perjantai 28. kesäkuuta 2013

¡Hola! español -haaste

Haasteen tarkoituksena on tutustua espanjankielisen kulttuurialueen kirjallisuuteen, joka jää mielestäni blogeissa aika vähälle huomiolle. Lukea voi millä kielellä tahansa. Oleellista on, että kirja on alun perin kirjoitettu espanjaksi.

Teen haasteen suorittamisesta helppoa. Riittää, että lukee vähintään kaksi kirjaa, joista toinen on espanjalainen ja toinen jostakin muusta maasta. Lisäksi pitää tietysti blogata lukemistaan kirjoista (tai jos ei pidä blogia, mutta haluaa osallistua, niin tämän postauksen kommenteissa voi kirjoittaa lukemastaan). Liitän loppuun luettelon espanjalaisista ja amerikkalaisista kirjailijoista, joiden tuotantoa on suomennettu. Lista ei varmastikaan ole täydellinen, joten otan mielelläni vastaan lisävinkkejä.

Haasteen suorittamiseen on aikaa vajaa vuosi. Haaste päättyy kansainvälisenä Kirjan ja ruusun päivänä 23.4.2014. Kirjan ja ruusun päivän (El día del libro y la rosa, World Book Day) vietto alkoi Espanjasta, tarkemmin Kataloniasta, ja päivämäärä 23.4 on Cervantesin ja Shakespearen kuolinpäivä. Suomessahan päivää vietetään vasta toukokuussa, mutta pidetään tässä kiinni alkuperäisestä päivästä.

Jonkinlaisia palkintojakin on luvassa (en vielä tiedä itsekään mitä, mutta jotakin aiheeseen liittyvää) ainakin eniten kirjoja lukeneelle sekä kaikkien osallistujien kesken arvottavalle onnekkaalle. Haasteen suorittaneiden pitäisi ilmoittautua tämän postauksen kommentteihin viimeistään 23.4.2014.

Espanjalaiseen kirjallisuuteen tutustumisen voi aloittaa vaikka selvittämällä, kuka on haastekuvassani esiintyvä Jacinto Benavente.

ESPANJA

Pedro Antonio de Alarcón
Rafael Alberti
Camilo José Cela
Javier Cercas
Miguel de Cervantes
Ildefonso Falcones
Federico García Lorca
Adelaida García Morales
Alicia Giménez Bartlett
Belén Gopegui
Baltasar Gracián
Almudena Grandes
Juan Ramón Jiménez
Ray Loriga
Ignatius de Loyola
Javier Marías
Eduardo Mendoza
Antonio Muñoz Molina
José Ortega y Gasset
Arturo Pérez-Reverte
Juan Manuel de Prada
Elena Quiroga
Carlos Ruiz Zafón
Javier Tomeo
Pablo Tusset
Miguel de Unamuno
Enrique Vila-Matas
anonyymi kirjoittaja: Lazarillo de Tormes

ETELÄ-AMERIKKA

Argentiina
Federico Andahazi
Jorge Luis Borges
Julio Cortázar
Pola Oloixarac
Ernesto Sábato                 

Chile
Isabel Allende
Roberto Bolaño
José Donoso
Ariel Dorfman
Gabriela Mistral
Pablo Neruda
Marcela Serrano

Kolumbia
Gabriel García Márquez
Álvaro Mutis

Peru
Manuel Scorza
César Vallejo
Mario Vargas Llosa

Uruguay
Eduardo Galeano
Juan Carlos Onetti

VÄLI-AMERIKKA

Guatemala
Miguel Ángel Asturias

Kuuba
Reinaldo Arenas
Daína Chaviano
Pedro Juan Gutiérrez
José Carlos Somoza

Meksiko
Eliseo Alberto
Laura Esquivel
Carlos Fuentes
Jorge Ibargüengoitia
Octavio Paz
Juan Rulfo

Nicaragua
Gioconda Belli
Ernesto Cardenal

2 vuotta ja 200. postaus!

Olen pitänyt blogiani tasan kaksi vuotta ja tämä on tasan kahdessadas postaus.

Toivotan samalla uudet lukijat tervetulleiksi!

Olen nauttinut tästä harrastuksesta. Bloggaaminen rentouttaa ja auttaa irtoamaan työajatuksista. Työssäni en ole missään tekemisissä kaunokirjallisuuden kanssa.

Syntymäpäivän kunniaksi olen kehitellyt ensimmäisen oman haasteeni, vaikka kesäkuun viimeinen perjantai ei varmasti olekaan paras päivä haasteen aloittamiselle. Julkaisen haasteen omassa postauksessaan myöhemmin tänään.

Tässä on lista jälkimmäisen blogivuoteni viidestä luetuimmasta kirjoituksesta:
  1. Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen Hibiskus
  2. Juice Leskinen: iltaisin, kun veneet tulevat kotiin
  3. Alexandra Salmela: 27 Eli kuolema tekee taiteilijan
  4. Jyrki Heino: Kellari
  5. Sofi Oksanen: Baby Jane
Purppuranpunainen hibiskus on lukijamäärissä ylivoimainen ykkönen. Sitä haetaan jatkuvasti. Heinon Kellari on näistä postauksista tuorein ja sekin kerää lukijoita päivittäin.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Doris Gercke: Kuolema kulkee puutarhassa

Lainasin tämän kirjan, koska se on sijoitettu Hampuriin ja saatan mennä käymään Hampurissa lähiaikoina. Kuolema kulkee puutarhassa on julkaistu Sapo-sarjassa ja se on merkitty alalajiin ’modernia jännitystä’.

Kirja on ankea. Sen alkulause on
”On niin lämmin että tuntuu kuin rypis paskassa.”
En päässyt irti alun aiheuttamasta tunteesta koko kirjan aikana. Siinä menee kaikki pieleen. Yksityisetsivä Bella Blockin toimeksianto epäonnistuu oikeastaan ennen kuin pääsee edes alkuun. Suurisuuntainen poliisioperaatio ajaa totaalisesti karille. Sen loppu olisi jossakin muussa kirjassa traagisuudestaan huolimatta naurettava, mutta ei tässä. Prostituutio ja huumeet ovat ankea aihe, se on totta.

Kirjaa ei pelastanut sekään, että Bella Block on kiinnostunut kirjallisuudesta. Hän osaa ulkoa pitkiä runoja ja pystyy siteeraamaan keskustelussa Charlotte Brontëa sanatarkasti.

Gercken Bella Block -kirjoja on suomennettu neljä, mutta tuskin luen niitä muita.

Tällä kirjalla sain valmiiksi Saksan lipun Teemamaana Saksa -haasteeseen.

Doris Gercke: Kuolema kulkee puutarhassa
Suomentanut Anja Meripirtti
WSOY 1998, 128 s
Saksankielinen alkuteos Der Krieg, der Tod, die Pest 1990

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Jorge Amado: Yön paimenet

Yön paimenissa on kolme pitkää kertomusta, joissa esiintyy samoja henkilöitä, Bahian rantojen pelureita ja korttihuijareita, hanttihommien tekijöitä, vetelehtijöitä, ilotyttöjä.

Ensimmäinen kertomus on ystävyyden ylistys. Se on otsikoitu

Tapahtumista ja yllätyksistä
rikas tositarina
korpraali Martimin avioliitosta
kaikkine yksityiskohtineen
eli
Peippo, romantikko,
ja valapattoisen rakkauden pettymykset

Kertomus tuo mieleen Steinbeckin kirjoista Ystävyyden talon ja vastaavat. Kaverukset viettävät aikaa jutellen ja sokeriruokoviinaa juoden, mutta samalla he pitävät huolta toisistaan. Esimerkiksi, kun Neilikkarinnan pienin lapsi tarvitsee maitopulveria, kerätään rahat taskunpohjilta, eikä anneta niitä Neilikkarinnan haltuun, jotta hän ei tuhlaisi niitä pelipöydässä. Miesten ystävyyttä ei riko mikään, ei edes Bahian kaunein nainen.

Toisessa kertomuksessa järjestetään mustan Massun pojan ristiäiset, ja niissä katolinen uskonto ja candomblé-uskonto sekoittuvat perusteellisesti. Massu ei osaa valita lukuisista ystävistään miespuolista kummia, jotta ei loukkaisi ketään, ja lopulta kummiksi tyrkyttäytyy candomblé-uskonnon henki Ogun. Ristiäisistä tulee ainutlaatuinen tapahtuma.

Kolmas kertomus on yhteiskunnallinen. Vähän vahingossa ystäväpiiri tulee aloittaneeksi uuden slummialueen rakentamisen rikkaan liikemiehen maalle. Ensimmäiset hökkelit poltetaan, mutta ihmiset rakentavat majansa uudelleen ja asukkaita alkaa tulla lisää. Poliitikot ja lehtimiehet haistavat tilaisuuden hankkia mainetta, ääniä ja rahaa. Asiaan sotkeutuvat kuvernööri ja kansanedustajat. Korruptio ja tekopyhyys kukoistavat.

Amadon kertomukset ovat täynnä elämäniloa. Köyhyydestä ja kurjuudesta huolimatta niissä lauletaan, tanssitaan ja rakastetaan – eletään.
”Eivätkä he tyytyneet vain elämään, kaiken lisäksi he elivät iloisesti. Mitä vaikeammalla tolalla asiat olivat, sitä enemmän he nauroivat, ja kitaran ja harmonikan soitto, laulujen sävelet ja sanat syntyivät ja kohosivat ilmoille Mata Gaton kukkulalla ja Estrada da Liberdadella, Retirossa, Bahian kaikissa kolkissa joissa köyhiä asui.”

Jorge Amado: Yön paimenet
Suomentanut Hilkka Mäki
Otavan kirjasto 1991, 383 s
Portugalinkielinen alkuteos Os Pastores da Noite 1964

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Miguel de Unamuno: Lumbrían markiisi (Kide-haaste)

Miguel de Unamunoon (1864-1936) viitataan usein espanjalaisissa kirjoissa ja joskus jopa elokuvissa. Hän oli filosofi, kirjailija, runoilija, esseisti ja usein riidoissa valtaapitävien kanssa. En ollut lukenut häneltä mitään, joten ilahduin, kun huomasin kirjastossa tämän pienen Prometheus kustannuksen kirjan, joka sisältää vain yhden novellin.

Prometheus kustannus julkaisee sarjaa nimeltä Novella. Novellat ovat pienoisromaaneja, mutta minä sisällytän tässä Lumbrían markiisin Kide-novellihaasteeseen.

En pystynyt ajoittamaan Lumbrían markiisia tarkasti. Löysin tiedon, että se on toisena kertomuksena vuoden 1920 kokoelmassa Tres novelas ejemplares y un prólogo, mutta että se on julkaistu jo aiemmin jossain toisessa kokoelmassa.

Unamunoa pidetään espanjalaisen kirjallisuuden – ja nimenomaan novellien – uudistajana ainakin siinä mielessä, että hän pyrki pois realistisesta proosasta. Häntä kutsutaan modernistiksi ja eksistentialistiksi. Tuohon taustaan nähden Lumbrían markiisi tuntuu nykylukijasta vanhanaikaiselta. Syynä lienee aihe. Kertomuksessa on vanha sukutalo, vanha markiisi, joka haluaa suvun jatkajaksi tyttärenpojan, nuori mies, joka menee naimisiin nuoremman tyttären kanssa ja viettelee vanhemman. Tai oikeastaan vanhempi tytär viettelee sisarensa sulhasen. Lopulta jäljelle jäävät vanhempi tytär, mies ja kaksi toisiaan vihaavaa markiisin arvosta kilpailevaa poikaa.

Novellissa ei ole yhtään onnellista ihmistä. Vanhan markiisin talo on alun perin sulkenut ovensa muulta maailmalta. Vanhempi tytär aukaisee talon, mutta ei siitäkään seuraa onnea.
”Lorenzan kaupungissa ei myöhemmin puhuttu muusta kuin siitä miehisestä lujuudesta, jolla Carolina toteutti suunnitelmansa. Hän kävi päivittäin ulkona, kuljetti käsipuolessa miestään kuin vankia ja piteli toisella kädellä kiinni nuoruutensa hedelmästä. Suuren talon kaikkia parvekkeita pidettiin apposen avoimina, aurinko haalisti nojatuolien satiinin ja osui esi-isien muotokuviinkin.”

Miguel de Unamuno: Lumbrían markiisi
Suomentanut Anu Partanen
Prometheus kustannus 2009, 36 s
Espanjankielinen alkuteos El marqués de Lumbría

Luettu 4/6

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Karin Alvtegen: Syyllisyys

Karin Alvtegen kirjoittaa hyviä psykologisia rikosromaaneja. Olen aikaisemmin lukenut niistä kaksi: Varjo ja Svek.

Tälläkin kertaa juonesta voi kertoa vain lähtötilanteen. Juuri konkurssiin joutumassa oleva yksityisyrittäjä Peter Brolin istuu kahvilassa, kun hänen pöytäänsä tulee tuntematon nainen. Nainen luulee Brolinia yksityisetsiväksi, jonka kanssa hänellä on tapaaminen. Brolin ottaa tehtäväkseen viedä paketin naisen aviomiehelle, menestyvän mainostoimiston johtajalle Olof Lundbergille. Siitä alkaa kertomus, jossa Brolinin ja Lundbergin kohtalot kietoutuvat toisiinsa, jossa Brolin löytää itsestään uusia puolia, mutta jossa hän myös joutuu syvälle pelkoon.

Ihmisen muistin luotettavuutta tutkitaan tässäkin kirjassa, kuten usein dekkareissa. Voimmeko tietää, mitkä lapsuusmuistot ovat tosia ja mitkä vain kuvitteluamme tai unia? Kaikki, mitä meille on kerrottu ei välttämättä ole totta.
”Mutta kuitenkin Peteristä tuntui että kuvitelmien takana oli jotain. Jotain omaa. Syvällä aivojen sopukoissa oli muistoja tai ehkä pikemminkin tunteita oikeasta ja lämpimästä rakkaudesta jonka hän oli nähnyt isänsä kasvoilla juostessaan ulko-ovelle häntä vastaan ja turvallista savun katkua ja läheisyyttä jota hän oli tuntenut, kun isä oli nostanut hänet syliinsä.”
Kirjan alussa leikitellään urheilijoiden sukunimillä. Tuntematon nainen luulee tapaavansa yksityisetsivä Wilanderin (yksi Ruotsin menestyksekkäimpiä tennispelaajia 1980-luvulla oli Mats Wilander), Lundberg muistaa aluksi Brolinin sukunimeksi Dahlin (Tomas Brolin ja Martin Dahlin pelasivat Ruotsin jalkapallomaajoukkueessa yhtä aikaa). Muuta humoristista Syyllisyydessä ei olekaan.

Myös Norkku on lukenut tämän kirjan. Hän ei ollut aivan vakuuttunut, vaikka yleensä pitääkin Alvtegenista.

Karin Alvtegen: Syyllisyys
Suomentanut Jaana Nikula
WSOY 2006, 244 s
Ruotsinkielinen alkuteos Skuld 1998

torstai 20. kesäkuuta 2013

Jalkanen & Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja

Kirjabloggaajana olen tietysti kiinnostunut kirjablogikirjasta. On hienoa, että tällainen kirja on julkaistu. Lisäksi olen tavannut molemmat kirjoittajat, joten ostin kirjan kannatuksenkin vuoksi.

Kirja perustuu paljolti bloggaajille tehtyyn kyselyyn. Toki muutakin taustamateriaalia on käytetty runsaasti.

Kirjassa käydään läpi kirjablogien historiaa. Kerrotaan, keitä bloggaajat ovat ja mistä he kirjoittavat. Yhteisöllisyydestä ja sen eri ilmenemismuodoista on paljon tekstiä. Kuten bloggaajat tietävät, yhteisöllisyys on kirjablogimaailmassa tärkeää.

Kirjabloggaajalle Rivien välissä on mukavaa ja tuttua luettavaa. Oikeastaan vain bloggaavia kirjailijoita käsittelevässä luvussa oli minulle uutta asiaa. En seuraa kirjailijablogeja kuin satunnaisesti.

Kirjabloggaajat varmaan lukevat tämän kirjan ennemmin tai myöhemmin, mutta toivottavasti myös muut lukijat löytävät sen.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja
Avain 2013, 168 s
Kansikuva Kira Leskinen, taitto ja kansi Tarja Kettunen

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Muriel Spark: A Far Cry from Kensington

”So great was the noise during the day that I used to lie awake at night listening to the silence. Eventually, I fell asleep contented, filled with soundlessness, but while I was awake I enjoyed the experience of darkness, thought, memory, sweet anticipations. I heard the silence. It was in those days of the early ’fifties of this century that I formed the habit of insomnia. Insomnia is not bad itself. You can lie awake at night and think; the quality of insomnia depends entirely on what you decide to think of.”
Kirjan kertoja Mrs Hawkins on kustannustoimittaja. Hän tulee sanoneeksi kirjailijaksi haluavalle Hector Bartlettille rehellisen mielipiteensä: Bartlett on surkea kirjoittaja (kirjassa käytetään ranskalaista ilmausta pisseur de copie). Valitettavasti Bartlett on Suuren Nimen Emma Loyn suosikki ja Loyn vaikutuksesta Mrs Hawkins menettää ensin yhden ja sitten toisen työpaikan.

Rehellisyys onkin kirjan teemoja. Lause ”Commercial life cannot be carried on unless people are honest.” toistuu monta kertaa ja rehellisyyttä vaaditaan muuallakin kuin talouselämässä.

Mrs Hawkins asuu vuokralla Kensingtonissa. Vuokraaja Milly ja talon muut asukkaat muodostavat kiinteän yhteisön, jonka elämään kustannusalan kiemurat vaikuttavat  Mrs Hawkinsin ja Hector Bartlettin vihamieliseksi muodostuneen suhteen kautta.

Mrs Hawkins on ihastuttava päähenkilö. 1950-luvun puolivälissä hän on nuori (28-vuotias) sotaleski ja valtavan ylipainoinen. Häntä luullaan aina vanhemmaksi kuin hän on, häntä pidetään äidillisenä tukena ja turvana. Hän ottaakin vastuuta muista, jopa liikaa, kunnes päättää muuttua ja alkaa elää ikänsä mukaisesti. Muutoksen ulkoinen merkki on laihtuminen puoleen entisestä koosta. Kirjan lopussa häntä kutsutaan Nancyksi Mrs Hawkinsin sijasta.

Mrs Hawkinsin hauskin ominaisuus on neuvot, joita hän jakelee lukijalle. Esimerkiksi laihduttaminen sujuu helposti: jätät vain kaikista annoksista puolet syömättä. Ja mitä pitää tehdä, kun on kohdannut ongelmia:
”It is a good thing to go to Paris for a few days if you have had a lot of trouble, and that is my advice to everyone except Parisians.”
Tämän yhden kirjan perusteella Muriel Sparkin tyyli sijoittuu jonnekin Carol Shieldsin ja Anne Tylerin välimaille. On yllättävää, että hänen kirjojaan on suomennettu vain yksi, Mandelbaumin portti, vaikka englantilaiselta kielialueelta suomennetaan paljon. Sparkin brittiläisen henkevä kirja sai ainakin minut ihastumaan.

Muriel Spark: A Far Cry from Kensington
New Directions 2000, 189 s
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1988

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Naisten valheissa on kuusi kertomusta. Niitä yhdistävät valheet ja Ženja, jolle valheita useimmiten kerrotaan. Ensimmäisessä tarinassa Ženja on nuori äiti neuvostoaikaan ja viimeisissä hän on menestyvä käsikirjoittaja uudella Venäjällä. Ženjan elämä ja Venäjällä tapahtunut suuri muutos näkyvät välähdyksittäin. Naisten valheet on nopealukuinen, sen lukee muutamassa tunnissa, mutta näennäisen kepeän pinnan alla käsitellään isoja asioita.

Alkusanoissa Ulitskaja kirjoittaa:
”Teoksen sankarittaret ovat pyyteettömiä valehtelijoita. Heidän valheensa keskeinen motiivi on tyytymättömyys arkiseen elämään, - -”
Minusta nämä naiset valehtelevat eniten itselleen. He toivovat, että elämä olisi heidän haaveidensa mukaista. Selvimmin tuo näkyy, kun Ženja haastattelee Sveitsissä venäläisiä prostituoituja.

Tarinoissa on mukana myös huumoria, varsinkin siinä, jossa lapsen – tytön jutuista mielikuvituksellisimmat osoittautuvat tosiksi ja yksi tavallinen uskottava asia onkin keksitty.

Minua kosketti eniten kertomus, jossa eläkkeellä oleva kirjallisuuden professori Anna Veniaminovna valehtelee runoista koulutytölle, joka joutuu nolatuksi uskottuaan valheisiin. Siinä tarinassa Ženja on sivuhenkilö, mutta hän saa kuitenkin loppusanat.
” Ženja yritti ymmärtää, miksi Anna Veniaminovna oli toiminut siten. Ehkäpä hän oli halunnut edes kerran eläessään kokea sen, mitä kokee niin suuri runoilija kuin surkein riipustelijakin lausuessaan runojaan yleisön edessä, aistiessaan hyväuskoisista ja vilpittömistä sydämistä kumpuavaa tunteiden vastakaikua?”

Naisten valheista on kirjoitettu monessa blogissa. Linkitän vain Jaanan perusteelliseen arvioon.

Tällä kirjalla suoritan kategorian ’venäläisiä naiskirjailijoita’ Venäjää valloittamaan -haasteesta.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala 2011, 207 s
Venäjänkielinen alkuteos Skvoznaja linija 2003

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

”Niin on sementtityöläinen, myöhempi muuttomies Franz Biberkopf, karkea, kömpelö mies jolla on vastenmielinen ulkonäkö, jälleen tullut Berliiniin ja kadulle, mies jonka kanssa muuan sievä viilarintytär oli lyöttäytynyt yksiin, tyttö josta hän sitten teki huoran ja jota hän lopulta käsikähmässä haavoitti kuolettavasti. Hän on vannonut koko maailmalle ja itselleen pysyvänsä kunnon miehenä. Ja niin kauan kuin hänellä oli rahaa, hän pysyi kunnollisena. Mutta sitten häneltä loppuivat rahat, mitä hetkeä hän oli vain odottanut näyttääkseen kerran kaikille, mihin mies pystyy.”
Berlin Alexanderplatz on Franz Biberkopfin tarina noin vuoden ajalta sen jälkeen, kun hän on päässyt pois vankilasta, jonne oli joutunut surmattuaan tyttöystävänsä. Mitään realistista kertomusta ei kannata odottaa. Berlin Alexanderplatz on saksalaisen modernismin perusteoksia. Siinä on tajunnanvirtaa ja vaihtelevia näkökulmia. Lukujen keskellä on näennäisesti mihinkään liittymättömiä kappaleita ja kappaleissa samanlaisia lauseita. Yhtäkkiä kerrotaan Berliinin paikallisuutisia tai hallinnollisia päätöksiä. Jopa Newtonin liikelaki on mukana, kaavana.

Tyyliin sisälle pääseminen vei aikansa, mutta kun siihen tottui, sitä ei voinut kuin ihailla. Tällaisen kirjan suomentamisen täytyy olla vaikeaa, mutta suomentaja Aarno Peromies on tehnyt hienoa työtä.

Muutenkin loistavasta kerronnasta erottuu kaksi kohtaa. Kun Franziin on osunut ensimmäinen kohtalon isku ja hän makaa sängyllään tai ryypiskelee, kirjassa on pitkä kuvaus berliiniläisestä teurastamosta (ei herkkähermoisille) otsikolla ”Sillä ihmiselle käy kuten karjalle; niin kuin tämä kuolee, niin kuolee hänkin”. Myöhemmät iskut osuvat Franziin kuin moukari vasikkaan. Toinen kohta, joka piti lukea suorastaan henkeä pidätellen, kuvaa Franzin viimeisen tyttöystävän surkeaa loppua. Lukija ei voi olla samastumatta nuoreen naiiviin Mirriin.

Franz Biberkopfin ohella pääosassa on 1920-luvun lopun Berliini. Alexanderplatz ja Rosenthaler Platz, raitiovaunut, kehärata, metron rakentaminen. Kommunistit ja hakaristiläiset riitelevät, ihmiset huvittelevat elokuvissa ja tanssipaikoissa. Franz ja muut pikkurikolliset viettävät aikaa hämärissä kapakoissa.

Berlin Alexanderplatz on huikaiseva kirja. Se on todellinen klassikko. Taas kerran sain kokea, että klassikoksi ei pääse vahingossa, vaan ansiosta.

Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz
Suomentanut Aarno Peromies
WSOY 2008, 449 s
Suomennoksen ensimmäinen painos on ilmestynyt 1979
Saksankielinen alkuteos Berlin Alexanderplatz 1929

Berlin Alexanderplatz, helmikuu 2013

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Valan dekkareissa murhia tutkii Arianna de Bellis, joka on äitinsä puolelta suomalainen. En ole lukenut sarjan ensimmäistä kirjaa Kuolema sypressin varjossa, mutta se ei haitannut.

Ariannalla ja hänen tietotekniikan hallitsevalla pikkuserkullaan on yksityisetsivätoimisto. Apulaisenaan heillä on Angelo, jonka poikaystävä on sopivasti oikeuslääkäri. Vaikka toimii etsivänä Arianna on varakas ja liikkuu Rooman eliitin parissa. Hänen tuntemansa kansanedustaja Anna Lucarelli pyytää häntä tutkimaan sisarensa Lauran elämää. Anna pelkää Lauran olevan vaarassa. Laura on apulaisprofessori yliopiston assyriologian laitoksella. Pian toimeksiannon jälkeen Laura murhataan. Onko murhan syynä Lauran aktivistitoiminta luonnonsuojeluliikkeessä vai hänen muu yksityiselämänsä, josta paljastuu kaikenlaista? Vai liittyykö murha assyriologian laitoksen professuurin täyttöön tai julkaisemista odottavaan tieteelliseen sensaatioon?

Kirjassa on oikeastaan kolme suuntaa. On Lauran murha, on terrorismiuhka (jolla tosin on sidoksensa Lauraan) ja on itsensä Ariannan menneisyys. Hänellä on muistissaan kolmen vuoden aukko, josta lukija saa välähdyksiä. Tuo juonilinja on varmaankin alkanut edellisessä kirjassa ja jatkuu myöhemmin. Sellaisena kuin se tässä kirjassa näyttäytyi, se tuntui aika epäuskottavalta ja oli kirjan heikoin osa.

Siitä huolimatta, että tutkitaan vakavia rikoksia ja ruumiitakin syntyy lopulta paljon, Kosto ikuisessa kaupungissa on kepeä kirja. Minä en ainakaan kokenut sitä kovin jännittäväksi. Suosikkidekkaristini on aivan toista tyyliä edustava Henning Mankell, mutta luen minä Arhippaa ja Pakkastakin. Kosto ikuisessa kaupungissa on nopealukuinen ja sopii mukavasti välipalakirjaksi. Saatan lukea Ariannasta lisääkin.

Tapahtumapaikkana Rooma on tietysti hieno valinta. Ainoan Rooman matkani aikana hämmästelin tietynlaista epäkohteliaisuutta ja siitäpä mainitaan tässäkin kirjassa.
”Ariannaa hymyilytti. Suomalaiset sukulaiset olivat usein ihmetelleet roomalaisten suorasukaista huumorintajua ja epäkohteliaisuutta. Moneen kertaan hän oli joutunut selittämään, ettei palveluhaluttomuutta kannattanut ottaa henkilökohtaisesti, kun taas hymy kertoi tarjoilijan pitävän asiakasta tavallista sympaattisempana tapauksena.”

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa
Gummerus 2013, 350 s
Kustantajalta saatu arvostelukappale

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Kuukauden nobelisti John Steinbeck: Vihan hedelmät

Vihan hedelmät on nuoruuteni suuria lukukokemuksia. Se on ensimmäisiä englanniksi lukemiani kirjoja ja olen lukenut sen sittemmin muutamaan kertaan. Suomeksi luin Vihan hedelmät ensimmäistä kertaa tätä kirjoitusta varten.

Varoitus: juonipaljastuksia!

Vihan hedelmät kertoo Yhdysvalloista 1930-luvulla, kun maan keskiosien köyhät vuokraviljelijät joutuivat lähtemään mailtaan. Kuivuuden ja köyhtyneen maan velkaannuttamat ihmiset eivät pystyneet kilpailemaan koneellistuvan maanviljelyn kanssa.
”Niin, mutta eihän pankkikaan ole kuin ihmisiä.
Ei, siinä erehdytte erehdytte tykkänään. Pankki on jotakin muuta kuin ihmisiä. Voi käydä niin, että jokainen pankkiin kuuluva mies vihaa sitä, mitä tekee, ja kuitenkin pankki tekee sen. Sanon teille, että pankki on enemmän kuin joukko ihmisiä. Se on hirviö. Miehet laittoivat sen, mutta he eivät voi sitä hillitä.”
Liikkeelle lähteneet ihmiset joutuivat pakolaisiksi omassa maassaan. Heitä oli satojatuhansia. He lähtivät hatarien unelmien perässä Kaliforniaan, jossa piti olla hyväpalkkaista työtä. Perille päästyään he huomasivat, että työtä ei ollut, ja jos oli, siitä maksettiin niin vähän, että raha ei riittänyt edes lasten ruokkimiseen. Eivätkä he olleet tervetulleita. Seuraavan katkelman sana ”okielainen” on haukkumanimi oklahomalaiselle.
”Niin, sinulla ja minulla on järkeä. Nuo kirotut okielaiset, heillä ei ole järkeä enempää kuin tunteitakaan. Ne eivät ole ihmisiä. Ihminen ei voisi elää niin kuin ne elävät. Ihminen ei kestäisi sitä siivottomuutta ja kurjuutta. Ne eivät ole paljon gorilloita parempia.”
Vihan hedelmät kertoo oklahomalaisen Joadin perheen katkeran tarinan. Kirjan alussa perheen poika Tom on juuri päässyt vankilasta, jonne hän oli joutunut tapettuaan miehen itsepuolustukseksi. Perheen isä on nimeltään myös Tom. Äidin tärkeyttä kuvaa hänen nimettömyytensä. Hän on äiti. Lapsia on Tomin lisäksi monta. Vanhin Noak, joka on vammautunut synnytyksessä ja siksi ”outo”, tytär Saaronin Ruusu, joka on mennyt naimisiin Connien kanssa ja odottaa lasta, teini-ikäinen Al sekä pienemmät lapset Ruthie ja Winfield. Isoisä ja isoäiti kuuluvat perheeseen. Joadien mukana lähtee entinen saarnaaja Jim Casey, joka on menettänyt uskonsa nähtyään, mitä ihmisille tapahtuu. Casey on kirjan ajattelija.

Perhe alkaa hajota melkein heti. Isoisä kuolee. Oikeastaan hän kuolee samalla hetkellä, kun joutuu jättämään kodin, jonka on itse rakentanut, ja pellot, jotka on raivannut. Noak päättää jäädä Kalifornian rajajoelle. Isoäiti kuolee aavikon ylittämisen aikana. Connie lähtee tiehensä, kun näkee, ettei Kalifornia ollutkaan haaveiden mukainen. Hän ei kerro lähdöstään edes lasta odottavalle vaimolleen. Perheen sisäiset valtasuhteet muuttuvat matkan aikana. Isä Joad menettää otteensa. Äidistä tulee kokoava voima ja hän tekee päätökset. Mutta lopulta jopa Tomin on pakko jättää perhe, kun hän joutuu vaikeuksiin puolustettuaan lakkojohtajaksi päätynyttä saarnaaja Caseytä. Tomissa on kuitenkin itänyt Caseyn ajatus joukkovoimasta.

Kaikkien vastoinkäymisten ja surkeuden keskellä on jotakin positiivista: köyhien ihmisten keskinäinen solidaarisuus. Jos joku on pulassa, häntä autetaan yhteisvoimin.

Vihan hedelmiä on erilaisia. On hedelmät, joita poimitaan nälkäpalkalla. On kuollut lapsi, jonka Saaronin Ruusu synnyttää loppusivuilla. Ja vielä on jotakin muuta:
”Ihmiset tulevat kalastamaan verkoilla perunoita joesta, ja vartijat pitävät heidät loitolla; he saapuvat rämisevissä autoissaan ottamaan pois heitettyjä appelsiineja, mutta niiden päälle ruiskutetaan paloöljyä. Ja he seisovat hiljaa ja katsovat, kun perunat ajelehtivat ohi, he kuuntelevat, kun kiljuvat siat teurastetaan ojassa ja peitetään kalkilla, he näkevät appelsiinivuorien sulavan löyhkääväksi liejuksi; ja ihmisten silmissä on tappiontunnetta, ja nälkäisten silmissä on kasvavaa vihaa. Kansan sielussa kasvavat ja kypsyvät vihan hedelmät, kypsyvät viininkorjuuseen."
Steinbeckista kirjoitettaessa mainitaan aina upeat luontokuvaukset. Niitä on tässäkin yhteiskunnallisesti painottuneessa kirjassa, mutta toki palvelemassa teemaa. Vihan hedelmät on todellinen klassikko. Vaikka se kertoo 1930-luvusta, vastaavaa tapahtuu nykyisinkin. Ihmisluonto ei ole muuttunut, eivätkä yhteiskuntarakenteet ole muuttuneet.

John Steinbeckin tuotanto on laaja. Seuraavassa luettelossa on joitakin löytämiäni blogikirjoituksia. Itse olen lukenut luettelon kirjoista muut, paitsi Tuntemattomalle jumalalle ja Hiiriä ja ihmisiä, mutta ennen blogiaikaani.

Punainen poni (sheferijm), Tuntemattomalle jumalalle (Kirja-aitta), Ystävyyden talo (Einesbaari), Taipumaton tahto (Jos vaikka lukisi…), Hiiriä ja ihmisiä (Elegia), Hyvien ihmisten juhla (Tämän luin), Helmi (Eniten minua kiinnostaa tie), Oikutteleva bussi (Illuusioita), Eedenistä itään (Kirjavalas), Torstai on toivoa täynnä (Täällä toisen tähden alla)

John Steinbeck: Vihan hedelmät
Suomentanut Alex Matson
Tammi, Keltainen pokkari 2010, 440 s
Ilmestynyt suomeksi 1944
Englanninkielinen alkuteos The Grapes of Wrath 1939