellä, jota emme edes saa tietää. Herra Geiser on eläkkeellä ja asuu yksin vaimon kuoltua. On satanut niin pitkään, että seuraukset vaikeuttavat elämää. Tie on huonossa kunnossa, eikä edes postiauto kulje. Ruokavarastot alkavat ehtyä. Sähköt katkeilevat. Osa puutarhan kiviaidasta on romahtanut. Herra Geiser pelkää vuoren rinteen sortuvan kylän päälle.

”Rinteitä on sortunut, mutta ei täällä, vaan laakson perällä. Kamalaa jälkeä kuulemma.”

Herra Geiser pelkää myös muistin menettämistä. Hän kirjoittaa lapuille tärkeitä asioita, jotka haluaa muistaa, kunnes huomaa, että voi leikata haluamansa kohdat tietokirjoista. Hän kiinnittää laput nastoilla seinille. Herra Geiser kerää tietoa maapallon geologisesta historiasta, dinosauruksista, ihmisen kehityksestä, ukkosesta (hän luettelee 16 eri ukkostyyppiä) – kaikenlaisesta. Kirjan loppua kohti hän kulkee sumussa sekä fyysisesti että henkisesti, mutta ymmärtää:

”Mitä holoseenista! Luonto ei tarvitse nimiä. Herra Geiser tietää sen. Kivilajit eivät tarvitse hänen muistiaan.”

Kirjassa on herra Geiserin ajatuksia, hänen muistilappujaan ja kirjaleikkeitään. Niistä muodostuu ihmeellisen hieno kokonaisuus, joka ainakin minut otti täysin valtaansa. Ihminen ilmestyy holoseeniin on ilmestynyt jo 1979, mutta se on entistäkin ajankohtaisempi nykyisin. Tieteentekijät keskustelevat jo siitä, onko ihmisen vaikutus maapallolla niin suuri, että on alkanut uusi geologinen aikakausi antroposeeni.

Yksi herra Geiserin muistilapuista.

Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin
Suomentanut Markku Mannila
Basam Books 2008, 125 s. + Kari Hukkilan jälkisanat
Saksankielinen alkuteos Der Mensch erscheint im Holozän 1979

***********

Olen käynyt Sveitsissä yhden kerran vuosia sitten, mutta kyllä sinne voisi mennä toistekin. Sijoitan siis kirjan Helmet-haasteen kohtaan 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

 

Tommi Kinnusen romaanissa Pimeät kuut minua kiinnosti aihe. Opettaja Elna Suorajärvi on saanut lukuvuodeksi 1947–1948 paikan Niemen koulussa. Koulu on pohjoisessa kunnassa rajan pinnassa kaukana kaikesta. Elna viedään koululle veneellä, tietä aletaan rakentaa vasta kevätpuolella.

Elna on kuusikymppinen kokenut opettaja, mutta hänellä on sairaus, jonka vuoksi hänen liikkumisensa on välillä vaikeaa. Vasta kirjan loppupuolella selviää, mikä tauti on kyseessä. Elna alkaa pitää oppituntejaan vuoteessa maaten. Oppilaita se ei häiritse, kun he selviävät alkuhämmennyksestä.

Kunnan Elnalle järjestämät olosuhteet ovat lähes mahdottomat. Koulu on homeinen parakki, jossa on luokkahuone ja opettajan asuttavaksi tarkoitettu toinen huone. Oppilaille annetaan tunneissa laskettuna minimimäärä opetusta. Paikalla ovat kerrallaan joko luokat 1 ja 2 tai luokat 3–6. Opettajalla on valtavan paljon suunnittelemista ja korjaamista, paljon enemmän kuin yksi opettaja oikeastaan voisi tehdä. Elna joutuu taistelemaan johtokunnan kanssa kirjojen ja muiden tarvikkeiden tilaamisesta. Lisäksi tulevat muut vaatimukset.

”Luulin olevani opettaja, en terveyssisar, en kansanhuollon virkamies tai seurakuntaansa kaitseva pappi. Koulua vaaditaan apuun milloin minkäkin tehtävän toteuttamiseen, kun opettajat niin kätevästi tavoittavat kaikki! Päätökset tehdään aina koulun ulkopuolella, niin ettei opettajien osa ole muu kuin niiden toteuttaminen.”

Välillä tuntuu, että Kinnunen kirjoittaa nykykoulusta, eikä sodan jälkeisistä olosuhteista.

Pimeät kuut kattaa luvuittain koko lukuvuoden elokuun lopun alkuhämmennyksestä kesäkuun alkuun, johon mennessä Elna on tehnyt päätöksen elämänsä tulevasta suunnasta. Opetustyön lomassa Elna miettii entistä elämäänsä silloin kun voimat riittävät. Talvesta ja kylmyydestä hän nauttii.

Tuhotun rajaseudun kylän jälleenrakennus on käynnissä. Nälkäiset ja helposti sairastuvat lapset käyvät koulussa, kun kykenevät. Sodassa traumatisoituneet isät ovat joskus väkivaltaisia. Muutama vuosi sitten julkaistu kirja sivuaa yhtä tämän hetken keskustelunaihetta näyttäessään millaista jälkeä tulee, kun marjoja poimiva perheenäiti astuu miinaan.

Olin arvioinut oikein. Minun kannatti lukea Pimeät kuut. Persoonallinen ja omaa tietään kulkenut opettaja-Elna teki vaikutuksen, samoin kuin kirjailijan tekemä taustatyö kirjaan päätyneine aitoine dokumentteineen.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut
WSOY 2022, 285 s.

***********

Lukuvuoden kuukausiin jaettu kulku on kirjassa niin tärkeässä osassa, että sijoitan Pimeät kuut Helmet-haasteen kohtaan 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys.

Jonas Karlsson: Det andra målet

 

Jonas Karlssonin novellikokoelma Det andra målet tarttui mukaan kirjastosta. En tiennyt kirjailijasta tai kirjasta etukäteen mitään. Lukukokemus oli iloisen yllättävästi positiivinen.

Iso osa novelleista liittyy toisiinsa niin, että niissä esiintyy samoja henkilöitä. Se on kokoelman huomattavin ominaisuus. Jos novellissa on minäkertoja, niin hän ei suinkaan aina ole sama henkilö. Lukijan pitää olla tarkkana. Sukupuoltakaan ei aina tiedä, ei ainakaan heti. Tällaisen kirjoittaminen olisi helpompaa suomeksi kuin ruotsiksi. Jotkut novelleista eivät toimisi kovin hyvin itsenäisinä, johtuen noista yhteyksistä. Luettuani kirjan huomasin, että sen pohjalta on tehty elokuva Stockholm Stories. Se lienee aika harvinaista novellikokoelmalle.

Novellien aiheet ovat ihmisten välisistä kohtaamisista. Ystävät yrittävät tavata ravintola Gondolenissa, mutta aina tulee esteitä. Gondolenin ympärillä pyöritään muutenkin paljon. Yksi henkilöistä on ministerin rakastaja, kunnes hänet syrjäytetään. Toinen on aloitteleva kirjailija, joka on alemmuudentuntoinen verratessaan itseään kuuluisaan (fiktiiviseen) kirjailija Colethoon. Coletho mainitaan monessa novellissa, joissakin hän on mukana ja yhdessä päähenkilönä. Siinä tunnelma on kiusallisuudessaan jo lähes absurdi.

Muutama ytimekäs novelli on perhe-elämästä. Yhdessä perheenisä häpeää ruuan tilaamista Ikean ravintolassa niin, että yrittää käyttäytyä ikään kuin ei olisi ollut siellä koskaan aiemmin. Hauskassa novellissa Skummisar eläkeläispariskunta on saanut päähänsä, että naapuritalon asukas on outo. He tarkkailevat naapuriaan kiikareilla ja saavat poliisitkin tulemaan paikalle. Lukijasta tarkkailijat itse ovat outoja. Tämän novellin tapahtumille löytyy kokoelmasta myöhemmin toinen näkemys.

Koskettavin novelli oli Brevet, jonka aiheena on yksinäisyys. Sen päähenkilö on ilmeisesti omasta tahdostaan jäänyt työpaikalla ulkopuoliseksi, eikä hänellä ole ystäviä yksityiselämässäkään. Hän saa päähänpinttymän kirjeestä, jonka luulee olevan tulossa itselleen – tuntemattomalta lähettäjältä.

”Var det sant? Var han sådan? Han trivdes ju med tillvaron som den var. Flera gånger dagligen kände han tacksamhet över att inte vara indragen i olika sociala nätverk. Han avskydde dom. Han hade aktivt undvikit att dras med i den rådande jargongen på jobbet. Det fanns någonting falskt där. En ton av låtsad gemenskap.”

Kaiken kaikkiaan Det andra målet on hieman ilkikurisesti elämää tarkasteleva kirja, josta löytyy myös ymmärrystä ja myötätuntoa.

Jonas Karlsson: Det andra målet
Wahlström & Widstrand 2007, 211 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä.

Naguib Mahfouz: Akhenaten – Dweller in Truth

 

Naguib Mahfouzin Akhenaten – Dweller in Truth käsittelee samoja tapahtumia, jotka ovat Mika Waltarin Sinuhen keskiössä. Nuori prinssi Akhenaten palvoo aurinkojumala Atenia ohi pääjumala Amunin. Kun hän kokee ilmestyksen, jossa Yksi ja Ainoa jumala puhuttelee häntä, hän hylkää kaikki vanhat jumalat, myös Atenin. Akhenatenin opettaja Ay kertoo prinssin toistaneen hänelle jumalansa sanat.

”I am the One and Only God; there is no God but I. I am the truth. Dwell in my kingdom, and worship me only. Give me yourself; I have granted you my divine love.”

Kun Akhenatenista tulee faarao, hän yrittää muuttaa Egyptin yksijumalaiseksi. Mahtava Amunin papisto tietysti vastustaa, eikä muidenkaan ole helppoa luopua perinteistä. Akhenaten rakennuttaa uuden hallituskaupungin Akhetatenin ja muuttaa sinne hoveineen. Akhenatenin sanoma ”love, peace, and happiness” ei johda voittoon, vaan valtakunta joutuu sekasortoon ja ulkovallat uhkaavat sitä. Tukijat hylkäävät Akhenatenin. Hänen veljestään tehdään faarao, ja hän jää vangiksi kaupunkiinsa. Pian hän kuolee, mahdollisesti surmataan.

Akhenaten – Dweller in Truth kertoo tarinan monesta eri näkökulmasta. Nuori Meriamun haluaa selvittää, mikä on totuus tapahtuneesta tragediasta. Hän käy tapaamassa vielä elossa olevia Akhenatenin lähellä olleita ihmisiä, kuulee heidän versionsa tapahtumista ja heidän käsityksensä Akhenatenista ja hänen vaimostaan Nefertitistä. Viimeisen version kertoo Nefertiti.

Meriamun kuulee Akhenatenista, että hän oli hullu, että hän oli äitinsä ja opettajansa työkalu, että hän oli harvinaisen älykäs, että hän puhui aina totta, että hän oli itse hyväntahtoisuus... Häntä haukutaan heikoksi ja naismaiseksi. Jotkut uskovat salaliittoteorioilta kuulostaviin juoruihin hänen seksuaalisuudesta kyvyttömyydestään ja kieroutumisestaan. Yksimielisyys vallitsee vain Akhenatonin innottomuudesta hallintotehtäviä kohtaan sekä haluttomuudesta kuunnella neuvoja ja tehdä kompromisseja. Pari vilpitöntä ystävää faaraolla oli, hänen lapsuudenystävänsä kuvanveistäjä Bek ja valtakunnan poliisipäällikkö Maho, jonka Akhenaten nosti asemaansa vaatimattomasta palatsin vartijan virasta.

Nefertitistä mielipiteet vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen. ”She was beauty and brilliance combined.” ”A beautiful woman created to be a whore.” Varsinkin kaksi naista, Nefertitin sisarpuoli ja faaraon haaremiin naitu Mitannin kuninkaan tytär, ovat hyvin ilkeitä ja sisarpuoli myös kateellinen.

Akhenaten – Dweller in Truth on hieno analyysi vallasta. Itsevaltiasta mielistellään, koska pelätään. Akhenaten ei hallitse pelolla – hän vastustaa väkivaltaa, mutta hänen ympärillään pyörivä eliitti pelkää asemansa ja etuoikeuksiensa puolesta. Akhenaten hyväksyy lähipiiriinsä vain ne, jotka uskovat Yhteen ja Ainoaan jumalaan. Kaikki tietysti väittävät uskovansa. Meriamunille he kertovat, että eivät koskaan uskoneet. Kun valtakunta alkaa luhistua, he jättävät Akhenatenin – taas säilyttääkseen asemansa. Muutama elätteli toiveita päästä itse faaraoksi faaraon paikalle.

Kirjan kuvausta vastaavia tapahtumia on menossa nytkin, eikä vain yhdessä maassa.

Löysin tämän kirjan blogista Jotakin syötäväksi kelvotonta ja kirjankin sain luettavaksi blogia pitävältä Gregoriukselta.

Naguib Mahfouz: Akhenaten – Dweller in Truth
Englanniksi kääntänyt Tagreid Abo-Hassabo
The American University Cairo Press 2001, 172 s.
Arabiankielinen alkuteos العائش فى الحقيقة 1985 

***********

Kirjassa on äänessä kaksi ilkeää naista, joten se sopii Helmet-haasteen kohtaan 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo.

Juan José Millás: Desde la sombra

 

Juan José Millás on yksi espanjalaisia suosikkikirjailijoitani. Hänen tuotantoaan ei ole suomennettu. Desde la sombra (Varjosta käsin) kertoo ihmisestä, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi elämässään ja joka alkaa lopulta muuttua haamuksi.

Damián Lobo on saanut potkut. Hän on työskennellyt vuosikausia laitosmiehenä yhdessä yrityksessä, mutta kun putki-, sähkö- ja muut korjaukset on alettu ostaa talon ulkopuolelta, hän on tullut tarpeettomaksi. Eräänä päivänä viettäessään aikaa kirpputorilla Damián tulee varastaneeksi kultaisen solmioneulan. Vartija huomaa teon, ja paetessaan Damián piiloutuu myynnissä olevaan vanhaan vaatekaappiin. Ennen kuin hän uskaltaa lähteä kaapista se kuljetetaan ostajalle.

Kaapin on ostanut Lucía, joka tunnisti sen isovanhempiensa vanhaksi kaapiksi. Lucían ja hänen edesmenneen pikkuveljensä kasvumitat on merkitty kaapin sivuseinään. Lucían mies Fede ei ole lainkaan ilahtunut ostoksesta. Kaappi sijoitetaan makuuhuoneeseen seinään upotettujen kaappien eteen. Damián onnistuu pysyttelemään näkymättömissä illan ja yön. Kun perhe – Lucían ja Feden lisäksi teini-ikäinen tytär María – aamulla lähtee, Damián tekee uskomattoman päätöksen: hän jää taloon asumaan. Käsistään taitavana hän rakentaa vanhasta kaapista yhteyden sen takana olevaan seinäkaappiin ja tekee sinne itselleen piilopaikan.

Damián on pikkutarkka sinkku. Hän kulkee päivisin asunnossa ja siivoaa. Hän tiskaa, pesee pyykit ja silittää. Fede ja María eivät huomaa mitään. Lucía tietysti huomaa, mutta hän on kiinnostunut henkimaailman asioista ja uskoo saaneensa taloon hyväntekijän isovanhempiensa kaapin mukana. Lucía ja Damián saavat aikaan keskusteluyhteyden yliluonnollisiin ilmiöihin keskittyneen Internet-foorumin kautta. Damián kirjautuu sinne nimellä Mayordomo Fantasma (Haamuhovimestari). Koska hän sanoo olevansa todellinen haamu, hänestä tulee pian maanlaajuinen kuuluisuus. Näin ainakin Damiánin ajatuksissa.

Damián käy sisäistä keskustelua itsensä kanssa erikoisella tavalla. Hän on luonut populistisen tähtitoimittaja Sergio O’Kanen, joka haastattelee häntä studioyleisön edessä suorassa tv-lähetyksessä, jolla on miljoonayleisö. Kun kaapissa asumisesta tulee rutiinia, O’Kane saa väistyä. Damiánin oleskelun lähestyessä huipennustaan O’Kanen tilalle ilmestyy sofistikoidumpi Iñaki Gabilondo, joka on oikea arvostettu radio- ja tv-toimittaja.

Ajatus siitä, että kotona asuisi joku, josta ei itse tiedä, tuntuu aika karmealta. Desde la sombra ei kuitenkaan ole kauhuun kallellaan. Damián on hyvä haamu. Hän rakastuu Lucíaan. Sitä, miten tämä kaikki päättyy, en kirjoita, jos joku sattuisi kirjan lukemaan. Se on käännetty englanniksi nimellä From the Shadows.

Millásin kirjoitustyyliä kutsutaan nimellä articuento. Siinä tavanomainen arkinen tarina muuttuu fantasiaksi, joka saa lukijan näkemään todellisuuden uudella tavalla.

Juan José Millás: Desde la sombra
Seix Barral 2016, 207 s.

***********

Fede ja María ovat sivuhahmoja, mutta sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 45. Kirjassa on isä ja tytär.

Jenny Offill: Ilmastoja

 

Jenny Offillin Ilmastoja osui silmiin kirjaston ekohyllyltä.

Lizzie on töissä yliopiston kirjastossa, vaikka ei ole suorittanut sopivaa tutkintoa. Hän on tasapainoisen onnellisesti naimisissa Benin kanssa. Heidän poikansa Eli on alakoululainen. Avioliitto kestää Lizzien hetkellisen ihastumisen toimittaja ja erämaaretkeilijä Williin. Lizzielle tärkeimmältä ihmiseltä tuntuu hänen veljensä Henry, joka pyristelee irti huumeista. Lizzie pitää huolta Henrystä, vaikka tällä on kirjan kuvaamana aikana tyttöystävä, josta tulee ensin vaimo ja pian ex-puoliso.

Nimi Ilmastoja vie ajatukset ilmastonmuutokseen. Se tulee mukaan Lizzien entisen opettajan ja ystävän Sylvian kautta. Sylvia työskentelee säätiössä, joka pyrkii valistamaan ihmisiä. Hänellä on hyvin suosittu podcast, ja hän pyytää Lizzietä avustajakseen vastaamaan saamiinsa sähköposteihin. Sylvian työ kaatuu Trumpin ensimmäiseen valintaan presidentiksi.

”Tätä ei kestä kukaan, Sylvia sanoo. Tällaista työtä tekevät murtuvat, sairastuvat ja kuolevat. Muistan mitä hän hoki, kun soitin heti seuraavana päivänä. Koko työ haihtuu savuna ilmaan! Savuna ilmaan!”

Ilmastoja on kirjoitettu fragmentaarisesti. Palasista koostuu kokonaisuus, jonka sisälle pääseminen kestää hetken. Rakenne on niin kevyt ja ilmava, että kun jouduin lyhyen kirjan lukemisen aikana pitämään päivän tauon, minulla oli vaikeuksia muistaa, mitä olin lukenut.

Lopulta Ilmastoja on enemmän ihmissuhderomaani kuin kirja ilmastonmuutoksesta. Jonkinlaisia ilmoja ihmissuhteissakin on, ja Lizzie on niin sympaattinen, että hänen ympärillään ne ovat positiivisia.

Jenny Offill: Ilmastoja
Suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2020, 203 s.
Englanninkielinen alkuteos Weather 2020

***********

Ben ja Eli menevät lomalle ilman Lizzietä, joka ei halua jättää veljeään, vaan jää kotiin. Sijoitan Ilmastoja Helmet-haasteen kohtaan 22. Kirjassa lomaillaan.

Khaled Khalifa: Death Is Hard Work

 

Syyrialaisen Khaled Khalifan Death Is Hard Work vie lukijan keskelle sekasortoista sisällissotaa. Nelikymppiset sisarukset Bolbol (oikealta nimeltään Nabil), Hussein ja Fatima lähtevät Damaskoksesta viemään isänsä ruumista tämän synnyinkaupunkiin Anabiyaan. He kulkevat Husseinin käytössä olevalla pikkubussilla, ja periaatteessa matka pitäisi voida tehdä päivässä, mutta lukuisat tarkastuspisteet ja muut sodan aiheuttamat häiriöt hidastavat heitä. Matka kestää kolme päivää. Isän ruumis on haisevassa hajoamistilassa, kun he pääsevät perille.

Maa on kaaoksessa. Joka puolella näkyy ruumiita. Tarkka-ampujia pitää varoa ja pommituksia vältellä. Välillä kirjassa on synkkää huumoria. Yhdellä tarkastuspisteellä sotilaat huomaavat, että isä, joka oli ollut kapinallisten puolella, oli etsintäkuulutettu. Hänet pidätetään siitä huolimatta, että hän on kuollut. Lahjuksilla saadaan ruumis vapaaksi.

Death Is Hard Work on hajonneen maan kuvauksen lisäksi kertomus hajonneesta perheestä. Sisarusten välit ovat etäiset. Bolbol on näkökulmahenkilö. Hän on ajatellut, että yhteisellä matkalla voisi keskustella, mutta siitä ei tule mitään – paitsi yksi tappelu. Kukaan lapsista ei ollut täyttänyt isän heihin kohdistamia odotuksia. Bolbol on vaatimaton virkamies, eronnut vaimostaan. Fatima on myös eronnut valittuaan väärän miehen. Hussein on lähtenyt kotoa jo nuorena ja päätynyt rikollisiin piireihin.

Bolbol on aikanaan menettänyt mahdollisuuden mennä naimisiin rakastamansa naisen kanssa, koska oli ollut liian arka tunnustaakseen rakkautensa. Hän toistaa siinä isänsä tarinan. Kirjassa on kaunis vertaus, kuinka virrassa kelluva ruusukimppu pitää ottaa kiinni silloin kun se on mahdollista. Isä oli onnistunut saamaan ruusukimppunsa jäätyään leskeksi.

Isä halusi tulla haudatuksi siskonsa Laylan viereen. Layla oli aiottu naittaa miehelle, jota ei ollut rakastanut. Hän oli polttanut itsensä hengiltä hääpäivänään häävieraiden katsellessa. Laylasta oli tullut legenda, jonka haudalle tytöt kävivät salaa viemässä kukkia.

Death Is Hard Work on rankka kirja sodasta ja ihmisen elämästä, joka päättyy väistämättä kuolemaan. Nykyisessä maailmantilassa sen näyttämä kuva tuntuu karmean todelliselta.

”They left the village at dawn. The weak light revealed the extent of the devastation. It seemed as if souls were still moaning under the rubble, shreds of clothing and body parts strewn over the abandoned fields and mixing with the skeletons of their goats and mules. The dogs had scavenged what they could and left the rest for the flies. It was complete and utter ruin. They had heard about scenes like this, but here they were facing them and smelling them for the first time in person, and it was quite a different thing.”

Death Is Hard Work oli käännöskirjallisuuden National Book Award -finalisti vuonna 2019. Kirjastosta lainaamani kirjan kansi ei vastaa lainkaan kirjan sisältöä ja on muutenkin niin ruma, että en liittänyt kuvaa siitä postaukseen.

Khaled Khalifa: Death Is Hard Work
Englanniksi kääntänyt Leri Price
Faber & Faber 2019, 180 s.
Arabiankielinen alkuteos الموت عمل شاق vuodelta 2016

***********

Maailmanvalloitus: Syyria.

#luemaailmavuodessa – Huhtikuu: Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja.

Sjón: Skugga-Baldur

 

”Punaruskeat napaketut muistuttavat ihmeellisen paljon kiviä. Kun ne makaavat kivien vieressä talvisin, niitä on toivotonta erottaa kivikosta.”

Skugga-Baldur kertoo, miten paha saa palkkansa. Paha on pastori Baldur Skuggason. Muita hahmoja ovat opiskelunsa Kööpenhaminassa keskeyttänyt kasvitieteilijä Friðrik B. Friðjónsson ja Abba, kehitysvammainen tyttö, jonka Friðrik on pelastanut kauhealta kohtalolta ja ottanut hoiviinsa.

Tarinan kertomiseen tarvitaan lisäksi napakettu, haulikko, myrsky ja lumivyöry. Sekä 1800-luvun lopun uskomuksia.

Skugga-Baldurissa rakenne ja tyyli tukevat kertomusta. Muodostuu pienellä annoksella islantilaista mystiikkaa silattu kostotarina. Erinomainen kirja!

”Punaruskea napakettu makaa tiiviisti kivensä vieressä ja antaa lumen kinostua päälleen. Se kääntää peräpäänsä tuulta päin, käpertyy kokoon ja työntää kuononsa reiden alle. Se sulkee silmänsä melkein kiinni niin että pupillit juuri ja juuri näkyvät. Niin se tarkkailee miestä, joka ei ole liikahtanutkaan käytyään kinoksen suojaan makaamaan täällä Ásheimarin korkeimmilla rinteillä – kahdeksantoista tuntia sitten.”

”Eläimen täytyy pitää huolta siitä, ettei unohda miehen olevan metsästäjä.”

Sjón: Skugga-Baldur
Suomentanut Tuomas Kauko
Like 2005, 112 s.
Islanninkielinen alkuteos Skugga-Baldur 2003

***********

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005 saanut Skugga-Baldur oli nostettu kirjaston suosituspöydälle. Sijoitan sen Helmet-haasteen kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.