Sara Mesa: Cara de pan

 

Cara de pan on suomennettu nimellä Pullaposki. Se on kertomus kahdesta yksinäisestä ihmisestä, jotka yrittävät piiloutua ympäröivältä maailmalta.

Tyttö sanoo iäkseen melkein neljätoista. Mies on lähes kuusikymmentävuotias. He alkavat käyttää toisistaan nimiä Casi (melkein) ja Viejo (vanhus). Casin pitäisi olla koulussa, mutta hän on keksinyt keinon, jolla koulussa luullaan hänen vaihtaneen toiseen kouluun. Hän lähtee kotoa päivittäin ikään kuin menisi kouluun, mutta tuleekin puistoon, josta on löytänyt piilopaikan. Casi on tuntenut itsensä koulussa ulkopuoliseksi. Luokan johtava oppilas on alkanut kutsua häntä Pullaposkeksi. Casi ei ole ennenkään ollut tyytyväinen ulkomuotoonsa, ja nyt häntä hämmentävät kehossa tapahtuvat muutokset.

Casi on kirjan päähenkilö. Hänen murrosikäinen hapuilunsa ja epävarmuutensa liikuttaa. Viejosta tiedetään vähemmän. Hänellä on jonkinlainen mielenterveyden ongelma, sen Casi kyllä ymmärtää. Viejo osuu sattumalta Casin piilopaikkaan, ja arastelevan alun jälkeen heistä tulee ystävät. Heidän tavallisimmat keskustelunaiheensa ovat linnut ja Nina Simone. Viejo tuntuu tietävän linnuista kaiken, ja hän opettaa Casia tunnistamaan niitä. Viejo tietää kaiken myös Nina Simonesta, jonka Blackbirdin sanat ”Why you wanna fly, Blackbird? / You aint’t ever gonna fly” sopivat kuvaamaan elämässään hyljeksintää kokenutta Viejoa. (Sanat ovat kirjassa englanniksi.) Casi ja Viejo ovat kumpikin henkilöitä, joita kohtaan lukiessa tuntee myötätuntoa.

Outo tuttavuus ei tietenkään voi jatkua kauan, ja ulkopuolinen maailma ymmärtää sen omalla arvattavalla tavallaan.

Pullaposkesta on kirjoitus esimerkiksi blogissa Jotakin syötäväksi kelvotonta. Suomentaja on Einari Aaltonen, joka valitettavasti menehtyi viime vuonna. Olen lukenut Sara Mesalta romaanit Un amor ja La familia, joissa myös on vahva psykologinen ote. Toivottavasti suomennoksia tulee lisää, Un amor ainakin kannattaisi suomentaa, ja Mesalla on runsaasti muutakin tuotantoa.

Sara Mesa: Cara de pan
Anagrama 2018, 139 s.

**********

Helmet-haaste: kohta 15. Kirjan kannessa tai nimessä on lintu.

Piia Leino: Lakipiste

 

Lakipiste on scifiä, mutta lähitulevaisuudessa. Se on sijoitettu tarkasti vuoteen 2045. Paljon on tuttua, joka on kehittynyt eteenpäin nykyajasta, esimerkiksi itseajavat autot ja kokonaan 3d-tulostettavat talot. Tänä kesänä ajankohtaisilta tuntuvat joka puolella roihuavat tulipalot ja hallitsijaltaan karkaava tekoäly. Meri ei vielä sentään ole haudannut Malediiveja, eikä Yhdysvallat ole hajoamaisillaan kolmeksi valtioksi.

Lakipiste on myös trilleri. Eri puolella maailmaa tapahtuu outoja älylaitteiden aiheuttamia kuolemia ja loukkaantumisia. Niiden kohteena on suuryritysten johtohenkilöitä.

”Apurille on helppo puhua. Se näkee faktat ilman sumua. Tajuaa, että harvinaisen lajin yksilö on arvokkaampi kuin yleisen eikä yhdellä lajilla ole oikeutta viedä mukanaan miljoonia. Että jokainen ihminen on syyllinen, muttei yhtä syyllinen. Rikkain kymmenys aiheuttaa yli puolet ihmiskunnan päästöistä, siitä on aloitettava. Sieltä löytyvät pahimmat paiseet.”

Googlen journalistina työskentelevä Aaro lähetetään käyttämään virkistyspäivänsä metsäretriittiin. Vastoin odotuksiaan Aaro viihtyy retriitin järjestäneessä Tammilaakson ekoyhteisössä. Siellä olisi vapaana paikka uudelle asukkaalle, ja kun työnantajan edustaja Lisa kehottaa Aaroa ottamaan paikan vastaan, hän suostuu. Tutustuminen ihastuttavaan Freijaan helpottaa päätöksen tekemistä. Työnantajan motiivi on erilainen. Lisa kertoo, että outoja henkirikoksia epäillään ekoterrorismiksi ja että Tammilaakson yhteisöllä voi olla jotakin tekemistä niiden kanssa. Aarosta tulee tahtomattaan soluttautuja ja amatöörietsivä.

Trillerinä Lakipiste ei ole kovin jännittävä. Enemmän siinä painottuu luonnonsuojelu. Vaikka aiheet ovat vakavia, loppuun on löydetty positiivinen näkökulma.

Piia Leino: Lakipiste
S & S 2021, 239 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 18. Kirja, joka kuuluu useampaan eri genreen.

Theodor Fontane: Nuoren naisen kohtalo (klassikkohaaste)

Niina / Yöpöydän kirjat

Saksalaisen Theodor Fontanen klassikkoromaani Nuoren naisen kohtalo on ilmestynyt jo 1895. Sain kirjastosta luettavakseni kirjan, joka alkaa jo fyysisenä kappaleenakin olla klassikko eli yli satavuotias, vuodelta 1924. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, aika on koetellut, mutta kirja on kuitenkin pysynyt koossa. Aloitus vie heti vanhaan tunnelmaan:

”Jo vaaliruhtinas Yrjö Wilhelmin ajoilta von Briest-suvun hallussa olleen Hohen-Cremmenin herrastalon etupuolella lankesi kirkas päivänpaiste keskipäivän hiljaisuudessa lepäävälle kylätielle; puiston ja puutarhan puolella loi suorakulmaisesti suunniteltu kylkirakennus leveän varjon ensin valko- ja viheriäruutuiselle liuskakäytävälle ja sitten suureen istutuspyörylään, jonka keskellä oli aurinkokello ja jonka kehän muodosti canna indica ja rabarberipensaat.”

Varoitus: koska kyseessä on klassikko, paljastan juonesta enemmän kuin yleensä. Saksankielinen alkuteos on nimeltään Effi Briest päähenkilön mukaan. Vanhemmat kihlaavat 17-vuotiaan Effin häneltä mitään kysymättä paroni Geert von Innstettenille, joka on kaksikymmentä vuotta vanhempi ja lisäksi Effin äidin entinen kosiskelija. Vanhemmat ovat sinänsä hyvin ymmärtäväisiä ja rakastavat ainoaa lastaan, mutta aviomiehen valinta kuului heidän säädyssään tuohon aikaan vanhemmille.

Suomennoksen nimi Nuoren naisen kohtalo kertoo, ettei tässä hyvin käy. Ennen häitä Effi tunnustaa äidilleen hieman pelkäävänsä Innstetteniä, vaikka mies on hänelle hyvä ja hellä. Innstetten on korkea-arvoinen valtion virkamies, jolla on luja luonne ja vahvat periaatteet. Effin isä epäilee, onko Innstettenin mahdollista voittaa Effin rakkaus. Hänen asemapaikkansa on pohjoisessa Itämeren rannikon pienessä kylpyläkaupungissa, jossa ”henkevä pikku olento” ikävystyy helposti. Kun kaupunkiin saapuu uusi komea sotilaspiiripäällikkö Crampas, Effi haksahtaa hänen pauloihinsa. Pieni Anni-tytär tai Crampasin vaimo eivät ole esteenä. Kun Innstetten saa siirron Berliiniin, Effi pääsee irti rakastajastaan, mutta ikävän sattuman kautta Innstetten pääsee jälkikäteen suhteesta selville, ja avioliitto päättyy siihen. Effistä tulee hylkiö, hän menettää tyttärensä, vanhemmatkin kieltävät hänet, mutta onneksi he sentään antavat myöhemmin anteeksi. Effi ei kestä kauan. Hän sairastuu ja kuolee.

Nuoren naisen kohtalo on aikaansa sidottu psykologinen avioliittoromaani. Kirjoittajan myötätunto on selvästi Effin puolella. Hän on liian nuori, liian yksinäinen, eikä hänen puolisonsa selvästi ymmärrä hänen tarpeitaan. Vähän enemmän huomaavaisuutta, vähän enemmän hellyyttä olisi saattanut riittää. Effi kärsii käytöksestään.

”»Ja sieluani rasittaa syyllisyys», toisti hän. »Niin, se o n sielussani. Mutta r a s i t t a a ko se? Ei. Ja juuri siitä syystä minä säikyn itseäni. Se, mikä rasittaa, on jotakin aivan toista – pelontuskaa, kuolemanpelkoa ja ainaista pelkoa, että se voi kuitenkin tulla ilmi. Ja sitten vielä, pelon lisäksi . . . häpeä. Minä häpeän.»”

Innstettenin ajatuksiin katsotaan vain harvoin. Kun hän on vaunuissa menossa kohti kaksintaistelua Crampasin kanssa, hän miettii, onko liian ankara Effiä kohtaan ja tekeekö kaiken vain periaatteen vuoksi.

”Kosto ei ole mikään kaunis asia, mutta inhimillinen, ja sillä on inhimillinen oikeutuksensa. Mutta näin ollen se kaikki tapahtui erään mielikuvan, erään käsitteen vuoksi, oli tehty juttu, puoli komediaa.”

Minusta Nuoren naisen kohtalo on hyvä klassikko. Se ansaitsisi olla tunnetumpi kuin on. Saksassa sitä kyllä käsitellään kouluissa. Siellä sen pohjalta on myös tehty viisi elokuvaa. Niistä Rainer Werner Fassbinderin ohjaama olisi ollut viime vuonna katsottavissa Yle Areenassa, mutta meni minulta ohi.

Tämänkertaista kirjabloggaajien klassikkohaastetta vetää blogi Jotakin syötäväksi kelvotonta. Siellä on yhteenveto kaikista haastekirjoituksista.

Olen osallistunut klassikkohaasteeseen joka kerta. Tässä linkit aikaisempiin kirjoituksiini:

Alastalon salissa, Nuoren Wertherin kärsimykset, Laulu tulipunaisesta kukasta, Sudenmorsian, Arkielämää, Hanna, Kadonnutta aikaa etsimässä 1, Mustalaisromansseja, Makiokan sisarukset, Kasvattitytön tarina, Isänmaa, Mirdja, Mandariinit, Max Havelaar, Pantagruel, Tau nolla, Kristiina Lauritsantytär, Koti ja maailma, Levottomuuden kirja, Frankenstein, Optimisti (Candide), Aarresaari

Theodor Fontane: Nuoren naisen kohtalo
Suomentanut J. Hollo
Gummerus 1924, 418 s.
Saksankielinen alkuteos Effi Briest 1895

Georgette Heyer: Venetia

 

Tämänvuotisen Helmet-haasteen yhtenä kohtana on romanttinen viihdekirja. Romanttinen viihde ei ole genre, jota yleensä lukisin, joten tähän piti valita jotain tarkoituksella. Päädyin genren alatyyppiin eli historialliseen romanttiseen viihteeseen ja sen tunnettuun kirjoittajaan Georgette Heyeriin. Venetiasta on tänä vuonna julkaistu uusintapainos. Siihen näkyy olevan Helmet-kirjastossa pitkä varausjono eli Heyeriä luetaan edelleen. Minä valitsin lukemisen sijasta kuuntelemisen.

Jane Austen -vaikutteet ovat Venetiassa selvät. Ajankohtakin on kutakuinkin sama. Tässä Napoleonin sodat ovat äskettäin päättyneet. Venetia on 25-vuotias, eikä ole vielä naimisissa. Hän on siis lähes vanhapiika. Erotuksena useimpiin Austenin sankarittariin hän on varakas, koska hänen isänsä jätti hänelle omaisuutta testamentissaan. Venetia ei ole päässyt maaseutukartanosta seurapiireihin, koska ensin isä ei päästänyt häntä ja isän kuoltua hän joutui hoitamaan kartanoa vanhemman veljen viipyessä sodassa. Äiti oli kuollut jo aiemmin. Lisäksi Venetian vastuulla on nuorempi veli, joka on hyvin älykäs, mutta jolla on synnynnäinen kivulias lonkkavika.

Kun naapurikartanon omistaja lordi Jasper Damerel ilmestyy kuvioihin, on selvää, mitä tapahtuu. Damerelilla on huono maine, häntä kutsutaan paikkakunnalla pahaksi lordiksi, ja hän on reilusti Venetiaa vanhempi, mutta totta kai he rakastuvat. Sen jälkeen seurataankin vain kiemuroita, joita tarvitaan ennen kuin he saavat toisensa.

Kirjan puolivälin paikkeilla aloin jo kyllästyä asioiden vatvomiseen, mutta sitten tapahtui onneksi pari käännettä, joista varsinkin jälkimmäinen oli oikeasti yllättävä. Venetia itse on positiivinen hahmo. Hän on rohkea, oma-aloitteinen ja kekseliäs, eikä aina noudata ajan soveliaisuusvaatimuksia. Muut henkilöt ovat yksiulotteisempia, usein luonnehdittavissa yhdellä adjektiivilla kuten ’kunnianarvoisa’ Venetian pitkäaikaisesta aiemmasta kosiskelijasta.

Minulla on vain vähän vertailukohtia, mutta Venetia tuntuu omassa lajissaan varsin pätevältä teokselta. Ei se kuitenkaan muuttanut minua suureksi romanttisten tarinoiden ystäväksi.

Georgette Heyer: Venetia
Suomentanut Heidi Järvenpää
SAGA Egmont 2026, äänikirja 14 h 17, lukija Anu Vilhunen
Ilmestynyt suomeksi alun perin 1967, kustantaja Weilin+Göös
Englanninkielinen alkuteos Venetia 1958

***********

Helmet-haaste 7. Romanttinen viihdekirja.

Andy Weir: Artemis

 

Olen lukenut Andy Weirin menestysteoksen Yksin Marsissa, joka oli mainio. Artemis ei yllä samalle tasolle.

Tässäkin ollaan avaruudessa, mutta nyt Kuussa. Sinne on rakennettu kaupunki, jossa on parituhatta asukasta. Jasmine Bashara eli Jazz hankkii elantonsa kuriirina ja lisätuloja salakuljettajana. Yksi hänen asiakkaistaan on norjalainen miljardööri Trond Landvik, jolle hän toimittaa sikareja Dominikaanisesta tasavallasta. Kun Landvik tarjoaa Jazzille tehtävää, joka on laiton, vaikea ja vaarallinen, ikuisessa rahapulassa sinnittelevä Jazz ottaa sen vastaan, koska korvaus työstä on ruhtinaallinen – sikäli kuin hän onnistuu.

Weir on suunnitellut Kuuhun kaupungin, joka koostuu viidestä alumiinikuplasta ja niitä yhdistävistä käytävistä. Sähkö tuotetaan kahdella ydinreaktorilla ja happi alumiinisulatossa. Kirjassa on tarkkoja kuvauksia kemiallisista prosesseista, jotka ovat tärkeitä myös Jazzin tehtävän kannalta. Yksi yksityiskohta on, miten hitsausliekki sytytetään tyhjiössä. Sitä Jazz ei ollut huomannut miettiä etukäteen. Artemis on kuitenkin toiminnaltaan paljon suoraviivaisempi kuin Yksin Marsissa, joten lopputulos on tavallinen jännitysromaani täydennettynä silauksella Kuun eksotiikkaa.

Joitakin stereotypioita kirjassa on vältetty. Artemiksen on perustanut ja sitä pyörittää KSC (Kenyan Space Corporation), jonka sai aikaan Fidelis Ngugi, nainen, kemisti ja Artemiksen nykyinen kuvernööri.

Eniten minua vaivasi Jazzille valittu ronski kielenkäyttö, sen tyyppinen, jota usein kuulee viihde-elokuvien dialogeissa. Repliikkien pitäisi kai olla hauskoja, mutta minusta ne eivät ole.

Kaikista edellä olevista valituksista huolimatta Artemis oli vauhdikasta luettavaa. Sopi parin illan ajanvietteeksi.

Andy Weir: Artemis
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Into 2019, 326 s.
Englanninkielinen alkuteos Artemis 2017

***********

Jazz tarvitsi suunnitelmassaan Artemiksen kupolirakenteen tarkastamiseen tarkoitettua rungontutkimusrobottia RTB:tä, joten sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 14. Kirjassa on robotti, drooni tai jokin vastaava laite.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa (Naistenviikkohaaste)

 

Aloittaessani lukemista en tiennyt, että Tuhkaan piirretyn maan aiheena ovat vankileirit, joita saksalaisilla oli Pohjois-Suomessa toisen maailmansodan aikaan. Olen lukenut leireistä Lars Westerlundin tietokirjan Saksan vankileirit Suomessa. Siitä tiesin ennestään, että leireille tuotiin Saksasta sotavankeja työvoimaksi. Tuotiin jopa saksalaisia vankeja. Olot olivat tietysti kurjat ja kohtelu raakaa.

Tuhkaan piirretyssä maassa vuorottelee kaksi kertomusta. Ensimmäistä kirjoittaa päiväkirjaansa vuonna 1944 Inarissa vankileirille saapuva Väinö Remes. Hän on periaatteessa tulkki, mutta toimii myös vartijana. Toisessa päähenkilönä on valokuvaaja ja toimittaja Inkeri Lindqvist, joka muuttaa 1947 Enontekiölle tarkoituksenaan selvittää, mitä hänen sodassa kadonneelle miehelleen on tapahtunut. Enontekiölläkin oli ollut vankileiri, jonka saksalaiset lähtiessään räjäyttivät.

Saamelaisten asema sodassa ja sen jälkeen tulee esille kahden henkilön kautta. Piera on monitaitoinen evakuoitumisesta kieltäytynyt vanha mies, joka oli kokenut kovia sodan aikana. Hän sanoo Inkerille: ”Tiedätkö sie riuku mille se tuntuu kun näkee oman maan palavan?” Bigga-Marja on Pieran lapsenlapsi, vanhempansa menettänyt koululainen. Hän asuu internaatissa, jota koulun rehtori pitää kotia parempana paikkana niillekin lapsille, jotka eivät ole orpoja. Taideopettajaksi värvätty Inkeri on tyrmistynyt, kun koululla käy ryhmä miehiä mittaamassa ja kuvaamassa lapsia. Vielä suurempi on kohteeksi joutuvan Bigga-Marjan järkytys. Samanlaisia mittauksia oli tehty leireillä.

”Olavi tiesi mihin sellaisia kuvia käytettiin. Leireillä oli mittailtu ihmisten pituuksia, kohtuja, rotukäyriä, mitä ikinä, ja tiedot oli pistetty taulukoihin. Olavi ajatteli niitä lukemattomia tarkastuksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Taulukoilla määriteltiin mihin rotuun kukin kuului. Kuka oli suomensukuinen ja kuka ryssä, äyrämöinen, komi. Perusteltiin miksi piti sterilisoida tai antaa jotain tiettyä lääkettä.”

Olavi Heiskanen yhdistää kirjan kaksi tarinalinjaa. Inarissa hän oli leirillä vartijana, Enontekiöllä hän rakentaa kirkkoa. Häneen liittyi salaisuuksia, samoin kuin saamelaiseen kuppaaja-sairaanhoitaja Saaraan. Mikä operaatio leirillä oli menossa? Mihin ruumiita vietiin öisin?

Tuhkaan piirretty maa saa ihmettelemään, miten julmia ihmiset voivat olla toisilleen, miten ihmisiä voidaan luokitella ja sen jälkeen kohdella miten tahansa. ”Kaikkein heikointa ainesta, ei ihmisiä ollenkaan.”

Tuhkaan piirretty maa on toinen kirja, jolla osallistun Naistenviikon lukuhaasteeseen. Haastetta veti blogi Yöpöydän kirjat, jossa on kooste viikkoon osallistuneiden postauksista.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa
Otava 2020, 298 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 44. Kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Anna Englund: Lautapalttoo (Naistenviikkohaaste)

 

”Ennen kuin Elena ehti vastata, toinen laski kätensä hänen olkapäälleen. Lydia seisoi aivan lähellä, hänen etusormensa liikkui Elenan olkaluun edessä. Oliko tämä nyt se hetki, jota Elena ei olisi uskaltanut ajatella ja oli kuitenkin ajatellut monta kertaa, nauranut itselleen ja sitten taas sättinyt. Voiko niin edes tehdä, saiko niin tehdä?”

Lautapalttoo on Elenan ja Lydian epätodennäköinen rakkaustarina. Se on epätodennäköinen, koska heidän maailmansa ovat niin kaukana toisistaan. Elena on töissä miehensä ja anoppinsa arkkuverstaalla Pohjanmaan rannikon pikkukaupungissa. Hänen tehtävänsä on ommella toppaukset ja muut kankaat arkkuihin. Lydia on helsinkiläinen valokuvaaja, joka tulee maksamaan enonsa arkun. Lydian seurapiiri Helsingissä on boheemi, suvaitsevainen ja enimmäkseen varakas, kuten Elena siellä käydessään huomaa. Hän tekee vaikutuksen omana itsenään.

”Nainen kaivoi taskustaan Gauloises-askin.
  – Palaako? Neiti Pohjanmaa.
  – Kiitos, mutta ei. Korostetun hitaasti Elena otti taskustaan askin Työmies-tupakkaa. – On omastakin takaa.
  Raul oli tukehtua punssiinsa ja yski nauraen. Lydia tuijotti silmät suurina.”

Tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alkuun. Elenan rohkeus korostuu, kun tiedetään, millaisessa ilmapiirissä eletään. Muutama viittaus on kieltolakiin ja äärioikeistolaisiin, mutta arkkuverstaan ympäristössä suurimman järkytyksen aiheuttaa housuihin pukeutunut polkkatukkainen nainen, Lydia.

Pohjanmaan murre on minulle itäsuomalaisena outoa, mutta sitä oli mukava lukea dialogeissa. Varsinkin Elenan anoppi käyttää ilmeikästä kieltä. Hän on muutenkin tarinalle tärkeä henkilö, tärkeämpi kuin Elenan mies. Kirjan rakenteessa on ratkaisu, jonka vuoksi lukija tietää enemmän kuin Elena. Siitä kyllä seuraa, että lopun tapahtumien yllätyksellisyydestä osa häviää.

Lautapalttoosta kirjoitettiin blogeissa paljon, kun se ilmestyi. Minulla se jäi silloin hyllyyn joidenkin epäilysten vuoksi, jotka nyt luettuani huomasin turhiksi. Hyvä kirja!

Lautapalttoo on ensimmäinen kirja, jolla osallistun tämänvuotiseen Naistenviikon lukuhaasteeseen. Ihastuttavan logon on taas kerran tehnyt blogin Yöpöydän kirjat Niina.

Anna Englund: Lautapalttoo
Siltala 2022, 227 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu.

Heikki Oja: Tähtitieteen sankareita

 

Tuottelias tähtitieteen yleistajuistaja Heikki Oja julkaisi muutama vuosi sitten kirjan Tähtitieteen sankareita – Newtonista nykypäivään. Hän esittelee henkilöitä, joiden löydöt ja oivallukset ”voivat kerralla avata kokonaan uusia näkymiä tai johtaa jopa aivan uuden tieteenalan syntymiseen”.

Kirjassa edetään kronologisesti, ja alussa on kaikille tuttuja suuruuksia kuten Isaac Newton ja Edmund Halley. Loppupuolella päästään nykyaikaan ja esimerkiksi gravitaatioaaltojen havaitsemiseen LIGO-laitteistolla. Projektin tutkijoista Rainer Weiss, Kip Thorne ja Barry Barish saivat fysiikan Nobelin palkinnon 2017. Havaintolaitteiden kehittyminen vie tähtitiedettä eteenpäin koko ajan.

Lyhyissä luvuissa esitellään kunkin tutkijan (tai tutkijaryhmän) se tärkeä saavutus, jonka vuoksi hän (tai he) on valittu kirjaan. Elämäkertatietoja on lyhyesti, ja mukana on joskus myös keventäviä anekdootteja. Vaikka käytän nimitystä tutkija, niin osalla tärkeitä havaintoja tehneistä ei ole ollut muodollista koulutusta. Astrofysiikan perustana olevien spektriviivojen löytäjä Joseph Fraunhofer oli lasinvalaja ja hioja, joka kehitti alan tekniikkaa niin, että näki valmistamillaan prismoilla auringon ja muiden taivaankappaleiden spektrejä 1800-luvun alussa. Ilmiön selitys ymmärrettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Sankareiden jäljissä kulkiessaan kirja antaa hyvän kokonaiskuvan tähtitieteen ja sen osa-alueiden kehityksestä. Alaa seurannut tapaa paljon tuttuja nimiä, mutta löytää myös uutta tietoa. On ennestään tiedossa, että tähtitieteessä on väheksytty naisia niin kuin muillakin luonnontieteen aloilla. Onneksi siinä suhteessa ollaan menossa parempaan suuntaan. Muistutukseksi kuitenkin tapaus Jocelyn Bell. Hän löysi nuorena tohtoriopiskelijana sykkivät radiolähteet eli pulsarit vuonna 1967. 1974 hänen ohjaajansa Antony Hewish sai Nobelin ”ratkaisevasta roolistaan pulsarien löytymisessä”.

”Jocelyn Bell suhtautui asiaan rauhallisesti ja arveli, että Nobelin palkinnon arvoa voi laskea, jos sellaisia aletaan myöntää opiskelijoille. Bellin silloiset työtoverit olivat paljon närkästyneempiä ja väänsivät Nobelin nimen halveksivasti muotoon No-Bell.”

Lohdutukseksi Oja kertoo, että Bell on myöhemmin saanut runsaasti kunnianosoituksia ja palkintoja.

Heikki Oja: Tähtitieteen sankareita – Newtonista nykypäivään
Ursa 2023, 288 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto.

Ana María Matute: El río

 

Ana María Matute (1925–2014) oli arvostettu espanjalainen kirjailija. Häneltä on suomennettu kaksi romaania, mutta ei tätä lukemaani teosta El río (Joki). Se on ilmestynyt jo 1963, mutta siitä on tehty kaunis kuvitettu laitos 2025, kun kirjailijan syntymästä oli sata vuotta. Kustantamo on Nørdicalibros, joka on varsinaisesti erikoistunut pohjoisten maiden kirjallisuuteen. Katsoin katalogista, että yksi uusimpia käännöksiä Suomesta on Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? (¿Quién mató a Bambi?).

El río on haikea lapsuusmuistelo. Nimetön kertoja (nainen) palaa seudulle, josta hänen äitinsä oli kotoisin ja jossa hän lapsena vietti kesiä perheensä kanssa. Nyt hänellä on mukana oma poikansa. Alkuperäinen kylä nimeltään Mansilla on jäänyt tekojärven alle, ja ne kyläläiset, jotka eivät muuttaneet muualle, asuvat Uudessa Mansillassa. Veden alle jäänyt maisema on vertauskuva menetetylle lapsuudelle, mutta tässä tapauksessa se on myös totta. Mansilla on tekojärven alla, ja kirjailija oli siellä lapsena toipumassa vakavasta sairaudesta.

Lyhyissä luvuissa ihaillaan luontoa, jokea, metsää ja kivistä kukkulaa. Kerrotaan kylän asukkaista ja heidän tavoistaan. Eniten puhutaan lapsista. Kaupunkilaislapsi katsoo kaikkea vähän ulkopuolisena, vaikka osallistuu leikkeihin. Hän huomaa varallisuuseron. Hän on viettämässä vapaa-aikaa, kun kylän lapset tekevät töitä. Luvussa El pastor niño (Lapsipaimen) kahdeksanvuotias poika herää aamuisin viideltä auttamaan isäänsä.

Muuten lapset ovat samanlaisia kuin missä tahansa. Heidän maailmansa on salaperäinen. Heidän taskunsa ovat täynnä ainutlaatuisia aarteita. Heitä kiehtovat vaarat ja kaikki kielletty. Joskus he ovat julmia. He heittelevät kulkukoiria kivillä, pojat kiduttavat lepakoita ja tallovat sammakoita. Hauskaa pidetään myös. Nuotiojuhlia valeasuihin pukeutuneina, marjojen syömistä salaa kylän parhaasta puusta, ja muuta vastaavaa.

Kaiken yllä leijailee kertojan kaipaus, kun hän yrittää tavoittaa palasia lapsuudestaan. Hän uskoo, että meidän kaikkien sisältä on löydettävissä lapsi, joka yhä etsii ulospääsyä.

Ana María Matute: El río
Kuvitus Raquel Marín
Nørdicalibros 2025, 161 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1963

Bernhard Schlink: Jälkeläinen

 

Bernhard Schlink käsittelee Jälkeläisessä Saksan lähihistorian suuria kysymyksiä, Itä- ja Länsi-Saksan eroja ja yhdistymisen seurauksia tavallisten kansalaisten kannalta. Näkökulmahenkilö on berliiniläinen kirjakauppias Kaspar, joka kotiin tullessaan löytää vaimonsa Birgitin kuolleena kylpyammeesta. Itsemurha vai tapaturma? Se ei koskaan täysin selviä.

Kirjan nykyajassa Kaspar on eläkeiässä. Hän ja Birgit tutustuivat vuonna 1964 nuorina opiskelijoina. Länsiberliiniläisenä Kaspar pääsi käymään itäpuolella. Rakkaus oli niin suurta, että Kaspar otti velkaa ja järjesti Birgitin pakomatkan. Naimisiin he menivät jo seuraavana vuonna. Kaspar jätti yliopisto-opintonsa ja kouluttautui kirjakauppiaaksi. Birgitin pahenevasta alkoholismista huolimatta he olivat olleet onnellisia, tai niin ainakin Kaspar luuli.

Käydessään läpi Birgitiltä jääneitä papereita Kaspar löytää tämän keskeneräisen hahmotelman elämäkerraksi. Birgitin sopeutuminen länsipuolelle oli ollut vaikeaa.

”Sain huomata, että loukkaukset, joita olin kohdannut virastoissa ja kaupoissa, olivat osa laajempaa ilmiötä. Yliopistossa minua ei tosin kukaan kohdellut alentuvasti, eivät professorit eivätkä opiskelijat. Mutta jos toin esille itäperspektiivin tai käytin itäsaksalaista puheenpartta, siihen reagoitiin ärtyneesti; minulta odotettiin, että paettuani olisin riisunut kaiken itäisen, koska se oli neuvostoliittolaista ja kommunistista, ja olisin nyt heidän kaltaisensa.”

Sopeutumisvaikeudet Kaspar tiesi, mutta kirjoituksesta paljastuu salaisuus, joka oli varjostanut Birgitin elämää koko avioliiton ajan. Kirjan saksankielinen nimi Die Enkelin paljastaa enemmän kuin suomalainen Jälkeläinen. Die Enkelin tarkoittaa lapsenlasta (tyttöä). Kasparilla ja Birgitillä ei ollut lapsia. Birgitiltä oli jäänyt tytär itäpuolelle. Hänen papereistaan löytyy tarpeeksi tietoja, joiden perusteella Kaspar alkaa etsiä tyttöä, jonka nimeäkään hän ei tiedä. Birgitkään ei tiennyt tyttärensä nimeä, koska oli luovuttanut lapsen pois heti synnytyksen jälkeen.

Etsintänsä aikana Kaspar tutustuu itäisen Saksan todellisuuden ikävään osaan, äärioikeistolaiseen nationalismiin, mutta löytää myös ihastuttavan 14-vuotiaan Sigrunin, jonka isoisäksi hän ryhtyy. Syntyy moraalinen kysymys. Onko Kasparilla oikeus sekaantua Sigrunin elämään niin kuin tekee? Hänen käsityksensä maailmasta ovat täysin erilaiset kuin ne, joihin tyttö on kasvatettu. Onko hänen vaikutuksensa positiivinen? Mitkä ovat seuraukset? Erilaisia moraalisia pohdintoja kirjassa on paljon, ihmissuhteissa, mutta myös laajemmin.

Kaspar on niin kiltti ihminen, että tuntuu lähes liian kiltiltä. Ainoa särö on Sigrunin perheeseen tunkeutuminen. Jotkut hahmot ovat kovin yksipuolisia, varsinkin Sigrunin isä, joka lähestyy karikatyyriä. Kaiken kaikkiaan Jälkeläinen on hyvä, rauhallinen ja kiihkoton romaani vaikeista aiheista. Saksan yhdistyminen ei ole vielä valmis.

Käännöksessä on kummallinen toistuva virhe, jota ei odottaisi saksasta suomennetussa kirjassa. Saksassahan edelleen teititellään usein, ja virhe on suomalaisessa teitittelymuodossa. ”Te olette kasvaneet (po. kasvanut) Weisen pariskunnan tyttärenä.” Onneksi kirjan dialogeissa useimmiten sinutellaan.

Bernhard Schlink: Jälkeläinen
Suomentanut Pirkko Roinila
WSOY 2026, 372 s.
Saksankielinen alkuteos Die Enkelin 2021

Alejandro Zambra: La vida privada de los árboles

 

Chileläiseltä Alejandro Zambralta on suomennettu romaanit Kotiinpaluun tapoja ja Chileläinen runoilija. La vida privada de los árboles (Puiden yksityiselämä) on ilmestynyt kahta suomennettua aikaisemmin.

Julián opettaa kirjallisuutta yliopistossa (kuten Zambra) ja haaveilee kirjailijuudesta. Hän on kirjoittanut lyhyen yritelmän romaaniksi. Se kertoo nuoresta miehestä, joka hoitaa bonsaitaan omistautuneesti. (Zambran esikoisromaanin nimi on Bonsái.)

Julián on naimisissa Verónican kanssa. Verónicalla on tytär Daniela, jonka iltasaduiksi Julián on kehitellyt tarinoita kahdesta puusta. Poppeli ja apinanleipäpuu keskustelevat öisin milloin mistäkin, kuten siitä, miten paljon parempi on olla puu kuin ihminen. Tarinoita on kirjassa vain kaksi, ja niistä jälkimmäinen on kovin sekava johtuen Juliánin mielentilasta.

La vida privada de los árboles on yhden yön romaani. Julián odottaa Verónican tulevan kotiin maalaustunnilta, mutta hän ei vain tule. Odottaessa ja hermostuneisuuden lisääntyessä Julián miettii kirjoittamistaan, muistelee exäänsä, josta melkein tuli hänen vihollisensa, ja kertaa yhteistä historiaansa Verónican kanssa. Ajatukset käyvät myös Danielan tulevaisuudessa. Mitä tytölle tapahtuu, jos Verónica ei palaa?

Zambra kommentoi välillä tätä kirjaa ja laittaa aikuisen Danielan kommentoimaan Juliánin kirjaa sanoilla, jotka sopivat myös tähän: ”Se on rakkauskertomus, ei mitään liian erikoista.” Zambran kirjoitustyyli on sen verran positiivisesti erikoinen, että huomasin usein lukevani hymy huulilla. Kirja houkuttelee jatkamaan Zambran tuotannon parissa.

Alejandro Zambra: La vida privada de los árboles
Anagrama 2007, 119 s.

Layla AlAmmar: Silence Is a Sense

 

Kuwaitilaisen Layla AlAmmarin romaanin päähenkilö on syyrialainen nuori nainen, joka asui Aleppossa ja joutui pakenemaan sieltä sisällissodan aikana. Hän oli ystävineen vastustanut maan hallintoa, vaikkakin varsin vaatimattomin keinoin. Nyt hän on saanut pakolaisstatuksen Englannissa. Hänen isänsä on yrittänyt viedä muun perheen Egyptiin, mutta hän ei tiedä, ovatko he päässeet sinne.

Naisen kirjoituksia julkaistaan englantilaisessa nettilehdessä. Hän allekirjoittaa ne nimellä Voiceless. Hän on reagoinut sodan ja Euroopan läpi kulkeneen pakomatkan kauhujen aiheuttamaan traumaan hiljaisuudella. Hän ei pysty puhumaan, vaikka yrittäisi. Englannissa häntä on tutkittu, mutta mitään fyysistä syytä puhumattomuuteen ei löydy. Kirjan nimen hiljaisuus ei johdu pelkästään Voicelessin puhumattomuudesta. Hiljaisuus esiintyy monella eri tasolla. Kotona Syyriassa Voicelessin poikaystävä Khalid ei halunnut lukea kolonialistien tarinoita ja perusteli, miksi.

”No time for them, he spoke instead of the silence in the literature of home – our Kingdom of Silence. He spoke of the impossibility of producing anything at all in such a place. He spoke of how much more creative our poets and writers had to be, of the unending search for more obscure, more impenetrable metaphors with which to vaporize the unbearable truths around us, rendering them a hazy mist, released to float and drift between stark, black lines. The silence was there, he said, in every poem and story.”

Voiceless on vakavaraisesta keskiluokkaisesta perheestä, jossa häntä oli kannustettu opiskelemaan. Hän opiskeli Damaskoksen yliopistossa kielitiedettä. Hänen kirjoitus- ja analyysitaitonsa saivat jotkut hänen lehtikirjoitustensa kommentoijat epäilemään, ettei hän oikeasti ollut pakolainen.

Voiceless asuu englantilaisessa nimeämättömässä pikkukaupungissa. Hänen asuntonsa on kerrostalokompleksissa, jonka talot ovat niin lähekkäin, että jos verhot eivät ole edessä, naapurit näkevät suoraan sisälle. Voiceless käyttää suuren osan ajastaan tarkkailemalla muita asukkaita. Hän antaa heille nimiä kuten No-Lights-Man, The Juicer, The Dad. Seinänaapureiden nimet hän kuulee huonon äänieristyksen vuoksi. Voiceless yrittää olla lähestymättä muita ihmisiä, mutta lopulta hänen on ylitettävä itse vetämänsä rajat. Rasistiset hyökkäykset, joita hän todistaa, saavat hänet ensin pelkäämään. ”I was supposed to be safe here.” Mutta sitten hän huomaa, että hänen pitää toimia, eikä vain katsoa sivusta nähdessään vääryyttä – niin kuin muidenkin ihmisten pitäisi tehdä.

Silence Is a Sense on nuoren naisen selviytymistarina. Kokemukset sodasta ja pakomatkalta nousevat hänen muistoihinsa ja sekoittuvat uniin. Osa tapahtumista on järkyttäviä. Lukijan järkytystä lisää se, että samat asiat toistuvat edelleen uutisissa. Tämä kirja kannattaisi minusta julkaista suomeksi, eikä pelkästään aiheensa vuoksi, vaan myös kirjallisen tasonsa vuoksi.

Layla AlAmmar: Silence Is a Sense
The Borough Press 2021, 247 s.

***********

Maailmanvalloitus: Kuwait

Kaksi Michael Connellyn Renée Ballard -kirjaa (dekkariviikko)

 

Michael Connelly on tunnettu tuottelias dekkaristi. En ole lukenut häneltä aiemmin mitään, mutta päätin nyt tarttua hänen vuonna 2018 aloittamaansa Renée Ballard -sarjaan. Ballard on Los Angelesin poliisivoimissa työskentelevä rikostutkija, joka tekee pelkkää yövuoroa. Hän on ollut aikaisemmin murhatutkija, mutta hänet on siirretty yövuoroon ikään kuin rangaistuksena. Ballard teki esimiehensä Olivasin seksuaalisesta ahdistelusta valituksen, joka hylättiin. Hänen silloinen parinsa oli nähnyt, mitä tapahtui, mutta ei todistanut esimiestä vastaan. Naisten kohtelu LAPD:ssä on yksi sarjan aiheista.

Renée Ballard on taustaltaan havaijilainen. Hänen isänsä hukkui surfatessaan, kun Ballard oli esiteini-ikäinen. Äiti oli alkoholisti ja oli jättänyt perheen jo aiemmin, eikä pitänyt tyttäreensä yhteyttä. Ballardin kasvatti mummo. Poliisina hän on työteliäs, hoksaavainen ja taitava. Usein hän liikkuu sääntöjen rajamailla, mikä tuntuu olevan dekkareissa yleistä. Ilmeisesti määräyksiä kirjaimellisesti seuraavista poliiseista saisi aikaan tylsempiä kirjoja. Ballardin yksityiselämästä ei ole paljon sanottavaa, niin omistautunut hän on työlleen. Hänen ainoa läheinen ihmisensä on mummo. Melkein mummoakin tärkeämpi on rescue-koira Lola. Lola on bokserin ja pitbullin sekoitus. Pelkkä ajatuskin tuollaisesta koirasta pelottaa.

Yövuoro

Yövuoro on sarjan ensimmäinen kirja. Ballard hälytetään tutkimaan ilmeisesti itseään myyneen transnaisen vakavaa pahoinpitelyä. Hälytyksen tehneen poliisipartion miehet suhtautuvat uhriin halveksuvasti, mutta Ballard ottaa jutun vakavasti ja ennen pitkää selvittää sen. Kirjan päärikos on usean ihmisen kuolemaan johtanut ammuskelu yökerhossa. Ballard ei ole osallisena tutkinnassa, jota johtaa hänen entinen pomonsa Olivas. Hän alkaa tutkia juttua epävirallisesti – ja tietysti menestyksekkäästi – sääntöjä venyttäen. Yövuorossa on myöhemmissäkin sarjan kirjoissa esiintyvä piirre, josta pidin. Niissä on muitakin rikoksia kuin yksi tai kaksi tärkeintä. Yövuoron aikana Ballardin selvitettäväksi tulee milloin mitäkin.

Yön pimein hetki

Tässä kirjassa kohtaavat Renée Ballard ja kuuluisin Connellyn luoma henkilö Harry Bosch. En siis tiennyt ennestään, millainen hahmo Bosch on. Nyt hän on virallisesti eläkkeellä, mutta työskentelee jonkinlaisena vapaaehtoisena. Hän tutkii ratkaisemattomia vanhoja tapauksia. Nyt kohteena on 15-vuotiaan Daisyn murha. Ballard ja Bosch tapaavat sattumalta, ja heillä synkkaa heti. Ballard saa luvan auttaa Boschia, kunhan ei laiminlyö varsinaisia tehtäviään. Yövuoron hoidettavaksi tulevat rikokset Ballard hoitaa nopeasti ja tehokkaasti ja saa joistakin niistä virikkeitä Daisyn murhatutkimukseen. Boschilla on menossa samaan aikaan toinenkin tutkimus. Se liittyy jengirikollisuuteen, ja sen hoidossa Bosch tekee joitakin arviointivirheitä, jotka ovat hengenvaarallisia. Kun jutut on selvitetty ja kumpikin on selvinnyt hengissä, Ballard ja Bosch päättävät jatkaa yhteistyötään sopivan tilaisuuden tullen.

Kirjabloggaajien dekkariviikon kirjoitusten yhteenveto on Tuulevin lukublogissa.

Yövuoro
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus 2018, äänikirjan kesto 11 h 21, lukija Jaakko Ohtonen
Englanninkielinen alkuteos The Late Show 2017

Yön pimein hetki
Suomentanut Raimo Salminen
Gummerus 2020, äänikirjan kesto 12 h 39, lukija Jukka Pitkänen
Englanninkielinen alkuteos Dark Sacred Night 2018

***********

Helmet-haaste:

8. Kirjassa ei rakastuta – Yön pimein hetki

30. Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa – Yövuoro

Cilla & Rolf Börjlind: Varjo lankeaa

Kolmas kirjoitukseni dekkariviikolla on Cilla ja Rolf Börjlindin kirjasta Varjo lankeaa. Se on heidän Rönning & Stilton dekkarisarjansa yhdeksäs osa. Kahdesta edellisestä osasta kirjoittaessani olen valittanut, että sarja on alkanut toistaa itseään. Ilahduttavasti Varjo lankeaa onkin erilainen, tässä ei mennä samalla kaavalla.

Varjo lankeaa on puhtaasti Olivia Rönningin kirja. Eläkeläispoliisit Tom Stilton ja Mette Olsäter tulevat mukaan vasta loppupuolella. Tapahtumapaikkakin on uudenlainen, nyt ei seikkailla suurkaupungissa tai ulkomailla, vaan ollaan pienessä Slagtjärnin kylässä lähellä Östersundia. Olivia lähetetään sinne auttamaan paikallista poliisia murhatutkinnassa, jonka uhri on löytynyt piilotettuna muurahaiskekoon. Lähes kaikki kyläläiset tuntuvat harrastavan metsästämistä, ja jotkut ovat aika erikoisia, kuten hollantilainen sokea pianisti, joka kuvittelee olevansa selvänäkijä. Olivian töitä häiritsevät kaksi östersundilaista rikostutkijaa, joiden on vaikea hyväksyä joukkoon tukholmalaista ”tähtipoliisia”, joka on heidän silmissään ja puheissaan pelkkä likka. Olivia on 37-vuotias. Onneksi Olivian apuna on tehokas poliisiassistentti Emmy Sunna.

Varjo lankeaa on perinteisempi rikosromaani kuin sarjan aiemmat osat. Tässä etsitään murhaajaa ilman mitään trilleriaineksia. Muutos on ehkä yllättävä, mutta pidin sitä positiivisena. Börjlindien kirjoissa on yleensä joku vakava yhteiskunnallinen teema, kuten rasismi tai ihmiskauppa. Tässä dekkarissa ei aivan sellaista ollut, mutta oli yksi varsin kammottava eläinsuojeluun liittyvä asia, josta en ollut ennen kuullutkaan.

Cilla & Rolf Börjlind: Varjo lankeaa
Suomentanut Ulla Lempinen
S&S 2025, 372 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Skugga över Slagtjärn 2025

***********

Helmet-haaste: kohta 28. Kirjassa tanssitaan. Menossa olevasta murhatutkinnasta huolimatta Slagtjärnin perinteiset kyläjuhlat tanssiaisineen järjestetään.

Ian Rankinin Rebus-sarja (dekkariviikko)

 

Huomasin reilu vuosi sitten, että olen lukenut aika monta Ian Rankinin John Rebus -dekkaria ja aloin kuunnella puuttuvia osia ilmestymisjärjestyksessä. Vuodenvaihteessa jäljellä oli enää kolme kirjaa, jotka olen nyt lukenut. En kuuntele englanniksi, joten luin tuoreimman kirjan (sarjan 25.) Midnight and Blue, joka ei ole vielä ilmestynyt suomeksi, ja sarjan kolmannen osan Tooth and Nail, jota ei jostain syystä ole suomennettu. Lisäksi osaa 23 Synkkien aikojen laulu en löytänyt äänikirjana.

Tooth and Nail

Luettuani kirjan en tiedä, mikä voisi olla syynä suomentamattomuuteen. Sekö, että näyttämönä on Lontoo, eikä Edinburgh? Vaiko se, että kirjassa ollaan välillä murhaajan pään sisällä? Vai onko murhia pidetty aikanaan liian raakoina? Nämä ovat siis muista Rebus-kirjoista poikkeavia seikkoja.

Rebus on Lontoossa, koska häntä on pyydetty avustamaan sarjamurhaajan kiinni saamisessa. Häntä pidetään asiantuntijana aikaisemmin Edinburghissa selvittämänsä vastaavan tapauksen vuoksi. Lontoon sarjamurhaajan kohteena on eri-ikäisiä naisia, joilla ei näytä olevan muutenkaan mitään yhteistä. Rebus käyttäytyy aivan samoin kuin yleensäkin. Hän ei tottele lontoolaisia ylempiään, tekee, mitä itse pitää tärkeänä, ja menee paikkoihin, joihin ei pitäisi. Murhaajan löytämisessä hänen osuutensa on ratkaisevan tärkeä.

Tässä kirjassa on sarjan jatkon kannalta yksi huomion arvoinen seikka: Morris Gerald Gafferty esiintyy ensimmäistä kertaa. Hänen osuutensa on hyvin pieni. Rebus joutuu käväisemään Skotlannissa todistamassa Gaffertyn oikeudenkäynnissä. Sarjaa lukeneet tietävät, että Gafferty on myöhemmin Edinburghin suurin rikollispomo ja Rebusin ikuinen päähänpinttymä.

Synkkien aikojen laulu

Kirjan nimi tulee Bertolt Brechtin runosta. Synkät ajat viittaavat Rebusin henkilökohtaiseen elämään, mutta myös maailman tilaan. Kirja on ilmestynyt 2020.

”Tämä maailma on matkalla kohti kaaosta. Etkö ole huomannut? Olen kuullut verrattavan sitä 1930-lukuun. Kaikki ovat katkeria ja osoittavat sormella niitä, jotka heidän mielestään ovat syynä heidän epäonneensa. Se oli synkeää aikaa silloin ja on synkkää aikaa nytkin.”

Rebus on eläkkeellä ja on lopulta joutunut antamaan periksi keuhkoahtaumataudilleen. Hän ei jaksa enää nousta rappuja asuntoonsa. Onnekkaasti saman talon pohjakerroksesta on vapautunut huoneisto, jonka hän saa hankituksi. Vielä synkemmäksi Rebusin elämä muuttuu, kun hänen tyttärensä Sammyn (Samanthan) mies katoaa. Rebus syöksyy auttamaan tytärtään Skotlannin pohjoisrannikon pikkukylään, jossa hän joutuu hankauksiin paikallisten poliisien kanssa. Samaan aikaan komisario Siobhan Clarke tutkii Edinburghissa upporikkaan saudiarabialaisen opiskelijan murhaa. Vanha tuttu Malcolm Fox työntää itsensä mukaan tutkimuksiin ja on samalla vaarassa sotkeentua Gaffertyn verkkoihin.

Rankin pyörittää taitavasti kahta rikosjuttua, skotlantilaisen kylän erikoisia asukkaita ja Edinburghin rikasta pintaliitoporukkaa.

Midnight and Blue

Rebus on vankilassa. Sarjan edellisen osan Hautakivet sydämessä lukeneet tietävät, miksi. Kuinka ollakaan, Rebusin selliä lähellä olevassa sellissä tapetaan yöllä vanki. Kriittisessä paikassa olevassa valvontakamerassa on vikaa, eikä murhaajaa saada heti selville. Rebus ei osaa olla puuttumatta tutkimuksiin. Ensin hän mietiskelee ja sitten antaa vinkkejä. Hänen on oltava varovainen, koska vankilassa on luonnollisesti hänen vihollisiaan. Toisaalta häntä suojelee Darryl Christie, joka pyörittää Edinburghin huumekauppaa ja muita bisneksiään vankilasta käsin. Gafferty ei enää ole mukana kuvioissa. Sen sijaan Malcolm Fox pyörii mukana haittaamassa tutkimusten etenemistä.

Siobhan Clarke tutkii nuoren tytön katoamista ja pääsee sitä kautta nettipornon myyjän jäljille. Jutun ratkaisemisessa korostuu ylikonstaapeli Christine Essonin osuus. Jos Rankin vielä jatkaa Rebus-sarjaa, kuvittelisin, että Clarken ohella myös Esson nousee vielä enemmän esille.

Lopuksi vielä muutama sana edellä mainituista sarjan vakiohenkilöistä. Ylikonstaapeli Siobhan Clarke esiintyi ensimmäisen kerran sarjan viidennessä osassa Musta kirja. Sen jälkeen hän on noussut arvossa komisarioksi saakka. Hän on oikeastaan ainoa Rebusin ystävä, ei siis romanttisessa mielessä, vaan muuten. Rebus on ihminen, josta muiden on vaikea pitää. Siobhan on onnistunut pääsemään hänen lähelleen.

Rankin on kirjoittanut kaksi kirjaa komisario Malcolm Foxista (niitä en ole lukenut), mutta sen jälkeen hän yhdisti Foxin Rebus-kirjoihin. Aluksi Fox oli töissä sisäisessä tutkinnassa ja yritti saada Rebusin kiinni rikkeistä viranhoidossa. Myöhemmin Rebusin ja Foxin suhde on vaihdellut huonosta parempaan ja takaisin. Saatuaan ylennyksen organisoidun rikollisuuden tutkijaksi Fox osallistuu joskus Clarken tutkimuksiin omasta näkökulmastaan. Kirjassa Midnight and Blue hän pimittää muilta tutkijoilta oleellisen tärkeitä tietoja. Minusta Fox on kiipijä ja ylempiensä mielistelijä, eikä tiimityöntekijä, vaikka niin väittääkin.

Morris Gerald Gafferty on lähes koko sarjan ajan Edinburghia vallassaan pitävä rikollinen. Rebus toimittaa hänet kerran vankilaan, mutta hän keplottelee sieltä ulos. Joissakin kirjoissa Gaffertyn osuus on minusta jo häiritsevän suuri. Rebusin ja Gaffertyn suhde on vaikeasti määriteltävä. Rebus sanoo vihaavansa Gaffertyä, muut poliisit luulevat Rebusin ottavan Gaffertyltä lahjuksia. Kun ikä alkaa painaa molempia, he tapaavat silloin tällöin lasillisen äärellä. Kirjassa Midnight and Blue jopa Siobhan sanoo Rebusille: ”I actually thought you quite liked him, you know.” Olen ajatellut, että Gafferty on Rebusin toinen puoli, se millainen hänestä olisi tullut, jos hän olisi päätynyt rikolliseksi.

Tämä kirjoitus on osa kirjabloggaajien perinteistä dekkariviikkoa.

Tooth and Nail
Orion Books 1998, 276 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1992 nimellä Wolfman

Synkkien aikojen laulu
Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas
Blue Moon 2021, 381 s.
Englanninkielinen alkuteos A Song for the Dark Times 2020

Midnight and Blue
Orion Fiction 2024, 329 s.

***********

Useimmissa Rebus-dekkareissa kuunnellaan musiikkia. Kirjassa Tooth and Nail mainitaan Steppenwolfin Born to Be Wild, joten sijoitan sen Helmet-haasteen kohtaan 31. Kirjassa on soittolista tai kirjassa mainitaan jokin biisi.