Vuoden 2013 kirjat paketissa

Teen taas pienen katsauksen vuoden aikana lukemiini kirjoihin, kuten tein kahtena edellisenä blogivuotenakin.

Luin yhteensä 78 kirjaa. Niistä 1 on muistelmateos, 1 runokokoelma, 2 tietokirjaa, 26 dekkaria tai muuta jännityskirjaa ja loput 48 voidaan lukea otsikon ’kaunokirjallisuus’ alle. Dekkareita tuli taas luetuksi paljon, mutta käytän niitä rentoutuskirjoina. Romantiikka tai chick-lit eivät ole minun alaani.

Kahtena edellisenä vuotena olin lukenut aivan tasaisesti nais- ja mieskirjailijoiden kirjoja, mutta tänä vuonna jakautuma oli miesten eduksi 45-33.

Alla olevasta taulukosta näkyy teosten kirjoitusajankohtien jakautuma. Lukemani dekkarit ovat tietysti lähinnä 2000-luvulta, mikä vähän selittää painottumista. Vuonna 2013 ilmestyneitä kirjoja luin 7, niistä 3 oli suomalaisia.

Seuraavassa kuvassa ovat kirjat kirjailijoiden kotimaiden mukaan jaoteltuna. Neljäsosa oli suomalaisia, mikä on minulle tavanomaista. Muuten jakautuma oli aika tasainen. Osastossa Muut on 18 kirjaa. Argentiinasta ja Nigeriasta on 2 kirjaa, ja yksi kirja on seuraavista: Norja, Hollanti, Ranska, Puola, Turkki, Iran, Kiina, Japani, Meksiko, Kuuba, Brasilia, Kolumbia, Chile ja Etelä-Afrikka.

Suurimmaksi osaksi luin kirjat suomeksi. Muilla kielillä luin 11 kirjaa eli 14 % (5 espanjaksi, 3 englanniksi, 2 ruotsiksi ja 1 saksaksi).

Viisi suosituinta kirja-arviotani vuonna 2013 olivat:

1. Jyrki Heino: Kellari
2. Mo Yan: Seitsemän elämääni
3. Siegfried Lenz: Kiusattu
4. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz
5. Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956

Heinoa ja Mo Yania on klikattu lähes yhtä paljon. Heinon Kellarista kirjoitin jo alkuvuodesta, Mo Yanin kirjasta vasta marraskuussa. Vuoden 2012 nobelistin ensimmäisen suomeksi ilmestyneen kirjan arvion suosio ei ole yllätys. Lehdissäkin on ilmestynyt arvosteluja vasta äskettäin ja blogikirjoituksia olen huomannut vain muutaman. Lenzin kirjaa luettanee kouluissa aiheensa vuoksi.

Olen jatkanut Nobel-palkittujen kirjailijoiden esillä pitämistä. Aloitin sarjan Kuukauden nobelisti, jossa olen tähän mennessä kirjoittanut 9 nobelistin kirjoista. Lokakuussa järjestin kolmannen kerran oman Nobel-kyselyni, johon liittyi pieni arvonta.

Haasteet

Julkaisin kesällä ensimmäisen oman haasteeni ¡Hola español!, joka jatkuu 23:een huhtikuuta saakka. Vielä on hyvin aikaa osallistua! Osallistun myös Venäjää valloittamaan -haasteeseen (päättyy 8.3.2014) ja Ihminen sodassa -haasteeseen (päättyy 30.11.2014).

Vuonna 2013 suoritin Teemamaana Saksa -haasteen, josta olen kirjoittanut yhteenvedon, sekä Kide-novellihaasteen. Novellihaasteesta en ole kirjoittanut yhteenvetoa, joten laitan tähän loppuun linkit kirjoittamiini novellipostauksiin.

1. John Irving: Ikävän valtakunta
2. Marina Tsvetajeva: Piru
3. Gabriel García Márquez: Tiistain siesta
4. Miguel de Unamuno: Lumbrían markiisi
5. Eeva Tikka: Pelon muistikirjasta
6. Guy de Maupassant: Koe

Semjonov: Kevään seitsemäntoista hetkeä

Kevään seitsemäntoista hetkeä on kaunis nimi kirjalle. Muistin nimen, kun näin teoksen kirjastossa esille nostettuna, ja muistin myös, että kirjasta on olemassa neuvostoliittolainen sarjafilmi. Sisällöstä tiesin, että kyseessä on toiseen maailmansotaan liittyvä teos, mutta en muuta.

Kevään seitsemäntoista hetkeä on agenttitarina. Neuvostoliittolainen vakooja esiintyy nimellä von Stirlitz. Hän on asunut Saksassa vuosikausia ja on noussut korkeaan asemaan turvallisuuspalvelu SD:ssä (Sicherheitsdienst). Kirja keskittyy helmi-maaliskuuhun 1945. Stirlitz saa tehtäväksi selvittää, kuka saksalaisista johtajista käy salaisia neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa.

Kirjassa esiintyy historiallisia henkilöitä, Göring, Goebbels ym. Mutta tarkistin, että myös monet minulle ennestään tuntemattomat henkilöt ovat todellisia. Sen sijaan päähenkilö von Stirlitz on kirjailijan keksimä hahmo, jonka taustalla on ilmeisesti muutamia neuvostoliittolaisia sodanaikaisia vakoojia.

Kansitekstissä Kevään seitsemäntoista hetkeä on luokiteltu jännityskirjaksi. Kovin jännittävä se ei ole, pitkälti siksi, että teksti on kuivahkoa. Loppua kohti jännitys lisääntyy. Kirjailija leikkaa kesken kohtauksen toiseen ja lukija joutuu odottamaan, mitä esimerkiksi von Stirlitzin apurille Käthelle vastasyntyneine vauvoineen tapahtuu.

Aloin miettiä lukiessani samaa asiaa kuin aiemmin kirjan Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja kohdalla: miten kukaan pystyy toimimaan salaisena agenttina? Jokainen teko, sana, jopa ilme täytyy hallita. Toisen maailmansodan ajan Saksassa paljastumisesta olisi seurannut kidutus ja kuolema. Seuraavassa katkelmassa kirjailija osuu ehkä oikeaan.

”Missään muualla maailmassa poliisit eivät ole niin hanakoita komentelemaan ja heiluttamaan opastavasti pamppujaan kuin meillä”, ajatteli Stirlitz ja huomasi äkkiä ajattelevansa saksalaisia ja Saksaa omana kansanaan ja omana maanaan. ”Niinhän sen pitää ollakin. Jollen olisi samaistunut elinympäristööni, olisin jo ajat sitten jäänyt kiinni. Paradoksaalista kylläkin, mutta rakastan tätä maata ja sen kansaa. Ehkä maailma on rakentunut sellaiseksi, että hitlerit tulevat ja menevät?”

Tämä kirja käy suoritukseksi kahteen haasteeseen, Jaanan Venäjää valloittamaan ja Suketuksen Ihminen sodassa.

Julian Semjonov: Kevään seitsemäntoista hetkeä

Suomentanut Natalia Pienimäki

Kansankulttuuri 1983, 2. painos, 256 s

Venäjänkielinen alkuteos Semnadtsat mgnovenij vesny 1969

Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies

”Osmo Autio oli odottanut koko pitkän yön. Pikkutunneilla hän oli hetkeksi nukahtanut, mutta havahtunut heti uudelleen tyhjän asunnon hiljaisuuteen. Hän oli vähän väliä noussut, kiertänyt huoneet ja seisahtunut keittiön ikkunan ääreen tuijottamaan tyhjää, mustaa katua.”

Näin alkaa Seppo Jokisen ensimmäinen rikosylikonstaapeli Sakari Koskisesta kertova dekkari Koskinen ja siimamies. Kirjan rikokset ovat nuorien tyttöjen murhia ja pahoinpitelyjä ja lainauksen Osmo Autio on ensimmäisen uhrin isä.

En ollut aikaisemmin lukenut yhtään Jokisen rikosromaania, vaikka hän on kirjoittanut niitä vuodesta 1996 ja vaikka niitä on kehuttu. Kirjastosta lainaamani Siimamiehen kappale oli painoksesta numero 12, joten kirjat ovat ilmeisen suosittuja. Tapahtumapaikka on Tampere, jota en tunne kovin hyvin. Olen tietysti käynyt siellä muutaman kerran ja silloin yleensä juuri Hervannassa, jonne Jokinen on sijoittanut päähenkilönsä asumaan ja jossa tämän kirjan ensimmäinen rikos tapahtuu. Ilmestymisvuodesta johtuen kirjassa maksetaan markoilla, käytetään piirtoheittimiä ja joku käy puhelinkopissa soittamassa.

Koskinen ja siimamies ei ole perinteinen kuka sen teki -dekkari, vaan kertoo poliisin työstä, kun etsitään vaarallista rikollista. Lukijalle annetaan tekijästä joitakin vihjeitä, joita poliisi ei saa. Koskinen on 40-vuotias naimisissa oleva yhden pojan isä. Jostakin häntä itseään ihmetyttävästä syystä naiset tuntevat häneen vetoa, vaikka päälaki alkaa kaljuuntua ja vyötärö tukevoitua. Onneksi Siimamies keskittyy rikoksen tutkimiseen ja sivuaa Koskisen yksityiselämää vähemmän.

Minusta Koskinen ja siimamies oli pätevä perusdekkari. Saatan lukea näitä lisää, jos kaipaan ajanvietettä muutamaksi tunniksi, kuten eilen kaipasin. Tästä kirjasta on blogannut mm. Booksy ja Jokisen uusimmasta kirjasta Vihan sukua löytyy arvio Kirsin kirjanurkasta.

Otin kirjasta kuvan tänään 20. joulukuuta. Huomatkaa vihreä nurmikko takana!

Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies

Karisto 2010, 12. painos, 262 s (1. painos 1996)

P. D. James: Syystanssiaiset

Suhtaudun epäluuloisesti kuuluisien kirjojen ’jatko-osiin’, joita kirjoittaa joku muu kuin alkuperäinen kirjailija. En aio esimerkiksi lukea kirjaa Scarlett, enkä ainakaan kirjaa Rhett. Syystanssiaiset kiinnosti minua arvostamani rikoskirjailija P. D. Jamesin vuoksi.

Syystanssiaisissahan on kyse siitä, että P. D. James on sijoittanut murhan Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan herra Darcyn kartanoon Pemberleyhin muutama vuosi Darcyn ja Elizabethin häiden jälkeen. Juonesta en kirjoita, mutta Ylpeydessä ja ennakkoluulossa harmeja aiheuttanut herra Wickham on tässäkin mukana, alusta alkaen.

En odottanut kovin paljon, joten pettymys ei ollut suuri, kun kirja ei osoittautunut mitenkään erinomaiseksi. Joissakin kohdissa se oli suorastaan pitkäveteinen. Rikosta käytiin läpi monta kertaa, ensin, kun se tapahtui, sitten kuolinselvityksessä ja lopuksi oikeudenkäynnissä. Eikä juoni ollut kovin ihmeellinen. Ainakin osia siitä arvasi helposti. Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tutut henkilöt jäivät valjuiksi, valitettavasti näin kävi varsinkin Elizabethille.

Syystanssiaiset sopi välipalakirjaksi, jollaista hainkin. Se oli nopealukuinen ja olihan sen ajankuvassa oma viehätyksensä, vaikka kirjaa tuossa edellä moitinkin. Syystanssiaisista kirjoitettiin paljon blogeissa kirjan ilmestyttyä viime vuonna. Linkitän tähän Lumiomenan minua paljon ihastuneemman arvion.

P. D. James: Syystanssiaiset

Otava 2012, 348 s

Suomentanut Maija Kauhanen

Kansi Tiia Javanainen

Englanninkielinen alkuteos Death Comes to Pemberley 2011

Jorge Luis Borges: Hiekkakirja

Hiekkakirjassa on novelleja kahdesta Jorge Luis Borgesin myöhäistuotannon novellikokoelmasta, Brodien selonteko ja Hiekkakirja. Brodien selonteon esipuheessa Borges sanoo, että hänen kertomuksensa ”haluavat viihdyttää ja kiehtoa mieltä, eivät vakuuttaa”. Minä pidinkin juuri Brodien selonteon novelleista. Ne ovat paljon realistisempia kuin Hiekkakirjan kertomukset, joissa on enemmän fantasia-aineksia. En ole lukenut muita Borgesin kirjoja, mutta käsittääkseni fantasia oli hänelle tyypillisempää kuin realismi.

Brodien selonteon novellit ovat aivan erillisiä, mutta ne muodostavat kuitenkin kokonaisuuden kertoessaan Buenos Airesista, tavallisimmin 1900-luvun alkupuolella. Kertomukset on etäännytetty, joku kertoo tarinan kirjailijalle, joka pukee sen sanalliseen muotoon omalla tavallaan. Aiheena on usein kaksintaistelu. Novellien nimissäkin on Kaksintaistelu ja Toinen kaksintaistelu. Taisteluista vain yksi on klassinen kahden miehen välinen teräaseilla ja siinäkin taistelevat oikeastaan aseet (historiansa vuoksi), eivätkä miehet. Argentiinalainen gaucho-kulttuuri on taustalla ja veitsiä käytetään monessa tarinassa, mutta taistelu voi olla esimerkiksi myös kahden professorin tahtojen välinen.

Borgesin novelleissa on paljon viittauksia filosofeihin ja kristinuskoon. Borges oli myös perehtynyt skandinaavisiin taruihin ja Islannin saagoihin, mikä näkyy varsinkin Hiekkakirjan kertomuksissa.

Vaikka pidin enemmän Brodien selonteon novelleista, otan tähän kiehtovan lainauksen niminovellista Hiekkakirja. Siinä kertojalle kaupataan kirjaa, joka on ääretön. Sen ensimmäistä ja viimeistä sivua ei voi löytää, eikä samaa sivua näe koskaan uudestaan. Kun kertoja sanoo, ettei se voi olla mahdollista, kauppias vastaa:

 ”‒ Ei voikaan, mutta se on. Tämän kirjan sivumäärä on täsmälleen ääretön. Mikään sivu ei ole ensimmäinen, eikä mikään viimeinen. En tiedä miksi niiden numerointi on näin mielivaltainen. Ehkä jotta ymmärrettäisiin että loputtomassa sarjassa mikä tahansa numero on hyväksyttävä. 

Sitten hän sanoi kuin ääneen ajatellen: 

‒ Jos avaruus on ääretön, me olemme missä tahansa avaruuden pisteessä. Jos aika on ääretön, me olemme missä tahansa ajan pisteessä.”

Jorge Luis Borges: Hiekkakirja

WSOY 2003, 194 s

Suomentanut Pentti Saaritsa

Päällys Kristina Segercrantz

Espanjankieliset alkuteokset El informe de Brodie 1970 ja El libro de arena 1975

Kirjabloggaajien joulukalenteri 8.12.2013

Syntymäpäiväsankari Björnstjerne Björnson

8.12.1832 syntyi norjalainen kirjailija Björnstjerne Björnson. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1903. Björnson on joulukuun 8. päivän kalenteriluukun kirjailija ja samalla hän on joulukuun kirjailija sarjassani Kuukauden nobelisti. Björnson kirjoitti romaaneja ja runoja, Norjan kansallislaulun sanat ovat hänen kirjoittamansa. Tunnetuin hän on kuitenkin talonpoikaiskertomuksistaan. Ne ovat noin sadan sivun mittaisina pitempiä kuin novellit. Kirjoitan lyhyesti kertomuksesta nimeltä

Iloinen poika

Köyhän torpan poika Öyvind rakastuu ison talon tyttöön Margitiin. Margitin on kasvattanut isoisä, joka ei hyväksy vähäpätöistä poikaa kosijaksi. Öyvind päättää näyttää, mihin pystyy. Hän menestyy koulussa ja hyväntahtoisen koulumestarin avulla pääsee maanviljelyskouluun ja sen jälkeen läänin agronomiksi. Kertomuksen loppu on onnellinen.

Nuorten rakastuminen ja rakkauden kehittyminen on kuvattu herkästi ja todentuntuisesti. Rakastuminen oli samanlaista ennen kuin nykyään. Öyvindin rinnassa tuntuu ”pistävä, haavoittava tunne”, kun hän on vastarakastunut, eikä tiedä Margitin tunteita. Iloinen poika on kovin viaton kertomus. Nuoret ovat kuuliaisia vanhemmilleen ja odottavat toisiaan monta vuotta. Ainoa, mikä minua vähän häiritsi, oli koulumestarin kautta tarinaan tuotu jotenkin teennäinen uskonnollisuus, mutta muuten tämä pieni optimistinen kertomus on vilpittömän ihastuttavaa luettavaa.

Mikään joulukertomus Iloinen poika ei ole, mutta siitä löytyy kuitenkin jouluisen Norjan maiseman kuvausta.

”Mutta sitten tuli se joulu, jolloin sekä poika että tyttö olivat seitsemännellätoista vuodellaan ja molempien piti keväällä päästä ripille. [‒ ‒] Oli puolipilvinen, lauha ilta, tähtiä ei näkynyt ja seuraavana päivänä varmaan tulisi satamaan. Unelias tuuli nuoli lunta, joka siellä täällä oli siirtynyt syrjään Hejdelän valkoisilta kanervikkokankailta, siellä täällä taas kasaantunut nietoksiin. Lumettomilla paikoilla pitkin tietä oli jäätä, joka erottui sinisenä lumen ja paljaan maan seasta ja hohti silmään niin kauas kuin näki. Pitkin tuntureita oli kulkenut lumivyöryjä. Ne olivat jättäneen pimeän, tyhjän jäljen, mutta sen molemmin puolin oli valoisa lumipeite, paitsi missä koivikko tiheänä piti pimeää.”

Tämän kirjoituksen kuvituksena olevat kuvat ovat vuosien varrelta omista joulukaktuksistani.

Eilen joulukalenteri aukesi blogissa Notko, se lukeva peikko ja huominen yhdeksäs luukku aukeaa blogissa La petite lectrice.

Björnstjerne Björnson: Iloinen poika

Kirjassa Björnson: Valitut kertomukset, WSOY 1961

Suomentaneet Maila Talvio ja Yrjö Koskelainen, runot suomentanut Aale Tynni

Norjankielinen alkuteos En glad gutt 1860

Juan Rulfo: Pedro Páramo

”‒ Tämä kylä on täynnä kaikuja. Kuin kaiut olisi lukittu seinien rakoihin tai kivenkoloihin. Kävellessä tuntuu kuin joku seuraisi kannoilla. Kuuluu narinaa. Naurua. Kuuluu vanhaa naurua, joka on jo väsynyt nauramaan. Ja ääniä, jotka ovat jo loppuun kuluneet. Tällaiset äänet kylässä kaikuvat. Ajattelen aina että joskus tulee päivä, jolloin kaikki äänet vaikenevat.”

Pedro Páramossa risteilevät elävät ja kuolleet. Kuolleet, tai heidän kaikunsa, kertovat Pedro Páramosta hänen aviottomalle pojalleen Juanille, joka on saapunut Comalan kylään katsomaan isäänsä, koska oli luvannut niin kuolevalle äidilleen. Pedro Páramokin on kuollut vuosia sitten. Kertojat vaihtelevat, aikakaudet samoin. Lukijan on oltava tarkkana, jotta tietää, kuka on milloinkin äänessä tai kuvauksen kohteena. Se selviää pian, että Pedro Páramo on ollut paha mies. Hän on riistänyt maat köyhiltä, hän on murhannut ja murhauttanut, hän on raiskannut. Ainoa lapsi, jonka hän on tunnustanut, on ollut vielä pahempi.

Juan Rulfo (1917-1986) oli meksikolainen kirjailija ja valokuvaaja. Hänet luokitellaan joskus maagisen realismin edustajaksi, mutta esimerkiksi García Márqueziin verrattuna ainakin Pedro Páramon perusteella Rulfon tyyli on paljon tiiviimpi. Yliluonnollisia aineksia siinä toki on. Rulfon kirjallinen tuotanto oli hyvin niukka, mutta siitä huolimatta häntä pidetään meksikolaisen kirjallisuuden mestarina. Hänen kuuluisimmat teoksensa ovat Pedro Páramo ja novellikokoelma Tasanko liekeissä.

Juan Rulfo: Pedro Páramo

Like 1991, 125 s

Suomentanut Tarja Roinila

Kannen kuvat Juan Rulfo; kannen suunnittelu Kari Puikkonen

Espanjankielinen alkuteos Pedro Páramo 1955

Johanna Tuomola: Sieppaus

Huomasin dekkaristi Johanna Tuomolan Kirsin Kirjanurkasta. Kirjastossa sattui olemaan hänen toinen dekkarinsa Sieppaus.

Tuomolan päähenkilö on rikosylikonstaapeli Noora Nurkka, joka on muuttanut kahden pienen lapsensa kanssa Lohjalle. Hän asuu isänsä ja tämän miesystävän luona. Muita keskeisiä poliiseja ovat Nooran esimies Pentti Litmanen ja työtoveri Mario Turunen, johon Noora tuntee vetoa.

Tutkittava tapaus on 13-vuotiaan koulupojan sieppaus. Ajankohta on vähän ennen joulua, mikä tuo tarinaan lunta ja kylmyyttä sekä pienten lasten vanhempien joulukiireahdistusta. Tutkimuksissa tulee eteen kireitä ja välinpitämättömiä perhesuhteita, vihaisia teini-ikäisiä sekä pedofiliaepäily. Lukija saa tietää joissakin kohdissa enemmän kuin poliisit.

Poliisien perhe-elämästä ja keskinäisistä suhteista kerrotaan paljon. Minusta tuntui välillä, että olisin halunnut lukea enemmän rikostutkinnasta ja vähemmän Noora Nurkasta. Positiivista oli siinä mielessä tavallinen rikos, että sen voi kuvitella tapahtuvan suomalaisessa pikkukaupungissa. Ei ollut keksitty mitään ihmeellisen erikoista. Toisaalta kirja ei vienyt mukanaan. Sen lukeminen oli helppo keskeyttää tarvittaessa.

Tuomola on kirjoittanut Sieppauksen jälkeen jo kolme saman sarjan kirjaa, mutta tuskin tartun ensimmäiseksi niihin dekkaria kaivatessani.

Johanna Tuomola: Sieppaus

Myllylahti 2010, 392 s