perjantai 22. syyskuuta 2017

Naisten aakkoset: U


U-kirjaimeen löysin naiset helposti. Taas kerran kysymykset:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Ja U-naiset:
  1. Sigrid Undset. Undset on norjalainen nobelisti palkintojen alkuajoilta (1928). Undset käsitteli kirjoissaan usein naisen asemaa. Pidän erityisesti romaanista Ida Elisabet.
  2. Kristiina Uusitalo. Kristiina Uusitalo on mielestäni yksi johtavia taidemaalareitamme. Hänen japanilaisvaikutteisia enimmäkseen luontoaiheisia maalauksiaan voi ihastella hänen omalla kotisivullaan.
  3. b) Kaari Utrio. Olen lukenut Kaari Utrion kirjoja alkaen vuoden 1972 romaanista Pirita, Karjalan tytär. Utrion kirjoissa on vahva naisnäkökulma viihteellisen pinnan alla.

Aiemmin kirjoittamaani:
ABCDEFGHIJKLMNOPQRS, T.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Kiran Desai: Menetyksen perintö

Menetyksen perintö sijoittuu Intian koilliskulmaan Nepalin naapuriin. Eläkkeellä oleva tuomari Jemubhai Patel asuu ränsistymässä olevassa talossaan orvoksi jääneen tyttärentyttärensä Sain kanssa ainoana palvelijanaan kokki.

Kirjan nykyaika on 1980-luvun loppupuoli, jolloin Gorkha National Liberation Front vaati Intian nepalilaisseudulle autonomista asemaa. Menetyksen perintö kuvaa, kuinka kapina alkoi nuorten miesten liikehdintänä, mutta laajeni ja yltyi, ja lopulta muuttui väkivaltaiseksi. Minulta oli aikanaan mennyt tämä(kin) Intian lähihistorian tapahtuma täysin ohi.

Useimmat Menetyksen perinnön henkilöistä ihailevat ulkomaita. Mitä vanhemmasta ja varakkaammasta ihmisestä on kysymys, sitä varmemmin ihailun kohde on entinen valloittaja eli Iso-Britannia. Mikään ei ole hienompaa kuin lapsi, joka on päässyt Lontooseen BBC:lle töihin. Tuomarikin on aikanaan opiskellut Englannissa, mutta hän on kyynistynyt ja erakoitunut, eikä rakasta mitään muuta kuin koiraansa.

Nuoret ja köyhät puolestaan haaveilevat Yhdysvalloista. Kokin poika Biju on onnistunut saamaan viisumin ja on jäänyt New Yorkiin laittomaksi siirtolaiseksi. Hän vaihtaa orjuuttavasta työpaikasta ja surkeasta yösijasta toiseen, mutta saa isältään kirjeitä, joissa häntä pyydetään järjestämään muille kylän nuorille miehille töitä. Bijun kautta kuullaan muutama arvosteleva repliikki:
”Hemmetin valkoihoiset!” sanoi Achootan, toinen astianpesijä Bijulle keittiössä. ”Perhana! Mutta tämä maa on sentään parempi kuin Englanti”, hän jatkoi. ”Täkäläisissä on vielä tekopyhyyttä. Ne uskovat olevansa hyviä ihmisiä, ja meikäläinen saa hetken hengähtää. Siellä ne huutavat kadulla päin naamaa: ’Painu takaisin sinne mistä olet tullutkin!’”
Niin sanotun eliitin vieraantuminen omasta maastaan tuntuu kummalliselta. Sai on jostain syystä käynyt nunnien sisäoppilaitosta ja hänen äidinkielekseen on muodostunut englanti. Hän virittelee romanssia nepalilaistaustaisen Gyanin kanssa, joka ihmettelee, kun Sai ei osaa kunnolla hindiä, eikä lainkaan paikallista kieltä.

Menetyksen perintö on saanut Booker-palkinnon vuonna 2006. Takakannessa kirjaa kutsutaan tragikoomiseksi. Komediaa tässä on aika vähän. Koomiset tapahtumat ja henkilöt kääntyvät niin traagisiksi, että niille ei voinut nauraa. Intialaista kirjallisuutta olisi hyvä lukea enemmän, jotta alkaisi ymmärtää edes joitain pieniä paloja elämästä tuossa suuressa maassa.

Kiran Desai: Menetyksen perintö
Suomentanut Kristiina Drews
Otava 2007, 547 s.
Englanninkielinen alkuteos The Inheritance of Loss 2006

***********
Menetyksen perintö kuuluu Helmet-haasteessa luonnollisesti kohtaan 33. Kirja kertoo Intiasta.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kenestä nobelisti 2017? Veikkaa ja osallistu arvontaan

Tämän vuoden Nobelin palkinnot jaetaan muutaman viikon kuluttua, lokakuun ensimmäisellä viikolla. Kirjallisuuden palkittu ilmoitetaan torstaina, mutta esimerkiksi viime vuonna vasta viikkoa myöhemmin kuin muiden alojen palkinnonsaajat. Tämän vuoden kirjallisuuden nobelistin tiedämme siis joko 5.10 tai 12.10.

Avaan jo perinteeksi muodostuneen Nobel-veikkaukseni. Tänä vuonna toivon vastausta kahteen kysymykseen:
  1. Kenen toivot/luulet voittavan? Voit antaa kaksi nimeä.
  2. Mitä mieltä olet siitä, että kahtena viime vuotena Nobel-komitea on laajentanut palkitun kirjallisuuden aluetta? Toissa vuonna palkittiin Svetlana Aleksijevitš, joka kirjoittaa dokumenttiromaaneja, ja viime vuonna Bob Dylan rocklyriikasta.
Voit osallistua jättämällä vastauksesi tämän postauksen kommentteihin viimeistään palkinnon myöntämistä edeltävänä päivänä.

Tänä vuonna palkintona ei olekaan nobelistien kirjoja, vaan Suomi 100 -hengessä suomalaista kirjallisuutta:
  1. Minna Canth: Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Hanna, Lain mukaan, Lehtori Hellmanin vaimo
  2. Pentti Haanpää: Ilmeitä isänmaan kasvoilla (novelleja)
  3. Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
  4. Leena Krohn: Hotel Sapiens
  5. Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia.
Jos joku veikkaa nobelistin oikein, hän saa valita kaksi kirjaa. Jos oikein arvanneita on useita, arvon voittajan heidän keskuudestaan. Kaikkien osallistujien joukosta arvon kaksi, jotka saavat valita kumpikin yhden kirjan. Jos kukaan ei osu oikeaan, arvon kolme, jotka saavat valita kirjan.

Vedonlyöjien listoilla ykkösehdokkaat näyttävät olevan samoja kuin jo monena vuonna, esimerkiksi Murakami ja Atwood.

torstai 14. syyskuuta 2017

Mika Waltari: Sinuhe

Kun sain tiedon, mikä kirja osui minulle YLEn ja kirjabloggaajien 101 kirjaa -projektissa, en ollut uskoa silmiäni. Sinuhe! Paras koskaan suomeksi kirjoitettu kirja. Kirja, jonka olen lukenut monta kertaa. Kirja, jota rakastan.

Sinuhen voi lukea niin monella tavalla: se on historiallinen seikkailukertomus, se on suuri rakkaustarina, se on kertomus uskollisesta ystävyydestä. Ennen kaikkea se on filosofinen teos. Vuoden 1945 kirjana se kuvaa tunnelmia maailmansodan päättymisen jälkeen.

Minun on turha lähteä ruotimaan Sinuhen keskeistä sanomaa. Kukapa sen muotoilisi paremmin kuin kirjailija itse (Mika Waltari, Kirjailijan muistelmia, toimittanut Ritva Haavikko, WSOY 1982, 3. painos, s. 365-366):
”Eräänä Sinuhen perusajatuksena on varoittaa ideologioiden vaarallisuudesta: oikeastaan mikään ei ole aiheuttanut suurempaa tuhoa ihmiskunnan historiassa kuin hyvää tarkoittavat ihmiset, idealistit jotka ovat saattaneet kokonaisia kansoja, uskonlahkoja tuhoon – jotakin tällaista on Sinuhen historiallisessa pessimismissä.”
Sinuhessa tuhoisa ideologia on faarao Ekhnatonin uusi uskonto. Hän hylkää Ammonin ja kääntyy aurinkojumala Atonin puoleen. Sinuhekin viehättyy Ekhnatonin kauniista utopiasta.

Romaanin koko nimi on Sinuhe egyptiläinen. Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390-1335 e.Kr. Sinuhe kirjoittaa tarinansa itse maanpakoon karkotettuna. Sinuhe on lääkäri, mutta hän on samalla tyypillinen waltarilainen päähenkilö. Hän on vilpitön ja hyväuskoinen. Hänen luonteestaan saadaan hyvä kuva, kun hänet kaikkien lääkäreiden tavoin vihitään Ammonin papiksi. Vihittävät valvovat yön temppelissä ja Ammonin pitäisi ilmestyä heille. Sinuhe on ainoa, joka valvoo. Hän näkee vain että ”aamun lähestyessä alkoi pyhimmän esirippu heilua vedossa” ja sen hän sanoo vihkipapille, kun taas yön juopotelleet ja nukkuneet toverit kertovat mielikuvituksellisista kohtaamisista Ammonin kanssa. Sinuhen syntyperään liittyy myös jotakin Waltarin historiallisille romaaneille ominaista, mutta en kerro siitä tarkemmin, jos nyt joku ei ole vielä kirjaa lukenut.

Sinuhe ei selviäisi kaikista seikkailuistaan ilman Kaptahia. Kaptah on alun perin orja. Hän on idealistisen Sinuhen kääntöpuoli, ovela realisti. Kaptah hoitaa Sinuhen varoja ja kasvattaa samalla itselleen omaisuuden, ja vatsan. ”- - hänen vatsansa oli lemmenhuvien tiellä, mutta hän valitsi mieluummin vatsan ilot, koska piti niitä naisen tarjoamia iloja suurempina.” Kaptah on päällisin puolin humoristinen hahmo, mutta pinnan alla hän on Sinuhen paras ystävä. Hän seuraa Sinuhea jopa Kreetan jumalan taloon, vaikka tietää, että sieltä ei ole kukaan palannut, ystävänä seuraan sinua, koska en voi jättää sinua yksin”. Kun Ekhnatonin rakennelma romahtaa ja elämä mullistuu, juuri Kaptah kertoo Sinuhelle totuuden, jota tämä ei ole nähnyt.

Sinuhen suuri rakkaus on kreetalainen Minea. Heidän rakkaustarinansa on niin sydäntäsärkevä, että se saa kyyneliin jopa Kaptahin. Minean mukana Waltari vie Sinuhen Kreetalle ja esittää oman versionsa Minotauroksen tarusta.

Sinuhessa on yksi maailmankirjallisuuden julmimpia ja samalla upeimpia naisia. Hän ei ole Minea, vaan Nefernefernefer. Nefernefernefer on korkean tason kurtisaani, joka vie koukkuun saamiensa miesten omaisuuden. Hän varoittaa Sinuhea itsestään, mutta nuori ja kokematon poika ei pysty vastustamaan ”Theban kiihkoa”. Nefernefernefer on Waltarin luomien miehiä kiusoittelevien naisten huipennus. Häneen ei pysty mikään. Hän voittaa jopa Kuoleman talon.

Sinuhe kulkee Egyptistä Syyriaan, Mitannin maahan, Babyloniin, sotaisien heettiläisten asuttamaan Khattien maahan, Kreetalle ja takaisin Egyptiin. Hän lisää tietojaan lääketieteestä ja kuuluisana lääkärinä pääsee – tai joutuu - tutustumaan hallitsijoihin. Hallitsijoiden suosio on vaarallista. Sen huomaa myös Kaptah Babylonissa väärän kuninkaan päivänä. Waltarin mielikuvitus tekee historiasta elävää. Joitakin kuvauksia en unohda koskaan, esimerkiksi kallonporausta tai faarao Horemhebin vaimon kivimajaa, enkä varsinkaan Kreetan kuollutta jumalaa.

Oleellinen osa Sinuhen hienoutta on tekstin tyyli, joka tuntuu vievän lukijan suoraan vanhaan Egyptiin. Tyylin luovat lauseiden rytmi, sanavalinnat ja toistuvat sanonnat kuten ”sanasi ovat kuin kärpäsen surinaa korvissani”, ”syntynyt sontaa varpaiden välissä” ja tässä kirjassa pessimistiseksi ymmärrettävä

”niin on ollut ja niin on aina oleva”.


Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
WSOY 1975, 12. painos, 786 s.
Kuvittanut Björn Landström
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1945

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kuukauden nobelisti G. B. Shaw: Pygmalion

Näytelmän esipuheessa George Bernard Shaw sanoo kirjoittaneensa Pygmalionin, koska on huolissaan englannin kielestä.
”Most european languages are now accessible in black and white to foreigners: English and French are not thus accessible even to Englishmen and Frenchmen. The reformer we need most today is an energetic phonetic enthusiast: that is why I have made such a one the hero of a popular play.”
Pygmalionin juoni lienee kaikille tuttu. Professori Henry Higgins tapaa sattumalta kukkia myyvän Elizan, joka puhuu Lontoon katujen kieltä eli ääntää niin, että häntä on vaikea ymmärtää. Higgins lyö vetoa ystävänsä eversti Pickeringin kanssa, että opettaa tytön puolessa vuodessa puhumaan englantia niin virheettömästi, että hän käy herttuattaresta. Pickering on myös foneetikko.

Eliza muuttaa asumaan Higginsin ja Pickeringin luo. Miehet eivät lainkaan ymmärrä, millaisen vastuun ottavat. Sen sijaan Higginsin taloudenhoitaja ja äiti ripittävät heitä heti: mitä tytölle tapahtuu puolen vuoden jälkeen? Higgins ei näe siinä ongelmaa: ”She can go her own way, with all the advantages I have given her.”

Higgins pitää Elizaa omien tekojensa kohteena. Kun Eliza on voittanut hänelle vedon, Higgins ja Pickering käyvät uskomattoman tökerön keskustelun Elizan ollessa läsnä. Pieni näyte:

HIGGINS [fervently] Thank God it’s over!
Eliza flinches violently; but they take no notice of her; and she recovers herself and sits stonily as before.
PICKERING. Were you nervous at the garden party? I was. Eliza didnt seem a bit nervous.
HIGGINS. Oh, she wasnt nervous. I knew she’d be all right. No: it is the strain of putting the job through all these months that has told on me. It was interesting enough at first, while we were at the phonetics; but after that I got deadly sick of it. If I hadnt backed myself to do it I should have chucked the whole thing up two months ago. It was a silly notion: the whole thing has been a bore.

Pygmalionin satiiri kohdistuu englantilaiseen luokkayhteiskuntaan. Tietyssä luokassa puhutaan ja käyttäydytään tiettyjen vaatimusten mukaan. Elizan isää kohtaa onnenpotku, ainakin muut pitävät sitä sellaisena, mutta sen vuoksi häntä painostetaan opettelemaan keskiluokan tavoille ja omasta mielestään hän menettää samalla vapautensa. Nuori Freddy ei osaa mitään hyödyllistä, mutta hän on syntynyt hienoon, vaikkakin köyhtyneeseen perheeseen, joten hän kuuluu edelleen yläluokkaan.

Pygmalion luokitellaan komediaksi, mutta se ei ole romanttinen komedia. Shaw itse ei pitänyt tulkinnoista, joissa Elizan ja Higginsin suhteesta tehtiin romanttinen. Eliza menee naimisiin Freddyn kanssa. Se käy ilmi näytelmän lopusta. Lukemaani kirjaan Shaw on liittänyt jälkikirjoituksen, jossa hän kertoo, mitä näytelmän henkilöille tapahtuu myöhemmin. Avioparista Eliza ja Freddy hän kirjoittaa pitkälti.

Pygmalionia luettaessa My Fair Lady kannattaa unohtaa.

George Bernard Shaw: Pygmalion
Penguin Books, 150 s.
Näytelmä on esitetty ensimmäisen kerran englanniksi 1914

*********** 
Minun Penguin-painoksessani on yli sata piirroskuvaa, piirtäjänä Feliks Topolski. Siksi sijoitan Pygmalionin Helmet-haasteen kohtaan 22. Kuvitettu kirja.

torstai 31. elokuuta 2017

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Surunpotku on Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareita. Olen lukenut ne melkein kaikki. Niissä viehättää realistisuus, arkisen elämän kuvaus, ympäristön tunnistettavuus eli siis kaikenlainen tuttuus. Särmää tuo perhe-elämän ja miehisessä ammatissa uran luomisen yhdistäminen. Surunpotkussa Kallion elämä on harvinaisen seesteistä. Ongelmia ei ole työtovereiden kanssa eikä kotona. Sen sijaan hänen pitkäaikaisen työtoverinsa Koivun vanhin lapsi on sairastunut syöpään ja on hoidossa Lastenklinikalla. Lapsen sairastuminen on surunpotku, mutta Surunpotku isolla S:llä on yllättäen syntynyt menestyskappale.

Maria Kallio on töissä Espoon poliisissa ja tällä kertaa tapahtumat pyörivät Tapiolan kirkon ympärillä. Sieltä löytyy raa’asti surmattuna jalokivialalla toiminut mies. Arvokkaat kivet tuntuvat sopivan murhan motiiviksi, mutta muitakin tutkintalinjoja on. Miehen vaimo on kansanedustaja, joten hänen toiminnastaan voi löytyä syitä vihaan, vaikka vaimo vaikuttaa poliitikoksi melko puhtoiselta.

Lehtolaisen kirjoissa arvaan usein syyllisen jo varhaisessa vaiheessa, mutta tässä loppuratkaisu yllätti. Jälkeenpäin mietittynä vihjeitä oikeaan suuntaan oli kovin vähän, mutta ei se haitannut, koska kirjassa oli muutakin selvitettävää kuin alkuperäinen henkirikos. Surunpotku on taattua Lehtolaisen laatua, sujuvasti luettava dekkari, jossa ei ole mitään yliampuvia raakuuksia.

Leena Lehtolainen: Surunpotku
Tammi 2015, 432 s.

**********
Surunpotku sopii Helmet-haasteen kohtaan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

lauantai 26. elokuuta 2017

Rosa Montero: La hija del Caníbal

Kirjan nimessä (ihmissyöjän tytär) ihmissyöjä ei tarkoita oikeaa ihmissyöjää, vaan se on minäkertoja Lucían isän kutsumanimi. Sillä on myös symbolinen merkitys, koska Lucía kokee, että isä on tuhonnut ihmiset, joita rakasti. Isän osuus kirjassa on pieni, vaikka hänet on nostettu nimessä esille. La hija del Caníbal on Lucían kirja.

Alku on tehokas mystisyydessään. Lucía on miehensä Ramónin kanssa lähdössä uudenvuodenaattona Wieniin. Juuri ennen koneeseen nousua Ramón menee WC:hen, eikä tule sieltä pois, vaikka Lucía tarkkailee ovea koko ajan. Ramón katoaa. Siitä alkaa tarina, jossa esiintyy pikkurikollisia, rikollispomoja, pimeää rahaa, korruptiota, poliiseja sekä yksi tarmokas syyttäjä. Ramónistakin paljastuu yllätyksiä.

La hija del Caníbal ei ole varsinaisesti rikosromaani, vaikka edellä sanotusta voisi niin kuvitella. Se on ihmissuhderomaani ja Lucían kehityskertomus. Lucía saa Ramónin etsinnässä avukseen yli 80-vuotiaan naapurinsa Félixin ja parikymppisen Adriánin, jonka kanssa päätyy suhteeseen, vaikka on kaksikymmentä vuotta vanhempi. Edellisen lauseen ’vaikka’ tulee Lucíalta, joka ihmettelee, voiko tehdä niin.

Félix on vanha anarkisti, joka osallistui Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella. Hän kertoo Lucíalle oman monivaiheisen elämäkertansa katkelmissa, jotka tuntuvat muusta kirjasta erillisiltä. Viimeinen luku on vähän yllättävä, koska siinä Lucía selittää, miksi on kirjoittanut tämän kirjan. Félixin kertomuksen tarkoituskin selviää.

Kirjassa on paljon tapahtumia, siinä on sarkastista huumoria ja se on viihdyttävää luettavaa. Vaikka ihmettelin Félixin henkilöhistorian osuutta, niin sekin oli luettavaksi todella mielenkiintoinen. Félix oli liikkunut espanjalaisen anarkistiliikkeen johtohahmon Buenaventura Durrutin lähipiirissä.

Rosa Montero: La hija del Caníbal
Espasa 1997, 338 s.

***********
Kirjan pohjalta on tehty samanniminen elokuva, joten sijoitan sen Helmet-haasteen kohtaan 32. Kirja on ispiroinut muuta taidetta.