Heikki Kännö: Mehiläistie

 

Mehiläistie on Heikki Kännön esikoisteos. Olen lukenut Kännöltä aikaisemmin vain Ihmishämärän, jonka myyttinen maailma imi minut täysin sisäänsä. Mehiläistiestä oli vaikeampi saada otetta. Alku aiheutti ajatuksen: voi ei, vuosi 1944 ja natseja. Onneksi jatkoin lukemista, tarina ei jäänyt siihen.

Mehiläistie kiertyy saksalaisen taiteilijan Joseph Beuysin (1921–1986) ympärille. Loistavasti juoneen on saatu sopimaan Beuysin henkilöhistoriaa ja taidetta alkaen siitä, kun hän oli miehistössä Luftwaffen pommikoneessa, joka putosi Krimillä toisessa maailmansodassa, ja päätyen hänen maataideteokseensa 7000 tammea. Beuysia tarkkailevat ja seuraavat (fiktiiviset) taiteilijat Klaus Veit ja Dora Schuster. Klaus muutti Itä-Berliinistä länteen ennen muurin rakentamista, ja Dora pakeni myöhemmin salakäytävää pitkin.

Beuys oli ilmeisen erikoinen persoona, ja erikoista oli hänen taiteensakin. Kirjassa on paljon puhetta taiteesta, siitä mitä taide on ja mikä sen funktio on.

”Taide on ennen kaikkea ihmiskunnan muisti. – – Jokainen taideteos on ikkuna menneeseen. Jokainen taideteos on ikkuna ihmisen ajatuksiin.”

”Tätä on laajennettu taidekäsitys ja sosiaalinen kuvanveisto. Taiteilija jättää kiven ja alkaa muovata organismeja sekä yhteiskunnan ajatusrakenteita.”

Mehiläistiessä on taidepuheen ohella paljon henkilöitä ja tapahtumia. Se ei ole lainkaan niin kuiva kuin edellä kirjoittamastani voisi päätellä. Siinä on jopa huumoria, varsinkin eräissä Klausin ja hänen kaverinsa Paulin murtoyrityksissä. Alun natsitkin saavat ennen pitkää selityksensä. Mikä kirjan juoni sitten on, jos nyt voimme edes puhua sellaisesta, niin sitä ei voi paljastaa. Vihjeen saa virkkeestä:

”Todellisuudessa tapahtuu muutoksia, koska joku leikkii ajalla.”

Mehiläistie oli aika erikoinen lukukokemus. Kirjailijan sivistystä ja mielikuvitusta täytyy ihailla. Melkoiseen kieputukseen lukija joutuu.

Heikki Kännö: Mehiläistie
Sammakko 2017, 349 s.

Juan del Val: Vera, una historia de amor

 

Vera, una historia de amor (Vera, rakkaustarina; ei suomennettu) on tämänvuotinen Premio Planeta -voittaja. Palkinnon arvo on miljoona euroa.

Vera on juuri jättänyt miehensä ja etsii asuntoa. Antonio on töissä kiinteistönvälitysfirmassa ja esittelee Veralle sopivia asuntoja. Vera rakastuu silmänräpäyksessä, ja Antonio kiinnostuu myös. Heidän rakkaustarinansa alkaa. Vera kuuluu Sevillan rikkaaseen yläluokkaan. Hänen ei ole koskaan tarvinnut käydä töissä. Hän on tähän asti käyttäytynyt aina kuten kuuluu ja mennyt nuorena naimisiin sopivan (rikkaan) miehen kanssa. Hän on 45-vuotias ja erittäin hyvännäköinen ikäisekseen. Antonio on kotoisin Madridista vaatimattomasta perheestä. Hän on 35-vuotias ja komea. Antonion komeus mainitaan niin usein, että se tuntuu olevan hänen tärkein ominaisuutensa. Ikäero ja luokkaero tekevät Veran ja Antonion suhteesta huomiota herättävän ja juoruja synnyttävän.

Muita henkilöitä ovat Veran ex-mies Borja, markiisi, josta paljastuu ikävämpiäkin asioita kuin avioliiton aikaiset syrjähypyt, ja Veran kaksikymmentä vuotta nuorempi pikkusisko Alba sekä Antonion velipuoli Diego, joka on joutunut ongelmiin poliisin kanssa ja joka on paennut sotkujaan veljensä luo. Epätodennäköisesti Alba ja Diego tapaavat sattumalta ja rakastuvat myös.

Rakkaustarina ei etene suoraviivaisesti kohti onnellista loppuaan. Syntyy väärinkäsityksiä ja mustasukkaisuutta. Suurimmat ongelmat aiheuttaa Borja, joka ei kestä ex-vaimonsa uutta suhdetta. Kaksi ihmistä kuolee.

Kirjassa on aineksia, mutta valittu kirjoitustyyli on niin kepeä, että vakavatkaan asiat eivät tunnu sellaisilta. Tyyliä kuvaavat sopivin välein ripotellut kiihkeät seksikohtaukset. Vera, una historia de amor on viihdekirja.

Olen lukenut viime vuosina Planeta-palkinnon voittaneita romaaneja, ja niiden taso tuntuu laskevan koko ajan. Enpä tiedä, myönnettäisiinkö palkintoa nykyisin sen tyyppiselle kirjalle kuin Mario Vargas Llosan Lituma en los Andes (suom. Andien mies), joka palkittiin vuonna 1993. Palkinnon myöntää kustantamo, joten vaikuttaa siltä, että nykyisin haetaan teosta, jolla on suurin myyntipotentiaali. Vera, una historia de amor on tällä hetkellä yksi Espanjan myydyimpiä kirjoja, joten tavoitteessa on onnistuttu. Espanjassa kirjan palkitsemista on myös arvosteltu voimakkaasti.

Juan del Val: Vera, una historia de amor
Planeta 2025, 355 s.

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

 

Olen lukenut paljon kehuja Jenny Erpenbeckin romaaneista. Kirjastosta löytyi Päivien loppu, joka on ilmestynyt ennen Erpenbeckin tähän mennessä menestyksekkäimpiä teoksia.

Päivien lopussa on äiti, tytär ja isoäiti. Äiti on juutalainen, mutta isoäiti on antanut hänen mennä naimisiin kristityn kanssa. Tytär syntyy vuonna 1902 ja elää läpi lähes koko vuosisadan Wienissä, Moskovassa ja Berliinissä. Vaikka kirjan henkilöt elävät kuohuvina aikoina, he jäävät etäisiksi. Nimiäkään heillä ei ole ennen kuin tyttärellä aivan lopussa. Silloinkin hän on vain rouva Hoffmann ilman etunimeä. Etäännytys lienee tarkoituksellista, koska kirjassa ei niinkään kerrota elämästä, vaan mahdollisista kuolemista, siitä miten vähäisistä sattumuksista on kiinni ero elämän ja kuoleman välillä.

”Jossain vaiheessa hän istui viimeisen kerran kahvila Krasni Makissa. Monesti elämässään hän on tehnyt jotain viimeisen kerran tietämättä, että kyse oli todellakin viimeisestä kerrasta. Siis eikö kuolema ollutkaan hetki, vaan kokonainen elämän pituinen rintama? Silloinhan hän ei ehkä kompastunutkaan vain maailmasta ulos, vaan ulos kaikista mahdollisista maailmoista?”

Päivien loppuun oli aluksi vaikea päästä sisään. Se tuntui hajanaiselta. Kun tyyliin tottui ja idea kirkastui, lukeminen alkoi sujua. Tyttären eli toveri H:n hengissäpysymistaiteilu Stalinin vainojen aikaan aiheutti jo myötätuntoa.

”– – ehkä hän onnistuu pelastamaan itsensä kirjoituksellaan ja pidentämään elämän taivaltaan vielä muutamalla ylimääräisellä kirjaimella tai ainakin helpottamaan sitä, mitään muuta hän ei voi toivoa kuin että kirjoittaisi itsensä näillä sanoilla takaisin elämään.”

Vaikka tämä ensimmäinen lukemani Erpenbeck ei minua aivan täysin vakuuttanut, se jätti tunteen, että kannattaa jatkaa hänen tuotantoonsa tutustumista.

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Tammen Keltainen kirjasto 2020, 314 s.
Saksankielinen alkuteos Aller Tage Abend 2012

Jenni Räinä: Veden ajat

 

Tietokirjallisuuden Finlandialla palkitun Jenni Räinän uusin teos on Veden ajat – Matka läpi muuttuneen maiseman.

”Isäni ja minun sukupolveni asettuu historian janalla toisiaan vastakkain. Isäni syntymän aikaan 1930-luvulla laajat avohakkuut puuttuivat ja vedet olivat monin paikoin miltei koskemattomia. Minun sukupolveni ei ole nähnyt näitä vesiä, meillä on jäljellä jäljet. Emmekä pysty ymmärtämään muutoksen laajuutta.”

Räinä haluaa ymmärtää, mitä vesille on tapahtunut. Hän vertaa isänsä kertomuksia ja omia lapsuuden kokemuksiaan nykyaikaan. Kirja on henkilökohtainen, mutta sisältää samalla paljon tietoa. Miksi ennen kirkas vesi on nyt ruskeaa? Miksi syystulvat yleistyvät? Kun Räinä kulkee luonnossa jonkun asiantuntijan kanssa, kuten luvussa Lähde lähdetutkija Iina Eskelisen kanssa, kehityskulut tulevat konkreettisiksi ja ymmärrettäviksi.

Selitystä sille, miksi emme havahdu tapahtuviin muutoksiin ajoissa, voi hakea 1990-luvulla kehitetystä käsitteestä liukuvat perustasot. Sen mukaan jokainen sukupolvi ottaa lähtökohdaksi oman aikansa olosuhteet, eikä ota huomioon aikaisempia menetyksiä.

Luvussa Muinainen meri Räinä pääsee paljon kauemmas kuin isänsä aikaan. Hän kulkee Perämerestä kohonneella maalla etsimässä kiviröykkiöitä, joita on kasattu kivikauden lopulla entisen merenrannan lähelle. Nykyaika on tuonut niiden ympäristöön tuulivoimaloita.

Veden ajat kuljettaa lukijan kirjailijan mukana metsiin, ojitetuille soille ja purojen varsille. Se muistuttaa, että luonto on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vesiä ei voi suojella huolehtimatta metsistä. Kirja on myös surutyötä isän kuoleman jälkeen.

”Nämä ovat minulle veden aikoja. Aikoja täynnä ikävää, joka virtaa ja lainehtii pois ja takaisin, pulppuaa syvänteissä joita en tunne.”

Jenni Räinä: Veden ajat – Matka läpi muuttuneen maiseman
Like 2025, 221 s.

Pinnan alla – Olentoja syvyyksistä

 

Pinnan alla – Olentoja syvyyksistä (toim. Hanna Morre Matilainen ja Frida Burns) on Osuuskumman julkaisema novelliantologia. Kaikki novellit liittyvät jollakin tavalla veteen ja useimmat vedessä viihtyviin taruolentoihin.

Kokoelman aloittaa Magdalena Hain Neidonkampa. Se on opetuksen sisältävä aikuisten satu Otso Mesikämmenestä, järvenneidosta ja Näkistä. Seuraava novelli on Maija Nyströmin Kävin koreasti jaloilla. Nimi jo sanoo, että taustalla on kaikkien tuntema satu. Nyt pieni – eikä enää nuori – merenneito on vanhainkodissa. Loppuratkaisu on paljon tyydyttävämpi kuin Andersenin sadussa.

Suomalaisten järvien syvyyksissä voi lymytä vaikka Tuonela ja pelottavia tai yllättäviä olentoja, kuten näyttävät Janos Honkosen Veen alle on meillä matka ja Vesa Sisätön Häpeän herra sekä Carita Forsgrenin kirjoittama niminovelli Pinnan alla. Viimeksi mainitussa on vahva luonnonsuojeluteema. Ilmastonmuutos on taustalla Mia Myllymäen novellissa Uoman täydeltä kyyneliä, jossa esiintyy asteekkien ja mayojen mytologinen jumaluus sulkakäärme.

Nimen Pinnan alla voi tietysti ymmärtää symbolisesti, mikä näkyy selvimmin Edith Arkon novellissa Kaksi ratsua. Parantumattomasti sairas Petra on ollut arka ja ihmissuhteissaan vetäytyvä, kunnes hän vapautuu kohdatessaan samana päivänä Kallaveteen syöksyvän mustan hevosen ja seksikkään skotlantilaisen Lachlanin.

Parhaiten minulle jäi mieleen kaksi novellia, Frida Burnsin Ja se kasvoi vain ja Heikki Nevalan Vihtori Komulaisen sielunmaisema. Burnsin novellissa se mikä kasvaa on kraken, jonka biologian opiskelija Verna löytää järvestä ja ottaa mukaansa. Krakenista tulee Vernalle päähänpinttymä, hän suorastaan rakastuu siihen. Lopputulos on dystooppinen. Vihtori Komulaisen sielunmaisema poikkeaa eniten muista novelleista. Siinä vesikin esiintyy lumena ja jääpuikkoina. Minusta novelli on välillä humoristinen, vaikka siinä on lumiukoista saatu irti kauhuelementtejä ja loppu on surullinen. Lähtötilanteessa Vihtori on raivoissaan, kun uusi naapuri on kipannut lumet pihaltaan Vihtorin ikiaikaiseen säilytyspaikkaan, rajaojaan.

Osuuskumman julkaiseman antologian novellit ovat spekulatiivista fiktiota erilaisin painotuksin. Viimeinen novelli Hanna Morren Okeanoksen aarre on kirjoittajansakin määrittelyn mukaan romantasiaa. Olen lukenut aika vähän spefiä, mutta näihin novelleihin oli virkistävää tutustua – eikä lainkaan pelottavaa.

Pinnan alla – Olentoja syvyyksistä, toim. Hanna Morre Matilainen ja Frida Burns
Osuuskumma 2025, 237 s.

Lorcan kotimuseo Granadassa

Lorcan huoneen ikkuna ylhäällä vasemmalla

Federico García Lorcan (1898–1936) kotimuseo on hänelle omistetun puiston keskellä Granadassa. Talo oli yksi Lorcan varakkaan isän kiinteistöistä, ja sitä käytettiin kesäasuntona. Lorca työskenteli siellä huoneessa, jonka kalustus on osittain alkuperäistä. Sisällä ei saanut ottaa kuvia.

Kävin museossa marraskuussa, eikä siellä ainakaan silloin ollut tungosta. Museoon pääsee vain opastetulle käynnille, ja meidän ryhmäämme ilmaantui seitsemän osallistujaa. Mitään aikavarausta ei tarvita. Maksu on muodollinen kolme euroa ja eläkeläiseltä vain yksi. Pätevän tuntuinen opas kertoi samat asiat espanjaksi ja englanniksi. Lorcan huoneen lisäksi näimme yhteisiä tiloja kuten oleskeluhuoneen ja keittiön. Alakerrassa on yhdessä huoneessa Lorcaan liittyviä taideteoksia (yksi on Dalín), ja onpa siellä myös piano, jota Lorcan ystävä säveltäjä Manuel de Falla soitti muun muassa Lorcan pikkusiskon syntymäpäivillä (yksi oppaan kertomista anekdooteista). Yläkerrassa on vaihtuvia näyttelyitä.

Lorcan kotimuseo on sympaattinen tutustumiskohde hänen runoudestaan pitäville, ja tietysti kaikille muillekin kirjallisuudesta ja historiasta kiinnostuneille.

Lue maailma vuodessa -haaste valmis

Mitä luimme kerran -blogin Laura julkaisi vuoden alussa lukuhaasteen Lue maailma vuodessa. Siinä luetaan maailmankirjallisuutta valkoisen länsimaisen kirjallisuuden ulkopuolelta yksi kirja kuukausittain joko Lauran haastekohtien mukaisessa järjestyksessä (kuva postauksen lopussa) tai vapaassa järjestyksessä. Kun haaste julkaistiin, olin juuri lukemassa libyalaisen kirjailijan kirjaa, joka sopi tammikuun haastekohtaan pohjoisafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Päätin lähteä mukaan haasteeseen, koska muutenkin pyrin lukemaan kirjallisuutta eri maista.

Sain kirjat luetuksi järjestyksessä, viimeisenä joulukuun kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, jonka valtiota ei ole (täysin) tunnistettu. Tässä lukemani kirjat:

Tammikuu: pohjoisafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja - Ibrahim al-Koni: Guldsand (Libya)

Helmikuu: keski- tai eteläafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja - Ishmael Beah: Leikin loppu (Sierra Leone)

Maaliskuu: alkuperäiskansaan kuuluvan kirjailijan kirjoittama kirja - Niviaq Korneliussen: Blomsterdalen (Grönlanti)

Huhtikuu: Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja - Khaled Khalifa: Death Is Hard Work (Syyria)

Toukokuu: suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos - Ge Fei: Näkymättömyysviitta (kiina; Rauno Sainio)

Kesäkuu: kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diasporakirjallisuutta - Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Heinäkuu: etelä- tai kaakkoisaasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja - Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut (Singapore)

Elokuu: kirjailija on Aasian maasta, jonka nimi loppuu -stan - Khaled Hosseini: Leijapoika (Afganistan)

Syyskuu: kirjailija on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta - Eka Kurniawan: Man Tiger (Indonesia)

Lokakuu: Väli-Amerikan tai Karibianmeren valtion kirjailijan kirjoittama kirja - V. S. Naipaul: Täysinoppinut hieroja (Trinidad ja Tobago)

Marraskuu: eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja - María Luisa Bombal: La última niebla; La amortajada (Chile)

Joulukuu: kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, jonka valtiota ei ole (täysin) tunnustettu - Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden (Palestiina)

Kiitokset Lauralle mielenkiintoisesta haasteesta, joka johdatti minut lukemaan joidenkin ennestään tuntemattomien kirjailijoiden teoksia. Erityisen vaikutuksen tekivät libyalainen Ibrahim al-Koni, grönlantilainen Niviaq Korneliussen ja chileläinen María Luisa Bombal.

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

 

Sininen välissä taivaan ja veden on neljän sukupolven yli ulottuva kertomus perheestä, joka joutuu pakenemaan omasta kylästään Gazaan, kun Israel valloittaa palestiinalaisten maita vuonna 1948. Onneksi kirjassa on sukupuu, joka helpottaa ihmisten välisten suhteiden seuraamista.

Kirja on vahvojen naisten, vaikka vain neljättä sukupolvea edustava nuori poika Khaled saa oman äänensä kuulumaan minämuodossa. Khalediin liittyy hipaus maagisuutta, kuten se, että hän opettaa isotätinsä Mariamin lukemaan ennen kuin on edes syntynyt. Suvun esiäiti Umm Mamduh puolestaan pystyi käyttämään apunaan džinni Sulaymania.

Koossa pitävä voima on Umm Mamduhin tytär Nazmiye, joka raiskattiin pakomatkalla ja joutui katsomaan, kun pikkusisko Mariam ammuttiin. Kokemuksistaan huolimatta hän pystyy luomaan perheelle uuden elämän pakolaisleirissä. Vanhimman pojan joutuminen vankilaan ei lannista häntä, eikä tyttärenpojan Khaledin uppoutuminen sisäiseen maailmaansa pommitusten järkyttämänä. Elämä leirissä vertautuu Yhdysvaltoihin päätyneen sukuhaaran jälkeläiseen Nuriin, tyttäreen, joka kokee hänkin kovia ja kaipaa isoisänsä Palestiinaan.

”Historia riisti meiltä kohtalomme. Nurin kohtalon oikku paiskasi niin kauas kotoa, ettei mikään hänen ympäristössään muistuttanut mitään palestiinalaista, ei edes juuriltaan kiskottujen maanpakolaisten elämä. Siksi oli kohtalon ivaa, että hänen elämänsä heijasteli palestiinalaiselämän perustotuutta: maan ja perinnön menetystä, karkotusta.”

Gazassa sotiminen ja väkivalta toistuvat ja – kuten tiedämme – tilanne on muuttunut aina vain huonompaan suuntaan. Siksi kirjan lukeminen oli ahdistavaa, ja sen toivoa väläyttävä loppu tuntui katkeralta, vaikka Nazmiyen sanoin:

”Äitini sanoi kerran, että tämä maa nousee vielä.”

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden
Suomentanut Terhi Kuusisto
Like 2015, 319 s.
Englanninkielinen alkuteos The Blue Between Sky and Water 2015

***********

#luemaailmavuodessa-haaste: Joulukuu – Kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, jonka valtiota ei ole (täysin) tunnustettu