Karin Slaughter: Triptyykki

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista dekkariviikkoa. Kirjablogien osuutta vetää blogi Luetut.net. Osallistun dekkariviikolle julkaisemalla yhden postauksen viikon jokaisena päivänä.

Olen lukenut paljon kehuja Karin Slaughterin Will Trent -dekkareista, joten otin luettavakseni sarjan ensimmäisen osan Triptyykki. Se osoittautui muuten kelvolliseksi rikosromaaniksi, mutta oli minulle liian raaka ja verinen.

Tapahtumapaikka on Atlanta, jota en olekaan ennen tavannut dekkareissa. Aloituksena on prostituoidun narkomaanin tappo. Naista on käsitelty todella julmasti. Vuosia aiemmin oli tehty eräiltä piirteiltään samantapainen murha. Sen tekijä oli päässyt vankilasta vähän ennen uutta tapausta, joten siinä on sopiva epäilty.

Näkökulma vaihtuu prostituoidun murhaa tutkivasta poliisista vanhasta murhasta tuomittuun mieheen ja vasta kirjan puolivälissä Will Trentiin. Trent on dyslektikko ja lukemisvaikeuden lisäksi hänellä tuntuu olevan vaikeuksia ihmissuhteissaan, joita on kovin vähän. Trent on kaikin puolin kunnollinen toisin kuin monien nykydekkareiden poliisit.

Ongelmaksi Triptyykissä tuli sen raakuus. En halua lukea irti purruista kielistä, enkä yksityiskohtaisesti kuvatuista puukotuksista ja vastaavista. Triptyykki saattaa jäädä viimeiseksi Will Trent -dekkarikseni.

Karin Slaughter: Triptyykki

Suomentanut Annukka Kolehmainen

Tammi, Bon-pokkari, 525 s. (ensimmäinen suomenkielinen painos 2009)

Englanninkielinen alkuteos Triptych 2006

Kuukauden nobelisti Kenzaburō Ōe: Hikarin perhe

Vuoden 1994 nobelistilta Kenzaburō Ōelta on suomennettu vain kaksi kirjaa. Romaanin M/T ja kertomus Metsän ihmeestä luin pian sen ilmestymisen jälkeen. Hikarin perhe ei ole romaani, vaan esseekokoelma.

Hikari on Ōen esikoispoika. Hänellä on synnynnäinen aivovamma, mutta hän on musiikillisesti lahjakas ja hänestä on tullut säveltäjä. Hikari piti jo pikkulapsena klassisesta eurooppalaisesta musiikista. Yksi kirjan luvuista on otsikoitu ”Beebee” ja ”Unpa”. Beebee tarkoitti Beethovenia ja Unpa Chopinia. Kirjan kohokohta on vanhempien ja Hikarin yhteinen matka Salzburgiin, Wieniin ja Pariisiin, kun Hikarin omia sävellyksiä on jo julkaistu.

Hikarin perheessä Ōe kertoo vammaisen lapsen syntymän aiheuttamasta paniikista, myöhemmistä pienistä riidoista, suuttumisista ja harmeista, mutta ennen kaikkea perheensä vahvuudesta ja myönteisestä mielialasta sen jälkeen kun väistämätön on hyväksytty.

”On mielenkiintoista miten se, että yksi meistä on vammainen, on opettanut meidät muut toimimaan sangen luovasti. Esimerkiksi Hikarin sisar on vuosien mittaan kehitellyt lukemattomia keinoja hauskuuttaa veljeään kun tämä on pahalla tuulella. Pitkästä kotiharjoittelustaan huolimatta hän ilmoittautui opiskeluaikanaan vapaaehtoistyöhön vammaisten parissa ja tämän ulkopuolisen kokemuksen ansiosta hän kykenee huolehtimaan Hikarista entistä viisaammin ja osaa myös tarpeen tullen ottaa etäisyyttä veljeensä sanoakseen tälle vaikeitakin asioita. Lyhyesti sanottuna hän oppi mielestäni näkemään Hikarin paitsi perheemme vammaisena jäsenenä myös yhteiskunnan vammaisena jäsenenä.”

Vammaisuuden yleisestä ja yksityisestä hyväksymisestä Ōe puhui myös eräässä konferenssissa. Muutenkin hän on esiintynyt julkisuudessa, esimerkiksi televisiossa, kertoen mielipiteitään vammaisen lapsen isänä. Hikarin perheen esseet on julkaistu lääketieteellisistä aiheista kirjoittavassa lehdessä nimeltä Sarawabi ennen niiden kokoamista kirjaksi.

Ōen puoliso Yukari Ōe on kuvittanut kirjan viehättävillä piirustuksillaan perheestä ja monenlaisista kukista.

Romaanista M/T ja kertomus Metsän ihmeestä on kirjoitus ainakin blogeissa Sanojen keskellä, Kaisa Reetta T.  ja Keltainen kirjasto.

Kenzaburō Ōe: Hikarin perhe

Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Jaana Kapari

Tammi 1997, 126 s.

Japaninkielinen alkuteos vuodelta 1995

*********** 

Helmet-haaste: 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva.

Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja

Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja on ilmestynyt vanhassa Neuvostokirjallisuutta-sarjassa. Luin aikaisemmin tänä vuonna samassa sarjassa julkaistuja latvialaisia novelleja. Novellien lisäksi kirjassa on lyhyt esipuhe ja kirjailijoiden tiiviit elämäkerrat.

Vanhimmissa novelleissa on ankeita ihmiskohtaloita. Äärimmäinen esimerkki on lohduton tarina työttömästä, joka nälissään ja kylmissään päätyy hirttäytymään (novelli Työtön). Monet novelleista liikkuvat maaseudulla tai sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan. Maaseutunovelleista suosikkini oli Mikä Laukysilta jäi sanomatta. Siinä vanha Laukys on elänyt kiukkuisen vaimonsa sätittävänä. Kun vaimo yllättäen kuolee, Laukys on epätoivoinen ja katuu sanomatta jääneitä helliä sanoja. Sota-ajan novelleista koskettava oli Kenkä, jossa orpo poika myy paritonta kenkää. Hän saakin kengän kaupaksi jalkansa menettäneelle nuorelle sotilaalle. Pojan ylpeys, epätoivo ja tuska purkautuvat lopussa itkuksi. ”Minä en ollut vielä itkenyt itseäni kuiviin.”

Uudemmissa novelleissa elämä ei ole enää yhtä ankeaa. Niissä on elämänmuutoksen kaipuuta (Vielä yksi päivä), haikeutta tyttären lähtiessä opiskelemaan (Keto jolla vesi virvoittaa), jalkapallohaaveita (Kun sielu haihtuu), ja jopa huumoria kahden sivun mittaisessa novellissa Ensi rakkaus. Nainen ihmettelee kahdenkymmenen vuoden takaisen entisen rakkaansa pysyvää vaikutusta:

”Sitä vain toivon, että joku kokenut psykologi selittäisi minulle, miksi ilon aallot käyvät ylitseni joka kerta, kun näen hänen liian pitkän palttoonsa ja vaivoin päälaen peittävän lippalakkinsa. Miksi ruoho näyttää vihreämmältä ja kukat tuoksuvat voimakkaammin heti, kun näen napin riippuvan hänen takistaan yhden säikeen varassa?”

Kokoelman päättää mainio elämänfilosofinen novelli Keräilijä, jossa mies kerää auringonlaskuja purkkeihin.

Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja on pieni katsaus liettualaiseen kirjallisuuteen. Tuorein novelli on vuodelta 1980. Uutta liettualaista kirjallisuutta lienee huonosti saatavilla suomeksi.

Sain vinkin tästä kirjasta Ketjukolaajalta, jonka postauksen voi lukea tästä.

Kokoelman kirjailijat ja novellit:

Julia Žemaitė: Miniä

Jonas Biliūnas: Työtön

Antanas Vienuolis: Tähtiteteilijä Šmukštaras

Juozas Grušas: Kuin aurinko

Petras Cvirka: Raja

Antanas Venclova: Lumituiskuun

Juozas Baltušis: Mitä Laukysilta jäi sanomatta

Jonas Avyžius: Vanhuudessa

Mykolas Sluckis: Oodi sialle

Jonas Mikelinskas: X ja Y

Juozas Pòžèra: Kenkä

Vladas Dautartas: Veronika siivoaa potilashuoneita

Algirdas Pocius: Heinäkuorma

Vytautė Želinskaite: Ensi rakkaus

Romualdas Lankauskas: Vielä yksi päivä

Eugenijus Ignatavičius: Omenapuu tuomiokirkkoaukiolla

Juozas Aputis: Keto jolla vesi virvoittaa

Romualdas Granauskas: Puiset silmät

Vytautas Martinkus: Russellin paradoksi

Ramunas Klimas: Kun sielu haihtuu

Saulius Tomas Kondrotas: Keräilijä

Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja

Novellien venäjänkielisistä käännöksistä suomentanut Ulla-Liisa Heino

Weilin+Göös, 1983, 292 s.

***********

Maailmanvalloitus-haaste: Liettua.

James Hilton: Sininen kuu

Sininen kuu on kirja, josta on lähtöisin Shangri-La utopian nimenä. Sinisen kuun Shangri-La on jossakin päin Tiibetiä vuorenrinteellä sijaitseva lamaluostari. Luostarin hallinnassa on alapuolella oleva laakso, jonka lauhkea ilmasto on jotakin aivan muuta kuin Tiibetissä odottaisi. Laaksossa kasvavat jopa mangot.

Shangri-La laaksoineen on kohtuuden yhteiskunta. Kaikilla on mitä tarvitsevat, kohtuudella. Sotaväkeä tai poliiseja ei tarvita, rikoksia ei tehdä, ei ainakaan vakavia. Ympäröivillä vuorilla on kultasuonia, ja kullalla voidaan hankkia se, mitä ei itse tuoteta, kuten kirjat.

Luostarin lamoilla on aikaa, loputtomasti aikaa. Shangri-Lassa on kehitetty menetelmä, jolla ihmisten elinikää voidaan pidentää jopa vuosisatojen mittaiseksi. Lamat omistautuvat harrastuksilleen, kuten kielten opiskeluun, matemaattisiin probleemoihin, Brontën sisarusten tuotantoon tai mihin nyt kukin haluaa.

Yksi ehto Shangri-Lassa asumisessa on: sieltä ei saa lähteä pois. Ulkopuolisen maailman ei haluta tietävän paikan olemassaolosta. Ainoata Shangri-Lahan johtavaa solaa ei kuitenkaan vartioida. Ympärillä oleva vuoristo on niin vaikeakulkuista, että mahdollinen pakenija ei selviäisi.

Sinisessä kuussa Shangri-Lahan pääsee – tai joutuu –  tutustumaan kolme englantilaista ja yksi yhdysvaltalainen, jotka kaapataan sinne, koska luostariin halutaan täydennystä. Vaikka asukkaat ovat pitkäikäisiä, kuolemattomia he eivät ole.

Sininen kuu on ollut aikanaan 1930-luvulla suuri myyntimenestys. Mitään suurta kirjallisuutta se ei ole, mutta ajatus paratiisimaisesta ihanneyhteisöstä on jäänyt elämään Shangri-Lana. Lukiessa minua häiritsi brittiläinen siirtomaavalta-asenne. Tiibetiläisiä ja kiinalaisia vähäteltiin. Luostarin olivat nostaneet kukoistukseen länsimaalaiset, ja heitä haluttiin sinne lisää.

James Hilton: Sininen kuu

Suomentanut Eino Palola

Otava 1954, 2. painos, 263 s. (ensimmäinen painos 1936)

Englanninkielinen alkuteos Lost Horizon 1933

***********

Kirjan alussa on pitkähkö kuvaus lennosta, jolla kaapatut kuljetetaan Shangri-Lahan, joten sijoitan Sinisen kuun Helmet-haasteen kohtaan 39. Kirjassa lennetään.

A S Byatt: Riivaus

Riivaus. Romanttinen kertomus on monitasoinen romaani. Päällimmäisellä tasolla (vuonna 1986) kirjallisuuden tutkijat Roland Michell ja Maud Bailey yrittävät selvittää, mitä tapahtui 1800-luvulla kahden runoilijan välillä. Roland on erikoistunut huomattavaan runoilijaan Randolph Henry Ashiin ja Maud vähemmän tunnettuun Christabel LaMotteen. Jäljitys alkaa, kun Roland löytää ennestään tuntemattomia Ashin kirjeluonnoksia naiselle, joka osoittautuu LaMotteksi. Maud on Britannian paras LaMotte-tuntija, ja yhdessä Maud ja Roland löytävät LaMotten ja Ashin salassa pysyneet kirjeet.

1800-luvun tapahtumat ovat romaanin toinen taso. Ne aukeavat vähitellen runoilijoiden kirjeenvaihdon, muiden kirjeiden ja muutaman päiväkirjan avulla, kun tekstejä osaa tulkita oikein.

Kolmas taso on Ashin ja LaMotten runot. LaMotten tärkein teos on runoelma Melusina-keijukaisesta. Melusina on myyttinen hahmo, muodoltaan puoliksi nainen, puoliksi käärme tai kala. Riivauksessa hänet on sidottu Bretagneen. Maud on feministinen tutkija, ja hänen ja Melusinan tarinan kautta kirjaan tulee feminististä painotusta.  Ashin tuotanto on laaja, mutta se tukeutuu vahvasti myytteihin. Yksi hänen tunnetuimpia teoksiaan on runoelma Ragnarök. Romaanin neljännen tason muodostavat nuo vanhat myytit.

Rolandin ja Maudin ympärillä liikkuu muita tutkijoita, joilla kaikilla on omat intressinsä. Rolandin ohjaaja professori Blackadder työskentelee British Museumin pölyisessä kellarissa, kun taas maailman johtavaksi Ash-tutkijaksi ilmoittautuneella yhdysvaltalaisella professori Cropperilla tuntuu olevan rajoittamattomat taloudelliset resurssit.    Kilpailu maineesta – kuka löytää totuuden kahden runoilijan suhteesta ja ehtii paljastamaan sen ensimmäisenä – yltyy loppua kohti hillittömäksi.

”Sen jälkeen kun Blackadder ja Leonora ja Cropper olivat ilmaantuneet, kertomus oli joka tapauksessa muuttunut etsintäretkestä – oiva romanttinen kerrontamuoto – kilpajuoksuksi ja takaa-ajoksi, jotka olivat yhtä lailla käypiä muotoja.”

Lainauksen Leonora on yksi tutkijoista.

Riivaus on niitä kirjoja, joita lukiessani tunsin oman sivistykseni riittämättömyyden. Skandinaavinen mytologia on jollakin tavalla tuttu (olen lukenut Byattin romaanin Ragnarök, jonka hän kirjoitti vuosia Riivauksen jälkeen), mutta tässä olisi ollut hyvä tuntea paremmin antiikin jumalat (kaikki varmaan muistavat Proserpinan?) sekä englantilaisia runoilijoita kuten Wordsworth, Keats ja Donne.

Omien tietojeni aukoista huolimatta ihailin Byattin taitoa yhdistää kertomuksen eri tasot kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Alussa eri tekstityyppien lukeminen eteni hieman kankeasti, mutta vauhti lisääntyi loppua kohti samalla kun jännitys kasvoi viimeisten arvoitusten ratkaisujen lähestyessä.

A S Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus

Suomentanut Marja Alopaeus

Teos 2008, 709 s.

Englanninkielinen alkuteos Possession. A Romance 1990

***********

LaMotten ja Ashin kirjeet ovat Riivauksessa ratkaisevan tärkeässä osassa, joten kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan  44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.

Ian McEwan: Makeannälkä

Serena on päätynyt yliopisto-opintojen jälkeen töihin turvallisuuspalvelu MI5:een. Sinne hänet johdatteli professori, jonka kanssa hänellä oli riitaisasti päättynyt suhde. Serena oli opiskellut äitinsä vaatimuksesta matematiikkaa Cambridgessa, vaikka olisi halunnut johonkin vaatimattomampaan yliopistoon opiskelemaan englantia ja kirjallisuutta. Hän luki intohimoisesti.

MI5 vastaa Ison-Britannian sisäisestä turvallisuudesta. Tapahtuma-aika on 1970-luvun alku, jolloin Pohjois-Irlannin väkivaltaiset levottomuudet olivat pahimmillaan, öljykriisi heikensi taloutta ja kylmä sota oli voimissaan. Serena oli alimman tason työntekijä, joka puuhasteli kansioiden ja arkistojen parissa, kunnes hänet poimittiin peitetehtävään. Uudessa projektissa tuettiin vastavirtaan uivia taiteilijoita taloudellisesti. Taiteelliset piirit olivat poliittisesti kallellaan vasemmalle ja siihen haluttiin muutosta. Serena sai kohteekseen lupaavan nuoren kirjailijan. Jo kirjan ensimmäisissä lauseissa kerrotaan, että Serenan projekti ei onnistunut.

Serena on agenttitehtäviin täysin sopimaton, naiivi, hyväuskoinen, aina hyväksyntää hakeva. ”Äidin tavoin minulla oli voimakas taipumus totella.” Hän sotkeutui perinpohjaisesti.

1970-luvulla eläneenä muistan hyvin silloisen politiikan ja henkisen ilmapiirin. Ulkopuolisen tahon, kuten valtiollisen organisaation, yritys vaikuttaa taiteilijaan ei ole  kuitenkaan aikaan sidottu, vaan aihe, joka on ajankohtainen aina.

Makeannälän lopussa odottaa yllätys, josta en tässä tietenkään kerro mitään. Sen sijaan mainitsen, että Kumlinge esiintyy kirjassa lapsuuden paratiisina.

Nyt olen lukenut kolme Ian McEwanin romaania. Sementtipuutarhasta en pitänyt, Lauantaita kutsuin keskinkertaiseksi, eikä Makeannälkäkään nostanut McEwania suosikkikirjailijoideni joukkoon, vaikka pidinkin sen kirjallisuusaiheesta.

Makeannälästä on runsaasti blogikirjoituksia. Nostan esille kaksi. McEwanin suuri fani Leena Lumi ei pitänytkään kirjasta. Sen sijaan MarikaOksa piti Makeannälkää huippuhyvänä.

Ian McEwan: Makeannälkä

Suomentanut Juhani Lindholm

Otava 2013, 388 s.

Englanninkielinen alkuteos Sweet Tooth 2012

*********** 

Makeannälkä sopii hyvin Helmet-haasteen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Kuukauden nobelisti Aleksander Solženitsyn: Asian etu

Luin paljon Aleksander Solženitsynia 1970-luvulla, kun hänen kirjojaan suomennettiin: Ivan Denisovitšin päivä, Syöpäosasto, Ensimmäinen piiri, Elokuu neljätoista. Novellikokoelmaa Asian etu en ole lukenut aikaisemmin. Kokoelmassa on neljä novellia ja niiden lisäksi miniatyyreiksi kutsuttuja lyhyitä, yhden tai kahden sivun mittaisia kirjoituksia. Alkuperäiset kertomukset on kirjoitettu 1950- ja 1960-luvuilla.

Asian etu. Pitkässä niminovellissa teknilliselle opistolle on luvattu uudet käytännölliset tilat ja uusi asuntola. Opiskelijat ovat kesälomalla innoissaan auttaneet rakentamisessa, jotta kaikki olisi valmista syksyllä. Syyslukukauden alkaessa rehtorille ilmoitetaan, että tilat annetaankin kaupunkiin saadulle uudelle tieteelliselle instituutille. Asian etu vaatii.

”[- -] oikeudenmukaisuus ja epäoikeudenmukaisuus törmäsivät vastakkain.”

Asian etu oli minusta puhdasta sosialistista realismia ihanteellisine opiskelijoineen ja heitä puolustavine opettajineen, jotka taistelivat byrokratiaa vastaan.

Zahar Kalitá. Kertoja ystävineen vierailee kaltoin kohdellulla Kulikovon taistelun muistomerkillä. Taistelussa venäläiset voittivat Kultaisen ordan joukot vuonna 1380. Yhtä rapistunut kuin muistomerkki on sitä vartioiva Zahar Kalitá. Novelli puhuu historian muistamisen ja kunnioittamisen tärkeydestä.

Oikea käsi. Karkotusvanki on päässyt henkeä uhkaavan sairauden vuoksi sairaalaan Taškentiin. Hän vertaa omaa asemaansa ympärillään oleviin vapaisiin potilaisiin. Jos ja kun hän paranee, hänen on palattava ikuiseen karkotukseen. Sairaalassakin on byrokratiaa ja vanhojen saavutusten halveksimista. Sen kertoja huomaa yrittäessään auttaa uutta potilasta.

Pääsiäiskulkue. Tupakkaa polttavat, ryypiskelevät ja metelöivät nuoret pilaavat käytöksellään kirkon pääsiäiskulkueen. Sivistymättömyyttä kauhisteleva kertoja ennustaa: ”Totisesti: kerran he kääntyvät ympäri ja tallaavat meidät kaikki – myös ne, jotka usuttivat heidät tänne!”

Miniatyyreissä toistuvat samat aiheet, varsinkin menneisyyden arvostuksen häviäminen, sekä vapaus. Vapaus voi olla vaikka omenapuiden ja ruohon makean tuoksun hengittämistä, kuten tarinassa Hengitys. Ihmisen käsitys itsestään kaikkeen pystyvänä olentona ja ihmisen todellinen pienuus luontoon verrattuna on aiheena muutamassa miniatyyrissä. Mieleen jääviä olivat Kolhoosilaisen reppu, joka korosti naisten kykyä kestää kuormaa, ja kunnianosoitus Sergei Jeseninille, Jeseninin synnyinseudulla.

Blogikirjoituksia Solženitsynin teoksista:

Ivan Denisovitšin päivä, Nipvet

Tapahtui Kretšetovkan asemalla, Sotaromaanit

Syöpäosasto, Keltainen kirjasto

Ensimmäinen piiri, Kirjasampo

Elokuu neljätoista, Keltainen kirjasto

Preussin yöt, Oksan hyllyltä

Aleksander Solženitsyn: Asian etu ja muita novelleja

Suomentanut Esa Adrian

Tammen Keltainen kirjasto 1974, 150 s.