Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo

 

Muutama vuosi sitten luin Hannu Mäkelän kirjan Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja. Sen rinnakkaisteos on Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja.

Kirjoittamisen ilossa Mäkelä käy läpi omaa kirjoittajahistoriaansa ensimmäisestä viisivuotiaana pölkkykirjaimilla kirjoittamastaan lauseesta aloittaen. Ihan siitä ei vielä kirjailijan ura auennut, mutta varsin aikaisin kuitenkin. Mäkelän kaksi ensimmäistä romaania Matkoilla kaiken aikaa ja Kylliksi! tai liikaa ilmestyivät molemmat 1965.

Vaikka kirjan nimi on Kirjoittamisen ilo, niin ei kirjoittaminenkaan ole aina pelkkää iloa. Mäkelä teki pitkään töitä kustantamossa, eikä töiltä tahtonut jäädä aikaa omaan kirjoittamiseen.

”Ilman uuden tekstin luomista elämäni pysähtyi ja minusta tuli jonkinlainen zombi. Aina kun pääsin oman aiheen pariin sitä työstämään, jotenkin innostuin ja piristyin, muutuin taas hetkeksi enemmän ihmiseksi. Kirjoittaminen eikä mikään muu oli todellisinta minua.”

Kun katsoo vaikuttavaa listaa Mäkelän kirjoittamista teoksista, on helppo uskoa lainauksen viimeinen lause. Mäkelä on kirjoittanut proosaa, runoja, näytelmiä ja kuunnelmia, tietoteoksia – ja lastenkirjoja. Paavo Haavikko varoitti häntä julkaisemasta Herra Huuta, lastenkirja veisi häneltä maineen.

Mäkelä kirjoittaa omista kirjoitusrutiineistaan, siitä, mistä hän saa aiheensa (”Mistä, se on yhtä suurta sattumaa.”), siitäkin, voiko kirjoittamista opettaa. Kirjan tekemisen vaiheita hän vertaa talon rakentamiseen. Hänen oman kokemuksensa mukaan proosan ja runouden tuottamisessa on eroa: ”Proosa kirjoitetaan, runo annetaan”.

Kirjoittamisen iloa oli mukava lukea, mutta enemmän nautin aiemmasta kirjasta Lukemisen ilo. Siihen oli ahkeran lukijan helppo samastua. Kirjoittamisen ilo kertoo kirjailijan kirjoittamisesta. Siitä ovat tavallisen bloggaajan yritelmät kaukana. Nykykritiikin laadusta kirjoittaessaan Mäkelä sanoo bloggaajista kauniisti.

”Paneutuvaa kritiikkiä voi saada yhä vaikkapa kirjabloggareiden henkilökohtaisilta palstoilta. Ne eivät pyri universaaleihin tuomioihin, vaan ilmoittavat subjektiiviset lähtökohtansa.”

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja
Kirjapaja 2022, 170 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 42. Kirjan nimessä on alaotsikko.

Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo

 

Lukijana en voinut vastustaa kirjaa, jonka nimi on Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja. Tästä löytyikin paljon samastuttavaa, lukemisharrastuksen alusta alkaen. Mäkelä aloittaa kertomalla omaa historiaansa lukijana. Kirjaston lastenosastolta alkoi luettava loppua, ja hän luki lopulta jopa tyttökirjoja. Tuohan ei ole tytöille ongelma, koska me olemme aina lukeneet poikien seikkailukirjoja, eikä sitä pidetä mitenkään kummallisena.

Mihin lukija menee ulkomailla? Kirjakauppaan ja kirjastoon tietysti. Myös minuun Dublinin Trinity Collegen Long Room on jättänyt pysyvän muistijäljen. Kirjastot, kirjakaupat, antikvariaatit ja kustantamot tekevät lukemisen mahdolliseksi, ja ovat saaneet Lukemisen iloon omat lukunsa.

Mäkelä esittelee myös useita itselleen tärkeitä ja läheisiä kirjailijoita. Heissä oli monta, joita olen lukenut, esimerkiksi Heinrich Böll, Tove Jansson, V. S. Naipaul ja ilahduttavasti myös Anita Brookner. Se käy kyllä selväksi kirjan mittaan, että suurimpia suosikkeja ovat Aleksis Kivi ja Anton Tshehov.

”Sivistyksen kulmakivenä on edelleen lukutaito.”

Lukeminen tuottaa iloa ja nautintoa, mutta se on myös hyödyllistä. Se avaa ovet tietoon ja uusiin maailmoihin. Se auttaa ymmärtämään muiden ihmisten käytöstä – ja omaakin. ”Lukemisen oppiminen on välttämättömyys.” Hieno on Mäkelän havainto, että jos lukutaito hiipuu, niin jopa demokratia on vaarassa.

Lukemisen ilo on lukemisen ylistys ja paperikirjan puolustus.

”Kirjan arvo ei tietenkään ole siinä, missä muodossa se on. Sen merkitys on sisällön pysyvyydessä, säilyvyydessä. Sanan mittana on aina sana itse, ajatus. Se tarvitsee tuekseen osaavan lukijan, joka itse muodostaa sanoista lauseet päänsä sisällä ja samalla käsittää ne. Sillä tavoin ne ehkä jäävät jopa muistiin. Omaa lukemista ei koskaan voi korvata toisen ihmisen ääni. Kirjan lukeminen ihan itse, tuo kahdenkeskinen mykkä hiljaisuus sanojen kanssa on luovuutta.”

Valitettavasti Lukemisen ilo -nimisen kirjan valitsevat luettavakseen todennäköisesti vain ihmiset, jotka ovat jo itse löytäneet lukemisen ilon.

Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja
Kirjapaja 2021, 190 s.

***********

Lukemisen ilo sijoittuu Helmet-haasteessa itsestään selvästi kohtaan 15. Kirjassa on jotain samaa kuin sinussa.

Hannu Mäkelä: Mestari

Ensimmäinen muistiinpanoni Mestaria lukiessani oli, että en tiedä, onko kirja romaani vai tietokirja. Jälkisanoissa kirjailija Mäkelä ratkaisee ongelman: hän kutsuu kirjaansa elämäkertaromaaniksi. Lukijan on hyvä tietää pääkohdat Eino Leinon elämästä etukäteen, muuten kirjaa, ainakaan sen alkupuolta, on vaikea seurata.

Mestari on minämuotoinen. Leino on kuolinvuoteellaan ja muistelee elämäänsä. Muistelot ovat hyppelehtiviä, eivätkä kronologisia, ja niihin sekoittuu kirjan nykyhetki. Minusta tuntui ensin, että sairasvuoteen aika painottuu liikaakin. Kirjan koko nimi, Mestari. Eino Leinon elämä ja kuolema, sanoo kuitenkin, että elämän loppuvaihe on valittu lähestymiskulma.

Faktat ovat kohdallaan, sanoo kirjailija, ja niin varmasti ovatkin. Leinosta on paljon kirjallista materiaalia, johon tukeutua. Olen itsekin joskus nuoruudessani lukenut Leinon kirjeitä L. Onervalle.

Leinon elämänvaiheet löytyvät Mestarista paloittain. Lapsuus, Helkavirret, käännöstyöt, ärhäkkä lehtimiesura, ikuinen rahapula. Ja naiset, varsinkin naiset. Mestarin kohokohta on Leinon ja Aino Kallaksen rakkaustarinan kuvaus. Lähes joka luvussa päädytään kuitenkin Onervaan, jota Leino usein suoraan puhuttelee. Onerva oli tärkein.

Kirjassa on paljon lainauksia Leinon teksteistä. Runojakin on sopivia kohtia vahvistamassa. Leinon omin sanoin hänelle tärkeintä oli vapaus.

”Olen tahtonut olla vapaa, aivan vapaa. Niinpä voinkin sanoa, että koko kirjallinen urani on ollut taistelua vapaudesta.”

Mestari on oivaa – ja valaisevaa – luettavaa kaikille Eino Leinosta kiinnostuneille ja hänen runouttaan rakastaville.

Hannu Mäkelä: Mestari. Eino Leinon elämä ja kuolema

Otava 1995, 2. painos, 572 s.

***********

Helmet haasteessa kohta 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

Hannu Mäkelä: Muistan − Vapaus

En ole lukenut yhtään Hannu Mäkelän romaania ja nimeltä tiesin vain Finlandia-palkitun Mestarin sekä elämäkertakirjan Nalle ja Moppe, ja Herra Huun tietysti. Siksi voi vaikuttaa kummalliselta, että luin nyt Mäkelän muistelmasarjan viimeisen osan Muistan − Vapaus. Tiesin, että kirja alkaa vuodesta 1987 ja hetkestä, jolloin Mäkelä aloittaa elämän vapaana kirjailijana. Se minua juuri kiinnosti: kirjailijan elämä.

Kirjailijaelämää sainkin. Alkupuolella oli jopa luku Viini, laulu, naiset. Silloin heräsi ajatus, että todellako kaikkien (mies)kirjailijoiden elämä on tuollaista. Lukeminen ei oikein sujunut. Mieleen tuli kahden hyvin arvostetun kirjailijan teokset eli Günter Grassin Kampela ja Gao Xingjianin Vapaan miehen raamattu, joista en pitänyt ja joissa asenne naisiin oli samanlainen kuin Mäkelällä. Viinasta Mäkelä pääsi kunniakkaasti taistellen irti, mistä häntä voi ihailla. Naisjutuista hän ainakin kirjoitti jatkossa vähemmän, onneksi.

Päästiin tässä myös siihen, mikä minua kiinnosti. Kirjojen aiheiden syntyminen ja kypsyttely on tällaiselle mielikuvituksettomalle ihmiselle ihmetyksen aihe. Vapaan kirjailijan on elettävä kirjoittamisellaan. Luulisi sen olevan stressaavaa ja ilmeisesti se onkin. Kirjailijan on tehtävä myös valtavasti taustatyötä. Sen toki tiesin ennestään, mutta se korostui tässä hyvin. Kun Mäkelä oli Dresdenissä, jossa sekä hän että hänen silloinen vaimonsa olivat tiedonhakumatkalla, hän kirjoittaa:

”Tätäkin on kirjailijan työ, oli jo L. Onervan aikaan: ainaista hakemista, matkustamista, kyselyä, etsimistä, ihmettelyä, tutkimista. Kaikki mennyt on läsnä, kun tai jos niin vain haluaa.”

Mäkelän matkakertomuksista pidin. Kirjailija osaa kuvata niin hienosti tunnelmia. Esimerkiksi Venetsiaa hän inhosi ensimmäisellä matkallaan, mutta vuosien mittaan alkoi rakastaa kaupunkia. Itselläkin halu mennä Venetsiaan kasvoi entistä suuremmaksi.

Kirjailija on ihminen siinä kuin muutkin. On ihmissuhdeongelmia ja ongelmia työnantajan, tässä kustantajan, kanssa. Vastapainona on hyviä ystäviä ja toimivia työsuhteita. Vanhemmiten tulee kaikenlaisia vaivoja, joita myös Mäkelän kollega Claes Andersson on uusimmissa kirjoissaan kuvannut.

Kaiken kaikkiaan Muistan − Vapaus oli antoisaa luettavaa, kuten kirjailijoiden muistelmat yleensä ovat. Pitäisi varmaan lukea joku Mäkelän romaanikin.

Hannu Mäkelä: Muistan − Vapaus

Tammi 2016, 447 s.

Sain kirjan kustantajalta viime vuonna kirjamessuilla

***********

Koska minusta olisi mukava osata kirjoittaa fiktiota, sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotakin, mitä haluat oppia.