keskiviikko 22. toukokuuta 2024

Alicia Giménez Bartlett: La mujer fugitiva (Petra Delicado -sarja)

 

La mujer fugitiva (Pakeneva nainen; ei suomennettu) on tuorein dekkari Alicia Giménez Bartlettin komisario Petra Delicadosta kertovassa sarjassa. Aikaisemmat osat olen myös lukenut.

Kaikki alkaa murhasta, kuinkas muutenkaan. Ruokarekan toinen omistaja on tapettu yöllä  kahdella veitseniskulla. Hän oli Ranskan kansalainen ja nukkui yöt rekassa. Kiertelevää elämää viettävän ulkomaalaisen murhaan ei ollut helppo löytää johtolankoja. Espanjalainen yhtiökumppani ei tuntunut tietävän hänestä mitään hyödyllistä. Tutkimukset etenevät hitaasti, välillä tuntui, että vähän liiankin hitaasti. Ensimmäinen läpimurto oli huomio, että uhrin henkilöpaperit olivat väärennettyjä. Sitä kautta päästiin epäilyyn huumekaupasta.

Petra ja hänen työparinsa Fermín Garzón joutuvat kiertelemään Barcelonan ympäristökunnissa, jotta pääsevät haastattelemaan uhrin tunteneita ruokarekkojen omistajia. Huumevinkki johdattaa heidät myös erinäisten poliisin vanhojen tuttujen jäljille. Lopulta epäilykset kohdistuvat ranskalaiseen naiseen, joka on suuri tekijä huumekaupassa. Häntä on lähes mahdoton saada kiinni. Hän pakenee.

Kirjassa on paljon naisen aseman pohdintaa Petran itsensä ja yhden ruokarekan omistajapariskunnan kautta. Työnteon yhdistämistä perhe-elämään, puolisoiden välisiä valtasuhteita, lähisuhdeväkivaltaa. Kirjan nimi viittaa paljon laajemmalle kuin yhteen pakenevaan rikolliseen.

Vaikuttavimmat tapahtumat ovat aivan kirjan lopussa, ja ne liittyvät Petran aviokriisiin, eivätkä varsinaiseen rikostapaukseen.

La mujer fugitiva oli taas kerran mukavaa luettavaa Giménez Bartlettilta, vaikka kirjaa olisi voinut vähän tiivistää.


Alicia Giménez Bartlett: La mujer fugitiva
Destino 2024, 430 s.


***********

Kirjan nimessä oleva ’la mujer’ voidaan kääntää naisen sijasta myös vaimoksi. Helmet-haasteessa saan osuman kohtaan 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen.

perjantai 17. toukokuuta 2024

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus

 

Elias Rukla tuntuu olevan oman elämänsä sivuhenkilö. Opiskeluaikana 1960-luvulla hän tutustui Johan Corneliusseniin, jota pidettiin tulevana filosofian tähtenä. Heistä tuli erottamattomat. Corneliussen oli kaikkien suosikki, niin naisten kuin miestenkin. Minne hän kulki, sinne meni myös Elias Rukla.

Opintoja ja juhlia, keskusteluja ja suunnatonta elämän etsintää, ja onnea. [- -] Johan Corneliussen vaihtoi helposti jääkiekosta Kantiin, mainosjulisteista filosofiseen Frankfurtin koulukuntaan, rock’n’rollista klassiseen musiikkiin.

Vaimokseen Elias Rukla on saanut sanoinkuvaamattoman kauniin Eva Linden, Corneliussenin entisen vaimon, jonka mies on yllättäen jättänyt. Elias Rukla ei ole koskaan varma siitä, rakastaako vaimo häntä vai onko hänelle vain kiitollinen. Omia lapsiakaan Elias Ruklalla ei ole, hänestä tulee isä Eva Linden ja Corneliussenin tyttärelle.

Kirjan nykyajassa Elias Rukla on viisikymppinen lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joka juo liikaa olutta ja akvaviittia ja kokee, että on joutunut yhteiskunnan ulkopuolelle. Julkinen ilmapiiri vähättelee hänen arvojaan. Sanomalehdet ja televisio häpäisevät häntä, häntä, joka oli täyttänyt yhteiskunnallisen tehtävänsä uusien sukupolvien kasvattajana.

Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa, ja näytti siltä, ettei ketään kiinnostanut enää keskustella. Puhua kunnolla keskenään, kurottaa yhdessä kohti uusia ajatuksia, henkilökohtaisia tai yhteiskunnallisia, ymmärtää jotakin edes silmänräpäyksen ajan.

Ujous ja arvokkuus on rakennettu poikkeuksellisesti. Se alkaa pitkällä jaksolla, jossa opettaja, jota ei kutsuta nimellä, vaan pronominilla hän, analysoi abiturienttiluokalle Henrik Ibsenin näytelmää Villisorsa. Oppilaita ei voisi vähempää kiinnostaa. Kun kaksoistunti päättyy, hän lähtee kotiin, mutta pimahtaa koulun pihalla ja menettää arvokkuutensa niin, että ei varmasti voi enää koskaan palata opettamaan. Hän pysähtyy liikenneympyrään miettimään, minne lähtisi. Vasta silloin hän saa nimen Elias Rukla, ja alkaa muistella elämäänsä, sitä, miten on tähän tilanteeseen päätynyt.

Olen joskus vuosia sitten nähnyt Villisorsan televisiossa. Muuta en näytelmästä muistanut kuin sen lopun. Elias Rukla keskittyy analyysissaan näytelmän sivuhenkilöön Rellingiin ja hänen merkitykseensä. Miksi hän on mukana näytelmässä? Ehkä Elias Rukla samastuu Rellingiin.

Ujous ja arvokkuus on hieno, tiivis eksistentiaalinen teos.

Muissa blogeissa mm. les! lue! ja Luettua elämää.


Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus
Suomentanut Tarja Teva
Teos 2014, 142 s. + suomentajan jälkisanat
Norjankielinen alkuteos Genanse og verdighet 1994

***********

Kirjasta löytyi minulle yllätyksenä seuraava virke: ”Vuonna 1970 osallistuin ammatilliseen seminaariin Suomessa, ja silloin minä tutustuin Pentti Saarikosken tuotantoon, joka myöhemmin lumosi täysin.” En nyt avaa sitä, mihin asiaan virke liittyy, mutta tästä saan osuman Helmet-haasteen kohtaan 19. Suomi mainittu.

maanantai 13. toukokuuta 2024

Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut

 

Novellikokoelman Kuolleet omenapuut keskushenkilö on kirjakauppias Aapeli Muttinen, sama, jonka vuokralainen on Putkinotkon Juutas Käkriäinen. Kuolleet omenapuut ilmestyi vuotta ennen Putkinotkoa. Samaa Putkinotko-sarjaa on myös romaani Kerran kesällä. Novelleissa päähenkilö on joko Muttinen tai joku hänen tuttavistaan, tavallisesti kesävieras.

Päällimmäiseksi ajatukseksi novelleista jää, kuinka erilaisessa maailmassa sivistyneistö ja tavallinen kansa elivät. Herra ja moukka eli »Mitä kylvää sitä korjaa» esittelee kiukkuisen Juutas Käkriäisen rakentamassa kiviaitaa Muttisen huvilan puutarhan ympärille. Muttinen on kovistellut Käkriäistä viinanpoltosta ja tavasta, jolla tämä hoitaa Muttisen maita, ja nyt hän on teettänyt monen vuoden jälkeen kirjallisen kontrahdin. Erilaiset näkemykset tiivistyvät puutarhaan, jota Käkriäinen ei ymmärrä.

Sellainen piru on tuo Muttinen. Ja siksi pitäisi Käkriäisen rustata tätä kiviaitaa, näiden puiden ja pehkojen ympärille, joita hän on koettanut konsteillakin juurittaa pois. Joutavia silmänrumennuksia!

Novellissa Pikku Liisa eli Romantiikan prinsessa kesävieras runoilija Falk kohtaa kananmunia hakiessaan torpan tytön Liisan, jolla on takanaan yksi avioton lapsi ja vankilatuomio ja joka saa Falkin hämmennyksiin kertoessaan avoimesti elämänkulustaan. Falkin romanttinen näkemys kansasta Runebergin ja Topeliuksen tyyliin saa kovan kolauksen.

Kokoelman avaa Muttisen onni eli Laulu Lyygialle, auvoinen kuvaus onnellisesta luonnon helmassa vietetystä lomapäivästä Muttisen Lyygiaksi kutsuman naisystävän kanssa. Illan tullen onneen tulee särö Muttisen kuullessa Lyygian itkevän huoneessaan. Niminovellissa Kuolleet omenapuut tai Miksikä ei perunoita? pakkasen tappamat Muttisen hellästi vaalimat omenapuut vertautuvat liian suuriin haaveisiin.

Niin kuin hän oli odottanut liikaa omenapuilta, niin muustakin elämästä, mukavuutta, täydellisyyttä, sopusointua.

Urheilija Tommola eli »Mens sana in corpore sano» nousee esiin humoristisena. Kesävieras tuomari Tommola haluaa parantaa kuntoaan. Yhden päivän aikana hän ui, urheilee, ottaa aurinkokylpyjä, tervaa itsensä, saunoo ja yrittää saada mieluummin ”filosofeeraavan” Muttisen tekemään samoin. Illalla Tommola alkaa voida pahoin.

Kuolleet omenapuut on ilmestynyt 1918 ja sen kaksi viimeistä novellia sijoittuvat sisällissotaan. Muttisen Aapeli sodassa eli lapsettoman Mannun kosto kertoo, miten pelokas ja vastentahtoisesti sotaan osallistunut Muttinen ei kestä, vaan sekoaa ja joutuu virkistäytymään Niuvanniemen mielisairaalaan.

Kuolleet omenapuut tutustuttaa Aapeli Muttiseen syvällisemmin kuin Putkinotko, joka on selkeästi Juutas Käkriäisen kirja.


Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut
SKS 1995, 128 s.
Ensimmäinen painos ilmestynyt 1918

***********

Helmet-haaste: kohta 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa.

torstai 9. toukokuuta 2024

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski

 

Luin muutama vuosi sitten Daniel Kehlmannin romaanin Maailman mittaajat, joka oli aivan mainio. Minä ja Kaminski on kirjoitettu ennen Maailman mittaajia, mutta suomennettu vasta sen jälkeen. Ihan yhtä hyvä tämä ei ole.

Kirjan minä on taidekriitikko Sebastian Zöllner, jonka uran alku oli hänen omasta mielestään onnistunut hyvin.

Olin alusta asti pelannut korttini oikein: Monet aloittelijat yrittivät päästä esiin raivokkailla teilauksilla, mutta ei se niin toiminut. Piti ennemminkin olla aina ja kaikessa samaa mieltä kuin muutkin kriitikot ja käydä avajaisissa solmimassa suhteita. Sain jo pian juttujani läpi useisiin aikakauslehtiin ja pystyin ottamaan lopputilin paikallislehdestä.

Nyt Zöllnerillä ei enää mene niin hyvin ja hän on keksinyt yrittävänsä rikastua kirjoittamalla taidemaalari Kaminskin elämäkerran. Kaminski on ollut kuuluisuus, mutta hän alkaa olla unohtumassa. Hän on salaperäinen ja häneltä on erittäin vaikea saada haastatteluja, mutta nyt Zöllnerille on luvattu sellainen. Osin sattuman ja osin Zöllnerin röyhkeyden vuoksi hän päätyy kahdestaan Kaminskin kanssa road tripille tavoitteenaan tavata Kaminskin nuoruudenaikainen rakastettu.

Zöllner on selvästi jokseenkin ammattitaidoton, omien luulojensa vastaisesti. Ihmisenä hän on itsekeskeinen muiden hyväksikäyttäjä. Kaminski taas on henkilö, josta on vaikea päästä selville. Jopa sitä arvuutellaan, onko hän oikeasti sokeutunut kuten väittää. Hän pakenee tarkastelijaa samalla tavalla kuin tekemänsä piirustus, jonka Zöllner on ominut.

Otin esiin muistilehtiöstä repäisemäni lehden. Suorista, ei, lähes huomaamattomasti kaartuvista viivoista koostuva seitti, jonka säkeet kulkivat alakulmista lehden yli ja synnyttivät hienona väritilojen järjestelmänä rakentuvan ihmishahmon ääriviivan. Vai eivätkö?

Kriitikko Zöllneriin, hänen asenteeseensa ja tökeryyteensä kohdistuvasta satiirista irtoaa monta hauskaa hetkeä. Road tripin jatkuessa kirja vakavoituu, ja loppu jättää lukijalle tulkinnan mahdollisuuksia.

Muualla blogeissa: Oksan hyllyltä, Luettua ja Kulttuuri kukoistaa.


Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski
Suomentanut Ilona Nykyri
Tammen Keltainen kirjasto 2013, 190 s.
Saksankielinen alkuteos Ich und Kaminski 2003

lauantai 4. toukokuuta 2024

Johanna Nordling: Jalkapallon muotoinen Saksa

 

Jalkapallon muotoinen Saksa on ilmestynyt sopivasti muutama kuukausi ennen kesällä Saksassa pelattavia jalkapallon miesten EM-kisoja. Johanna Nordling on Saksassa asuva urheilutoimittaja, joka on pelannut jalkapalloa SM-tasolla. Hän tuntee saksalaisen jalkapalloilun läpikotaisin.

Katson täkäläistä lajikulttuuria siis toimittajan, valmentajan, entisen futaajan, ruohonjuuriseuran juniorikoordinaattorin, fanin ja futisvanhemman silmin. Se mahdollistaa katseita eri kanteilta, risteytyviä näköaloja ja siten usein monisyisemmän ymmärryksen.

Kirjassa on todellakin paljon aiheita: saksalaisen jalkapalloilun historiaa, oma lukunsa DDR:n jalkapallosta, tarinoita muutamasta jalkapalloseurasta (yksi on tietysti Bayern München), fanikulttuuria, pelaajia, valmentajia... Naisten jalkapalloa ei unohdeta, vaikka siihen alettiin Saksassa panostaa myöhään. Suomessa on suhteessa enemmän naisia jalkapalloilijoina kuin Saksassa. Suomalaiset jalkapalloilijat ensimmäisestä Bundesliiga-pelaajasta Juhani Peltosesta Essi Sainion ja Tinja-Riitta Korpelan kautta nykytähteemme Lukas Hradeckyyn kertovat kokemuksistaan. Sainio ja Korpela ovat olleet voittamassa naisten Bundesliigaa.

Jalkapalloon yhdistyy myös negatiivisia piirteitä. Fanien lisäksi katsomoissa ja kenttien ympärillä liikkuu väkivaltaisia huligaaneja. Väkivaltaista käytöstä on saatu vähennetyksi sosiaalipedagogisilla faniprojekteilla. Raha aiheuttaa ongelmia. Yksi niistä on, että sitä kerääntyy tietyille suurseuroille, eikä muilla ole enää mahdollisuuksia taistella sarjojen voitosta.

Saksan jalkapallolla on viime vuosina mennyt huonosti. Tarkoittaa siis sitä, että mitaliotteluihin ei ole päästy MM- ja EM-kisoissa, ei naisissa eikä miehissä. Kirjan viimeinen luku käsittelee tulevaisuutta eli sitä, miten Saksassa yritetään uudistaa lasten ja nuorten valmennusta, jotta palattaisiin voittajiksi.

Kirjasta oikein pursuaa kirjoittajan rakkaus jalkapalloon. Siinä on hyvin henkilökohtainen ote matka- ja haastattelukuvauksineen. Eikä saksalaisesta jalkapallosta tietenkään voisi kirjoittaa ilman suurimpien otteluiden kertaamista. Niihin kuuluu Saksan viimeisimpään MM-kultaan päättyneiden Brasilian kisojen välierä Saksa-Brasilia.

7–1-lopputulos oli merkittävä siksikin, että se heilautti jalkapallomaailman kliseet päälaelleen: kauniin jalkapallon kuningaskunta Brasilia näytti ideattomalta ja tylsältä, kun taas rationaalisen tulosfutiksen Saksa hehkui soljuvaa luovuutta ja keveyden estetiikkaa.

Tuota ottelua minäkin katsoin kotisohvalla ihmetystä täynnä. Kaltaiselleni jalkapallon seuraajalle (jo vuoden 1972 EM-kisoista) Jalkapallon muotoinen Saksa on täysosumaluettavaa. Se on informatiivinen, mutta samalla täynnä tunnetta ja innostusta. Sopii kaikille jalkapallofaneille kesän kisoja odoteltaessa.


Johanna Nordling: Jalkapallon muotoinen Saksa
Bazar 2024, 512 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 45. Kirjassa pelataan.

maanantai 29. huhtikuuta 2024

Eva García Sáenz de Urturi: El silencio de la ciudad blanca

 

El silencio de la ciudad blanca (Valkoisen kaupungin hiljaisuus) on Eva García Sáenz de Urturin ensimmäinen dekkari vuodelta 2016. Siitä tuli Espanjassa valtavan suosittu. Kirjastosta saamani kappaleen painos on kahdeksastoista. Kirja aloittaa valkoiseen kaupunkiin eli Vitoriaan sijoitetun trilogian. Se esittelee Krakenin eli komisario Unai López de Ayalan, jonka tutkimukset jatkuvat trilogian jälkeen niin sanotussa Kraken-sarjassa. Tästä kirjasta ei selvinnyt, mistä syystä Unaita oli jo kouluaikana alettu kutsua mytologisen norjalaisen merihirviön nimellä. García Sáenz de Urturin kirjoja ei ole suomennettu, mutta englanniksi ne on käännetty kaikki.

Kaksikymmentä vuotta sitten Vitoriassa oli tehty sarja murhia, joissa uhrit – aina kaksi yhdessä – oli jätetty kaupungin historiallisiin nähtävyyksiin vuosisatojen mukaan etenevästi. Uhrien iät kasvoivat myös, viiden vuoden välein. Murhatapa oli aina sama, ja uhrit oli aseteltu tietyllä tavalla seremoniallisesti. Murhat loppuivat, kun niistä syytetty arkeologi vangittiin ja tuomittiin. Hänet sai kiinni identtinen kaksoisveli, joka oli poliisi. Vangin oli määrä päästä kohta koevapauteen, mutta murhat alkoivat uudelleen ennen hänen vapauttamistaan. Murhasarja jatkui juuri siitä kohdasta, johon uhrien iät olivat jääneet ja muutenkin aivan samanlaisena kuin ennen.

Kirjan nimessä oleva kaupungin hiljaisuus viittaa siihen, että ihmiset eivät kerro, mitä tietävät. On asioita, jotka ovat kaikkien tiedossa, mutta niistä vaietaan. Tämä liittyy varsinkin vuosikymmenten takaiseen aikaan, jossa alkoi kehittyä syy rikoksiin. Lukijalle kerrotaan vanhoista tapahtumista nykytutkimusten välissä, joten hänellä on enemmän tietoa kuin poliiseilla.

El silencio de la ciudad blanca on hyvä dekkari, jonka suosion voin ymmärtää. Murhia on paljon, mutta mitään raakuuksia ei kuvata. Juoni on tarpeeksi kiemurainen pitääkseen mielenkiintoa yllä. Päähenkilö Kraken ei ole mikään ongelmakimppu nykydekkareiden yleiseen tapaan, vaikka hänen menneisyydessään on yksi traumaattinen tapahtuma. Hänen lämmin suhteensa isoisään tekee hänestä sympaattisen. Vähän kirjassa häiritsi se, että kansainvälistäkin huomiota herättänyttä vakavaa rikossarjaa tuntuivat tutkivan vain Kraken ja hänen työparinsa komisario Estíbaliz Ruiz de Gauna (Esti). Sama vähien poliisien ilmiö on useissa tv:n poliisisarjoissa.

Kirjailija on kotoisin Baskimaan itsehallintoalueella sijaitsevan Vitorian lähistöltä. Hän panostaa tapahtumaympäristön kuvaamiseen. Kaupungin maamerkit tulevat tutuiksi, samoin lähiseudun historialliset nähtävyydet. Vitorian kaupungin sivuilta selviää, että siellä järjestetään tähän kirjaan perustuvia turistikierroksia.


Eva García Sáenz de Urturi: El silencio de la ciudad blanca
Planeta 2017, 18. painos, 476 s.
Ensimmäisen painos 2016

***********

Kaikissa dekkareissa valehdellaan, niin tässäkin. Sijoitan siis kirjan Helmet-haasteen kohtaan 29. Kirjassa valehdellaan.

tiistai 23. huhtikuuta 2024

Cormac McCarthy: Stella Maris

Sain vinkin Cormac McCarthyn romaanista Stella Maris yhdeltä ystävältäni. Hyvä vinkki olikin. Stella Maris osui täysin lukumakuuni.

Kirjassa on yksinkertainen rakenne: psykiatrin ja hänen potilaansa keskusteluja dialogimuodossa. Potilas on Alicia, kaksikymppinen matematiikan ihmelapsi. Hän on itse hakeutunut Stella Maris -nimiseen hoitolaitokseen, jossa hän on ollut aiemminkin. Kirjan nykyaika on vuosi 1972.

Psykiatri yrittää saada selville Alician taustoja ja syytä tämänkertaiseen hoitoon tulemiseen. Alicia näkee hallusinatorisia hahmoja, joita hän kutsuu vieraikseen. Perhesuhteista tietysti puhutaan eli isästä, äidistä ja veljestä. Isä oli työskennellyt Manhattan-projektissa Oppenheimerin kanssa. Psykiatri on kiinnostunut erityisesti siitä, kaduttiko tehty työ Alician isää.

Enemmän kuin ihmissuhteet minua kiinnostivat muut puheenaiheet. Matematiikasta puhuttiin paljon, fysiikastakin vähän ja filosofiasta jonkin verran. Alicia oli matematiikan tohtoriopiskelija. Ikäisekseen hän oli ehtinyt perehtyä alaan käsittämättömän hyvin. Hänen suurin idolinsa oli Alexander Grothendieck, johon hän tutustui henkilökohtaisesti saatuaan stipendin Instituuttiin, jossa Grothendieck työskenteli.


     ”Menin Ranskaan jotta sain olla veljeni kanssa. En tiennyt aikoiko hän palata enää kotiin. Mutta kyllä. Halusin Instituuttiin. Siellä tehtiin sitä mitä halusin tehdä.
     Olit jo valmistunut Chicagon yliopistosta.
     Niin.
     Kuusitoistavuotiaana.
     Niin. Olin tohtorinkoulutusohjelmassa. Olen varmaan edelleen. Minulla ei ollut elämää. En tehnyt muuta kuin töitä.
     Jos sinusta ei olisi tullut matemaatikko niin mikä olisit halunnut olla?
     Kuollut.
     Kuinka vakavissaan annettu vastaus tuo on?
     Minä suhtauduin kysymykseesi vakavasti. Sinun pitäisi suhtautua vastaukseen vakavasti.

Alician matematiikkapuheet ovat osin aika korkealentoisia. Ne johdattavat ajattelemaan matemaattisten olioiden suhdetta todellisuuteen, vähän samaan tapaan kuin Alician näkemät vieraat saavat miettimään havaintojen ja todellisuuden välistä suhdetta. Minusta kirjan aiheena onkin filosofinen kysymys todellisuuden luonteesta, siitä miten todellisuus ymmärretään. Viimeisellä sivulla Alicia haaveilee, että saisi ”nähdä totuuden maailmasta ennen kuin kuolen”. Lisää merkitystä lause saa tiedosta, että kirjailija McCarthy kuoli seuraavana vuonna kirjan ilmestymisen jälkeen.

Kirjan suomennos on erinomainen. Suomentaja Kaijamari Sivill kiittää Esko Valtaojaa asiantuntija-avusta.


Cormac McCarthy: Stella Maris
Suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY 2023, 222 s.
Englanninkielinen alkuteos Stella Maris 2022

***********

Helmet-haaste: kohta 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu.

torstai 18. huhtikuuta 2024

Calixthe Beyala: Assèze, afrikkalainen

 

Calixthe Beyala on kamerunilainen, nykyisin Ranskassa asuva kirjailija. Romaanin Assèze, afrikkalainen päähenkilö syntyy samoihin aikoihin kun Kamerun itsenäistyy. Hänen elämäänsä tutustuminen voisi periaatteessa olla mielenkiintoista.

Pikkulapsena Assèze asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa pienessä kylässä. Maaseudulla on köyhyyttä ja näköalattomuutta, mutta myös perinteitä ja yhteisöllisyyttä.

Vähän vanhempana Assèze pääsee Doualaan, Kamerunin suurimpaan kaupunkiin. Hän asuu rikkaan korruptoituneen virkamiehen Awonon perheessä. Awono on tai ei ole Assèzen isä. Assèzen odotetaan olevan käytökseltään esimerkkinä Awonon tyttärelle, itsepäiselle ja tottelemattomalle Sorrayalle. Kerronta keskittyy tyttöjen väliseen suhteeseen, jossa Sorraya on ylivoimainen. Hän halveksii ja kiusaa. Kaupungissa on suuret elintasoerot. Awonon kaltaiset valkaistumaan pyrkivät rikkaat kouluttavat lapsensa ranskalaisissa kouluissa. Assèze laitetaan tavallisen kansan kouluun, jossa yhdellä luokalla on satakahdeksankymmentä oppilasta. Kun Awono kuolee vallankaappausyrityksen aiheuttamaan järkytykseen, Assèze jää puille paljaille.

Assèze päättää lähteä haaveiden paratiisilliseen kaupunkiin Pariisiin ja onnistuu pääsemään sinne. Pariisissa musta paperiton maahanmuuttaja on työnantajien riiston kohteena. Kaupungissa on köyhää ja näköalatonta ja lisäksi siellä on kylmä.

Sanoin, että kaikki tämä voisi olla periaatteessa mielenkiintoista. Kirjaan valittu ivallinen tyyli teki kuitenkin vaikeaksi päästä siihen sisälle ja etäännytti Assèzesta, vaikka hän on minäkertoja. Assèzen iva kohdistuu myös afrikkalaisiin ja Afrikkaan kokonaisuutena. Se häviää joskus Pariisissa, kun hän muistelee kotikyläänsä.

En tuntenut katumusta, en katkeruuttakaan. Mutta oli erinäisiä päiviä, jolloin olin paratiisissa, ja kyseinen paratiisi maistui lapsuuteni Afrikalle. [- -] Kuulin pölyistä maata raapivien kanojen kaakatuksen, kameleonttiliskot, jotka hätistelivät naaraitaan. Onni asui vanhojen, mälliään jauhavien miesten suussa, naisten käsissä, jotka nappasivat täin, jonka he tappoivat hampaittensa välissä. Kuulo- ja hajuaistin paratiisi.

Vaikka minä en erityisesti innostunutkaan, kirjaa on arvostettu Ranskassa niin, että Beyala on saanut siitä nuorille kirjoittajille tarkoitetun Ranskan akatemian palkinnon Prix François Mauriac.


Calixthe Beyala: Assèze, afrikkalainen
Suomentanut Jukka Barthelius
Kampus Kustannus 2011, 420 s.
Ranskankielinen alkuteos Assèze l’Africaine 1994

***********

Sorraya on kirjan monista ärsyttävistä henkilöistä ärsyttävin. Kirja sopii hyvin Helmet-haasteen kohtaan 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo.

Maailmanvalloitus: Kamerun.

lauantai 13. huhtikuuta 2024

Siegfried Lenz: Hiljaisuus


Siegfried Lenzin romaanin Hiljaisuus aihe on iätön ja vakava: miten sairauskohtauksen jälkeinen afasia vaikuttaa sairastuneeseen ja hänen läheisiinsä. Kirjan alkuperäinen saksankielinen nimi Der Verlust on suoraan käännettynä Menetys, mutta suomenkielinen nimi on myös hyvin kuvaava.

Uli (Ulrich) on tehnyt sekalaisia töitä, jotka ovat usein liittyneet sanoihin, viestintään ja puhumiseen. Hän saa kohtauksen ollessaan bussissa vetämässä turistikierrosta Hampurissa. Kohtauksen laatua ei ole määritelty tarkasti, se saattaa olla aivoverenkiertohäiriö. Seurauksena Uli ei pysty puhumaan. Hän ymmärtää, mitä muut hänelle sanovat. Kirjoittamaan hän pystyy suuresti keskittymällä, mutta tuotokset ovat sekavia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Käveleminen on vaivalloista, eikä toinen käsi oikein toimi.

Ulin naisystävälle Noralle Ulin sairastuminen on šokki. He ovat tunteneet toisensa vasta vuoden, ja Noralla on takanaan pitempiaikainen suhde, jonka lopussa mies kuoli oltuaan sairaalassa vuoden. Noran ajatuksia ja käytöstä ja niiden muuttumista seurataan tarkasti. Muut tuttavat ja sukulaiset esiintyvät lyhyemmin.

Hiljaisuus on vangitseva varsinkin, kun ollaan Noran tai Ulin pään sisällä. Lukija ahdistuu Ulin mukana. Hänellä ei ole yhteyttä maailmaan, eikä hän saa viestiään perille, vaikka kuinka yrittää.

Miten hän ilmaisisi toiveensa? Miten ilmoittaisi kuka hän on? Näin ajatellessaan – ja törmätessään joka kerta samaan asiaan – hän tajusi että pahinta oli kun ei kyennyt selittämään ajatuksiaan toiselle ihmiselle.

Hiljaisuus on hyvin taitavasti kirjoitettu kirja sanojen tärkeydestä. Mitään kevyttä luettavaa se ei ole, päinvastoin, mutta sen lopussa on toivon pilkahdus.

Siegfried Lenz: Hiljaisuus
Suomentanut Oili Suominen
Gummerus 1983, 222 s.
Saksankielinen alkuteos Der Verlust 1981

***********

Oili Suomisen suomentama Hiljaisuus on toinen kirja Helmet-haasteen kohtiin 47 & 48 Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä. Ensimmäinen oli G. W. Sebaldin Merkintöjä Korsikasta.

tiistai 9. huhtikuuta 2024

Sanna Hirvonen: Margit

 

Margit katseli minua vaativasti kirjaston Bestseller-hyllyltä. Pakkohan kaima oli ottaa mukaan.

Lähellä olevaa ihmistä on katsottava pala palalta, ja aina jotain jää piiloon.

Margit, Ulla ja Ninni. Kolme naista, joista kaksi katsoo Margitia. Ihastutaan, rakastutaan, muutetaan yhteen. Tunteet viilenevät, taas rakastutaan. Elämä on kaikkein parasta, elämä on kurjista kurjinta. Onnea ja epätoivoa.

Margit on ihmissuhdekirja. Sen tarinassa ei sinänsä ole mitään uutta (ellei joku pidä kolmen naisen kolmiodraamaa sellaisena), mutta se on kerrottu tehokkaasti ja – sanoisinko – vauhdikkaasti. Lauseet ovat lyhyitä, dialogi ytimekästä.

Taustalla kulkee 1980-luvun juppiaika ja seuraavan vuosikymmenen lama. Sekä Helsinki. Kadut ja kalliot tunnistaa.

Naisten intohimon kohteet ovat erikoisia, niitä seuraileva kirjan kansi oivaltava. Yksi on langennut vaakunoihin ja vaakunaselityksiin. ”Alainen aaltokoroinen hirsi. Mustassa kentässä kaksi paaluittaista hopeista tuohitorvea.” Toinen rakastuu Louvren Artemis-patsaaseen. Jumalatarta voi palvoa, mutta voiko ihmistä?

Margit oli parasta, mitä hänelle oli tapahtunut. Kivi oli tullut lihaksi. Kahdesta oli tullut yksi. Se kesti hetken, mutta se oli totta.


Sanna Hirvonen: Margit
Kustantamo S&S 2024, 303 s.

***********

Margit on Helsinki-kirja. Helmet-haasteessa sopiva kohta on 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin.

lauantai 6. huhtikuuta 2024

Juan José Millás: Solo humo

 

Juan José Millás on yksi espanjalaisista suosikkikirjailijoistani. Solo humo (Vain savua; ei suomennettu) on hänen tuore teoksensa viime vuodelta.

Alussa Carlos saa kuulla, että hänen isänsä on kuollut. Carlos ei ole koskaan tuntenut isää, joka jätti perheensä pojan ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Hän tuntee isää kohtaan lähinnä vihaa. Nyt Carlos perii isän asunnon. Hän on juuri tullut täysi-ikäiseksi ja päättää äitinsä vastustuksesta huolimatta muuttaa sinne asumaan.

Isä on ollut espanjan opettaja, ja hänen asuntonsa on täynnä kirjoja. Carlos ei ole lukija, mutta hän etsii yhteyttä isään lukemalla yöpöydältä löytynyttä Grimmin veljesten satukirjaa. Kyseessä ovat alkuperäiset Grimmin sadut, jotka ovat julmia ja väkivaltaisia, toisin kuin niistä nykyisin lapsille kerrottavat versiot. Ensimmäiseksi Carlos lukee Tuhkimon. Kun hän aloittaa, hän tuntee kaksinkertaistuvansa. Hän tietää olevansa sängyllä kirja kädessään, mutta samalla hän on sadun sisällä, kulkee sen henkilöiden joukossa, näkee heidät ja heidän ympäristönsä. Tunne on tuttu kaikille lukijoille. Carlos uppoutuu satuihin yhä syvemmälle. Hän samastuu Hannuun ja Kerttuun, joiden vanhemmat hylkäävät lapsensa. Siinä sadussa hän kohtaa isänsä, joka etsii tietä ulos kirjasta.

Satujen rinnalla kulkee Carlosin elämä reaalimaailmassa. Siihen kuuluu esimerkiksi naapurihuoneistossa asuva nainen, joka oli ollut myös Carlosin isän ystävä. Jotkut osat saduista ylittävät satumaailman ja todellisuuden rajan. Vuosien kuluessa Carlos osaa käyttää satuja hyväkseen. Tavallaan hän pystyy kostamaan isälleen.

Solo humon aiheena on isän kuoleman sureminen ja hylätyksi tulemisesta toipuminen. Käsittelytapa on Millásin tyyliin omaperäinen. On kiehtovaa, miten hän luo toisen todellisuuden tämän tuntemamme rinnalle, tässä satujen avulla. Pidin kirjasta paljon.


Juan José Millás: Solo humo
Alfaguara 2023, 180 s.

***********

Espanjalainen kirjailija täyttää Helmet-haasteen kohdan 28. Kirjailija on Välimeren maasta.

torstai 4. huhtikuuta 2024

Luiz Ruffato: Tekokukkia

 

Tekokukissa on kehyskertomus, jossa kirjailija sanoo julkaisevansa vain tyylillisesti hiomansa käsikirjoituksen, jonka on saanut kaukaiselta sukulaiseltaan Dório Finettolta. Samaan tyyliin Ruffato toimi edellisessä häneltä lukemassani kirjassa Lissabonissa muistin sinut, jossa hän väitti vain vähän editoineensa haastattelemansa henkilön puheita.

Insinööri Finetto oli ollut töissä Maailmanpankissa projektikonsulttina. Työnsä vuoksi hän matkusti ympäri maailmaa. Hänen oma otsikkonsa kirjoituksille on Matkoja vieraalla maalla. Vaikka kirjaa kutsutaan romaaniksi, sitä voisi sanoa myös kertomuskokoelmaksi. Finetto kirjoittaa matkoilla tapaamistaan ihmisistä, jotka ovat ilmeisen mielellään avautuneet hänelle ja kertoneet elämäntarinansa.

Pidin eniten kertomuksesta Absoluuttinen nykyhetki. Siinä Finetto tapaa hotellissa Buenos Airesissa eläkkeellä olevan ranskalaisen naisen, joka on löytänyt absoluuttisen nykyhetken tanssiessaan argentiinalaista tangoa. Ruffato on tajunnanvirran mestari, ja tässä kertomuksessa hän käyttää taitoaan enemmän kuin muissa tarinoissa. Finetton kommentit sulautuvat sujuvasti naisen kertomaan. Absoluuttinen nykyhetki on myös hieman positiivisempi kuin muut tarinat, vaikka siinäkin nainen on saavuttanut kuvaamansa tunteen vain kerran.

Kertomuksissa on vaikeita ihmissuhteita ja surullisia kohtaloita. Tarinassa Paksukainen Finetto tutustuu Uruguayssa mieheen, joka kertoo, miten oli vuosia etsinyt kadonnutta isäänsä. Ensimmäisen, siistityn version hän kertoo perheensä kuunnellessa, totuuden myöhemmin hotellissa. ”Isäni oli... tai siis on, jos vielä elää... varsinainen paskiainen, una gran mierda...” Itä-Timorissa tulkki kertoo Finettolle kauniista Susanasta, jolle kauneus oli tuottanut vain ongelmia, jotka johtivat masennukseen ja aikaiseen kuolemaan. Beirutissa Finetto syö sushia yhdessä argentiinalaisen kanssa, joka oli nuoruudessaan ollut anarkisti ja joutunut pakenemaan maasta sotilasvallankumouksen jälkeen. Nyt hän asuu Ranskassa, tuntee itsensä maattomaksi ja näkee Argentiinan tuhottuna.

Pessimististä tunnelmaa korostaa viimeinen kertomus Ei paikkaa mihin päänsä kallistaa, jossa Finetto miettii omaa elämäänsä ja tulee tulokseen, ettei kuulu minnekään.

Aika – tuo byrokraattinen ja sydämetön tuntikirjuri – on tuhonnut elämää varten huolellisesti tekemäni suunnitelmat: se on harmaannuttanut hiukseni, taivuttanut selkäni kumaraan, rypistänyt ihoni, ruostuttanut niveleni, pyyhkinyt pois unelmani. Vaelsin pitkin maailmaa ja tuhlasin askeleitani muistamatta ettei minulla ole paikkaa mihin pääni kallistaa...


Luiz Ruffato: Tekokukkia
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Into 2015, 176 s.
Portugalinkielinen alkuteos Flores artificiais 2014

***********

Kertomuksessa Jalka päähenkilö on lähellä Hampuria sijaitsevassa pikkukaupungissa täysihoitolaa pitävä nainen, jonka vasen jalka oli vammautunut jo vauvana. Sijoitan Tekokukkia Helmet-haasteen kohtaan 31. Kirjassa on vammainen henkilö.

maanantai 1. huhtikuuta 2024

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset

 

Tutkijat Sanna Nyqvist ja Outi Oja ovat kirjoittaneet väärennöksiin paneutuvan tietokirjan Kirjalliset väärennökset. Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia. Kirja jakaantuu kolmeen osaan: I Väärennösten maailma, II Väärennöksiä eurooppalaisessa kirjallisuudessa, III Väärennöksiä kotimaisessa kirjallisuudessa.

Ensimmäisessä osassa on historiaa ja peruskäsitteitä esimerkein valaistuna. Esimerkiksi käsitys kirjallisen tuotoksen tekijyydestä on muuttunut vuosisatojen aikana. Kirjassa jaetaan väärennökset kolmeen lajiin, varsinaisiin väärennöksiin (tekstiä väitetään jonkun tunnetun kirjailijan tekemäksi), plagiointiin eli lainaamiseen ja identiteettihuijauksiin. Monessa kohdassa kirjoitetaan siitä, mikä on plagiointia ja mikä ei. Vastaus ei ole yksinkertainen. Lainaamiseen suhtaudutaan eri tavalla esimerkiksi lajityypin mukaan, ankarammin viihdekirjallisuudessa kuin korkeakirjallisuudessa.

Korkeakirjallisuudessa arvostetaan intertekstuaalisuutta, joka kytkeytyy pitkään kirjallisen jäljittelyn ja koostamisen traditioon. Lainaaminen nähdään taiteellisena toimintana, ei omaperäisyyden puutteena tai menestymisen tavoitteluna helpoin keinoin.

Osissa kaksi ja kolme otetaan tarkasteltavaksi tunnettuja väärennöstapauksia, joissa on ominaisuuksia, joita voidaan yleistää. Oscar Wilde on monitahoinen kohde. Häntä syytettiin uransa alussa plagioinnista. Myöhemmin hänen tuotannossaan on väärentäjähahmoja. Kuolemansa jälkeen Wilde joutui itse runsaiden väärennösten kohteeksi. Suomalaisista kirjailijoista käsitellään V. A. Koskenniemeä, Mauri Sariolaa ja Anja Kaurasta. Sariolan Esko Laukon nimellä julkaiseman dekkarin plagiaattitapauksen muistan itsekin, samoin Kaurasen romaanin Pelon maantiede väitetyn plagioinnin synnyttämän kohun.

Koska Nyqvist ja Oja ovat tutkijoita, kirja on perusteellinen. Se ei kuitenkaan ole raskas, vaan teksti on eloisaa ja joskus jopa hauskaa. Lähdeteoksia on lueteltu yli kaksikymmentä sivua, ja viittauksia on viitisensataa. Kuinka voisi muuten ollakaan, kun yhtenä aiheena on plagiointi.


Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset
Gaudeamus 2018, 381 s.

***********

Kirja löytyi lähikirjaston suositushyllyltä, joten sijoitan sen Helmet-haasteen kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

Suurteoksia


Saara Turunen ja Petra Maisonen ovat toimittaneet Suurteoksia-antologian, jossa kirjailijat kirjoittavat itselleen tärkeistä teoksista. Kaikki kaksikymmentä kirjailijaa ovat naisia, ja myös heidän valitsemiensa teosten kirjoittajat ovat naisia. Kirjalle on ilmestynyt jo jatko-osakin Suurteoksia II.

Päämääränämme on ennen kaikkea nostaa esille sellaisia teoksia, jotka ovat olleet suuria niille kirjoittajille, jotka ovat tämän antologian tekemiseen osallistuneet.

Kirjoittajissa on tuttuja pitkän uran tehneitä kirjailijoita kuten Pirkko Saisio, Sirpa Kähkönen ja Merete Mazzarella, mutta myös nuorempia, jotka tiesin vain nimeltä, kuten Aino Vähäpesola ja Aura Nurmi. Suurteoksiksi valituista olin lukenut vain A. S. Byattin Riivauksen (valinnut Anna Kortelainen), Leena Krohnin Tainaronin (Ranya Paasonen) ja Lionel Shriverin Poikani Kevinin (Milja Sarkola). Useimmilta kirjailijoilta olin lukenut jotakin, vaikka en juuri tässä antologiassa olevaa kirjaa.

Syyt siihen, miksi joku tietty teos päätyy henkilökohtaiseksi suurteokseksi, ovat tietysti moninaisia. Jokainen lukija osaa varmasti nimetä omansa. Kirjailijoillakin syyt vaihtelevat. Syy voi olla henkilökohtaisessa elämässä kuten Mari Pulkkisen Surun sylissä Katriina Huttuselle tai Zadie Smithin Nimikirjoitusmies Koko Hubaralle. Jotkut ovat löytäneet kirjasta vahvistuksen oman kirjoittamisensa merkityksellisyydelle. Tiina Katriina Tikkanen päättää kirjoituksensa Kreetta Onkelin Ilosesta talosta: ”Että joku uskalsi.” Tietysti kirjailijat myös saavat lukemastaan oivalluksia omaan kirjoittamiseensa. Riikka Pelon kirjoitus Virginia Woolfin Majakasta ja Woolfista laajemminkin korostaa rytmin merkitystä.

Rytmi on keskeinen asia myös proosan, ei ainoastaan runouden kannalta, teoksen maailman kaikilta osiltaan läpäisevä dynaaminen tapahtuma.

Malin Kivelän kirjoitus minulle tuntemattoman itävaltalaisen Marlen Haushoferin yhtä tuntemattomasta romaanista Seinä nousi antologian vaikuttavimmaksi. Seinä on dystopia, jota voi tulkita monella tavalla, esimerkiksi naisen itsenäistymiskertomukseksi. Lisäsin Seinän heti luettavien kirjojen listalleni.

Suurteoksia esittelee kirjoja, joita ei välttämättä löydy miesvaltaisesta kirjallisuuden kaanonista. Suosittelen lämpimästi. Tämän jälkeen aion lukea myös Suurteoksia II -antologian.

Suurteoksista on kirjoitettu monessa blogissa, esim. Donna Mobilen kirjat, Ankin kirjablogi ja Reader, why did I marry him?.


Suurteoksia, toim. Saara Turunen ja Petra Maisonen
Tammi 2021, 304 s.


***********

Helmet-haaste: 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2024

Tiina Raevaara: Polaaripyörre

 

Lähikirjastossa on ekohylly, jossa on ilmasto- ja ympäristöaiheista kirjallisuutta, sekä fiktiota että tietokirjoja. Sieltä löytyi Tiina Raevaaran Polaaripyörre.

Polaaripyörteessä on ilmastonmuutokseen liittyvä mahdollinen uhkakuva, jonka biologi Raevaara perustelee uskottavasti. Kirja ei ole varsinainen dekkari, mutta jännittävä se kyllä on.

Raevaaran kirjassa Kaksoiskierre esittelemä geenitutkija Eerika on tyttärensä Tuulikin kanssa Huippuvuorilla. Hän on saanut työpaikan tutkimusapulaisena planktontutkimuksessa. Eerika on halunnut päästä kauas Suomesta ja siellä edelleen kesken olevasta rikostutkimuksesta, jossa hänellä ja Tuulikilla oli osuus. Olen lukenut Kaksoiskierteen, mutta lukemisesta on aikaa. Polaaripyörteessä onneksi kerrotaan sen verran, mikä tässä kirjassa on tarpeen tietää Eerikan taustasta.

Olemme maailman laidalla. Täältä ei pääse enää pidemmälle. Se tuntuu hyvältä mutta haikealta. Täällä me nyt olemme, minä ja Tuulikki, kauempana kaikesta kuin koskaan kuvittelin pääseväni. Täällä saamme olla rauhassa. Emme koskaan enää palaisi vanhaan.

Tietenkään Eerika ei saa olla rauhassa, vaan sotkeutuu juttuun, joka alkaa ikiroudan sulamisen aiheuttamasta sortumasta, ja johon kietoutuvat tuntematon alkueläin, tutkimustaan mustasukkaisesti vartioiva tohtori, ikuista elämää tavoittelevia ihmisiä jäädyttävä yritys ja venäläinen sukellusvene. Lopussa jännitys kasvaa kihelmöiväksi – tai tässä paremminkin jäiseksi. Loppuratkaisussa on sipaus science fictionia.

Pidän tällaisesta kirjasta, jossa yhdistetään tiedettä jännitykseen. Polaaripyörteen vahvuutena on myös tapahtumapaikka, kylmä ja sumuinen Longyearbyen, jossa uhka törmätä jääkarhuun on todellinen.


Tiina Raevaara: Polaaripyörre
Like 2021, 317 s.

***********

Helmet-haaste: 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli).