László Krasznahorkai: Saatanatango

Unkarilaisen László Krasznahorkain Saatanatango ilmestyi jo vuonna 1985, mutta suomennettiin vasta viime vuonna. Se kertoo muutamasta päivästä hylätyllä osuustilalla, josta ovat lähteneet pois kaikki, jotka ovat kyenneet. Muutama ihminen sinnittelee vielä.

Erikoisen ihmisjoukon erikoisin on tohtori, joka istuu ikkunan ääressä nojatuolissaan, eikä poistu siitä edes nukkumaan. Hän juo pálinkaa, tarkkailee tilan muita asukkaita ja pitää heidän tekemisistään kirjaa.

”Tarkkailulle suotuisten olosuhteiden luominen ei ollut käynyt siis aivan kädenkäänteessä, ei; järjestelmä oli hioutunut vuosien saatossa, päivä kerrallaan, itseruoskinnan, rangaistusten ja yhä uusien harhaiskujen aiheuttamien kauhunväristysten kautta, [- -]”

Tila ja sen asumukset ovat rappiolla. Jäljelle jääneillä asukkailla on alussa suunnitelma pelastautumiseksi, mutta kun he kuulevat, että entinen kuolleeksi luultu työtoveri Irimiás on elossa ja tulossa paikalle, he alkavat odottaa häntä kuin vapahtajaa. Irimiásin poissaolon syytä ei sanota suoraan, mutta siitä annetaan vihjeitä, joita lukija voi tulkita. Irimiásia odotetaan kuin pelastajaa tai kuin Godota, mutta toisin kuin Beckettin näytelmässä tässä Irimiás itse pääsee ääneen. Ei ole mikään ihme, että kirjan mottona on Franz Kafkan lause ”Siinä tapauksessa haluan sittenkin mieluummin odottaa”.

Tilan ja ihmisten surkeutta korostaa kokoaikainen sade ja sen aikaansaama muta ja lieju, jossa ihmiset rämpivät. Odotuksesta huolimatta tunnelma on ankea ja kurja. Ainoana ilona on pálinkan juominen kapakassa. Kirjan ilmestymisen ajankohdan vuoksi tilaa tulee pakostakin ajatelleeksi silloisen Unkarin kuvana. Toivottomuus ulottuu nuoriin, joita kylässä on neljä alkoholisoituneen yksinhuoltajan lasta. Vanhimmat tyttäret myyvät itseään, tai myisivät, jos olisi ostajia. Teini-ikäisestä pojasta on hyvää vauhtia tulossa rikollinen. Nuorimmainen kehitysvammainen tytär ei edes haluaisi elää. Hänen kohtaloonsa kietoutuu yliluonnollisia vivahteita.

Saatanatango on synkkä tanssi. Sen askelten seuraaminen ei ollut aina helppoa, mutta tahdissa kannatti pysyä loppuun saakka, jossa pyörähdettiin vastapäivään.

”Eräänä lokakuun lopun aamuna, vain hetkeä ennen kuin armottoman pitkien syyssateiden ensimmäiset pisarat kastelivat suolaisen ja halkeilevan maan tilan länsilaidalla ( ja haiseva mutameri muutti polut kulkukelvottomiksi aina ensimmäisiin pakkasiin saakka estäen näin pääsyn myös kaupunkiin), Futaki heräsi kirkonkellojen soittoon.”

Saatanatango on jaettu lukuihin, joiden numerointiin on hyvä kiinnittää huomiota. Lukujen sisällä ei ole kappalejakoa ja virkkeet ovat usein pitkiä ja polveilevia. Kirjan suomentamisen on täytynyt olla todella haastavaa. Katsoin juuri Areenasta Helsinki Lit -käännöskirjallisuusfestivaalia, jossa suomentaja Minnamari Pitkänen ja kirjailija Riikka Pelo keskustelivat Saatanatangon kääntämisestä. He puhuivat tietysti kirjasta muutenkin ja myös kirjailija Krasznahorkaista. Keskustelu lienee katsottavissa Areenasta myöhemminkin.

László Krasznahorkai: Saatanatango
Suomentanut Minnamari Pitkänen
Teos 2019, 305 s.
Unkarinkielinen alkuteos Sátántangó 1985