Seuraneiti
Lindan isä, Iidensalmen Kelhon kappalainen, oli saksalaisen mytologian ihailija,
joka kertoi lapsilleen ja seurakuntalaisilleen tarinoita Nibelungenliedistä.
Lindankin oikea nimi oli Sieglinda. Isä oli käynyt nuorena ihastelemassa
Wormsin katedraalia, ja koska minä satuin käymään siellä pari vuotta sitten, liitin
tähän juttuun katedraalista ottamani kuvan.
Muuten
Seuraneiti on tyypillinen 1800-luvun
Suomeen sijoittuva Utrion kirja. Aluksi ollaan Iidensalmessa ja Kajaanissa ja
myöhemmin mennään Lindan mukana Helsinkiin, jonne hän pääsee rikkaan
sukulaisperheen rouvan seuraneidiksi. Enkelimäisen kauniin Lindan tehtävänä on
hankkia varakas aviomies, joka takaisi hänen sisarustensa tulevaisuuden.
Utrion
historialliset romaanit ovat oikeastaan ainoita romanttisiksi kirjoiksi
luokiteltavia, joita luen. Luen siksi, että ne ovat viihdyttäviä, mutta myös
siksi, että minusta ne on kirjoitettu ilkikurisesti, pilke silmäkulmassa.
Tässäkin Linda osaa asioita, joita nuoren kauniin naisen ei odoteta osaavan.
Hän on järjestelmällinen, hyvä kirjanpitäjä, tuntee tervanpolton tekniikan ja
järvimalmin hyötykäytön. Seurapiireissä ja tanssiaisissa hän on ujo ja eksyksissä.
Utrio
on kirjoittanut 1800-luvun Helsingistä parempiakin kirjoja kuin Seuraneiti. Tässä oli minun makuuni
vähän liikaa hienoston talojen sisustusten ja naisten pukujen kuvailua sekä
Lindan kauneuden ja hänen ihastuksensa Victorin komeuden toistelua. Muutaman
tunnin eskapismiin Seuraneiti sopi
kuitenkin hyvin. Ja tietysti lopussa hyvät ihmiset saivat toisensa, mutta pahat
joutuivat Siperiaan.
Kaari
Utrio: Seuraneiti
Amanita 2013, 464 s.