Eka Kurniawan: Man Tiger

 

“The tiger was white as a swan, vicious as an ajak. Mameh saw it once, briefly, emerging from Margio’s body like a shadow. She would never see it again. There was one sign that the tigress was still inside Margio, and Mameh didn’t know if anyone else had spotted what it was. In the dark, the yellow glint of a cat’s eye shone in Margio’s pupils.”

Nimen Man Tiger voisi suomentaa ihmistiikeriksi. Tiikeri siirtyy isältä pojalle tai isoisältä pojanpojalle kuten Margion kohdalla. Mameh on hänen sisarensa.

Man Tigerin alussa Margio tappaa hyvin raa’alla tavalla naapurissa asuvan Anwar Sadatin. Teko yllättää kaikki kyläläiset, sillä Margio tunnetaan hyväkäytöksisenä nuorena miehenä. Alun tyrmistyksen ja ihmettelyn jälkeen ajassa palataan taaksepäin, ja tappo saa selityksen.

Mystisestä tiikeristä huolimatta Man Tiger on avioliittoromaani. Margion vanhempien Komarin ja Nuraenin järjestetty avioliitto on mennyt pieleen jo ennen vihkimistä. Siitä tulee rakkaudeton ja väkivaltainen. Margio tarkkailee vanhempiaan varsinkin sen jälkeen, kun heidän iltatähtenä syntynyt vauvansa kuolee pian syntymän jälkeen. Margion sympatiat ovat enimmäkseen äiti Nuraenin puolella, mutta ei hänkään ole täysin viaton.

Olen lukenut Kurniawanilta hänen ainoan suomennetun teoksensa Kauneus on kirous, jonka tyyli on maaginen realismi. Samaa olisi saanut olla enemmän Man Tigerissakin, jossa tiikeri lähes unohtuu alun jälkeen. Kirjan sanoma epäonnistuneen avioliiton seurauksista on kyllä vahva. Seuraava sukupolvi kärsii, ja vaikutukset ulottuvat perheen ulkopuolelle.

Eka Kurniawan: Man Tiger
Englannintanut Labodalih Sembiring
Verso 2015, 173 s.
Indonesiankielinen alkuteos Lelaki Harimau 2004

***********

#luemaailmavuodessa – syyskuu: kirjailija on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta (Indonesia)

Miguel Delibes: Los santos inocentes

 

On sääli, ettei espanjalaiselta Miguel Delibesiltä (1920–2010) aikanaan suomennettu mitään. Erilaisista parhaiden kirjojen listauksista voi tietysti olla mitä mieltä tahansa, mutta El Mundo -lehden listassa, jossa on 100 parasta 1900-luvun espanjankielistä romaania, on kolme teosta vain kuudelta kirjailijalta. Delibes on yksi heistä, muita ovat esimerkiksi Gabriel García Márquez ja Mario Vargas Llosa. Los santos inocentes on listalla. Englanniksi se on käännetty alkuperäistä vastaavalla nimellä The Holy Innocents.

Kirjassa kaikki vakuuttaa: tyyli, rakenne ja tarina. Isoja alkukirjaimia on vain erisnimissä, pisteitä ei ole, virkkeitä erottavat pilkut ja sijoittelu, mutta lukeminen ei ole vaikeaa, kun tyyliin tottuu. Alle kahdessasadassa sivussa ei selitellä ihmisten välisiä sukulaisuus- tai alistussuhteita, ne selviävät kertomuksen edetessä, mutta tarkkana pitää olla. Lukuja on kuusi. Edelliset kertovat kaiken tarpeellisen kahden viimeisen huipennusta varten. Niiden otsikot ovat El accidente (Onnettomuus) ja El crimen (Rikos). Luetun jälkeen viimeisen luvun rikos tuntuu juuri siltä, mitä pitikin tehdä.

Tapahtumapaikka on maatila, jonka suuruutta ja hienoutta on Suomessa vaikea kuvitella. Siellä käy vieraana ministereitä ja ulkomaalaisia diplomaatteja, eikä omistajaperhe todellakaan tee maataloustöitä. Sitä varten on työntekijöitä ja palvelijoita. Aika on 1960-luvun alkupuoli. Sitä ei ole suoraan kerrottu, mutta Espanjassa on osattu tulkita vihjeet. Minä olisin sijoittanut ajan aikaisemmaksi esimerkiksi siksi, että tilan työntekijät ovat lukutaidottomia, eivätkä heidän lapsensa käy koulua.

Päähenkilöt ovat Paco, Azarías ja isäntä Iván. Paco tekee maatalon töitä, mutta hänen tärkein tehtävänsä on avustaa metsästystä intohimoisesti harrastavaa isäntää. Pacolla ja hänen vaimollaan on neljä lasta, joista vanhin on vakavasti vaikeavammainen. Hän ei puhu, eikä kävele. Koko muu perhe hoivaa häntä hellästi. Muut lapset ovat tilan töissä sitä mukaa kun ovat tarpeeksi vanhoja. Azarías on Pacon vaimon Régulan veli. Hän on lievästi kehitysvammainen, käyttäytyy joskus oudosti, mutta pystyy tekemään yksinkertaisia töitä, puhdistamaan kanalaa ja muuta vastaavaa.

Paco ja hänen perheensä, kuten muutkin tilan työntekijät, ovat täysin alisteisia isäntäväelle. Heitä kohdellaan alentuvasti ja röyhkeästi, hädin tuskin ihmisinä. Iván kehuu Pacoa vierailleen paremmaksi avuksi metsästyksessä kuin koiraa. Pacon oppivaista tytärtä Nievesiä koulutetaan sisäköksi. Siinä tehtävässä hän näkee isäntäperheen pojan ensimmäisen ehtoollisen kunniaksi järjestetyn juhlan ja tulee sanoneeksi, että haluaisi itsekin päästä ehtoolliselle. Hänestä tulee jatkuvan pilkan kohde. Miten nyt jonkun palvelijan tytär! Kehtaavatkin toivoa tuollaista!

Paco ja hänen perheenjäsenensä ovat nöyriä ja tottelevaisia. Ainoa kerta, kun joku sanoo vastaan, on kun Régulalle ehdotetaan, että Azarías olisi hyvä sijoittaa johonkin hoitolaitokseen. Régula kieltäytyy sanomalla, että niin kauan kuin hän elää, ketään hänen äitinsä synnyttämää ei laiteta laitokseen. Azarías rakastaa lintuja. Hän kesyttää mustavariksen, joka saa lennellä vapaana, mutta palaa aina Azaríaksen luo, kun tämä kutsuu. Lopun konflikti syntyy Azaríaksen ja lintuja ampuvan isäntä Ivánin välille.

Delibesin kuvaamana itsekeskeisen eliitin ja pyhien viattomien vastakkainasettelu tuotti järisyttävän lukukokemuksen.

Miguel Delibes: Los santos inocentes
Planeta 1989, 18. painos, 179 s.; 1. painos 1981

Jorge Amado: Gabriela – kanelia ja neilikkaa

 

Jorge Amadon Gabriela – kanelia ja neilikkaa on sijoitettu Ilheusin satamakaupunkiin 1920-luvulla. Takakannessa kirjaa kehutaan aurinkoiseksi. On se sellainenkin, mutta minusta Gabrielassa käsitellään ensisijaisesti kahta toisiinsa liittyvää vakavaa asiaa.

Ilheus voisi olla mikä tahansa yhteisö, joka on vanhan ja uuden taitekohdassa. Ilheusissa uusi asia on kasvava kaakaon tuotanto, josta vientitulot lipuvat muualle, koska kaupungissa ei ole tarpeeksi syvää satamaa suurille rahtialuksille. Kaupungin vanhaan johtoon kuuluvat kaakaoviljelmiä omistavat everstit vastustavat sataman kehittämistä. (Heitä kutsutaan eversteiksi, mutta nimityksellä ei ole mitään tekemistä armeijan kanssa.) Riosta tullut uusi asukas, joka harjoittaa vientikauppaa, edistää kaikin voimin sataman parantamista. Vastakkainasettelu johtaa myllerrykseen kaupungin poliittisessa elämässä. Everstit käyttävät jopa aseita pitääkseen asemansa, mutta väistämättä uusi aika ajaa ohi vanhasta.

Toisena asiana Gabriela kannattaa naisten vapautta. Siinä on kliseisiä moraalia vartiovia vanhoja piikoja, prostituoituja ja naimisissa olevien miesten ylläpitämiä rakastajattaria, mutta sanoma on kuitenkin vapaa nainen. Gabriela on maaseudulta Ilheusiin tullut nuori ihastuttava nainen, jonka baarinpitäjä Nacib palkkaa keittäjäksi ja kodinhoitajakseen. Kanelintuoksuinen Gabriela on loistava kokki. Nacibin baarin asiakaskunta kasvaa, ja kanta-asiakkaatkin alkavat viihtyä pitempään, eivätkä vain ruokien vuoksi.

”Oli kuin Gabriela olisi luotu lauluista ja tanssista, auringonpaisteesta ja kuutamosta, kanelista ja neilikasta.”

Nacib rakastuu, mutta hänen ja Gabrielan rakkaustarina ei kulje tavanomaisia reittejä. Yksi Nacibin ystävistä varoitti häntä.

”Sanoin, että on kukkia, jotka kuihtuvat, jos panee ne maljakkoon.”

Uusi aika valtaa alaa. Yhden everstin tytär kieltäytyy perinteisen naisen mallista, eikä alistu isän määräämään avioliittoon, vaan karkaa Rioon, menee töihin ja alkaa opiskella. Kaksinaismoralismikin saa palkkansa, kun eräs eversteistä ampuu rakastajattarensa ja tämän sängystä löytämänsä miehen, kuten aina on ollut tapana. Hänet tuomitaan murhasta ensimmäistä kertaa tällaisesta rikoksesta Ilheusin historiassa.

Poliittisia kiemuroita kuvattiin välillä turhan yksityiskohtaisesti, mutta muuten Gabriela – kanelia ja neilikkaa oli vaihtelevaa ja värikästä luettavaa – lähes tuoksuvaa.

Kannen kuva on kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta, jossa Gabrielaa näytteli Sonia Braga ja Nacibia Marcello Mastroianni.

Jorge Amado: Gabriela – kanelia ja neilikkaa
Suomentanut Heidi Järvenpää
Tammi 1985, 2. painos, 367 s.; 1. painos 1964
Portugalinkielinen alkuteos Gabriela, cravo e canela 1962

***********

Helmet-haaste: kohta 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste.

Patti Smith: Ihan kakaroita

Ihan kakaroita on Patti Smithin omaelämäkerrallinen teos hänen ajastaan Robert

Mapplethorpen kanssa. Smith aloittaa kertomalla lyhyesti lapsuudestaan ja nuoruudestaan ennen Mapplethorpea. Kirjan alkupuoli yllätti minut kirjallisella tasollaan, se oli erinomaista kerrontaa. Siinä vaiheessa, kun Smith ja Mapplethorpe muuttavat asumaan Chelsea Hoteliin, kirjoitus vähän puuroutuu. On liikaa yksityiskohtia, liian paljon tuntemattomia ihmisiä, joita ei jaksa pitää muistissa. Tunnettujakin on toki paljon, kuten tässä:

”Gregory Corso, Allen Ginsberg ja William Burroughs olivat minun opettajiani, ja kaikki liikuskelivat Chelsea-hotellin aulassa, joka oli minun uusi yliopistoni.”

Smith ja Mapplethorpe olivat kumpikin tahollaan päättäneet tulevansa kuuluisiksi. Yhdessä asuessaan he pysyivät tavoitteessaan, ja aluksi molemmat yrittivät kuvataiteilijoina. Smith piirsi ja Mapplethorpe teki kollaaseja ja installaatioita. Tuo aika oli melkoista nälkätaiteilijahaahuilua. Molemmat löysivät oman alansa ikään kuin hieman vahingossa, Mapplethorpe valokuvauksen ja Smith musiikin. Runoja Smith oli kirjoittanut jo ennen kuin alkoi tehdä musiikkia.

Smith ja Mapplethorpe pysyivät hyvinä ystävinä senkin jälkeen, kun eivät enää olleet rakastavaisia ja Mapplethorpe aloitti suhteet miehiin. Joskus Smith ihmetteli ystävänsä brutaaleja valokuvia ja maailmaa, jota ei itse tuntenut.

”Suhteessaan minuun Robert ei muuttunut. Olin silti huolissani hänestä, sillä aika ajoin hän tunsi vetoa yhä pimeämmille, vaarallisemmille alueille. Parhaimmillaan ystävyytemme oli kuin turvapaikka, jonne hän saattoi vetäytyä piiloon tai mennä kiepille kuin väsynyt käärmeenpoikanen.”

Kirjassa on valokuvia, joiden käyttämiseen tarvitaan kustantajan lupa. Siksi en liitä kirjoitukseeni edes kannen kuvaa.

Patti Smith: Ihan kakaroita
Suomentanut Antti Nylén
WSOY 2010, 279 s.
Englanninkielinen alkuteos Just Kids 2010

***********

Helmet-haaste: kohta 21. Kirjassa on muusikko.

Fred Vargas: Un peu plus loin sur la droite

 

Fred Vargasin Un peu plus loin sur la droite on toinen kirja Kolme evankelistaa -sarjassa. Se on suomennettu nimellä Muistoksi käynnistäsi. Alkuperäistä nimeä vastaisi paremmin vaikka Hieman oikealle (ilman mitään poliittista merkitystä), mutta suomalaisella nimelläkin on perusteensa. Tässä kirjassa evankelistoista esiintyvät vain Marc ja Lucien ja Lucienkin vain loppupuolella. Marc, Lucien ja Mathias ovat oikeasti historioitsijoita, joiden on vaikea löytää alansa töitä ja jotka asuvat yhdessä vuokralla vanhassa ränsistyneessä talossa.

Marc on ajautunut auttamaan Louis Kehlweileria, joka on ollut töissä sisäasiainministeriössä, mutta saanut sieltä ilmeisesti potkut. Hän on aika erikoinen henkilö, kuljettaa taskussa mukanaan lemmikkisammakkoaan Bufoa. Kehlweiler löytää Pariisissa koiran jätöksistä ihmisen varpaan luun. Hän epäilee, että luuhun liittyy rikos. Melkoisen salapoliisityön jälkeen luu johtaa Kehlweilerin Bretagneen, pikkukylään nimeltä Port-Nicolas. Siellä asuu viikoittain Pariisissa käyvä insinööri Sevran ja hänen pitbullinsa. Murhasta on tietysti kysymys, mutta kuka on syyllinen ja mikä on motiivi? Kehlweiler tekee rohkeita päätelmiä, ja lopussa on suunniteltava uhkarohkea ansa, jotta murhaaja saadaan kiinni. Historioitsijat ovat hyödyllisiä apulaisia. Pääjuonen sivussa Kehlweiler selvittää yhden häntä vuosikausia vaivanneen sota-aikana tehdyn rikoksen.

Pienestä kylästä löytyy erikoisia tyyppejä alkaen kunnanjohtajasta, josta ei saa otetta. Kylän toiminnan keskus on kahvila, jossa kaikki käyvät ja jossa juorut leviävät. Kyläläiset tietävät toisistaan kaiken, mutta eri asia on, kerrotaanko tietoja ulkopuolisille. Vargasin tyylistä omanlaistaan huumoria on varsinkin kirjan alkupuolella ja dialogissa, mutta tässä päädytään niin vakaviin rikoksiin, että tunnelma synkkenee samaa tahtia kuin sade Bretagnessa lisääntyy.

Loppuhuipennuksen jälkeen kirja päättyy sanoihin, joita siinä käytetään usein:

”Je veux une bière.”

Suomenkielisestä kirjasta on kirjoitettu mm. blogeissa Oksan hyllyltä ja Tuijata.Kulttuuripohdintoja.

Fred Vargas: Un peu plus loin sur la droite
J’ai lu 1996, 254 s.

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

 

Brasilialaiselta Luiz Ruffatolta on suomennettu neljä teosta. Kolme niistä olen lukenut aiemmin (Päättyy myöhäinen kesä, Lissabonissa muistin sinut, Tekokukkia). Kaikki ne ovat hyviä, mutta erityisesti Päättyy myöhäinen kesä teki suuren vaikutuksen. Ruffaton ensimmäinen romaani Rutosti hevosia päätyi lukuun vasta nyt.

Rutosti hevosia on yhdenpäivänromaani (9.5.2000). Siinä ei ole päähenkilöitä, vaan sen pääosassa on kaupunki, São Paulo. Lyhyet muutaman rivin tai sivun mittaiset numeroidut välähdykset näyttävät elämän kirjon kaupungissa. Slummissa asuvaa perhettä ahdistelevat rotat ja syöpäläiset.

”Pahanhajuisiin kapaloihin kääritty heiveröinen vauva huomaa jotain epämiellyttävää, jalka nytkähtää vauva kiljaisee alkaa itkeä mökeltää kouristella hädissään. Yön hämärä väistyy aamu tunkeutuu vaivihkaa peltikaton rei’istä, mainospahvien raoista. Mutta hökkelissä nukutaan.”

Toisaalla aseita salakuljettava mies hakee poikansa Mersullaan koulusta ja vie tämän juhlimaan syntymäpäiväänsä Mäkkäriin.

”Kännykkä soi taas, isä kaivaa sen taskusta, irvistää, kääntyy ikkunaan päin, paksu kultaketju paljastaa soittajan nimen, Breitling-kello vaimentaa äänen, ”En voi nyt puhua. Soitan takaisin... (katselee poikaa joka lipoo huuliaan ja nauttii jo etukäteen koulukavereita kohta korventavasta kateudesta) noin... viiden minuutin päästä, okei?” ”

Ääripäiden välissä on kaikkea mahdollista: vandaalien tuhoama koulu, työhaastattelua odottava nuorukainen, ryöstömurha, onnellinen kuusitoistavuotias tyttö ruokatauolla koulusta, lista kirjahyllyn teoksista, yksipuolinen keskustelu puhelinvastaajan kanssa, kadulla elävä nainen, jonka tytär on kadonnut, asiakkaalle elämäntarinansa kertova taksikuski, kirjeenvaihtoilmoituksia... Kirjoitustyyli vaihtelee perinteisestä tajunnanvirtaan, dialogiin, kirjeisiin, tiedotteisiin, säeromaaniin... Wikipedian mukaan Ruffato ei pidä kirjaa romaanina, vaan ”eräänlaisena kirjallisena installaationa”.

Rutosti hevosia on ilmestyessään herättänyt suurta huomiota Brasiliassa ja saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Minä pidän edelleen romaania Päättyy myöhäinen kesä parhaana lukemanani Ruffaton kirjana.

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Into 2014, 159 s.
Portugalinkielinen alkuteos Eles eram muitos cavalos 2001

Laura Kokko: Volter Kilpi – Elämäkerta

 

”Koska aiempaa elämäkertaa ei ole, tavoitteenani on ollut laatia perusteellinen ja monipuolinen kokonaiskuva Volter Kilven elämästä ja työstä.”

Tutkija Laura Kokko on onnistunut tavoitteessaan hienosti. Hän luo elävän kuvan Volter Kilvestä, jonka useimmat tuntevat vain teoksen Alastalon salissa kirjoittajana. Olen lukenut Alastalon salissa -romaanin ja kirjoittanut siitä. Kilven elämäkerrasta kiinnostuin heti sen ilmestyttyä, mutta lukemisen aloittamisessa kesti muutama vuosi.

Elämäkerta käy läpi Kilven uran ja siviilielämän. Hänen elinaikanaan (1874–1939) Suomessa kuohui poliittisesti ja kulttuurisesti. Kilpi oli suorasanainen kannanottaja. Hän kirjoitti lehtiin ja otti yhteyttä vaikuttajiin myös henkilökohtaisesti. Minulle oli yllätys, että Kilven varhaistuotannossa on filosofinen esseeteos Ihmisestä ja elämästä ja yhteiskuntakriittinen Kansallista itsetutkistelua. Siinä hän kirjoittaa paljon kielikysymyksestä ja kansan jakautumisesta. Jotkut hänen ajatuksistaan sopivat sellaisinaan nykyaikaan.

”Jos kansa joko olosuhteiden pakosta tai vapaaehtoisesti sulkeutuu vierailta vaikutteilta, ehtyy siltä sivistyksellinen paloaines ja sen oma olemus surkastuu.”

Kilpi oli naimisissa kaksi kertaa. Ensimmäinen vaimo Hilja kuoli raskauden aikaisiin komplikaatioihin odottaessaan neljättä lastaan. Entisiä luokkasuhteita kuvaa se, että kapteenin poika, maisterismies Kilpi oli liian köyhä varakkaan kartanonomistajan vävyksi. Kilpi ei tavannut appeaan koskaan. Anopin kanssa välit paranivat ennen pitkää. Puolisoiden välisistä suhteista Kokko on saanut hyvän kuvan kirjeiden perusteella. Kilpi oli innokas kirjeiden kirjoittaja. Hankalana seurusteluaikana hän saattoi kirjoittaa Hiljalle useita kirjeitä päivässä. Kilven kirjeenvaihtoa on muutenkin säilynyt hyvin.

Kilvellä oli kaksi uraa – kirjailijan ja kirjastonhoitajan. Hän piti itseään ensisijaisesti kirjoittajana, mutta siitä huolimatta suuri osa hänen työvuosistaan kului kirjastoissa. Hän aloitti jo opiskelijana Helsingin yliopiston kirjastossa osa-aikaisesti. Kirjastouran huipennus oli Turun yliopiston kirjaston johtaminen sen perustamisesta lähtien.

Elämäkerrassa taustoitetaan ja analysoidaan Kilven kirjallinen tuotanto esikoisteoksesta Bathsebasta uran kruunuun eli Saaristosarjaan: Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä ja Kirkolle. Keskeneräiseksi jäänyt viimeinen teos Gulliverin matka Fantomimian mantereelle esitellään myös. Kuten useimmat kirjailijat, Kilpi luki valtavan paljon. Opiskeluaikana hän oli ilmeisesti kiinnostuneempi itse valitsemistaan kirjoista kuin kursseilla tarvituista. Vaikka kirjoittaminen oli hänelle tärkeää, se oli myös raskasta. Yhdistettynä kirjastotyöhön se oli lähes liian vaativaa. Romaanin Parsifal yhteydessä Kokko kuvaa Kilven taide- ja moraalikäsitystä:

”Koska Volterin ajattelussa filosofia kuului taiteen piiriin, taide ja esteettinen ohjasivat myös hänen eettistä ajatteluaan ja käsitystään hyvyydestä. Autenttisuuden ihanne, pyrkimys tulla siksi kuka olet, oli ankara ja vaativa tehtävä, jonka Volter otti niin elämässään kuin työssään vakavasti: ainoastaan itsestään ammentava ihminen voi olla filosofi tai suuri taiteilija.”

Olen nostanut laajasta elämäkerrasta esiin vain muutamia huomioita. Jos Volter Kilpi kiinnostaa, niin kirjan sivumäärää ei kannata pelästyä (sivuista yli sata on viitteitä). Se on sujuvasti kirjoitettu ja ainakin nopeampaa luettavaa kuin Alastalon salissa.

Muualla blogeissa: Kulttuuri kukoistaa.

Laura Kokko: Volter Kilpi – Elämäkerta
SKS Kirjat 2022, 704 s.