Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

 

Kivisydämen ytimessä on kertoja Salimin lapsuuden perheen hajoaminen. Kirjan rakenne pitää hienosti jännitettä yllä. Alussa äidin kanssa kahden jäänyt Salim on ihmeissään isän lähdöstä. Edes Salimin varttuessa äiti ei suostu vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Oman sukunsa kohtalosta Sansibarin myllerryksissä hän kyllä kertoo pojalle.

Toisessa osassa Salim lähtee Lontooseen opiskelemaan enonsa Amirin avustuksella. Vaatimattomista lähtökohdista huolimatta Amir on tehnyt luokkanousua. Hänen vaimonsa isä on entinen varapresidentti, ja hänen diplomaattiuransa on nousujohteinen. Aluksi Lontoo kauhistutti Salimia.

”Olin säikky ja ahdistunut, ja se hävetti minua. Minusta tuntui siltä kuin kaupunki olisi halveksinut minua, aivan kuin olisin ollut arka, rasittava lapsi, joka kaikkien karsastamana on kömpinyt pienen, pölyisen ja nuhjuisen kotisaarensa murjusta tähän paikkaan, jossa selviytyminen edellytti karskiutta, ahneutta ja mahtailevia elkeitä.”

Salim ei todellakaan ole kirjan kivisydän. Hän oli jo lapsena pitänyt kirjoista ja lukenut paljon. Eno patisti häntä opiskelemaan liiketaloutta, vaikka hän piti omana alanaan kirjallisuutta.

Kolmannessa osassa Salim palaa Sansibariin vuosien jälkeen ja tutustuu lopulta kunnolla isäänsä. Isä kertoo Salimille omasta perhetaustastaan, siitä miten tapasi vaimonsa ja viimeiseksi myös sen, mitä heidän välillään tapahtui. Päädytään ikiaikaiseen kysymykseen: mitä ihminen on valmis uhraamaan toisen puolesta? Tässä viitataan myös suoraan Shakespeareen.

Kivisydämessä kaikki päähenkilöt taustoitetaan niin hyvin, että heidän käytöksensä ymmärtää, vaikka ei hyväksyisi. Lontoossa Salimiin kohdistuva rasismi on ajoittain julmaa. Hän jää ulkopuoliseksi, mutta ei tunne enää kuuluvansa Sansibariinkaan. Lukijasta tuntuu, että Gurnah käyttää pohjana omia kokemuksiaan tai ainakin huomioitaan.

Kirjassa on pettymyksiä ja vaikeita tunteita, mutta myös paljon kaunista, kuten Salimin isän kuvaus rakastumisestaan.

”Osa hänestä vain sujahti minuun ja asettui sisimpääni niin tiiviisti, että tiesin tunteen säilyvän haalistumatta.”

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän
Suomentanut Einari Aaltonen
Tammen Keltainen kirjasto 2024, 322 s.
Englanninkielinen alkuteos Gravel Heart 2017

Rosa Montero: Nosotras

 

Espanjalainen kirjailija, toimittaja ja feministi Rosa Montero julkaisi naisten minielämäkertoja sisältäneen teoksen Historias de mujeres (Naisten tarinoita) jo 1995. Vuonna 2018 hän julkaisi sen uudelleen täydennettynä, nyt nimellä Nosotras – Historias de mujeres y algo más (Me naiset – Naisten tarinoita ja jotain lisää). Esipuheessa Montero sanoo, että alkuperäinen julkaisu ei ilmestymisaikanaan herättänyt kiinnostusta, mutta ajat ovat muuttuneet ja samantyyppisiä kirjoja on myöhemmin julkaistu paljon.

Minua kiinnosti tietää, ketkä kuusitoista naista Montero on valinnut kirjaansa. Hän kirjoittaa, että naiset ovat ”jollakin hetkellä puhutelleet häntä, saaneet hänet pohdiskelemaan, elämään, tuntemaan”. Montero ei ole pyrkinyt mihinkään pyhimyskuviin. Mielenkiintoisesti hän on valinnut kustakin naisesta jonkun piirteen, jota korostaa jo lukujen otsikoissa (jatkossa suluissa naisten nimien perässä). Naisissa on enemmän tuttuja kuin tuntemattomia, sellaisia kuten Brontën sisarukset (rohkeita ja vapaita), Mary Wollstonecraft (polttava yksinäisyys) ja Frida Kahlo (maailma on vuode).

Minulle ennestään tuntemattomia olivat espanjalaiset Zenobia Camprubí (kuolettava elämä) ja María Lejárraga (hiljaisuus). Camprubí oli naimisissa nobelisti Juan Ramón Jiménezin kanssa. Hän uhrasi oman uransa taloudellisten ja psyykkisten ongelmien kanssa kamppailleen miehensä vuoksi. Hän kyllä julkaisi jonkun verran, ja hänet tunnetaan erityisesti Rabindranath Tagoren teosten kääntämisestä espanjaksi. María Lejárraga oli näytelmäkirjailija, mutta näytelmät julkaistiin hänen miehensä Gregorio Martínez Sierran nimissä. Mies oli yksi 1900-luvun alkupuolen kuuluisimpia espanjalaisia dramaturgeja, mutta nykyisin tiedetään hänen töidensä olleen lähtöisin Lejárragan kynästä. Tässä tarinassa oudointa on, että Lejárraga jatkoi kirjoittamista miehelleen, vaikka tämä jätti hänet nuoren näyttelijän vuoksi.

Tässä laitoksessa on siis ”jotain lisää”. Se jotain ei olekaan aivan vähän: yhdeksänkymmentä sivun tai puolen sivun mittaista kertomusta historian hämärään unohdetuista naisista. Minä tiesin heistä ennestään parikymmentä. Ilahduttavan moni on länsimaiden ulkopuolelta. Monteron naiset alkavat Merit Ptahista (n0in 2700 eaa.), joka oli ylilääkäri Egyptin hovissa, ja päättyvät Asia Ramazan Antariin (1997–2016), kurdityttöön, joka kuoli taistelussa ISISiä vastaan.

Montero sanoo, että perehtyessään naisiin ja kirjoittaessaan heistä hän tuli koko ajan tietoisemmaksi olosuhteista, joissa naisten piti entisaikaan pyrkiä eteenpäin. Suurin osa oli itseoppineita, koska opiskelu oli naisilta kielletty, monien saavutuksia ei tunnustettu, vaan ne menivät miesten nimiin (aviomiehen, isän, veljen), ja usein naisilla oli vielä liuta lapsia, joista piti huolehtia. Miehisen kulttuurin vallitessa naiset eivät edes tienneet, että heillä oli edeltäjiä.

”– – durante siglos, las mujeres han tenido que emerger de nada una y otra vez, sin modelos, sin referencias, pioneras eternas – –”

(vuosisatojen ajan naisten on täytynyt nousta tyhjästä yhden jos toisenkin kerran, ilman esikuvia, ilman vertailukohtia, ikuisina pioneereina)

Nosotras on oiva kirja kuten Monteron teokset aina. Paljon tietoa ja naisnäkökulmaa.

Rosa Montero: Nosotras
Kuvittanut María Herreros
Alfaguara 2018, 299 s.

Leena Lehtolainen: Lumileopardin sydän

 

Lumileopardin sydän on jo kuudes osa Henkivartija-sarjassa. Lehtolainen on ajan hermolla, kun Hilja Ilveskeron työnantaja on somevaikuttaja ja monialayrittäjä, joka on saanut tappouhkauksia sisältäviä viestejä.

Hilja liikkuu tässä kirjassa vuoristoisilla alueilla, ensin ikään kuin prologina Sveitsissä Geneven lähellä ja myöhemmin Bulgarian lounaisosassa, jonne pääosa tapahtumista ja loppuhuipennus sijoittuvat. Bulgaria on virkistävän tuore ympäristö trillerissä, ja sen kuvaus on eläväistä. Historiallinen Rilan luostari ja Stobin pyramidit kuuluvat juoneen, mutta vielä suuremman vaikutuksen tekee vaikeakulkuinen vuoristo. Varjoliitimet eivät ole turhaan kannen kuvassa. Välillä ollaan toki Suomessakin, lähinnä Tuusniemellä. Pieni pohjoissavolainen kunta mainitaan useammin kuin varmaan koskaan missään muussa kirjassa.

Juonesta ei voi sanoa sen enempää kuin että siihen sotkeutuu Hiljan vanhoja vastustajia. Sarjan aikaisempien osien lukemisesta on sikäli hyötyä. Hilja joutuu myöntämään, että on vaaraksi läheisilleen. Hän myös mietiskelee omaa itsenäisyyttään ja katkenneita miessuhteitaan. Alkaako Hilja kaivata tasaisempaa elämää?

Lumileopardin sydän on vahva jatko Henkivartija-sarjalle. Aikaisemmista osista pitäneet pitänevät tästäkin. Ainakin minä viihdyin Hiljan seurassa – ja korkeanpaikankammoisena jännitin varjoliidettäessä.

Leena Lehtolainen: Lumileopardin sydän
Tammi 2025, 367 s.

María Luisa Bombal: La última niebla; La amortajada

 

María Luisa Bombal (1910–1980) oli chileläinen kirjailija, jota Carlos Fuentes kutsui ”meidän kaikkien äidiksi” tarkoittaen Bombalin merkitystä eteläamerikkalaisen kirjallisuuden kehitykselle. Lukemaani kirjaan on koottu Bombalin koko proosatuotanto: kaksi pienoisromaania ja viisi novellia. Lisäksi teoksessa on professori Lucía Guerran esipuhe, Jorge Luis Borgesin alkusanat pienoisromaaniin La amortajada, kirjailija José Biancon muistosanat ja Bombalin haastatteluun perustuva parinkymmenen sivun mittainen ”omaelämäkerta”. Bombalin tuotanto jäi niukaksi. Hän joutui muuttamaan Yhdysvaltoihin henkilökohtaisen elämänsä vaikeuksien vuoksi ja omien sanojensa mukaan menetti luovuutensa vieraassa kulttuurissa. Bombalia on käännetty useille kielille, ei kuitenkaan suomeksi.

Pienoisromaani La última niebla (Viimeinen sumu) on Bombalin esikoisteos. Sen minäkertoja on solminut konventionaalisen, turhauttavan avioliiton serkkunsa kanssa. Yhtenä unettomana yönä hän lähtee vaeltamaan sumun valtaamaan kaupunkiin. Nainen kohtaa miehen, joka johdattaa hänet taloon ja huoneeseen, jossa hän kokee elämänsä suurimman seksuaalisen nautinnon. Sanaakaan ei vaihdeta. Kohtaamisesta ja sen muistelemisesta tulee hänen elämänsä keskipiste. Koko tarinan ajan nainen tuntuu liikkuvan ikään kuin sumussa, vaikka jatkaa toisteista arkielämäänsä. Unenomaisuus on vahva, yöllinen kohtauskin lienee unta tai kuvitelmaa.

La amortajada (Nainen käärinliinoissa) menee kuoleman tuolle puolen. Ana María makaa omissa ruumiinvalvojaisissaan, mutta pystyy edelleen ajattelemaan. Paikalle saapuvat hänen läheisensä, ensimmäinen rakastettu, isä, lapset, sinnikäs torjuttu ihailija ja lopulta myös aviomies. Ana María miettii suhdettaan jokaiseen ja huomaa ymmärtävänsä enemmän kuin eläessään. Aina välillä joku tai jokin kehottaa häntä lähtemään eteenpäin, mutta jokainen uusi tulija saa hänet jäämään. Vasta, kun hänet on arkussaan kannettu suvun kryptaan, hän kokee ”toisen kuoleman, kuolleiden kuoleman”, ja ”yhtyy maailmankaikkeuden jatkuvaan sykkeeseen”.

Novelleista La historia de María Griselda (María Griseldan tarina) liittyy La amortajadaan. Ana María kertoo miniästään María Griseldasta, joka on niin kaunis, että kauneudesta tulee kirous. Kaikki miehet rakastuvat häneen, myös juuri naimisiin mennyt Ana Marían toinen poika. Seurauksena on katastrofi.

El árbol (Puu) ja Trenzas (Letit) korostavat naisten (ja heidän hiustensa) yhteyttä luontoon ja erityisesti puihin. Novellissa El árbol Brígida käy läpi avioliittoaan istuessaan konsertissa, jonka musiikki johdattelee hänen ajatuksiaan. Hän oli päättänyt jättää miehensä, kun hänen pukuhuonettaan ulkopuolisen maailman katseilta suojannut kumiviikuna kaadettiin. Novellissa Trenzas vanhempi sisar on leikannut hiuksensa. Hän hoitaa perheen tiluksia etelässä. Nuoremmalla sisarella on upeat punaiset hiukset. Hän asuu kaukana kaupunkitalossa. Maatilan metsä palaa samana iltana, jolloin nuorempi sisar kuolee, ”koska hänen hiustensa juuret olivat samat kuin sen”.

Novelleista vahvimmin jäi mieleen Las islas nuevas (Uudet saaret). Salaperäinen nainen Yolanda on niin kiehtova, että monet miehet ovat yrittäneet valloittaa hänet. Uusin yrittäjä on Juan Manuel, Yolandan veljen tuttava, joka on tullut heidän maatilalleen metsästämään. Tila on rannikolla, ja merestä on juuri noussut uusia saaria, joita joukko miehiä lähtee tutkimaan. Yolanda välttelee Juan Manuelia ja pysyy saavuttamattomana samoin kuin saaret, jotka vaipuvat takaisin mereen. Juan Manuel sattuu näkemään ikkunasta Yolandan salaisuuden: hänen oikeasta hartiastaan kasvaa siipi.

Lo secreto (Salaisuus) poikkeaa muista novelleista, joissa keskiössä on naisten elämä. Se on mystinen kertomus merirosvolaivasta, joka on miehistöineen joutunut meren pohjalle. Miehet ovat elossa, eivätkä käsitä, missä ovat ja mitä on tapahtunut. Bombal sanoo omaelämäkerrassaan, että kukaan ei ole ymmärtänyt, mitä tämä novelli tarkoittaa, ei kukaan kriitikkokaan.

Bombalin teokset yhdistävät realistiseen kerrontaan unenomaisuutta ja jopa surrealismia. Niitä voi hyvin pitää Latinalaisen Amerikan maagisen realismin edeltäjinä. Olen tyytyväinen, että löysin tämän minulle ennestään tuntemattoman erinomaisen kirjailijan.

María Luisa Bombal: La última niebla; La amortajada
Kuvittanut Paula Bonet
Seix Barral 2021, 239 s.
Alkuperäiset tekstit vuosilta 1934–1946

***********

#luemaailmavuodessa – marraskuu: eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja (Chile)

Jente Posthuma: People with No Charisma

Ostin hollantilaisen Jente Posthuman esikoisteoksen People with No Charisma äskettäisellä Amsterdamin matkallani. Kirja on käännetty tänä vuonna englanniksi, varmaankin seurauksena hänen romaaninsa What I’d Rather Not Think About pääsystä kansainvälisen Booker-palkinnon lyhytlistalle 2024. Luettuani kirjan voin sanoa, että se on kannattanut kääntää ihan omilla ansioillaan.

Esikoisteosten yleiseen tapaan People with No Charisma on nimettömäksi jäävän minäkertojan (naisen) kasvutarina. Hänen äitinsä oli näyttelijä ja isä psykiatri. Äiti kuoli syöpään, kun kertoja oli vielä lapsi. Kirjan nimi tulee äidiltä.

”Grades mean nothing to me, my mother always said. What’s important is how you express yourself to the world. ‘Show yourself!’ she would shout, spreading her arms wide. She also talked a lot about charisma, and particularly about people who didn’t have any.”

Kirjan rakenne on erikoinen sikäli, että kukin sen luku keskittyy johonkin tärkeään vaiheeseen kertojan elämässä. Edetään pääasiassa kronologisesti, mutta lukujen välissä kuluu vuosia. Äitiin ja hänen kuolemaansa palataan pitkin kirjaa aivan loppuun saakka, jolloin kertojalla on pitkällisen harkinnan jälkeen oma lapsi.

Kertoja on kauan aivan eksyksissä. Lukiosta päästyään hän päättää lähteä Pariisiin kirjoittamaan kirjan. Eihän siitä tietysti mitään tule, ja lopulta isä hakee hänet pois. Pariisi-luvun nimi on I Knew No One. Siinä on paljon huumoria, jota en ehkä sanoisi mustaksi, mutta sinnepäin. Surkuhupaisia tapahtumia ainakin on. Ja on huumoria muuallakin.

People with No Charisma kertoo, miten äidin varhainen kuolema vaikuttaa lapsen elämään vuosikausia. Ehkä se vaikuttaa koko elämän ajan, vaikka kirjan viimeisen luvun otsikko on Bye. Aiheesta huolimatta kirja ei ole raskas. Sitä kuvaa minusta sana raikas. Rakenne ja tyyli keventävät.

Jente Posthuma: People with No Charisma
Englannintanut Sarah Timmer Harvey
Scribe 2025, 162 s.
Hollanninkielinen alkuteos Mensen zonder uitstraling 2016

V. S. Naipaul: Täysinoppinut hieroja

 

Täysinoppinut hieroja on V. S. Naipaulin esikoisteos vuodelta 1957. Se sijoittuu trinidadinintialaisten yhteisöön samoin kuin muut Naipaulin uran alkupuolen teokset, mukaan luettuna hänen läpimurtoromaaninsa Talo Mr Biswasille.

Kirjan kertoja on tavannut myöhemmin kuuluisuudeksi nousseen Ganeshin lapsuudessaan ja perustelee, miksi haluaa kirjoittaa hänestä:

”Minun mielestäni Ganeshin historia on tavallaan myös oman aikakautemme historia; ja kukaties voin tuottaa joillekin iloa tällä vajavaisella kertomuksellani miehestä nimeltä Ganesh Ramsumair, hieroja, mystikko ja vuodesta 1953 Brittiläisen imperiumin ritarikunnan jäsen.”

Ganesh on ajelehtija. Nuorena hän lukee jatkuvasti ja sanoo kirjoittavansa kirjaa, vaikka ei oikeasti kirjoita. (Myöhemmin hän julkaisee muutaman varsin erikoislaatuisen teoksen.) Isänsä kuoltua hän on joutunut jättämään koulun kesken, mutta kotikylässä häntä pidetään oppineena. Naimisiin hän ajautuu kylän kauppiaan päätettyä, että hänen tyttärensä Leela on Ganeshin vaimoksi tarkoitettu nainen. Kun isän jäljiltä rahat alkavat loppua, Ganeshin täti saa hänet uskomaan, että hänellä on suvussa kulkeva Voima. Sitä käyttäen hän voi ryhtyä mystikoksi, joka parantaa ihmisten mielen ja sielun. Alkuvaikeuksien jälkeen Ganesh onnistuu karkottamaan yhtä asiakasta ahdistavan mustan pilven. Hänen maineensa kiirii ympäri Trinidadia. Alkaa vaurastuminen ja kulku kohti kansanedustajuutta ja titteliä MBE.

Täysinoppinut hieroja on satiiri, jonka kierrokset kasvavat koko ajan. Itsekin Trinidadin intialaisena Naipaul naureskelee maanmiestensä taikauskolle, pikkumaisille riidoille ja rahanhimolle. Ganesh on jatkuvasti joko riidoissa tai ylin ystävä appiukkonsa kanssa. Kun hän rikastuu, hän rakentaa mauttoman palatsin, jonka Leela sisustaa vielä mauttomammin. Satiiri kohdistuu myös yhteiskunnan rakenteisiin, mutta sen osuvuudesta on vieraan kulttuurin ja kaukaisen ajan vuoksi vaikea sanoa mitään. Kun kirjailija alussa vakuuttaa, että ”kaikki henkilöt, järjestöt ja tapahtumat tässä kirjassa ovat keksittyjä”, niin kirjan tyylilajin vuoksi lukija alkaa ajatella, että asia on täysin päinvastoin.

Naipaul käytti satiiria myös romaanissa Talo Mr Biswasille, mutta Täysinoppinut hieroja on vielä kaukana tuon myöhemmän merkkiteoksen hienovaraisesta tyylistä.

V. S. Naipaul: Täysinoppinut hieroja
Suomentanut Seppo Loponen
Otava 1978, 235 s.
Englanninkielinen alkuteos The Mystic Masseur 1957

***********

#luemaailmavuodessa: lokakuu – Väli-Amerikan tai Karibianmeren valtion kirjailijan kirjoittama kirja (Trinidad ja Tobago)

Helsingin Kirjamessut torstaista lauantaihin

Vietin tänä vuonna kirjamessuilla kolme päivää. Niin mukavaa kuin messuilla onkin, niin kaiken hälinän ja ihmispaljouden keskellä myös väsyy, joten sunnuntaiksi jäin kotiin. Kaikkein mukavinta oli taas bloggaajakollegoiden tapaaminen sekä satunnaiset keskustelut tuntemattomien ihmisten kanssa. Niitä aina syntyy samanhenkisten messuvieraiden kesken. Tietysti haahuilin messualueella ihan vain nauttimassa tunnelmasta, mutta yritin samalla  myös tutustua kirjatarjontaan. Itselleni ostin vain yhden kirjan, Osuuskumman kustantaman novellikokoelman Pinnan alla. Tuin pienkustantamoa edes tuon verran. Muut ostamani kirjat menevät lahjoiksi. Antikvariaateista etsin kahta kirjaa, mutta tällä kertaa en löytänyt kumpaakaan.

Ohjelmanumeroita seurasin liikaakin, koska joka päivä jossain vaiheessa alkoi tuntua, että keskittyminen vähän herpaantui. Kirjoitan tässä vain muutamasta keskustelusta. Kirjasome oli tänä vuonna hyvin esillä. Esitykset olivat isommalla lavalla kuin ennen, mikä olikin tarpeen, koska kuuntelijoita tuli aina paljon. Viereisessä kuvassa valmistautuvat (vasemmalta) Suomalaisen Kirjakaupan Laeticia Söderman-De La Torre ja Elisa Vlahopoulou sekä bloggaajat Gregorius (Jotakin syötäväksi kelvotonta) ja Tiina Österholm (Kirjaluotsi). Heidän aiheenaan oli Mitä tapahtuu, kun ylittää kielimuurin kirja kädessä? Keskustelijoiden kielivalikoima oli melkoinen: englanti, espanja, ranska, japani, myös hollanti ja italia mainittiin. Alkukielellä lukeminen avartaa maailmaa. Löytyy uusia kirjailijoita ja kulttuuriin pääsee paremmin sisälle kuin käännöksistä. Keskustelu Kirjasome personal trainerina klassikoihin ilahdutti minua kertomalla, että muuallakin kirjasomessa kuin blogeissa haastetaan lukijoita tutustumaan klassikoihin. Kirjabloggaajillahan on ollut jo kauan puolivuosittainen klassikkohaaste. Virginia Woolf, ennen ja nyt korosti Woolfin merkitystä nykyajassa. Keskustelussa selvisi myös, että yksi osallistuja, suomentaja Kaijamari Sivill, on kääntänyt Mrs Dallowayn uudestaan. Ilmestyy joulukuussa.

Pajtim Statovcia ja hänen kirjojaan saksantavaa Stefan Mosteria haastatteli Hannele Jyrkkä. Otsikkona oli Menestys kirjailijan ja kääntäjän näkökulmasta. Kumpikin tuntui pitävän tärkeimpänä lukijoilta saatavaa kiitosta, ei niinkään muuta menestystä. He puhuivat myös yhteistyöstään, ja Moster kertoi muutamia esimerkkejä Statovcin tekstin kääntämisestä. Samaan aihepiiriin liittyi Kulttuurivientiä kansien välissä – käännösten merkitys kirjailijan uralla, keskustelijoina Tuutikki Tolonen, Jyrki Vainonen ja Magdalena Hai. Kulttuurierot nousivat esille. Lapsille kirjoittava Tolonen kertoi, miten häntä alkuun hämmästytti se, että ulkomailla lastenkirjailijaan suhtaudutaan samalla tavalla kuin aikuisille kirjoittavaan. Keskustelusta jäi mieleen myös Tolosen toteamus "miten voi viedä, jos ei ole mitään vietävää" vastauksena Hain kysymykseen, miten hallitus on toteuttanut ohjelmassaan olevaa tavoitetta edistää kulttuurivientiä. Edistämistä enemmän hallitus on leikannut. Tiina Raevaara, Antti Järvi ja Henrikki Timgren haastattelijana Jonna Tapanainen puhuivat aiheesta Narratiiviset tietokirjat – faktaa ja lukunautintoa. Kun he määrittelivät narratiivista eli tarinallista tietokirjaa, Raevaaran "pieni ihminen suuren tuntemattoman äärellä" osui ainakin minun ajatuksiini. Keskustelusta sai paljon vinkkejä hyvistä narratiivisista tietokirjoista.

Kirjailijahaastatteluista minua kiinnosti eniten Karissa Kettu Kallio-lavalla. Kuva on vieressä. En onnistunut ottamaan kelvollista kuvaa, jossa olisivat näkyneet myös lukiolaiset, jotka haastattelivat. Puhuttiin Ketun romaanista H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään, jonka huomasin tänään Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaiden joukossa. Olisinkin ihmetellyt, jos kirja ei olisi ehdokkaana. Niin hyvä se on.

Tiedekirjojen esittelyistä kaksi nousi yli muiden. Mari Koistisen Vahingossa keksityt käy läpi joitakin tuttuja ja joitakin oudompia keksintöjä, joiden syntymisessä sattumalla on ollut suuri merkitys. Koistinen korosti, että sattuma ei yksin riitä, vaan tarvitaan tieteilijä, jolla on tarpeeksi taustatietoa ja joka ymmärtää, miten yllättävää havaintoa voi hyödyntää. Erkki Liikanen haastatteli professori Jukka Korpelaa tämän kirjasta Länsimaisuuden historia, joka kertoo, miten tuntemamme länsimaisuus (demokratia, ihmisoikeudet jne.) on kehittynyt. Sanavalmis haastattelija ja asiansa tunteva tieteentekijä saivat aikaan hienon keskustelun. Kirjakin kiinnostaa, vaikka Liikanen varoitti, että se ei ole helppoa luettavaa.