sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Simone de Beauvoir: Ajan haasteet

Ajan haasteet on Simone de Beauvoirin muistelmakirja vuosilta 1944-1952. Kirjailijoiden muistelmat ovat antoisaa luettavaa. Niissä on hyvää ajankuvaa ja taustatietoa kirjailijan teoksiin.

Kirja alkaa iloisissa tunnelmissa, kun Pariisin saksalaismiehitys on juuri päättynyt. Kansallinen yhtenäisyys katoaa varsin pian ja politiikassa palataan riitaisiin kuppikuntiin. Kirjan tylsimmät osat ovatkin pitkälliset kuvaukset ranskalaisten intellektuellien erimielisyyksistä, varsinkin kun osa on nykysuomalaiselle täysin tuntemattomia. Joukossa on Camus’n ja Giacomettin tapaisia kuuluisuuksia, mutta ainakaan minä en tiennyt keitä olivat esimerkiksi Bost (toimittaja), Koestler (toimittaja ja kirjailija) ja Merleau-Ponty (filosofi). Tuo viimeinen on kyllä omaa sivistymättömyyttäni. Lukemista ei helpottanut se, että de Beauvoir käyttää vain sukunimiä.

De Beauvoir kirjoittaa paljon Sartren ajatuksista ja filosofiasta. Hän seuraa läheltä eksistentialismin kehittymistä ja vaikuttaa siihen tietysti itsekin. Yksityiselämän puolelta selviää, kuinka avoin de Beauvoirin ja Sartren suhde oli. Kirjan kuvaamana aikana kummallakin oli vakava rakkaussuhde (de Beauvoirilla yhdysvaltalaisen Pulitzer-voittajan Nelson Algrenin kanssa), mutta siitä huolimatta he pysyivät koko ajan yhdessä.

De Beauvoir matkusti paljon, joko yksin tai Sartren kanssa. Heitä kutsuttiin pitämään luentoja ja esitelmiä eri puolille maailmaa ja lisäksi he matkustelivat lomilla. De Beauvoir toteaakin olevansa onnekas, kun pääsee matkustamaan sellaisena aikana. Kuvaukset sodan jälkeisestä Euroopasta (Sveitsi, Italia, Portugali, Norja, Islanti) ja varsinkin Afrikasta ovat muistelmien parasta luettavaa.

Ajan haasteiden aikaan osuvat de Beauvoirin tunnetuimmat teokset. Toinen sukupuoli ilmestyi 1949 ja Mandariineja hän kirjoitti (ilmestyi 1954). Valitettavasti en ole lukenut kumpaakaan, mutta jos – ja kun, toivottavasti – ne luen, palaan tähän kirjaan, jossa de Beauvoir kuvaa kirjoittamisprosessiaan, tavoitteitaan ja omia tuntemuksiaan vuosia kirjojen ilmestymisen jälkeen.

Simone de Beauvoir: Ajan haasteet
Suomentanut Anna-Maija Viitanen
Kirjayhtymä 1990, 356 s.
Ranskankielinen alkuteos La force de choses I 1963

***********
Helmet-haaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Asko Sahlberg: Herodes

Pidän historiallisista romaaneista, vaikka en ole sellaisia vähään aikaan lukenut. Mika Waltarin ylittänyttä sillä alalla ei mielestäni ole. Muutaman kirjabloggaajaystävän suosituksesta otin luettavakseni Asko Sahlbergin Herodeksen.

Herodes on Galilean ja Perean ruhtinaan Herodes Antipaan elämäkerta pääosin hänen itsensä kertomana. Tiedämme Herodeksen Raamatusta. Juuri hän oli ruhtinaana Johannes Kastajan ja Jeesuksen (kirjassa Jeshua) aikaan. Kuuluisa Salome oli Herodeksen vaimon Herodiaan tytär.

Kirjan Herodes on ihminen inhimillisine tunteineen. Hän tuntee intohimoa, vihaa, raivoa, ja vanhuuden lähestyessä entistä enemmän omantunnontuskia. Häntä vaivaa erityisesti Profeetan (Johannes) surmaaminen. 

Valta seurauksineen on Herodeksen teemoja. Rooman imperaattoreiden ympärillä tapahtuvaa valtataistelua seurataan sivusta. Olen lukenut samoja aikoja sivuavat romaanit Tiberius oli rakkauteni (kevyehkö) ja Minä, Claudius (vakavampi). Voi vain ihmetellä, miten ihmiset ovat pyrkineet, ja pyrkivät, valtaan keinolla millä hyvänsä. Kilpailijoita tapatetaan ja myrkytetään. Herodeskaan ei ole vapaa vallanhimosta. Hän syntyi ruhtinaaksi, mutta miettii välillä, olisiko ollut onnellisempi, jos olisi syntynyt kalastajaksi tai köydenpunojaksi.
”Haluan sulkeutua omaan huoneeseeni ja kuunnella hiljaisuutta. On sattunut, että kun kuuntelen kyllin tarkkaavaisesti, kuulen hiljaisuudessa elämäni vapauttavan mitättömyyden.”
Herodes on hyvä lisä Rooman historiasta ammentaviin romaaneihin. Eikä sen sivumäärää kannata pelästyä. Juonta, juonitteluja, henkilöhahmoja  elämää  riittää joka sivulle.

Herodeksesta on kirjoitettu monessa blogissa. Esimerkiksi Suketuksen se sai kiinnostumaan antiikista ja Arjasta kirja oli kuin modernisoitu laitos Sinuhesta.

Asko Sahlberg: Herodes
WSOY 2013, 680 s.

*********** 
Herodes kuuluu minulla Helmet-haasteen kohtaan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Naisten aakkoset: P

Pääsiäisviikolle sopivasti naisten aakkosissa on vuorossa kirjain P. Kysymyksethän ovat:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
Vastaukset tähän oli helppo löytää.
  1. Pirkko Saisio. Lukemistani Saision kirjoista olen pitänyt eniten esikoisteoksesta Elämänmeno ja Finlandia-palkinnon voittaneesta Punaisesta erokirjasta. Elämänmeno on jatkoa suomalaisen realistisen työläiskirjallisuuden perinteeseen. Punainen erokirja on aivan erilainen, mutta omalla tavallaan vaikuttava.
  2. Pirjo Honkasalo. Miesvaltaisella alalla kansainvälistä mainetta saavuttanut elokuvaohjaaja ja dokumentaristi, joka uskaltaa tarttua vaikeisiin aiheisiin.
  3. a) Sylvia Plath. Plath kuuluu pitkälle "pitäisi lukea, mutta ..." -listalleni.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis

Tapaus Kalteis on erinomainen romaani rikoksesta. En halua käyttää nimitystä dekkari, koska se veisi ajatukset tavanomaisempaan suuntaan. Taustalla on tositapahtuma 1930-luvun Münchenistä, jossa sarjamurhaaja raiskasi ja tappoi nuoria naisia. Luettuani kirjan selvitin netistä oikean murhaajan (nimeltään Eichhorn) tekoja, ja huomasin, että kirjassa seurataan ainakin joiltain osin todellisia tapahtumia.

Kirjan kieli on tehokasta, se vie mukanaan. Virkkeet ovat lyhyitä. Asioita ei selitetä puhki, vaan lukijan täytyy olla tarkkaavainen. Aiheesta huolimatta kirjassa ei ole paljonkaan raakuuksia. Tosin loppupuolella on pari aika julmaa kuvausta.

Rakenne tekee Tapaus Kalteisista omanlaisensa. Luvut ovat lyhyitä. Kertoja seuraa nuorta Kathieta, joka on tullut kotikylästään Müncheniin etsimään parempaa (hauskempaa) elämää. Kathien kertomukseen lomittuvat katkelmat Kalteisin kuulusteluista sekä todistajien lausunnoista. Todistajana on joskus uhrin poikaystävä, joskus hyvänpäiväntuttu, joskus ravintolan tarjoilija. Lausunnot eivät ole virallisen tuntuisia, vaan ihmisten vapaamuotoisia kertomuksia. Ne tuovat mieleen Spoon River antologian tai William Marchin Komppania K:n.

Lukiessa alkaa miettiä, mikä tekee ihmisestä pedon, joka tappaa ja raiskaa. Ja miksi se ei näy päällepäin. Kalteis toimi nchenissä, josta alkoi natsien Saksan valloitus, joten ajatus laajenee. Mikä tekee laumasta hirviön? Eikö oireita voi tunnistaa? Ajatus on pelottava.

Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis
Suomentanut Leena Vallisaari
Gummerus 2010, 256 s.
Saksankielinen alkuteos Kalteis 2005

**********
Helmet-haasteessa Tapaus Kalteis sopii kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa. Tapaus Kalteis käy myös luettavaksi haasteeseen Frau, Signora & Bibi.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kuukauden nobelisti John Galsworthy: Herraskartano

John Galsworthyn pääteos on sukukronikka Forsytein taru. Olen lukenut sen kaksi kertaa ja nyt halusin lukea Galsworthylta jotakin muuta. Löytyi Herraskartano vuodelta 1907.

Herraskartanossa on melkoista kritiikkiä englantilaista maalaisaatelia kohtaan. Sen henkilöt ovat enemmän ryhmänsä edustajia kuin yksilöitä. Kartanonherra Horace Pendyce on perinteisiin juuttunut, kaikkea uutta pelkäävä, suvaitsematon ja ennen kaikkea päättäväinen.
”Nämä päätökset saattoivat olla ”paksuja” ja typeriä, aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä, ne saattoivat olla vailla mitään suhdetta siveellisyyteen ja järkeen, mutta hän pystyi niitä tekemään ja pitämään niistä kiinni.”
Hänen vaimonsa Margeryn luonteenomaisin ominaisuus on lempeys. Vaimon suku on englantilaisessa arvoasteikossa ylempänä kuin aviomiehen. Paikkakunnan kiusankappale, harmeja aiheuttava naapuritilan isäntäkin myöntää: ”Te olette ainoa hieno nainen, jonka tunnen.” Perheen vanhin poika ja kartanon perijä George on tyhjäntoimittaja. Hänen Lontoon klubinsa jäsenyyden ehdottomin vaatimus on, että jäsenellä ei saa olla mitään ammattia. George on kiinnostunut lähinnä vain hevoskilpailuista ja vedonlyönnistä. Hän aiheuttaa naapurin vaimon kanssa kriisin, jota kirjassa kuvataan.

Kirkkoa edustaa pastori, joka on tekopyhä leipäpappi. Hän on joutunut kirkolliselle uralle perheensä toisena poikana, kun ensimmäinen perii tilan. Toisen pojan vaihtoehtona on kirkko tai armeija. Henkilögallerian täydentää rouva Pendycen serkku, joka sotkee kaikki asiat, koska hän näkee ne sellaisina kuin haluaisi niiden olevan, eikä sellaisina kuin ne ovat.

Galsworthy arvostelee Herraskartanossa myös naisen asemaa. Naisella piti olla holhooja. Avioeron saaminen oli lähes mahdotonta, ellei suostunut myöntämään ”syyllisyyttä”, jolloin altistui yleiselle halveksunnalle. Kirjassa esiintyy myös ajatus omistamisesta ymmärrettynä niin, että se käsittää rahan ja tavaran lisäksi ihmiset. Tuo ajatus on saanut hienomman toteutuksen Forsytein tarussa, jonka teema on mielestäni omistaminen.

Galsworthyn tuotanto on hyvin laaja, eikä siitä ole suomennettu läheskään kaikkea. Blogeista löysin arvioita seuraavista kirjoista:

Forsytein taru, Luetut, lukemattomat
Omenapuu, Luettua elämää 
Ylimys, Kirja-aitta
Punainen huvila, Kirja-aitta

John Galsworthy: Herraskartano
Suomentanut Eino Kaila
Otava 1949, 3. painos, 283 s.
Englanninkielinen alkuteos The Country House 1907

**********
Hemet-haastessa sijoitan Herraskartanon kohtaan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi lukenut scifiä. Olen tietysti lukenut klassikoita, kuten Asimov ja Bradbury, mutta en uutta genren kirjallisuutta. Hannu Rajaniemen Kvanttivaras kiinnosti minua jo silloin, kun se ilmestyi. Suomalainen matemaatikko ja fyysikko, joka kirjoittaa scifiä englanniksi, on niin harvinainen tapaus, että onhan häneen tutustuttava. Tosin kesti useamman vuoden ennen kuin tulin lukeneeksi Kvanttivarkaan.

Kvanttivaras on Jean le Flambeur, joka kirjan alussa pääsee karkuun vankilasta. Hänen auttajansa on Mieli, nuori nainen (tai mikä hän nyt onkaan), joka toteuttaa saamaansa tehtävää. Jean ja Mieli suuntaavat marsilaiseen kaupunkiin Oublietteen, joka on Jeanille entuudestaan tuttu. Jeanin ja Mielen ohella päähenkilöitä ovat arkkitehtiopiskelija ja etsivä Isidore Beautrelet sekä Jeanin entinen tyttöystävä Raymonde. Muita hahmoja vilisee runsaasti. Minä pidin rehdistä Isidoresta paljon enemmän kuin itse kvanttivarkaasta.

Lukiessa mieleen nousi kuvia elokuvista, Tähtien sodasta, Men in Black ykkösestä, jopa Harry Potterista. Avaruusalusten ja avaruusolioiden taisteluiden sanallinen kuvailu on aika vaikeaa ja varsinkin noissa kohdissa mielikuvitus otti avuksi elokuvat.

Kvanttivarkaassa esiintyvät usein sanat muisto ja muisti. Jo Oublietten kaupungin nimi korostaa muistamista unohtamisen kautta. Jean le Flambeur etsii omia muistojaan. Ihmiset voivat siirtää omia muistojaan toisille. Heillä on yhteismuistoja. Kaupungillakin on ulkomuisti, jota voi selata vähän kuin internettiä nykyisin, mutta ilman mitään laitteita.

Kirjassa on paljon kaikkea: käsitteitä, hahmoja, tapahtumia. Välillä tuli mieleen, että Kvanttivaras on eräänlaisen pelin kuvaus. Samaan viitataankin:
”Jospa muinaiset filosofit olivat sittenkin oikeassa – jospa me elämme tietämättämme todellisuutta jäljittelevässä simulaatiossa, jossa olemme vain jumalan kaltaisiksi muuttuneiden tietoisuuksien pelinappuloita.”
Kvanttivaras on ehdottomasti taitava kirja. Suuri osa sen viittauksista meni varmasti ohi, vaikka eivät onneksi kaikki. Pidin nimillä leikittelystä: gogolit, arkontit, Sobornost… Hitaamman proosan ystävänä Kvanttivaras oli minulle liiankin vauhdikas. Vanhat scifi-romaanit miellyttivät minua enemmän. Voisin suositella Kvanttivarasta tietokonepelien ystäville, mutta en tiedä, mahtavatko he lukea tällaisia kirjoja.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Suomentanut Antti Autio
Gummerus 2011, 2. painos, 440 s.
Englanninkielinen alkuteos The Quantum Thief 2010

***********
Helmet-haasteessa on scifi-kirjalle oma kohta (numero 31).

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa

Luin viime kuussa Anderssonin Oton elämän. Hiljaiseloa Meilahdessa on alaotsikoltaan Oton elämä 2. Kirjat ovat itsenäisiä, eikä Hiljaiseloa Meilahdessa vaadi taustakseen Oton elämää, mutta oli tässä siihen joitakin viittauksia ja ovathan kirjat samantapaisia.

Claes – ei, vaan Otto pohtii päiväkohtaisia asioita, uppoutuu muistoihin ja taistelee vanhuuden tuomien kremppojen kanssa. Naapurimaan Putin herättää sota-ajan eläneen miehen pelon. Kirjastokorvauksen evääminen herättää raivon kirjailijoiden kohtelusta yleensä. Muistoissa nousee esiin etenkin pari vanhaa ystävää.

Hiljaiseloa Meilahdessa on vakavampi teos kuin Oton elämä, koska siinä on paljon kuolemaa. Uutiset vyöryttävät maailmalta sotaa ja kärsimystä. Monet Oton ystävät ja ikätoverit ovat kuolleet. Ottokin käy kuoleman tuolla puolen, mutta vain käy, ja palaa. Kuoleman läheisyydestä huolimatta kirja päättyy optimistisiin tunnelmiin.

Hiljaiseloa Meilahdessa on aivan yhtä sympaattinen ja inhimillinen kirja kuin Oton elämä. Ehkä saamme vielä jatkoa Oton tarinaan ja kuulemme vaikka hänen mielipiteensä toisen suuren maan nykyjohtajasta.

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2
WSOY 2016, 223 s.
Suomentanut Liisa Ryömä
Sain kirjan kustantajalta

***********
Ikääntymisestä kertova kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 39.