sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Valeria Luiselli: La historia de mis dientes


La historia de mis dientes (hampaideni tarina) on meksikolaisen Valeria Luisellin kehuttu ja palkittu romaani. Hampaat ovat Gustavo Sánchez Sánchezin, joka esittelee itsensä sanomalla olevansa maailman paras huutokauppameklari. Hänen lempinimensä on Carretera (maantie). Hänen sukupuussaan on sellaisia henkilöitä kuin Fredo Sánchez Dostoievski, Ludvig Sánchez Wittgenstein ja Juan Pablo Sánchez Sartre.

Carreteran omat hampaat kasvoivat suuhun vinksin vonksin. Hänen elämänsä vaiheet muuttuvat sen mukaan, mitkä hampaat hänellä on suussaan (tai kädessään). Silmiä kutsutaan sielun peiliksi, mutta tässä kirjassa niiden tilalla ovat hampaat.

Tekstissä on paljon viittauksia kirjailijoihin ja filosofeihin. Minulle paraabeli, hyperbeli ja ellipsi ovat aina olleet kartioleikkauksia, mutta tässä paraboloidinen, hyperbolinen ja elliptinen ovat filosofisia käsitteitä. Niiden jatkeeksi liitetään vielä neljäs termi eli allegorinen. Carreteran kehittämä allegorinen huutokauppatyyli perustuu tarinaan, joka myydään, eikä tavaraan. Tuossa lienee yksi kirjan keskeisiä ajatuksia.

La historia de mis dientes on siis filosofinen teos. Se on paikoittain hauska ja tyyliltään se on absurdi. Viittaus Daniil Harmsiinkin löytyy. Kun Carreteralle tapahtuu aina vain hullumpia sattumuksia ja hänen omat juttunsa muuttuvat oudommiksi ja oudommiksi, niin mieleen tulee, että onko tämä kaikki oikeasti syvällistä vai huiputetaanko lukijaa. En osannut päättää.

Aivan omaan lukumakuuni tämä ei kuitenkaan iskenyt. Innostuneemman postauksen löytää blogista Reader, why did I marry him, jossa Omppu on lukenut englanninkielisen käännöksen. Ompun kirjoituksesta havaitsin kummallisen asian: englanninkielisessä versiossa romaanin luvut, joita kutsutaan kirjoiksi (libros), ovat eri järjestyksessä kuin alkuperäisessä ja niitä on yksi enemmän (???). 

Valeria Luiselli: La historia de mis dientes
Sexto Piso España 2014, 157 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2013

perjantai 16. syyskuuta 2016

John Irving: Ihmeiden tie

Olen lukenut lähes kaikki John Irvingin romaanit ja niinpä luin myös Ihmeiden tien, vaikka olin jo etukäteen kuullut, että kirja ei ole parasta Irvingiä. Valitettavasti etukäteistieto piti paikkansa. Ihmeiden tie on hajanainen, välillä jopa löysä. Toistoa on liikaa, eikä mielenkiinto pysynyt vireillä koko ajan. Enpä olisi uskonut, että joudun joskus sanomaan noin Irvingin kirjasta.

Kirjailija Juan Diego matkustaa Filippiineille toteuttaakseen lupauksen, jonka antoi lapsena Meksikossa tapaamalleen nuorelle miehelle. Nuorukainen oli paennut joutumista Vietnamin sotaan. Matkan aikana Juan Diego sekoilee lääkityksensä kanssa (beetasalpaajia ja Viagraa) ja näkee valveillakin unia lapsuudestaan. Nykyhetki ja menneisyys kulkevat rinnan. Juan Diego ja hänen siskonsa Lupe asuivat kaatopaikalla, jossa poika oppi itsekseen lukemaan polttamiselta pelastamistaan kirjoista. Häntä kutsuttiinkin kaatopaikan lukijaksi. Kaatopaikalta lapset siirtyivät jesuiittojen orpokotiin, sieltä sirkukseen ja lopulta Juan Diego pääsi Iowaan ja opiskelemaan.

Koska Juan Diego on kirjailija (kuten Irvingin päähenkilöt usein), kirjassa on paljon viittauksia Irvingin omiin romaaneihin, eniten Sirkuksen poikaan. Juan Diegon kirjailijuudesta sanotaan muun muassa:
Hänen romaaninsa olivat peräisin hänen lapsuudestaan – sieltä kumpusivat hänen pelkonsa ja hänen mielikuvituksensa kumpusi siitä mitä hän pelkäsi.
”Veden polkeminen, koiranuinti muistuttaa aika paljon romaanin kirjoittamista”, kaatopaikan lukija sanoi entiselle opiskelijalleen. ”Tuntuu kuin olisi tehnyt pitkän matkan, koska se vaatii kovasti työtä, mutta periaatteessa sitä käsittelee samoja asioita – pysyttelee tutulla maaperällä.”
Molemmat edellä olevat lainaukset sopinevat myös Irvingiin itseensä. Irvingin tavaramerkeistä tästä kirjasta puuttuvat karhut. Sen sijaan esimerkiksi yksi transvestiitti on tärkeässä roolissa.

Juan Diegoa kiinnostavampi on hänen pikkusiskonsa Lupe, joka osaa lukea muiden ajatuksia. Lupe puhuu omalla tavallaan ja vain Juan Diego saa selvää hänen puheestaan. Matkallaan Juan Diego tapaa Miriamin ja Dorothyn, äidin ja tyttären, joihin molempiin hän tuntee seksuaalista vetoa. Miriam ja Dorothy ovat arvoituksellisia. He eivät näy peilissä, eivätkä valokuvissa. He ovat joko su0jelusenkeleitä tai pahoja henkiä tai vain Juan Diegon mielikuvituksen tuotteita. Irving on taas kehitellyt runsaan joukon erikoisia hahmoja, muitakin kuin tässä mainitsemani. Ihmeiden tiessä on paljon aineksia, mutta tällä kertaa toteutus vähän pettää.

Mikä sitten on ihmeiden tie? Mikä on ihme? Lupe sanoo sen parhaiten: ”Me olemme itse ihmeitä.”

John Irving: Ihmeiden tie
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammen Keltainen kirjasto 2016, 600 s.
Englanninkielinen alkuteos Avenue of Mysteries 2015

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni


Tappaja, toivoakseni on Antti Tuomaisen ensimmäinen romaani. Se ei ole puhtaasti arvoitusdekkari, vaikka sellaistakin piirrettä kirjaan sen lopulla ilmestyy. Enemmänkin Tappaja, toivoakseni on psykologinen rikosromaani.

Anto on konkurssin tehnyt tuottaja ja alkoholisti. Hän käy AA:ssa ja salilla ja kirjoittaa dialogeja eräälle surkeita tv-ohjelmia tuottavalle yhtiölle. Rahapulan painaessa päälle Anton entinen ystävä Pete soittaa ja pyytää palvelusta. Pete on menestynyt elämässään, jos menestystä mitataan rahalla, mutta hänen vaimonsa tapettiin metrossa muutama vuosi aiemmin ja nyt hän hautoo kostoa.

Peten ehdotusta harkitessaan Anto miettii syvällisiä kysymyksiä. Onko ihmisiä, joiden tappaminen on oikein? Mikä oikeuttaisi tappamisen? Kuka saa tappaa? En tiedä, onko kirjailija itseironinen, kun laittaa Anton kontaktin tuotantoyhtiössä arvostelemaan hänen tuotoksiaan.
” – Susta on tullut vähän pehmeä, Anto, se röyhtäisi. – Sä kirjoitit ennen tiukemmin. Sä olit ilkeämpi. Nyt sä pohdit asioita, pälätät filosofiaa ja psykologiaa ja emmä tiedä mitä.”
Kirjan juonikuvio on varsin ovelasti rakennettu, vaikka siitä jotain osasin aavistella. Äkkirakastuminen ja sen seuraukset olisivat minun puolestani saaneet jäädä pois, vaikka ne tietysti vaikuttivat Anton suhtautumiseen Peten ehdotukseen ja elämään yleensä. Tappaja, toivoakseni on lupaava esikoisteos ja Tuomainen on myöhemmillä kirjoillaan lunastanut herättämiään odotuksia.

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni
Like 2013, 244 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2006

lauantai 10. syyskuuta 2016

Kuka saa Nobelin 2016? Veikkaa ja osallistu arvontaan.

Lokakuun alku lähestyy ja pian saamme tietää uuden kirjallisuuden nobelistin nimen. Avaan Nobel-kyselyni kuudennen kerran. Tämä on siis jo perinne. Viime vuonna palkinnon sai Svetlana Aleksijevitš. Yksi kyselyyni osallistunut eli Sara blogista P. S. Rakastan kirjoja tiesi oikein. Luin Aleksijevitšin kirjan Tšernobylista nousee rukous tänä vuonna ja se on ollut vuoden järisyttävin lukukokemus. Jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, niin suosittelen: lue.

Kysymykseni on:

Kenen luulet tai haluat saavan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016? Voit antaa kaksi nimeä.

Vastaukset tämän postauksen kommentteihin viimeistään palkinnon myöntämistä edeltävänä päivänä eli keskiviikkona 5.10.2016.

Vastanneille on tarjolla palkinnoksi nobelistien kirjoja:
  • Günter Grass: Taikalaatikko
  • Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla
  • Toni Morrison: Armolahja
  • Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni
  • José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri
Oikein arvannut saa valita kaksi kirjaa. Jos oikeaan osuneita on useampia, arvon voittajan heidän keskuudestaan. Kaikkien osallistuneiden joukosta arvon kaksi, jotka saavat valita yhden kirjan.

Katsoin juuri ennen tämän tekstin kirjoittamista, että vedonlyöjien listoilla Haruki Murakami on selvä ykkössuosikki. Minä en oikein usko hänen voittoonsa, mutta kukapa tietää.


keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kuukauden nobelisti Harold Pinter: The Birthday Party


The Birthday Party on kolminäytöksinen näytelmä Harold Pinterin uran alkupuolelta. Stanley on Megin ja Peteyn täysihoitolan ainoa asukas. Eräänä päivänä vieraiksi ilmaantuvat Goldberg ja McCann, jotka Stanley joko tuntee ennestään tai ei. Stanley on ilmeisesti pettänyt tai kavaltanut jonkun ja Goldberg ja McCann ovat tulleet kostamaan, ehkä.

Lukija (katsoja) ei ole aivan varma siitä, mistä on kysymys. Näennäisen tavanomaisten tapahtumien alla väreilee uhkaa. Tunnelmassa on jotain kafkamaista, tai Beckettiä. Vietetään Stanleyn syntymäpäiväjuhlaa, vaikka ei olekaan hänen syntymäpäivänsä. Valehdellaan ja puhutaan ristiin. Kaksi kertaa Goldberg ja McCann ahdistelevat Stanleyta pitkällä verbaalisella ilotulituksella. Tosin sana ’ilo’ ei sovi tähän. Kirjoitan malliksi pätkän jälkimmäisestä kohtauksesta. Tästä voi myös arvata, mitä Stanleylle tapahtuu, kun Goldberg ja McCann vievät hänet pois.

GOLDBERG. It goes without saying. Between you and me, Stan, it’s about time you had a new pair of glasses.
MCCANN. You can’t see straight.
GOLDBERG. It’s true. You have been cockeyed for years.
MCCANN. Now you’re even more cockeyed.
GOLDBERG. He’s right. You’ve gone from bad to worse.
MCCANN. Worse than worse.
GOLDBERG. You need a long convalescence.
MCCANN. A change of air.
GOLDBERG. Somewhere over the rainbow.
MCCANN. Where angels fear to tread.
GOLDBERG. Exactly.

Näytelmässä on loistorooli Megin esittäjälle. Meg ei ymmärrä lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtuu ja luulee juhlissakin olleen hauskaa. Näytelmän toinen nainen, Lulu, on pienessä roolissa tuomassa esille Goldbergin luonteen häikäilemättömyyttä.

The Birthday Party on muistaakseni kolmas lukemani näytelmä. Aiemmat ovat Nummisuutarit (koulussa) ja Macbeth tämän vuoden keväällä. Minua hämmästytti, miten yksityiskohtaisia ohjeita Pinter on antanut. Koko näytelmässä on näyttämökuvana yksi ainoa huone. Pinter kirjoittaa tarkasti, milloin kukin henkilö on oikealla – vasemmalla, näyttämön etuosassa – takaosassa, milloin istuu, milloin seisoo. Luulisin, että noin tarkat ohjeet eivät ole yleensä tapana. Joka tapauksessa haluaisin nähdä tästä tulkinnan teatterissa. Tekstistä saisi paljon irti.

Jokken kirjanurkassa on kirjoitettu Pinterin näytelmästä Tea Party.

Harold Pinter: The Birthday Party, kirjassa Plays One, kustantanut Faber and Faber 1996
Näytelmän ensiesitys 1958

maanantai 5. syyskuuta 2016

Nälkäpeli: Vihan liekit ja Matkijanärhi.

Luin äskettäin Nälkäpeli-trilogian ensimmäisen osan ja nyt kaksi seuraavaa. Edellisessä postauksessani en kirjoittanut Nälkäpelissä luodun dystopian yhteiskuntarakenteesta mitään, joten tässä siitä muutama sana.

Suunnilleen nykyisen USA:n alueella on valtio, joka on jaettu 13 vyöhykkeeseen. Asukkaita on paljon vähemmän kuin nykyisin. Valtiota hallitaan Capitolista, jonne muut vyöhykkeet tuottavat kaiken tarpeellisen. Capitolissa eletään yltäkylläisyydessä. Muilla vyöhykkeillä nähdään nälkää. Ennen kirjojen kuvaamaa aikaa vyöhykkeillä on yritetty kapinoida ja vyöhyke 13 on tuhottu opetukseksi muille.

Nälkäpelin sankari Katniss Everdeen on vyöhykkeeltä 12, jossa tuotetaan hiiltä. Voittaessaan Nälkäpelin Katniss käyttäytyy niin, että hänen tulkitaan kapinoivan. Hän saa Capitolissa valtaa pitävästä presidentti Snow’sta henkilökohtaisen vihamiehen. Kapina alkaa taas voimistua ja kapinalliset haluavat Katnissin keulakuvakseen.

Nälkäpeli on dystopia ja sellaisena synkkä. Ahdistusta ja kuolemaa on paljon. Moni tutuksi käyvä hahmo menettää henkensä. Muutama hieno oivallus kirjoissa on. Esimerkiksi kapinallisten yhteisön säännöt eivät oikeastaan poikkea kovin paljon Capitolin säännöistä. Muutenkaan hyvä ei ole pelkästään hyvää, eikä paha yksisilmäisesti pahaa, ehkä presidentti Snow’ta lukuun ottamatta. Sama kaksijakoisuus näkyy myös kahdessa ehdokkaassa Katnissin poikaystäväksi eli metsästyskaveri Galessa ja Nälkäpeliin Katnissin kanssa joutuvassa Peetassa.

Trilogian ensimmäinen osa Nälkäpeli on itsenäinen kirja. Keskimmäinen osa Vihan liekit vaatii taustakseen ensimmäisen osan ja loppuu selvästi keskelle tarinaa, joten sen jälkeen on luettava päätösosa Matkijanärhi. Kirjat ovat sen verran mukaansa tempaavia synkkyydestään huolimatta, että olen tyytyväinen siihen että luin ne, vaikka jo ensimmäinen osa olisi riittänyt selvittämään, millainen Nälkäpelin maailma on.

Suzanne Collins: Nälkäpeli. Vihan liekit
Suomentanut Helene Bützow
WSOY 2010, 354 s.
Englanninkielinen alkuteos Catching Fire 2009

Suzanne Collins: Nälkäpeli. Matkijanärhi
Suomentanut Helene Bützow
WSOY 2010, 360 s.
Englanninkielinen alkuteos Mockingjay 2010

torstai 1. syyskuuta 2016

Naisten aakkoset: G


G oli hiukan vaikea kirjain. Keksin kuitenkin vastauksen kaikkiin Naisten aakkosten kysymyksiin, jotka ovat:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
  1. Alicia Giménez Bartlett. Hän kirjoittaa Petra Delicado -dekkareita, mutta on julkaissut paljon muutakin. Olen kirjoittanut hieman Giménez Bartlettista romaanin EXIT yhteydessä.
  2. Katy Gyllström. Gyllström on taidemaalari, joka katsoo pieniä arkisia esineitä aivan omasta näkökulmastaan ja saa aikaan viehättävän omaperäisiä maalauksia. Muutama esimerkki on kuvataiteilijamatrikkelissa.
  3. a) George Eliot. Oikealta nimeltään Mary Ann Evans. Olen lukenut vain romaanin Mylly joen rannalla. Ainakin Middlemarch pitäisi myös lukea.
Aakkoset ennen G:tä: ABCDE, F.