maanantai 16. lokakuuta 2017

Cuentos de buenas noches para niñas rebeldes

Cuentos de buenas noches para niñas rebeldes (iltasatuja kapinallisille tytöille) oli nostettu myydyimpien kirjojen hyllylle madridilaisessa kirjakaupassa, jossa kävin syyskuussa. Lehteiltyäni kirjaa en voinut olla ostamatta sitä, vaikka huomasin, että alkuperäinen kirja on englanninkielinen.

Ensimmäinen satu alkaa, kuten sadut yleensä

Olipa kerran tyttö nimeltä Ada,
mutta jatkuu
jota kiehtoivat koneet.

Ada oli tietysti Ada Lovelace. Kirjassa on sata lyhyttä tarinaa naisista ja tytöistä, jotka tekivät ja saavuttivat mitä halusivat esteistä huolimatta. Vaikka puhutaan saduista, niissä kerrotaan oikeista elävistä tai aiemmin eläneistä naisista.

Kirjan tarkoituksena on rohkaista tyttöjä uskomaan, että hekin voivat saavuttaa unelmansa.

Satuihin valitut naiset ovat toimineet hyvin erilaisilla elämänaloilla. On tieteentekijöitä, taiteilijoita, urheilijoita, kansalaisoikeusaktivisteja, poliitikkoja ja entisaikojen hallitsijoita. Onpa joukossa kaksi merirosvopäällikköäkin. Jotkut valinnat ovat itsestään selviä, kuten Marie Curie, Rosa Parks tai Malala Yousafzai, mutta monista naisista en ollut kuullutkaan. Nykytyttöjä voisi hyvin innostaa vaikka surfaaja Maya Gabeira.

Kirjoittajat ovat italialaisia, mutta asuvat Kaliforniassa ja Yhdysvallat painottuu ehkä vähän liikaa. Joitakin kirjaan valittuja ihmettelin, mutta kokonaisuutta he eivät häirinneet.

Onko kirjassa ketään suomalaista? On, suomensomalialainen Fadumo Dayib, joka oli ehdokkaana Somalian presidentinvaaleissa. Hän vetäytyi vaaleista, mutta jatkaa työtään ihmisoikeuksien parantamiseksi Somaliassa.

Sadut ovat todellakin lyhyitä, yhden sivun mittaisia. Aukeamalla on aina vasemmalla puolella kertomus ja oikealla puolella kuva. Kuvittajia on monta kymmentä ja kuvat ovat upeita. Kuvittajissakin on yksi suomalainen eli Riikka Sormunen. S&S julkaisee kirjan tänä vuonna suomeksi. Kustantajan sivulla on esimerkkejä kehumistani kuvista.

Toivottavasti lapset pitävät näistä saduista. Aikuinen ainakin piti.

Elena Favilli & Francesca Cavallo: Cuentos de buenas noches para niñas rebeldes
Espanjaksi kääntänyt Ariadna Molinari Tato
Destino 2017, 224 s.
Englanninkielinen alkuteos Good Night Stories for Rebel Girls 2016

***********
Helmet-haaste: kohta 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Hannu Mäkelä: Muistan − Vapaus

En ole lukenut yhtään Hannu Mäkelän romaania ja nimeltä tiesin vain Finlandia-palkitun Mestarin sekä elämäkertakirjan Nalle ja Moppe, ja Herra Huun tietysti. Siksi voi vaikuttaa kummalliselta, että luin nyt Mäkelän muistelmasarjan viimeisen osan Muistan  Vapaus. Tiesin, että kirja alkaa vuodesta 1987 ja hetkestä, jolloin Mäkelä aloittaa elämän vapaana kirjailijana. Se minua juuri kiinnosti: kirjailijan elämä.

Kirjailijaelämää sainkin. Alkupuolella oli jopa luku Viini, laulu, naiset. Silloin heräsi ajatus, että todellako kaikkien (mies)kirjailijoiden elämä on tuollaista. Lukeminen ei oikein sujunut. Mieleen tuli kahden hyvin arvostetun kirjailijan teokset eli Günter Grassin Kampela ja Gao Xingjianin Vapaan miehen raamattu, joista en pitänyt ja joissa asenne naisiin oli samanlainen kuin Mäkelällä. Viinasta Mäkelä pääsi kunniakkaasti taistellen irti, mistä häntä voi ihailla. Naisjutuista hän ainakin kirjoitti jatkossa vähemmän, onneksi.

Päästiin tässä myös siihen, mikä minua kiinnosti. Kirjojen aiheiden syntyminen ja kypsyttely on tällaiselle mielikuvituksettomalle ihmiselle ihmetyksen aihe. Vapaan kirjailijan on elettävä kirjoittamisellaan. Luulisi sen olevan stressaavaa ja ilmeisesti se onkin. Kirjailijan on tehtävä myös valtavasti taustatyötä. Sen toki tiesin ennestään, mutta se korostui tässä hyvin. Kun Mäkelä oli Dresdenissä, jossa sekä hän että hänen silloinen vaimonsa olivat tiedonhakumatkalla, hän kirjoittaa:
”Tätäkin on kirjailijan työ, oli jo L. Onervan aikaan: ainaista hakemista, matkustamista, kyselyä, etsimistä, ihmettelyä, tutkimista. Kaikki mennyt on läsnä, kun tai jos niin vain haluaa.”
Mäkelän matkakertomuksista pidin. Kirjailija osaa kuvata niin hienosti tunnelmia. Esimerkiksi Venetsiaa hän inhosi ensimmäisellä matkallaan, mutta vuosien mittaan alkoi rakastaa kaupunkia. Itselläkin halu mennä Venetsiaan kasvoi entistä suuremmaksi.

Kirjailija on ihminen siinä kuin muutkin. On ihmissuhdeongelmia ja ongelmia työnantajan, tässä kustantajan, kanssa. Vastapainona on hyviä ystäviä ja toimivia työsuhteita. Vanhemmiten tulee kaikenlaisia vaivoja, joita myös Mäkelän kollega Claes Andersson on uusimmissa kirjoissaan kuvannut.

Kaiken kaikkiaan Muistan  Vapaus oli antoisaa luettavaa, kuten kirjailijoiden muistelmat yleensä ovat. Pitäisi varmaan lukea joku Mäkelän romaanikin.

Hannu Mäkelä: Muistan  Vapaus
Tammi 2016, 447 s.
Sain kirjan kustantajalta viime vuonna kirjamessuilla

***********
Koska minusta olisi mukava osata kirjoittaa fiktiota, sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotakin, mitä haluat oppia.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Olga Xirinacs: Mi padre es capitán

Tämän pienen lastenkirjan luin valmisteluna Naisten aakkoset -sarjani X-kirjaimeen. Epäilin etukäteen, löytyneekö yhtään kirjailijaa, jonka etu- tai sukunimi alkaa X:llä. Mutta löytyi, Espanjasta, Olga Xirinacs. Hän on kirjoittanut myös aikuisille, mutta sain käsiini vain tämän kirjan.

Mi padre es capitán kertoo tytöstä nimeltä Flora. Hän on koko pienen ikänsä luullut, että isä on valtamerialuksen kapteeni. Kun Flora täyttää seitsemän vuotta, äiti kertoo, että isä onkin kokkina sataman hinaajassa. Flora on ensin kovin pettynyt.

Syntymäpäiväjuhlat pidetään hinaajalla, mutta juhlat keskeytyvät, kun satamassa öljylaivalla syttyy tulipalo. Flora jää vahingossa hinaajaan, kun se lähtee pelastustöihin. Tapahtuu kaikenlaista jännittävää ja isä osoittautuu sankariksi. Siinä kirjan opetus. Ei ole tärkeää, mikä ihminen on, vaan millainen hän on.

Kirjassa on sen verran jännitystä, että ikäsuositus on 8+. Värikkäät kuvat myötäilevät tarinaa hyvin. En ole lukenut lastenkirjoja aikoihin, joten en osaa sanoa, kuinka paljon lapset pitäisivät tästä. Painoksia on ainakin otettu monta.

Olga Xirinacs: Mi padre es capitán
Edebé 2006, 7. painos, 61 s.
Kuvitus Gemma Sales
Katalaaninkielinen alkuteos El meu pare és capitá 1995
Espanjaksi kääntänyt kirjailija itse

perjantai 6. lokakuuta 2017

Ishiguro ja Nobel-veikkaukseni voittajat


Kazuo Ishiguron palkitseminen Nobelilla ilahdutti. Olen postannut viidestä hänen kirjastaan: Me orvot, Pitkän päivän ilta, Yösoittoja, Ole luonani aina, Haudattu jättiläinen. Eniten olen pitänyt romaanista Ole luonani aina, jonka erikoislaatuinen tunnelma on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Ishiguro poikkeaa monesta muusta kirjailijasta siinä, että hänen teoksensa ovat keskenään hyvin erilaisia.

Kukaan nobelistiveikkaukseeni osallistunut ei ehdottanut Ishiguroa. Lupaukseni mukaan arvoin osallistuneista kolme, jotka saavat kukin valita yhden kirjan seuraavista:
  1. Minna Canth: Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Hanna, Lain mukaan, Lehtori Hellmanin vaimo
  2. Pentti Haanpää: Ilmeitä isänmaan kasvoilla (novelleja)
  3. Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
  4. Leena Krohn: Hotel Sapiens
  5. Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia.
Mieheni toimi onnettarena ja hän nosti seuraavien henkilöiden arpaliput: Juha/Nipvet, Katri/Pieni kirjasto ja Leena/Donna mobilen kirjat. Ottakaapa yhteyttä sähköpostitse (osoite sivulla Margit). Nopein saa valita kirjansa ensin.

Kysyin myös, mitä mieltä osallistujat ovat Nobel-komitean kahden edellisen vuoden palkituista eli Bob Dylanista ja Svetlana Aleksijevitšista. Valinnat laajensivat palkitun kirjallisuuden aluetta dokumenttiromaaniin ja rocklyriikkaan. Itse hyväksyin molemmat valinnat täysin. Aleksijevitšin valinnan arvostelua en ymmärrä, Dylanin arvostelun voin jotenkin käsittää.

Kyselyyni vastanneistakin muutama ei pitänyt Dylanin palkitsemisesta, mutta kaiken kaikkiaan oltiin varsin suvaitsevaisia. Juha jopa heitti ajatuksen sarjakuvanobelistista! Enemmän vastaajat olisivat kuitenkin halunneet naisia palkinnon saajiksi.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Vielä ehdit osallistua Nobel-veikkaukseeni

Tällä viikolla jaetaan Nobelin palkintoja, ja jos kirjallisuuden nobelisti ilmoitetaan tänä vuonna samalla viikolla kuin tieteen nobelistit, tiedämme uuden voittajan nimen torstaina 5.10.

Nobelistiveikkaukseni on käynnissä. Osallistujille luvatut palkinnot ovat kuvassa. Jos haluat osallistua, jätä kommentti alkuperäiseen veikkauspostaukseeni.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Kuukauden nobelisti Selma Lagerlöf: Jerusalem


Olen lukenut Lagerlöfiltä aikaisemmin Gösta Berlingin tarun. Nyt päätin lukea hänen toisen suurteoksensa Jerusalemin. Etukäteen pelkäsin, että edessä saattaa olla melkoinen urakka, koska kirjan sivumäärä on lähes 600 ja aiheena on 1800-luvun lopulla Taalainmaalla yhden kylän vallannut herännäisyys. Aihe ei minua liiemmin kiinnostanut. Taas kerran tulin huomaamaan, että ei kannata olla ennakkoluuloinen. Luin Jerusalemin nopeasti ja pidin kirjasta kovasti.

Kirjassa on kaksi osaa. Ensimmäisessä osassa ollaan Taalainmaalla ja vasta toisessa Jerusalemissa. Taalainmaalla on pieni kylä ja siellä Ingmarilan tila. Tilanomistajan vanhin poika nimetään aina Ingmariksi ja yksi näistä Ingmareista on kirjan keskushahmo yhdessä koulumestarin tyttären Gertrudin kanssa. Uskonnollinen liike saapuu kylään Amerikkaan menneen siirtolaisen palatessa käymään kotonaan. Ennen sitä ehditään tutustua kylän elämään ja kyläläisiin. Uskonnosta puhutaan kirjassa loppujen lopuksi aika vähän, mutta ihmisten moraalisia valintoja käsitellään paljon.

Hellgumilaisuudeksi kutsuttu lahkolaisuus saa osan väestä valtaansa niin, että he päättävät myydä omaisuutensa ja muuttaa Jerusalemiin. Ingmarin isosisko ja hänen miehensä kuuluvat muuttajiin. Gertrudkin lähtee, mutta hänen lähtönsä syy on ennemminkin ihmissuhteissa kuin vakaumuksessa.

Jerusalemissa taalainmaalaiset liittyvät amerikkalaisten siirtokuntaan, jonka uskonnollisuus pohjaa samaan ajatukseen kuin heidän: ”Millä tavalla elämä voi käydä yhtä helpoksi kuin kuolema: − yhteisvoimin, yhteisvoimin.” Alku on vaikea, kun Jerusalem ei olekaan odotettu kultainen ihmekaupunki. Moni muuttajista kuolee. Ruotsalaisten on vaikea kestää kuumuutta ja puhtaan veden puutetta. Koti-ikävä ja rahanpuute vaivaavat. Tilanne paranee vasta, kun Ingmar tulee käymään Jerusalemissa ja saa siirtokuntalaiset ymmärtämään, että he auttavat muita – ja samalla itseään – tekemällä työtä, eikä pelkällä hyväntekeväisyydellä.

Mikä sai minut pitämään tästä kirjasta? Sen henkilökuvaus on psykologisesti oivaltavaa ja uskottavaa. Ihmiset ovat epävarmoja, he eivät aina tiedä itsekään, mitkä ovat todelliset vaikuttimet omien tekojen takana. He kasvavat ja muuttuvat elämän mukana. Ihmissuhteet eivät ole yksinkertaisia. Rakkauden kohdekin voi vaihtua.

Ihmisten lisäksi Taalainmaa ja Jerusalem ovat eläviä. Pieni kylä pohjoisessa on monin osin tutun tuntuinen luonnoltaan ja vanhoilta tavoiltaan. Jerusalem on kuuma ja kaukainen, mutta tavallaan tuttu sekin luterilaisessa maassa kasvatuksensa saaneelle.

Lagerlöf on sijoittanut Jerusalemiin myös ripauksen yliluonnollisuutta, Taalainmaassa vanhojen uskomusten pohjalta ja Jerusalemissa tietysti toisin. Yliluonnollisuutta on mukana aivan vähän, juuri sopivasti tähän kirjaan.

Lagerlöf julkaisi paljon ja monet hänen kirjoistaan on suomennettu. Löysin blogitekstejä hänen kuuluisimmista teoksistaan:
Gösta Berlingin taru, Kirja-aitta
Peukaloisen retket villihanhien seurassa, Jokken kirjanurkka,
ja parista vähemmän tunnetusta:
Ajomies, Hyönteisdokumentti
Legendoja Kristuksesta, Hyönteisdokumentti

Selma Lagerlöf: Jerusalem
Suomentanut J. Jäntti
WSOY 1938, 2. painos, I osa 274 s. ja II osa 298 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Jerusalem 1901-1902

*********** 
Helmet-haastessa kohta 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Lorenzo Silva: La isla del fin de la suerte

La isla del fin de la suerte (onnen lopun saari) on rikosromaani, jossa hyvin rikas mies kutsuu ryhmän rikkaita tai muuten menestyneitä ihmisiä vieraiksi saarelleen. Saari on Itämeressä lähellä Ruotsin rannikkoa. Pian yksi vieraista murhataan ja kaikki yhteydenpitovälineet ulkomaailmaan tuhotaan. Saari on hyvin pieni ja sen verran kaukana mantereesta, että siellä ei ole kännykkäverkkoa.

Lähtökohdalle on selkeä esikuva eli Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut, mutta jatko ei suju ollenkaan samalla tavalla.

Kirja on ilmestynyt vuonna 2001. Kirjailija Silva kertoo esipuheessa käyttäneensä apuna lukijayhteisöä, joka toimi netissä. Lukuja on kuusi ja kunkin luvun lopussa Silva antoi lukijoille kolme vaihtoehtoa luvun lopettamiseksi. Lukijat saivat äänestää, mikä vaihtoehto otetaan. He valitsivat siis myös viimeisen luvun lopun, jossa paljastuu, kuka on rikollinen ja miksi hän tekee sen, mitä tekee. Vaihtoehdoiksi tarjotut lopetukset ovat kirjan liitteenä.

Syyksi tällaiseen kirjoittamisprosessiin Silva sanoo, että koska hänen mielestään lukija luo kirjan sitä lukiessaan, niin hän halusi antaa lukijoille mahdollisuuden osallistua jo kirjoittamisen aikana. Tulos ei ole minusta kovin onnistunut. Kirjan yhtenäisyys on kärsinyt. Esimerkiksi valittu loppuratkaisu ei ole kaikin osin looginen.

Lukeminen tökki aluksi, mutta ei valitun kirjoittamistavan vuoksi, vaan saarelle kootun joukon kokoonpanon vuoksi. Kaikki kutsutut yhtä lukuun ottamatta olivat miehiä, joko liikemiehiä tai taiteilijoita. Naiset olivat mukana vain heidän vaimoinaan tehtävänään olla kauniita ja haluttavia. Lisäksi he olivat vuosia, jopa vuosikymmeniä nuorempia kuin miehensä. Se ainoa nainen, joka oli kutsuttuna omilla ansioillaan, oli venezuelalainen malli! 2000-luvulla kirjoitettu kirja sentään.

Olen lukenut aikaisemmin Silvalta romaanin El blog del Inquisidor, joka oli monikerroksinen ja arvoituksellinen. Siihen verrattuna tämä kirja oli pettymys.

Lorenzo Silva: La isla del fin de la suerte
Booket 2014, 3. painos, 219 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2001