Viljami Puustinen: Veljekset Gallén

 

Veljekset Gallén on kaksoiselämäkerta Unosta ja Axelista (myöhemmin Akseli Gallen-Kallela). Uno oli kirjailija Puustisen isoäidin isä. Kirjailijalla on ollut käytettävissä perheessä säilynyttä kirjeenvaihtoa.

Veljekset olivat taiteellisesti suuntautuneita.

”Maalaaminen oli Axelin kutsumus. Unon intohimo oli musiikki.”

Axel oli määrätietoinen. Hän halusi taidemaalariksi. Hän opiskeli ahkerasti Suomessa ja äidin sekä stipendien turvin Pariisissa. Axel pääsi tavoitteeseensa. Vaikka Uno rakasti musiikkia, hän jätti musiikkiopinnot kesken, jopa kaksi kertaa. Muutkin opiskelut jäivät. Hän perusti yrityksen, joka teki konkurssin. Kun hän sai hyvän työpaikan Pietarista, hän sai siitäkin ennen pitkää potkut. Vaikuttaa, että hän ei tiennyt itsekään, mitä halusi.

Axel meni naimisiin lapsesta asti tuntemansa Mary Slöörin kanssa. Avioliitto oli ilmeisesti onnellinen, vaikka masentumaan taipuvaisen taiteilijan kanssa elämä ei varmasti ollut aina helppoa. Unon avioliitto ruotsalaisen Ellen Thörnbergin kanssa ei ollut yhtä onnistunut. Pari oli riitaisa, rahahuolet vaivasivat, eikä Elleniin rakastunut pappi Adolf Neovius ainakaan helpottanut tilannetta.

Axelista tuli Akseli Gallen-Kallela, yksi Suomen taiteen kultakauden merkittävimmistä tekijöistä. Hänen ammatillisen elämänsä pääpiirteet olivat minulle ennestään tuttuja, mutta tarkat kuvaukset Pariisin maailmannäyttelystä ja Juséliuksen mausoleumin freskoista syvensivät tietoja. Kävin Juséliuksen mausoleumissa ensimmäisen kerran viime kesänä. Se on todella upea, vaikka freskot eivät enää olekaan alkuperäiset, koska ne tuhoutuivat varsin pian valmistumisensa jälkeen rakennusvirheen vuoksi. Sen olin unohtanut, että Axel maalasi realistisen teoksensa Poika ja varis jo 19-vuotiaana. Uutta oli, että hän asui elämänsä loppupuolella kolme vuotta Yhdysvalloissa.

Uno muutti New Yorkiin 1900-luvun alussa saatuaan konttorityötä Hornborg & Co:lta, joka edusti Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiötä. Vaimo ja tytär jäivät Suomeen, ja kun avioero oli selvä, Ellen meni naimisiin Neoviuksen kanssa. New Yorkissa Uno pääsi rakkaan viuluharrastuksensa pariin soittajana sekä kysyttynä jousisoitinten korjaajana ja huoltajana. Hän liittyi myös vapaamuurareihin ja nousi omassa loosissaan korkeaan asemaan. Vapaamuurarien toimintaa ja riittejä kuvataan kirjassa turhankin tarkasti.

Kahden veljeksen yhteinen elämäkerta on oivallinen idea, ja tuloksena on hyvä kirja. Lukiessa tulee mietityksi ihmisen elämänkohtaloa laajemminkin. Akseli Gallen-Kallela haudattiin Suomen valtion varoin Hietaniemeen. Veli Uno on haudattu New Yorkin Queensiin St. Michael’sin hautausmaalle.

”Unon haudasta on jäljellä numero hautausmaan luettelossa. Ei ristiä, ei kiveä. Vain paikka vihreällä nurmella.”

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja julkaisee postauksen tästä kirjasta samaan aikaan kanssani.

Viljami Puustinen: Veljekset Gallén
Like 2020, 320 s.

***********

Helmet-haaste: 19. Kirja, jonka luet yhdessä jonkun kanssa.

Dekkareita: Buchholz, Neuhaus ja Susi

Saksalaisen Simone Buchholzin dekkareita on kehuttu blogeissa (mm. Kirsin kirjanurkassa), joten päätin kokeilla Revolverisydäntä. Se on ensimmäinen kirja syyttäjä Chastity Rileysta kertovassa sarjassa. Tapahtumapaikka Hampuri lisäsi kiinnostusta. Olen käynyt siellä, ja on aina mukavampi lukea edes jollakin tavalla tutusta kaupungista kuin täysin tuntemattomasta paikasta.

Alku ei ollut lupaava, kun Chastity osoittautui elämässään eksyksissä olevaksi, traumatisoituneeksi, yksinäiseksi ja liikaa ryyppääväksi. Näitä hahmoja dekkarit ovat pullollaan. Mutta pikkuhiljaa kirja veti mukaansa. Syynä oli tunnelma ja tekstin tyyli, jossa on piirteitä kovaksikeitetystä rikoskirjallisuudesta. Miljöö on Hampurin pahamaineinen Sankt Pauli, Reeperbahnin ympäristö ja läheinen Elben rannan satama-alue.

”Kello on viittä vaille puoli yksitoista. On säkkipimeää ja tuulee kuin venäläisissä elokuvissa. Vastarannalla välkkyy ja huohottaa teollisuusromantiikka, vaivihkaa ja pidättyväisesti, yötilaan asetettuna. Nostan trenssitakkini kauluksen pystyyn, työnnän kädet taskuihin ja kävelen hitaasti vettä kohti yrittäen mukauttaa askeleeni huojuntaan ja liukkaisiin puulankkuihin.”

Seudulla liikkuu sarjamurhaaja, jonka kohteena ovat yhden klubin tanssitytöt. Syyllisen tietää heti, kun hän ensimmäisen kerran ilmestyy näkyviin. Revolverisydämessä pääasia ei ole poliisityön kuvaus, vaan – toistan – tunnelma. Chastityn erikoiskyky astuu esiin. Hän pystyy kaivautumaan rikollisen mieleen.

”On tiedettävä, miltä pahuus näyttää, jotta sen tunnistaa, kun se tulee vastaan.”

Chastity Riley -dekkareita voin hyvinkin lukea lisää.

Neuhausin Bodenstein-Kirchhoff -kirjat ovat Buchholziin verrattuna hyvin perinteisiä poliisidekkareita. Ennen Susihukkaa olen lukenut niistä neljä aiempaa (Eine unbeliebte Frau, Mordsfreunde, Tiefe Wunden ja Lumikin on kuoltava). Kolmea ensimmäistä ei ole suomennettu. Susihukka on sarjan kuudes osa, joten viides, Joka tuulen kylvää, jäi ainakin toistaiseksi lukematta.

Susihukka alkaa, kun Mainista löytyy nuoren tytön ruumis. Jokeen on päätynyt myös yksi aikaisempi samantapaisen murhan uhri. Tuo tapaus on jäänyt selvittämättä, mutta saattaa liittyä tähän uuteen. Läheisellä asuntovaunualueella asustaa ehdonalaiseen päässyt pedofiliasta tuomittu entinen huippujuristi. Hän on ilmeinen epäilty.

Murhan tutkimusten rinnalla kulkee kansallisesti kuuluisan tv-juontajan tarina. Hän on päässyt sensaatiomaisen jutun jäljille. Tämä juonihaara liittyy tietysti ennen pitkää ensimmäiseen.

Susihukan aiheena on pedofilia. Mitään vastenmielisiä kuvauksia ei ole, kuten ei Neuhausilla yleensäkään. Ennemminkin esillä on rikoksen vaikutus uhrin käytökseen ja myöhempään elämään.

Kirjassa annetaan harvinaisen selviä vinkkejä syyllisistä, joten loppuratkaisu ei ole yllätys.

Kirchhoffin ja Bodensteinin vanha kiusankappale, ex-kollega Behnke, ilmestyy häiritsemään heitä sisäisen tarkastajan ominaisuudessa. Behnken kautta aukeaa vielä muihin tutkimuksiin liittyvä juonikuvio, jolla on hieman yllättävämpi lopputulos.

Luin muutama vuosi sitten Pauliina Suden Takaikkunan, joka sai Vuoden johtolanka -palkinnon 2016. Takaikkuna oli niin jännittävä, että kliseisesti sanottuna sitä ei voinut päästää käsistään. Pulssi päättää trilogian, jonka Takaikkuna aloitti. Keskimmäistä osaa Seireeni en ole lukenut, mutta se ei haitannut Pulssin seuraamista.

Kirjoitin Takaikkunasta aikanaan, että tapahtumien yllä väreili uhka, joka teki kirjasta loistavan. Pulssista tuo uhka puuttuu kokonaan. Takaikkunasta tuttu Leia Laine kaapataan yksinäiselle mökille pohjoiseen. Mutta kun kaappaajana on Leiaan rakastunut Timo Ratanen – vanha tuttu hänkin – vaaran tuntua ei synny, vaikka Leia jääkin pakkasen ja lumen ympäröimään mökkiin yksin ilman yhteyksiä ulkomaailmaan.

Timo Ratanen on piileskellyt mökillä puolisen vuotta. Epäselväksi jää, ketä. Tietokonevelhona hän on varustanut mökin vahvalla puolustautumisjärjestelmällä. Sitä ohjaa tekoäly, joka puhuu Leian äänellä. Kirja kääntyy jännittävän sijasta humoristiseksi, kun Leia yrittää saada omalla äänellään puhuvan tekoälyn toimimaan haluamallaan tavalla.

Nimi Pulssi tulee todellisesta maapalloa uhkaavasta vaarasta.

”Kuten tiedätte, Auringosta ryöppyää ajoittain avaruuteen suurienergisiä hiukkasia ja sähkömagneettista säteilyä. Kun hiukkaspulssi osuu maapallon magneettikenttään, näemme sen napa-alueiden upeina valoilmiöinä.”

”Hänen [tähtitieteilijä Carringtonin] mukaansa nimettiin magneettimyräkkä, joka tapahtui vuonna 1859, silloin revontulia ihmeteltiin keskellä päivää Karibialla asti. Lennätinyhteydet ympäri maailmaa katkesivat, laitteet kärähtivät ja langat kipinöivät. Osa lennättimistä alkoi toimia itsekseen, morsettaa puuta heinää. Voitte kuvitella, mitä tuhoa moinen myrsky saisi aikaan tänä päivänä.”

Simone Buchholz: Revolverisydän
Suomentanut Anne Kilpi
Huippu 2019, 307 s.
Saksankielinen alkuteos Revolverherz 2008


Nele Neuhaus: Susihukka
Suomentanut Veera Kaski
WSOY 2018, 556 s.
Saksankielinen alkuteos Böser Wolf 2012


Pauliina Susi: Pulssi
Tammi 2020, 304 s.

Lipponen, Tuominen & Wallenius: Juice puhuu Vol. I ja Vol. II

 

Kaj Lipponen on toimittanut kirjat Juice puhuu. Kootut muistelmat Vol. I ja Vol. II haastattelunauhoista, jotka toimittajat Harri Tuominen ja Waldemar Wallenius tekivät 1990. Ohjelmasarjan 40 osaa lähetettiin Radio 957:ssä Juicen 40-vuotisjuhlan kunniaksi. Kirjoista on poistettu haastattelijoiden osuus, joten niissä todella vain Juice puhuu. Joissakin kohdissa on selkeyden vuoksi hakasuluissa viitattu toimittajien repliikkeihin.

Ohjelmassa oli ideana, että Juice ja toimittajat kuuntelivat yhdessä kaikki Juicen tekemät levyt, joita Juice sitten kommentoi. Vol. I päättyy 1980 julkaistuun LP-levyyn XV yö ja Vol. II bonusraitana vuoden 1991 levyyn Taivaan kappaleita, jolla on mukana Norjalainen villapaita.

Juicen puheista kuuluu hänen verbaalinen lahjakkuutensa ja laaja lukeneisuutensa. Hän kutsuu itseään monta kertaa huonoksi laulajaksi. Hän korostaa olevansa tekstintekijä, eikä laulaja.

”Emmää varmaan kirjottanu oikeestaan mitään sen ohi, mitä koulussa piti kirjottaa, ennen kuin sitten joskus kuuskyt… eli mä olin toisella kymmenellä kuitenkin, ku mä rupesin kyhäämään kaikennäköstä. Kirjotin aineista pakinoita jossain vaiheessa ennen puoltaväliä 60-lukua. Sillon huomasin, et näitähän voi tehdä näinkin, ja sit siit lähtien mä rupesin kirjottaa runoja. Sitten iskelmäsaralle: kirjottelin vanhoista tai tutuista iskelmistä omia versioita, ja tätä kautta se lähti.”

Juice analysoi tekstejä joskus tarkasti, esimerkiksi Mikko Alatalon kanssa tekemäänsä kappaletta Semifinale älppäriltä Juice ja Mikko. Säkeen ”Laulut vaihtuvat laulajiin.” kommentti: Kun laulaja alkaa olla tärkeempi ku se mitä se sanoo, ollaan hakoteillä. Kun Juice kertoo tekstien taustoista, puhutaan vakavista asioista kuten julkisuuden ja kuuluisuuden kokemisesta, ja sivutaan kaikenlaista, kuten Juicen suhdetta virkavaltaan ja poliitikkoihin.

Vol. II:ssa käydään läpi myös Juicen muille artisteille sekä elokuviin tekemiä lauluja, ja käännöstekstejä. Juice käänsi suomeksi Frank Zappaa tai vaikka Dolly Partonia Katri-Helenalle. Hän käänsi myös Dylania, mutta ei antanut julkaista suomennoksiaan.

Kun tavallinen matkustaja joutuu odottamaan pitkään junanvaihtoa, syntyy vain harmistumista. Kun taiteilija odottaa Pieksämäen asemalla, syntyy blues.

”Se oli syksyä tai kevättä. Aika lähellä kesää kuitenki. Näin [kuvittelin itselleni ohjelmaa, kun aika ei oikein kulunut]. Hyvä ohjelma tuli.”

Hyviä kirjoja tuli myös Juicen puheista. Ehdotonta luettavaa kaikille hänen musiikistaan – hänen teksteistään – pitäville.

Lipponen, Tuominen & Wallenius: Juice puhuu Vol. I
Into 2020, 2. painos, 248 s.
Lipponen, Tuominen & Wallenius: Juice puhuu Vol. II
Into 2020, 324 s.

Curie & Co – Coola kvinnor som fått Nobelpriset

 

Annika Meijerin Curie & Co – Coola kvinnor som fått Nobelpriset on toteutukseltaan samanlainen kuin muutaman vuoden takainen menestysteos Iltasatuja kapinallisille tytöille. Kirjaan valituista 16 nobelistista on piirroskuva ja kolme sivua tekstiä kustakin. Ideana on osoittaa tytöille, että mahdollisuudet ovat auki mihin vain, kun luottaa itseensä. Lääketieteestä palkitun Barbara McClintockin sanoin:

”Om du vet att du är inne på rätt spår, om du har denna inre vetskap, kan ingen tysta dig – oavsett vad de säger.”

Aivan pikkulapsille tätä kirjaa ei ole tarkoitettu. Kustantajan sivulla suositus on yhdeksästä vuodesta ylöspäin.

Nobelistit esitellään palkinnon myöntämisvuoden mukaisessa järjestyksessä, jolloin Marie Curie on itseoikeutetusti ensimmäisenä. Jokaisesta Nobel-palkintojen kuudesta kategoriasta on mukana ensimmäinen palkittu nainen. Muilta on nostettu heidän elämäntarinastaan esille jotakin erityistä, kirjallisuudessa esimerkiksi juutalaisen Nelly Sachsin viime hetken pako Berliinistä Ruotsiin ja Svetlana Aleksijevitšin kotimaassaan kokema vaino.

Tieteen nobelistien elämäkerroissa näkyy, miten vaikeaa tyttöjen on ennen ollut päästä opiskelemaan, erityisesti aloja, joita ei pidetty tytöille sopivina. Ja jos oli onnistunut voittamaan alkuvaikeudet, niin suuretkaan meriitit eivät auttaneet etenemään uralla. Aviomies saattoi saada yliopistosta tutkijan paikan, mutta vähintään yhtä pätevä vaimo joutui tyytymään avustajan asemaan. Näin kävi esimerkiksi lääketieteen nobelistille Gerty Corille. Hänestä tuli professori vasta Nobel-palkinnon myöntämisen jälkeen.

Kirjan lopussa on luettelo kaikista vuoteen 2019 mennessä Nobelilla palkituista naisista. Heitä on 54. Kaikkiaan nobelisteja on 919. 17 naista on palkittu rauhan Nobelilla, 15 kirjallisuuden (Louise Glück tältä vuodelta ei ole luvussa vielä mukana), ja tieteen palkinnoista yleisin on ollut lääketiede, josta on palkittu 12 naista.

Hienon piirroskuvituksen on tehnyt Helena Frank.

Annika Meijer: Curie & Co – Coola kvinnor som fått Nobelpriset
Kuvitus Helena Frank
Triumf förlag 2020, 78 s.

José Eduardo Agualusa: Menneisyyksien myyjä

Félix Ventura, albiino ja löytölapsi, myy ihmisille menneisyyksiä. Angolassa niille on kysyntää.

”Hänen palveluksistaan oli kiinnostunut kokonainen yhteiskuntaluokka, nouseva porvaristo. He olivat yrittäjiä, ministereitä, tilanomistajia, timanttikauppiaita ja kenraaleja – ylipäätään ihmisiä, joiden tulevaisuus oli turvattu. Näiltä ihmisiltä puuttuu kuitenkin loistava menneisyys, heiltä puuttuvat kuuluisat esi-isät ja näistä kertovat dokumentit. Lyhyesti sanottuna heiltä puuttuu nimi, josta loistaa jalosukuisuus ja sivistys. Félix myy heille kokonaan uuden menneisyyden.”

Félixin toimia seuraa ja niistä kertoo hänen asunnossaan majaileva afrikkalainen tiikerigekko, jolla on menneisyys. Se on ollut edellisessä elämässään ihminen.

Menneisyyksien myyminen johtaa ajattelemaan muistoja ja niiden vaikutusta. Ovatko muistot aitoja? Ovatko muistot omiamme vai muiden meille kertomia? Onko menneisyytemme totta? Tekeekö uusi menneisyys ihmisestä toisenlaisen?

Kun Félix saa uuden asiakkaan, jolle pitää menneisyyden lisäksi luoda uusi nykyisyys nimestä alkaen, joudutaan tapahtumasarjaan, jonka lopussa kysymys kääntyy toisinpäin. Mitä tapahtuu, kun ihminen saa tietää todellisen menneisyytensä?

Menneisyyksien myyjä on pohdiskeleva, paikoin unenomainen teos, jonka katse laajenee myös Angolan lähimenneisyyteen.

José Eduardo Agualusa: Menneisyyksien myyjä
Suomentanut Pirkka Valkama
Kampus Kustannus 2015, 162 s.
Portugalinkielinen alkuteos O vendedor de passados 2004

***********

Maailmanvalloitus: Angola.

Kuukauden nobelisti Camilo José Cela: Café de artistas y otros cuentos

 

Espanjalaisen Camilo José Celan tunnetuimmat teokset ovat La familia de Pascual Duarte (Pascual Duarten perhe) ja La colmena (Mehiläispesä). Ne on molemmat suomennettu. Olen lukenut romaanin La familia de Pascual Duarte parikin kertaa ennen blogiaikaani.

Café de artistas y otros cuentos (taiteilijoiden kahvila ja muita kertomuksia) on kokoelma lyhytproosaa. Café de artistas on kokoelman ainoa varsinainen novelli. Se kertoo nimensä mukaisesti madridilaisesta kahvilasta, jonka asiakkaina on kirjailijoita ja kuvataiteilijoita. Kahvilan elämää katsotaan maalta Madridia valloittamaan tulleen nuorukaisen silmin. Hän ei ole vielä päättänyt, tapahtuuko valloitus kirjoittamalla vai piirtämällä. Novellin tyyli on satiirinen. Osansa saavat seuraavan kirjallisuuspalkinnon voittoa odottavat kokeneet kirjailijat, kustantajan vaatimuksiin kiltisti suostuvat aloittelijat, itseään kirjailijoiksi kuvittelevat muistiinpanojen tekijät. Novellissa on myös surullinen juonne, kun vanha vakioasiakas menettää elämänhalunsa halveksuvien puheiden vuoksi.

Novelleja olisin lukenut mielelläni enemmänkin, mutta kokoelman muut kertomukset osoittautuivat hyvin lyhyiksi, kahden kolmen sivun mittaisiksi. Niiden aiheet olivat usein ajankohtaisia ja selvästi jostakin uutisesta alkunsa saaneita. Kirjoitukset vaikuttivat lehtikolumneilta. Kun tutkin asiaa netistä, selvisikin, että kolumneista on kysymys. Kirjan ensimmäinen versio on julkaistu 1953, joten ajankohtaiset aiheet eivät enää olleet sellaisia. Lukemaani kokoelmaa on täydennetty myöhemmillä kirjoituksilla, minkä näki aiheista kuten Vietnamin sota ja Jacqueline Kennedyn ja Onassiksen avioliitto. Taitava kirjailija tietysti pystyi laajentamaan lähtökohtana olleista uutisista yleisempään pohdiskeluun.

Lyhyet kirjoitukset oli koottu neljän otsikon alle. La penúltima novela (toiseksi viimeinen romaani) ja El abejorro y la lanza (kimalainen ja keihäs) sisälsivät enimmäkseen juuri ajankohtaisaiheisia juttuja, joilla ei tuntunut muuten olevan mitään yhteistä, esimerkiksi temaattisesti. Osiossa El reino del espíritu (hengen valtakunta) aiheena oli kirjailijan työ pienten tunnelmakuvien kautta, ja otsikon El otro mundo (toinen maailma) kirjoitukset lähtivät liikkeelle vanhoista legendoista.

Café de artistas y otros cuentos ei ollut aivan sitä, mitä odotin. Olisi kannattanut ottaa luettavaksi joku Celan romaani. Pascual Duarten perheestä on kirjoitus blogissa Hyönteisdokumentti, Mehiläispesästä blogissa Hurja Hassu Lukija ja kolmannesta Celalta suomennetusta romaanista Masurkka kahdelle kuolemalle Jokken kirjanurkassa.

Camilo José Cela: Café de artistas y otros cuentos
Salvat Editores 1969, 190 s.

Sergio Ramírez: Un baile de máscaras

 

Nicaragualaisen Sergio Ramírezin Un baile de máscaras (naamiohuvit) on yhdenpäivänromaani. Päivä on 5.8.1942 ja tapahtumapaikka pikkukaupunki Masatepe eli kirjailija Ramírezin syntymäpäivä ja -paikka. Kirjassa Masatepe vaikuttaa enemmän kylältä kuin kaupungilta.

Kertoja kohdistaa kirjoituksensa syntyvälle lapselle sinä-muodossa. Ensimmäinen esiintyvä henkilö on tuleva isoisä Teófilo. Sen jälkeen tekstiin vyöryy muita sukulaisia määritteineen: täti Leopoldina, vanki, täti Victoria, kadonnut, täti Adelfa, vastanainut, eno Esaú, tilallinen, kokonainen Ramírezin orkesteri johtajanaan toinen isoisä Lisandro ja soittajina setiä. Isoäitejä Luisa ja Petrona ei pidä unohtaa, ja tätejä ja setiä on monta lisää.

Henkilögalleriaan kuuluu runsaasti kyläläisiä kuten – vain muutaman nimetäkseni - Camilo, lentävä kellonsoittaja, Telémaco Regidor pettäjä sekä noitasisarukset Altagracia, Deogracia ja Engracia. Kaikkien lisänimiin johtaneet syyt kerrotaan aikanaan.

Henkilöiden ja tapahtumien runsaus toi mieleen García Márquezin. Tapahtumia nimittäin riittää. Joitakin niistä: Noitaäidin arkku hajoaa kesken hautajaisten, lääkärin kuollut vaimo herää henkiin, yksi juoppo ampuu itsensä, toinen hakkaa sellissä päätään seinään sinisten paholaisten riivaamana niin että kuolee, enkelinkaunis nainen nukahtaa sänkyyn tupakoidessaan ja juoksee kadulla soihtuna palaen.

Päivän huipennuksen piti olla naamiaiset, siitä kirjan nimi. Valtava ukkosmyrsky kaatosateineen keskeyttää vasta alkamaan päässeet juhlat.

Un baile de máscaras oli hauskaa luettavaa edellä mainituista synkeistä kohtaloista huolimatta. Sen tyylilajia voisi kuvailla tragikomediaksi. Kaiken metelin ja hälinän jälkeen lapsikin lopulta syntyy ja saa nimekseen Sergio.

Sergio Ramírez sai espanjalaisen kielialueen arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon eli Miguel de Cervantes -palkinnon vuonna 2017. Palkintoa ei anneta yhdestä teoksesta, vaan elämäntyöstä. Ramírezilta on suomennettu kaksi kirjaa, mutta ei romaania Un baile de máscras.

Sergio Ramírez: Un baile de máscaras
Debolsillo 2018, 221 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1995

***********

Maailmanvalloitus: Nicaragua.