Fred Vargas: Un peu plus loin sur la droite

 

Fred Vargasin Un peu plus loin sur la droite on toinen kirja Kolme evankelistaa -sarjassa. Se on suomennettu nimellä Muistoksi käynnistäsi. Alkuperäistä nimeä vastaisi paremmin vaikka Hieman oikealle (ilman mitään poliittista merkitystä), mutta suomalaisella nimelläkin on perusteensa. Tässä kirjassa evankelistoista esiintyvät vain Marc ja Lucien ja Lucienkin vain loppupuolella. Marc, Lucien ja Mathias ovat oikeasti historioitsijoita, joiden on vaikea löytää alansa töitä ja jotka asuvat yhdessä vuokralla vanhassa ränsistyneessä talossa.

Marc on ajautunut auttamaan Louis Kehlweileria, joka on ollut töissä sisäasiainministeriössä, mutta saanut sieltä ilmeisesti potkut. Hän on aika erikoinen henkilö, kuljettaa taskussa mukanaan lemmikkisammakkoaan Bufoa. Kehlweiler löytää Pariisissa koiran jätöksistä ihmisen varpaan luun. Hän epäilee, että luuhun liittyy rikos. Melkoisen salapoliisityön jälkeen luu johtaa Kehlweilerin Bretagneen, pikkukylään nimeltä Port-Nicolas. Siellä asuu viikoittain Pariisissa käyvä insinööri Sevran ja hänen pitbullinsa. Murhasta on tietysti kysymys, mutta kuka on syyllinen ja mikä on motiivi? Kehlweiler tekee rohkeita päätelmiä, ja lopussa on suunniteltava uhkarohkea ansa, jotta murhaaja saadaan kiinni. Historioitsijat ovat hyödyllisiä apulaisia. Pääjuonen sivussa Kehlweiler selvittää yhden häntä vuosikausia vaivanneen sota-aikana tehdyn rikoksen.

Pienestä kylästä löytyy erikoisia tyyppejä alkaen kunnanjohtajasta, josta ei saa otetta. Kylän toiminnan keskus on kahvila, jossa kaikki käyvät ja jossa juorut leviävät. Kyläläiset tietävät toisistaan kaiken, mutta eri asia on, kerrotaanko tietoja ulkopuolisille. Vargasin tyylistä omanlaistaan huumoria on varsinkin kirjan alkupuolella ja dialogissa, mutta tässä päädytään niin vakaviin rikoksiin, että tunnelma synkkenee samaa tahtia kuin sade Bretagnessa lisääntyy.

Loppuhuipennuksen jälkeen kirja päättyy sanoihin, joita siinä käytetään usein:

”Je veux une bière.”

Suomenkielisestä kirjasta on kirjoitettu mm. blogeissa Oksan hyllyltä ja Tuijata.Kulttuuripohdintoja.

Fred Vargas: Un peu plus loin sur la droite
J’ai lu 1996, 254 s.

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

 

Brasilialaiselta Luiz Ruffatolta on suomennettu neljä teosta. Kolme niistä olen lukenut aiemmin (Päättyy myöhäinen kesä, Lissabonissa muistin sinut, Tekokukkia). Kaikki ne ovat hyviä, mutta erityisesti Päättyy myöhäinen kesä teki suuren vaikutuksen. Ruffaton ensimmäinen romaani Rutosti hevosia päätyi lukuun vasta nyt.

Rutosti hevosia on yhdenpäivänromaani (9.5.2000). Siinä ei ole päähenkilöitä, vaan sen pääosassa on kaupunki, São Paulo. Lyhyet muutaman rivin tai sivun mittaiset numeroidut välähdykset näyttävät elämän kirjon kaupungissa. Slummissa asuvaa perhettä ahdistelevat rotat ja syöpäläiset.

”Pahanhajuisiin kapaloihin kääritty heiveröinen vauva huomaa jotain epämiellyttävää, jalka nytkähtää vauva kiljaisee alkaa itkeä mökeltää kouristella hädissään. Yön hämärä väistyy aamu tunkeutuu vaivihkaa peltikaton rei’istä, mainospahvien raoista. Mutta hökkelissä nukutaan.”

Toisaalla aseita salakuljettava mies hakee poikansa Mersullaan koulusta ja vie tämän juhlimaan syntymäpäiväänsä Mäkkäriin.

”Kännykkä soi taas, isä kaivaa sen taskusta, irvistää, kääntyy ikkunaan päin, paksu kultaketju paljastaa soittajan nimen, Breitling-kello vaimentaa äänen, ”En voi nyt puhua. Soitan takaisin... (katselee poikaa joka lipoo huuliaan ja nauttii jo etukäteen koulukavereita kohta korventavasta kateudesta) noin... viiden minuutin päästä, okei?” ”

Ääripäiden välissä on kaikkea mahdollista: vandaalien tuhoama koulu, työhaastattelua odottava nuorukainen, ryöstömurha, onnellinen kuusitoistavuotias tyttö ruokatauolla koulusta, lista kirjahyllyn teoksista, yksipuolinen keskustelu puhelinvastaajan kanssa, kadulla elävä nainen, jonka tytär on kadonnut, asiakkaalle elämäntarinansa kertova taksikuski, kirjeenvaihtoilmoituksia... Kirjoitustyyli vaihtelee perinteisestä tajunnanvirtaan, dialogiin, kirjeisiin, tiedotteisiin, säeromaaniin... Wikipedian mukaan Ruffato ei pidä kirjaa romaanina, vaan ”eräänlaisena kirjallisena installaationa”.

Rutosti hevosia on ilmestyessään herättänyt suurta huomiota Brasiliassa ja saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Minä pidän edelleen romaania Päättyy myöhäinen kesä parhaana lukemanani Ruffaton kirjana.

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Into 2014, 159 s.
Portugalinkielinen alkuteos Eles eram muitos cavalos 2001

Laura Kokko: Volter Kilpi – Elämäkerta

 

”Koska aiempaa elämäkertaa ei ole, tavoitteenani on ollut laatia perusteellinen ja monipuolinen kokonaiskuva Volter Kilven elämästä ja työstä.”

Tutkija Laura Kokko on onnistunut tavoitteessaan hienosti. Hän luo elävän kuvan Volter Kilvestä, jonka useimmat tuntevat vain teoksen Alastalon salissa kirjoittajana. Olen lukenut Alastalon salissa -romaanin ja kirjoittanut siitä. Kilven elämäkerrasta kiinnostuin heti sen ilmestyttyä, mutta lukemisen aloittamisessa kesti muutama vuosi.

Elämäkerta käy läpi Kilven uran ja siviilielämän. Hänen elinaikanaan (1874–1939) Suomessa kuohui poliittisesti ja kulttuurisesti. Kilpi oli suorasanainen kannanottaja. Hän kirjoitti lehtiin ja otti yhteyttä vaikuttajiin myös henkilökohtaisesti. Minulle oli yllätys, että Kilven varhaistuotannossa on filosofinen esseeteos Ihmisestä ja elämästä ja yhteiskuntakriittinen Kansallista itsetutkistelua. Siinä hän kirjoittaa paljon kielikysymyksestä ja kansan jakautumisesta. Jotkut hänen ajatuksistaan sopivat sellaisinaan nykyaikaan.

”Jos kansa joko olosuhteiden pakosta tai vapaaehtoisesti sulkeutuu vierailta vaikutteilta, ehtyy siltä sivistyksellinen paloaines ja sen oma olemus surkastuu.”

Kilpi oli naimisissa kaksi kertaa. Ensimmäinen vaimo Hilja kuoli raskauden aikaisiin komplikaatioihin odottaessaan neljättä lastaan. Entisiä luokkasuhteita kuvaa se, että kapteenin poika, maisterismies Kilpi oli liian köyhä varakkaan kartanonomistajan vävyksi. Kilpi ei tavannut appeaan koskaan. Anopin kanssa välit paranivat ennen pitkää. Puolisoiden välisistä suhteista Kokko on saanut hyvän kuvan kirjeiden perusteella. Kilpi oli innokas kirjeiden kirjoittaja. Hankalana seurusteluaikana hän saattoi kirjoittaa Hiljalle useita kirjeitä päivässä. Kilven kirjeenvaihtoa on muutenkin säilynyt hyvin.

Kilvellä oli kaksi uraa – kirjailijan ja kirjastonhoitajan. Hän piti itseään ensisijaisesti kirjoittajana, mutta siitä huolimatta suuri osa hänen työvuosistaan kului kirjastoissa. Hän aloitti jo opiskelijana Helsingin yliopiston kirjastossa osa-aikaisesti. Kirjastouran huipennus oli Turun yliopiston kirjaston johtaminen sen perustamisesta lähtien.

Elämäkerrassa taustoitetaan ja analysoidaan Kilven kirjallinen tuotanto esikoisteoksesta Bathsebasta uran kruunuun eli Saaristosarjaan: Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä ja Kirkolle. Keskeneräiseksi jäänyt viimeinen teos Gulliverin matka Fantomimian mantereelle esitellään myös. Kuten useimmat kirjailijat, Kilpi luki valtavan paljon. Opiskeluaikana hän oli ilmeisesti kiinnostuneempi itse valitsemistaan kirjoista kuin kursseilla tarvituista. Vaikka kirjoittaminen oli hänelle tärkeää, se oli myös raskasta. Yhdistettynä kirjastotyöhön se oli lähes liian vaativaa. Romaanin Parsifal yhteydessä Kokko kuvaa Kilven taide- ja moraalikäsitystä:

”Koska Volterin ajattelussa filosofia kuului taiteen piiriin, taide ja esteettinen ohjasivat myös hänen eettistä ajatteluaan ja käsitystään hyvyydestä. Autenttisuuden ihanne, pyrkimys tulla siksi kuka olet, oli ankara ja vaativa tehtävä, jonka Volter otti niin elämässään kuin työssään vakavasti: ainoastaan itsestään ammentava ihminen voi olla filosofi tai suuri taiteilija.”

Olen nostanut laajasta elämäkerrasta esiin vain muutamia huomioita. Jos Volter Kilpi kiinnostaa, niin kirjan sivumäärää ei kannata pelästyä (sivuista yli sata on viitteitä). Se on sujuvasti kirjoitettu ja ainakin nopeampaa luettavaa kuin Alastalon salissa.

Muualla blogeissa: Kulttuuri kukoistaa.

Laura Kokko: Volter Kilpi – Elämäkerta
SKS Kirjat 2022, 704 s.

Khaled Hosseini: Leijapoika

 

Amir on varakkaan yrittäjän poika Kabulissa 1970-luvulla. Hassan on perheen palvelijan poika. Lähes samanikäiset lapset ovat kasvaneet yhdessä ja viettävät paljon aikaa yhdessä. Mutta:

”Viime kädessä minä olin pataani ja hän hasara, minä olin sunni ja hän shiia, eikä mikään pystyisi muuttamaan noita seikkoja. Koskaan.”

Kertoja Amir on haaveellinen poika, joka pitää tarinoista ja lukee paljon. Hän kokee olevansa isälleen vääränlainen. Isä haluaisi urheilullisen rohkean pojan. Yksi laji löytyy, jossa Amir on hyvä: leijanlennätys. Siinä hänen apunaan on Hassan. Kun Kabulissa järjestetään vuosittainen leijakilpailu, jossa osallistujat pudottavat toistensa leijoja, Amir voittaa. Hänen leijansa on viimeisenä taivaalla. Lopultakin on jotain, josta isä voi olla ylpeä. Samana päivänä tapahtuu kuitenkin jotain kohtalokasta, joka rikkoo poikien välit ja varjostaa Amirin elämää vuosikausia. Hän tietää toimineensa raukkamaisesti ja väärin.

”Ehkä Hassan oli hinta, jonka joutuisin maksamaan, lammas jonka joutuisin teurastamaan voittaakseni Baban suosion.”

Kabul-osuuden jälkeen siirrytään Yhdysvaltoihin, jonne Amir ja hänen isänsä joutuvat pakenemaan vallan vaihtuessa. Elämä on aluksi köyhää, mutta suhde isään paranee. Amir pääsee opiskelemaan ja hänestä tulee menestyvä kirjailija. Menneisyyttään hän ei voi unohtaa, ja lopulta hän joutuu palaamaan Afganistaniin sovittaakseen tekonsa Hassanille. Palaaminen on vaarallista, vaikka vallanpitäjät ovat taas vaihtuneet.

Leijapoika oli ilmestyessään maailmanlaajuinen menestysteos. Se näyttää Kabulin sellaisena kuin kirjailija lapsena näki sen ja kertoo afganistanilaisten kohtaloista sotimisen jaloissa. Kirja ilmestyi 2003, joten tiedämme, että senkin jälkeen on tapahtunut paljon.

Kahden pojan ystävyys on Leijapojan aihe. Amir on moniulotteinen päähenkilö epävarmuudessaan ja hyväksynnän kaipuussaan. Uskollinen ja nöyrä Hassan on idealistisempi hahmo. Juonen käänteet olivat aika ennalta arvattavia, kun huomasi, mihin suuntaan tarina on menossa. Sentimentaalisuudeltakaan ei täysin vältytty. Leijapoika on joka tapauksessa lukemisen arvoinen kirja, varsinkin Afganistanin kuvauksen vuoksi.

Khaled Hosseini: Leijapoika
Suomentanut Erkki Jukarainen
Otava 2004, 432 s.
Englanninkielinen alkuteos The Kite Runner 2003

***********

Helmet-haaste: kohta 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto.

#luemaailmavuodessa: elokuu – kirjailija on Aasian maasta, jonka nimi loppuu -stan.

Lankinen & Sifo: Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa

 

Otin kirjan Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa luettavaksi nimenomaan Maire Lankisen vuoksi. Kuninkaallisista en ole koskaan ollut kiinnostunut, mutta savolainen lähes kielitaidoton nuori nainen, joka lähti Englantiin ja päätyi töihin Buckinghamin palatsiin, kiinnosti sitäkin enemmän. Maire Lankinen on kirjoittanut kirjan yhdessä poikansa Nazzareno Sifon kanssa.

Maire lähti alun perin au pairiksi arkkitehtiperheeseen Windsoriin. (Käytän pelkkää etunimeä Maire kirjan välittömän tunnelman vuoksi, ja onhan kirjan nimessäkin pelkkä Maire.) Windsorissa hän koki nähneensä kaiken varsin pian. Hän halusi Lontooseen. Paikallisen työnvälityksen kautta hänelle tarjottiin työtä Buckinghamin palatsissa. Vajavainen kielitaitokaan ei ollut esteenä. Mairen ensimmäinen työpäivä sattui prinsessa Margaretin häiden aatoksi. Ollaan siis vuodessa 1960. Maire oli Englannissa vajaat neljä vuotta.

Maire kertoo työstään – lähinnä siivoamista, työtovereistaan – kaikki mukavia, ja vapaa-ajastaan – sitä oli aika paljon. Työntekijät asuivat palatsissa. Nykymaailmasta katsottuna tuntui, että työntekijöiden ystävät pääsivät kovin helposti käymään palatsissa. Se ei liene enää mahdollista. Tietysti Maire kertoo myös tapaamisistaan kuningattaren kanssa aina ennen joulua, kun työntekijät saivat kuningattarelta lahjan. Jouluaika oli muutenkin erikoisempaa, kun kuninkaalliset viettivät sitä Sandringhamin kartanossa ja vain osa työntekijöistä siirtyi sinne.

Kaikesta kerrotusta välittyy Mairen rohkeus, optimismi, kekseliäisyys ja oma-aloitteisuus. Kun hän tarvitsi (halusi) kavaljeerin työntekijöiden joulutanssiaisiin, hän meni Lontoon suomalaiseen merimieskirkkoon etsimään sellaista. Maire oli myös päättäväinen ja teki niin kuin halusi. Hän seurusteli Bobbyn kanssa. Bobby kävi jopa Suomessa. Mutta kun Bobby kosi, Maire sanoi ei. Hän ei halunnut englantilaiseksi kotirouvaksi.

 Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa keskittyy Mairen aikaan Englannissa, mutta siinä kerrotaan lyhyesti myös hänen taustastaan sekä ajasta Englannin jälkeen. Hän palasi Suomeen. Sen jälkeen kun hän löysi italialaisen miehen (tai oikeastaan mies löysi hänet Mairen siskon kampaamosta) hän asui Italiassa ja Suomessa.

Tästä kirjasta tuli hyvälle tuulelle. Siinä on elämäntarina, joka kannatti kertoa. Oikea hyvän mielen kirja!

Maire Lankinen & Nazzareno Sifo: Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa
Johnny Kniga 2024
Äänikirja 6 h 22 min, lukija Krista Putkonen-Örn

***********

Helmet-haaste: kohta 7. Hyvän mielen kirja.

Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi

 

Jens Liljestrandin romaani Vaikka kaikki päättyisi on ilmastonmuutoskirja. Sitä ei ole sijoitettu tulevaisuuteen, vaan nyt ja tähän. Ruotsin keskiosissa Taalainmaalla ja siitä pohjoiseen leviävät hallitsemattomat metsäpalot. Alussa epätoivoinen isä yrittää pelastaa perheensä tulipalon keskeltä. Alku onkin kirjan vahvin ja mukaansatempaavin osa. Aloitin lukemisen juuri kun uutisissa puhuttiin Kreikan tulipaloista ja Turkissa mitatusta lämpöennätyksestä 50,5 astetta. Vaikka kaikki päättyisi tuntui hyvin mahdolliselta.

”Mutta helle merkitsee kuolemaa, minä ajattelin istuessani mönkijällä ja katsellessani lieskojen tanssia puiden latvusten yllä. Se merkitsee kitumista, kuihtumista, kutistumista, kärventymistä ja muuttumista tuhkaksi.”

Kirjassa on neljä kertojaa, joiden osuudet ovat peräkkäin. Alun perheenisä Didrik on tunnettu ilmastolobbari ja julkkis, aikanaan aktivisti, joka yritti elää ekologisesti kestävästi, mutta jonka henkilökohtainen elämä on lipsunut eri suuntaan. Didrik on hullaantunut nuoreen Melissaan, jonka vuoksi aikoo jättää perheensä. Melissa on seuraava kertoja. Hän on influensseri, joka aloitti uransa ihastelemalla kirsikkapuita, jotka kukkivat Tukholmassa tammikuussa. Melissa on lähes parodinen hahmo itsekeskeisyydessään. Hänen tunnuslauseensa ilmastokriisin keskellä on #valitseilo. Kolmannen kertojan yhteys muihin on heikompi. Parikymppisen Andrén isä on kansainvälisesti tunnettu entinen tennistähti, jonka kattohuoneistossa Tukholman keskustassa Melissa asuu tilapäisesti. Andrén kautta kurkistetaan ökyrikkaiden luksuselämään ja toisaalta nuorten ilmastoaktivistien toimiin tulipalojen aikaan.

Kertojat nuorenevat kirjan loppua kohti. Viimeisenä on äänessä Didrikin neljätoistavuotias tytär Vilja. Hän on loppujen lopuksi se, joka katastrofin keskellä käyttäytyy järkevästi ja saattaa sekasorron keskellä toisensa kadottaneet perheenjäsenet yhteen. Tulipalot aiheuttavat kaaoksen. Ruotsin yhteiskunta ei ole valmistautunut paniikkiin, ryöstelyyn ja hätään. Tiet tukkeutuvat, junat eivät liiku. Sähköt katkeavat. Ihmisiä kerätään leireille, joita ei saa kutsua pakolaisleireiksi. Eihän Ruotsissa voi olla ilmastopakolaisia, eihän nyt toki.

Ihmiset, joita tulipalot eivät suoraan kosketa, jatkavat elämäänsä mahdollisimman entisenlaisena. Omia valintoja pidetään oikeutettuina. Andrén isän tuttavat ovat äskettäin ostaneet moottoriveneen, hienon daycruiserin, jolla ajaa litralla bensaa sataviisikymmentä metriä. Kun André hiukan kyseenalaistaa hankintaa, hänelle vastataan, että se ei kuulu muille. ”Tämä on meidän elämäämme.” No, bensa alkaa kyllä loppua kaikilta kriisin ollessa päällä. Median painotus ei sekään muutu. Ihmisiä kuolee sadoittain, mutta klikkiotsikoita hakevat toimittajat nostavat alkuun uutiskärkeen Didrikin, joka murtautui tulipalon keskellä taloon ja varasti sieltä mönkijän.

Kirjoista tulee usein sanotuksi, että ne ovat ajatuksia herättäviä. Tähän kirjaan ilmaisu sopii tavallista paremmin.

”Lapsena kuvittelin, että helvetti on paikka, missä syylliset saavat rangaistuksensa ja velat on viimein maksettava, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän, että helvetti on vain lohduttava myytti oikeudenmukaisuudesta, koska mitään rangaistusta ei tule eikä sovitusta ole, tuomiopäivä on ihmiskunnan yhteinen elämänvalhe, sillä aika kulkee kulkuaan vaikka kaikki päättyy.”

Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi
Suomentanut Jaana Nikula
WSOY 2022, 505 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Även om allt tar slut 2021

***********

Helmet-haaste: kohta 1. Kirjan nimessä on alistuskonjunktio.