Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea

 

Luin viime vuonna Kawabatan aivan ihastuttavan Kioton. Romaanin Tuhat kurkea jälkeen minulla on lukematta Kawabatan niukoista suomennoksista vain novellikokoelma Kämmenenkokoisia tarinoita.

Tuhat kurkea on ihmissuhderomaani, joka on Kawabatan tyyliin tekstiltään tiivis ja ajatuksiltaan runsas. Kikuji on nuori mies, jonka isä oli teemestari. Itse hän ei ole paneutunut teeseremonian taiteeseen. Kikujin elämään sotkeutuvat kaksi hänen isänsä entistä rakastajatarta. Chikako on tunkeileva ja röyhkeä. Häneen isällä oli ollut lyhytaikainen suhde. Rouva Ootaa Kikuji uskoo isänsä rakastaneen oikeasti.

Chikako yrittää naittaa Kikujin kauniille neiti Inamuralle, jonka valkoisilla kurjilla kirjotun silkkiliinan Kikuji pani merkille hänet ensi kerran nähdessään. Kikuji kiinnostuu kuitenkin enemmän rouva Ootan tyttärestä Fumikosta.

Kikujin ja naisten monimutkaisia toisiinsa kietoutuvia suhteita symboloivat teeseremonioissa käytettävät satoja vuosia vanhat posliinikulhot ja -ruukut, jotka olivat olleet Kikujin isän käytössä, mutta joiden omistussuhteet vaihtelevat henkilöltä toiselle.

”Neiti Inamura valmisti teen myös rouva Ootalle. Kaikki katsoivat häntä. Mutta kulhon tarinasta ei nuori nainen tiennyt varmaankaan mitään. Hän suoritti vain täsmällisesti säädetyt liikkeet, niin kuin ne oli hänelle opetettu. Hänen liikkeensä olivat vapaat ja eleettömät, hänen olemuksensa hienostunut ja jalopiirteinen.”

Kawabatan kirjoittamiseen sopivat lainauksen sanat eleetön ja hienostunut. Samalla hän on tietoinen perinteestä. Tuhat kurkea on Nobel-kirjallisuutta parhaimmillaan.

Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea
Saksan- ja englanninkielisten laitosten pohjalta suomentanut Eeva-Liisa Manner
Tammen Keltainen kirjasto 1969, 3. painos, 149 s.; ensimmäinen painos 1965
Japaninkielinen alkuteos 千羽鶴 1949–52

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

 

Harrastan liikuntaa, mutta en juoksemista. Sikäli Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta on minulle aiheeltaan vieras. Toisaalta Murakami kirjoittaa juoksemisen ohella myös kirjoittamisesta.

”Äärimmäisiä ponnistuksia omissa rajoissa: se on juoksemisen olemus ja elämän vertauskuva – ja minulle myös kirjoittamisen metafora.”

Murakami on juossut ja kirjoittanut suunnilleen yhtä kauan. Tätä kirjaa kirjoittaessaan hän valmistautui New Yorkin maratoniin. Maratoneja hän sanoo juoksevansa yhden vuodessa. Hän kertoo ensimmäisestä maratonistaan, jonka hän juoksi yksin Ateenasta Maratoniin. Hänellä on eräitä äärikokemuksia. Kerran hän osallistui Japanissa ultramaratonille, jossa juostiin sata kilometriä. Hän sanoo kuvauksensa antavan

”yleiskäsityksen siitä, mitä tämä raju kisa minulle teki, sekä iloiset että vähemmän iloiset asiat. Mutta voi olla että sanotte, että se menee yksinkertaisesti yli ymmärryksen.”

Maratonitkaan eivät ole riittäneet Murakamille. Hän alkoi harrastaa myös triathlonia, jossa varsinkin pyöräily tuotti ongelmia niin, että hän palkkasi itselleen pyöräilyvalmentajan.

Juoksemista harrastavat varmaan samastuvat Murakamin kokemuksiin. Minulle kirjassa antoisinta olivat kirjoittamiseen liittyvät huomiot.

”Kirjoittaessani ajattelen yhtä sun toista, ja uskoakseni sama pätee moniin muihinkin jotka kirjoittavat elääkseen. En välttämättä kirjoita ylös sitä mitä ajattelen; kirjoittaessani minä vain mietin asioita. Työskennellessäni minä järjestän ajatuksiani. Ja uudelleenkirjoittaminen ja tekstin muokkaaminen vie ajatteluani vieläkin syvemmälle. On kuitenkin ihan sama miten paljon kirjoitan, en koskaan pääse johtopäätökseen asti. Ja on ihan sama kuinka paljon uudelleenkirjoitan, en koskaan saavuta päämäärääni.”

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Jyrki Kiiskinen
Tammi 2011, 175 s.
Japaninkielinen alkuteos 走ることについて語るときに僕の語ること 2007

***********

Helmet-haaste: kohta 24. Kirja kertoo urheilijasta.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

 

En ollut lukenut yhtään Tommi Kinnusen kirjaa ja päätin aloittaa sivistyksellisen aukon täyttämisen Kinnusen ensimmäisestä romaanista Neljäntienristeys. Se oli aikanaan ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi.

Neljäntienristeys on hieno kirja. Se on tavallaan perinteinen sukuromaani, mutta rakenteeltaan omanlaisensa. Näkökulmahenkilöitä on neljä: kätilö Maria, hänen tyttärensä Lahja, Lahjan puoliso Onni ja heidän miniänsä Kaarina. Kunkin henkilön tarinat ovat peräkkäin, eivätkä limittäin. Kuvatuista hetkistä muodostuu kokonaisuus, joka ulottuu 1800-luvun lopulta 1990-luvulle. Painopiste on 30-luvulta 60-luvulle.

Neljäntienristeys on fyysinen paikka nimeltä mainitsemattomassa pohjoisen itärajan kunnassa, josta osa menetetään sodan jälkeen Neuvostoliitolle. Suomelle tapahtuu paljon, ja niin tapahtuu kirjan henkilöillekin. He rakentavat omaa elämäänsä ja talojaan ja joutuvat aloittamaan alusta konkreettisesti tai henkisesti, kun talo poltetaan tai salaisuus paljastuu.

”Marian mielestä elämä on rakennus, kuin iso talo, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen valitsee omat ovensa ja kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii väliköissä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea eikä väärä, sillä ne ovat vain ovia.”

Naiset ovat vahvoja ja itsenäisiä, varsinkin Maria. Sukuun naitu Kaarina on järjen ääni katsoessaan menneisyyden painolastia ulkopuolelta.

Pidin Neljäntienristeyksestä todella paljon, sen henkilöistä ja ajankuvauksesta. Tämän jälkeen odotan paljon myös Kinnusen muilta romaaneilta.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
WSOY Bon-pokkari, 2015, 335 s.; ilmestynyt ensimmäisen kerran 2014

***********

Tässä kirjassa on lapsenlapsia ja isovanhempia, joten sijoitan sen Helmet-haasteen kohtaan 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Hannu Raittila: Kirjailijaelämää

 

Kirjailijaelämää on täsmävalinta Helmet-haasteen kohtaan 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa. Raittilalta olen lukenut hänen Finlandia-voittajansa Canal Granden sekä Atlantiksen ja Pamisoksen purkauksen. Kirjailijaelämää on ilmestynyt vuosi Pamisoksen purkauksen jälkeen.

Kirjailijaelämää on aika jännä kirja. Periaatteessa Raittila kertoo siinä omasta elämästään ja varsinkin tämän kirjan kirjoittamisesta. Mitä pidemmälle lukeminen edistyy, sitä enemmän tuntuu, että kertoja ei ole luotettava. Siihen viittaa kirjan kanteenkin nostettu virke.

”Tahtoisin kovasti väittää olevani se henkilö, joka tässä kirjassa esiintyy.”

Kirjassa on normaalin kertovan tekstin lisäksi pari esseetä, lukuisia kirjeitä eri tahoille (kirjailija Juha Seppälälle, Yleisradioon, kustantamoon jne.), pätkä päiväkirjamerkintöjä ja jopa verottajalle osoitettuja perusteluja, miksi jotkut tietyt hankinnat kuuluvat työkuluvähennyksiin. Tyyli on vahvasti itseironinen.

Yksi asia, joka nousee voimakkaasti esiin, on suomalaisten kirjailijoiden heikko toimeentulo. Kansa on liian pieni. Jos kirjailija haluaa kirjoittaa romaaneja, hänen on lisäksi haalittava tuloja monista eri lähteistä. Kun kustantaja ensin päättää olla julkaisematta Kirjailijaelämää, kirjailija joutuu paniikkiin. No, tuo asiahan saa myöhemmin positiivisen ratkaisun.

Minun huomiotani kiinnitti Parnassossa vuonna 2005 aiemmin julkaistu essee Ääneen kirjoitetut. Siinä Raittila pohtii ”radioon tehtävän proosan problematiikkaa ja sen edellyttämää kartoittamatonta näyttelijäntyön lajia”. Raittilalla on pitkä kokemus radioon kirjoittamisesta. Kohta proosan kuuntelu lienee valtavirtaa, vaikka kuunneltavaa tekstiä ei olisi kirjoitettu ensisijaisesti kuunneltavaksi.

Kirjailijaelämässä on paljon ajattelemisen arvoisia mietteitä kuten seuraava.

”Kaipa maailman strukturointi juuri onkin kirjailijan perustehtävä. Aloittaessani tätä kirjaa mietin, miksi ihmiset eivät kirjallisuudessa mielly samaan kuin maailmassa, toisin sanoen novellien ja runojen lukemiseen, eli nopeaan ja lyhyeen. Ilmeisesti ihmiset kaipaavat sitä, että maailman pätkiin jaetusta vilinästä eristetään riittävän isoja kappaleita ja jäsennetään ne romaanin kokoisiksi kirjallisiksi muodoiksi.”

Kirjailijaelämää on valaiseva kurkistus yhden kirjailijan elämään ja samalla moneen kirjailijuuteen yleisesti liittyvään asiaan.

Hannu Raittila: Kirjailijaelämää
WSOY 2006, 242 s.

***********

Helmet-haaste: 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2000-luku.

Ellen Ndeshi Namhila: Vapauden hinta

 

Namibialainen Ellen Ndeshi Namhila (s. 1964) kirjoittaa Vapauden hinnassa omasta elämästään. Nimi viittaa sekä häneen itseensä että Namibiaan.

Ellenin elämä on ollut täynnä uskomattomia käänteitä. Hän syntyi Etelä-Afrikan hallitsemaan Namibiaan. 12-vuotiaana hän kävi koulua kylässä, jossa oli Etelä-Afrikan armeijan tukikohta, ja siellä sotilaat ampuivat häntä. Tapahtuman jälkeen Ellen oli peloissaan.

”Elin jatkuvasti valkoisten miesten ja heidän miehitysarmeijansa terrorin vallassa. Olin nähnyt liian paljon tapahtuvan minulle ja ihmisille joita rakastin. Aina kun näin valkoisen miehen kylällä aloin nähdä kuolemaa ja tuhoa. Lopulta päätin jättää maani voidakseni elää. En nähnyt tulevaisuutta tällaisissa uhkaavissa oloissa.”

Ellen pääsi muiden pakolaisten kanssa Angolaan. Siellä hän asui SWAPOn pakolaisleireillä ja sai käytännön opetusta sairaanhoidossa. Yksi hänen elämänsä järkyttävimpiä kokemuksia oli pommitus, jolla tuhottiin yksi pakolaisleiri kokonaan.

Pakolaisleiriltä Ellen pääsi täydentämään koulunkäyntiään Gambiaan. Sieltä hän palasi takaisin leiriin, meni naimisiin ja sai stipendin Suomeen opiskelemaan kirjastotiedettä ja informatiikkaa Tampereella. Hän huomasi vasta Tampereella olevansa raskaana. Mies oli SWAPOn työntekijänä Kongossa. Ellen joutui kokemaan kulttuurishokin toisensa jälkeen. Hän on kristitty, mutta Gambia on islamilainen maa. Suomalainen voi yrittää kuvitella, miltä tuntui tulla pimeään ja kylmään maahan ja joutua siellä käytännössä yksinhuoltajaksi.

Kulttuurishokit eivät päättyneet Suomeen. Kun Ellen palasi itsenäiseen Namibiaan yhdeksäntoista vuoden pakolaisuuden jälkeen, hän joutui huomaamaan, ettei kotimaa ollut enää sellainen kuin hän muisti lapsuudestaan. Eniten hän suri suurperheyhteisöjen katoamista.

Katsoin Wikipediasta, mitä Ellenille on tapahtunut kirjan kuvaaman ajan jälkeen. Hän on Namibian yliopiston kirjastonjohtaja, josta tehtävästä hän on tällä hetkellä virkavapaalla ja toimii yliopiston vararehtorina. Tohtoriksi hän väitteli Tampereella 2015.

Helmet-kirjastosta lainaamassani kirjassa on Ellenin käsin kirjoitettu omistuskirjoitus To Helsinki City Library.

Ellen Ndeshi Namhila: Vapauden hinta
Suomentaneet Maria Forsman ja Eija Poteri
Rauhankasvatusinstituutti ry, 2001, 128 s.
Englanninkielinen alkuteos The Price of Freedom 1998

***********

Maailmanvalloitus: Namibia.

Gioconda Belli: El país de las mujeres

 

Gioconda Belli on nicaragualainen kirjailija. El país de las mujeres (Naisten maa) on utopia pienestä valtiosta nimeltä Faguas, jossa naisten puolue on päässyt valtaan vaalien kautta. Takakannen mukaan kuvitteellinen Faguas esiintyy muissakin Bellin romaaneissa.

Alku on dramaattinen: presidentti Viviana Sansónia ammutaan puhetilaisuudessa. Luodit haavoittavat häntä vakavasti, ja hän vajoaa koomaan. Tästä lähtökohdasta katsotaan ajassa sekä taaksepäin että eteenpäin.

Viviana oli saavuttanut kansallista kuuluisuutta tutkivana journalistina, jolla oli oma tv-ohjelma. Tarpeeksi köyhyyttä ja korruptiota nähtyään hän perusti ystäviensä kanssa (kaikki naisia, tietysti) puolueen, jonka nimeksi tuli Eroottinen vasemmistopuolue PIE. Lyhenne tulee puolueen espanjankielisestä nimestä El Partido de la Izquierda Erótica. Sana pie tarkoittaa espanjaksi jalkaa, ja puolueen tunnukseen piirrettiin kaksi jalkaa, jotka symboloivat tavoitteisiin pääsemistä: jonakin päivänä, askel kerrallaan, jalka toisen eteen.

Tavoitteena oli onnellisuus, jolla tarkoitettiin yhteiskunnan tilaa, jossa perustarpeet on tyydytetty ja jossa miehet ja naiset voivat vapaasti valita millä tavoin käyttävät synnynnäiset ja hankitut kykynsä omaksi ja yhteiskunnan hyväksi. Faguasissa machokulttuuri oli voimissaan. Koulutetutkin naiset jäivät kotiin avioiduttuaan, ja kotiväkivalta oli yleistä. Äärimmäisin toimi, johon naisten hallinto ryhtyi, oli lähettää kaikki valtiolla työskentelevät miehet kotiin puoleksi vuodeksi ja ottaa heidän tilalleen naisia. Äitiys, jolla ymmärrettiin lastenhoitoa, pyrittiin erottamaan sukupuolesta. Tässä malliksi otettiin Ruotsi isyyslomineen (voi, miksei Suomea). Paljon muutakin uusi hallinto sai aikaan. Rakennettiin alueellisia yhteisruokaloita ja uusia kouluja, lukutaidottomille annettiin opetusta, kansalaiset innostettiin huolehtimaan ympäristön siisteydestä. Valtion talous saatiin kuntoon myymällä kukkia ja happea (päästökompensaatiokauppaa).

Kirja ei ole suinkaan luetteloa hallituksen tekemisistä, vaan eloisaa tekstiä, jossa vaihtelevat eri ihmisten näkökulmat Vivianasta virvokkeita myyvään katukauppiaaseen José de la Aritméticaan. Josélla on ratkaiseva osuus Vivianaan kohdistuneen attentaatin tekijän löytämisessä. Mukana on myös ripaus maagista realismia. Ennen vaaleja tapahtunut tulivuorenpurkaus pienensi mystisesti miesten testosteronitasoja. Koomassa Viviana arveli olevansa limbossa, jossa häntä ympäröivät elämän aikana hukatut tavarat. Niitä koskettamalla hän palasi tapahtumiin, joihin tavarat liittyivät.

Tätä kirjaa voi hyvällä syyllä kutsua feministiseksi.

Gioconda Belli (s. 1948) on aktiivinen yhteiskunnallinen toimija. Hän kannatti sandinisteja aiemmin, mutta nykyistä hallintoa hän ei hyväksy. Wikipedian mukaan häneltä riistettiin Nicaraguan kansalaisuus tämän vuoden helmikuussa yhdessä monen muun henkilön kanssa, heidän joukossaan mm. kirjailija Sergio Ramírez. Belliltä on suomennettu romaani Asuttu nainen.

Gioconda Belli: El país de las mujeres
Booket 2013, 278 s. (ilmestynyt ensimmäisen kerran 2010)

***********

Sijoitanpa kirjan Helmet-haasteen kohtaan 32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet. Onnellinen ja tasa-arvoinen maailma on jotain, josta voi haaveilla.

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

 

Jälkikaiku on viimeisin Maria Kallio -sarjan kirja. Seuraava ilmestyy tänä kesänä.

Maria Kallio johtaa Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen jaosta, joka tutkii lasten ja nuorten tekemiä ja heihin kohdistuvia rikoksia. Jaos tunnetaan lyhenteellä LaNu. Hän on saanut ryhmäänsä vanhat tutut Koivun ja Puupposen. Lisäksi ryhmässä ovat Johanna Al-Sharif ja tositeeveesarjasta julkkikseksi noussut Kristo Pohjola. He ovat juuri saaneet valmiiksi 15-vuotiaan tytön raiskauksen esitutkinnan, kun heille tulee uusi tehtävä. Tapiolasta löytyy tapettu maahanmuuttajataustainen transnuori.

Murhatutkimusta häiritsee se, että syyttäjä ei suostunut raiskauksesta epäillyn irakilaispakolaisen vangitsemiseen. Twitteriin ilmestyy valheellinen tili, joka näyttää LaNu-jaoksen tililtä. Sen viestit yrittävät osoittaa, että jaos ”hyysää mamurikollisia”. Twitter-tili on vain alkua maalittamiselle, jonka kohteeksi joutuvat myös poliisien läheiset. Töihin keskittyminen on vaikeaa, kun omia lapsia uhkaillaan.

Maria hajottaa vielä omia resurssejaan, kun ei saa mielestään vuosia vanhaa pikkulapsen katoamistapausta. Lapsen isä tulee esille murhan tutkimusten yhteydessä. Omassa työryhmässä Pohjolan suunsoitto menee sellaiselle tasolle, että Marian on käytettävä esihenkilövaltaansa hillitäkseen häntä, jotta ryhmähenki ei kärsisi. Marian henkilökohtainen elämä on vaiheessa, jossa vanhempi lapsista, tytär, on muuttamassa pois kotoa. Hänen kissoillaankin on osuutensa juonessa. Siitä kannen kissa.

Pidän dekkareista, joissa käsitellään yhteiskunnallisia aiheita. Tässä niitä on useita: transsukupuolisuus, maahanmuutto, rasismi ja maalittaminen. Lehtolainen saa kaikki luontevasti mukaan tarinaan. Syyllistä en arvannut, vaikka epäiltyjä ei ollut kovinkaan monta.

Jälkikaiku on viimeinen kirja, jolla osallistun kirjabloggaajien vielä jatkuville dekkariviikoille. Päätän erinomaiseen dekkariin, jota lukiessa ei tarvitse pelätä törmäävänsä raakoihin väkivaltakuvauksiin.

Logo: Yöpöydän kirjat

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku
Tammi 2020, 395 s.

***********

Jälkikaiulla osallistun Yöpöydän kirjat -blogin Pride-lukuhaasteeseen.

Heine Bakkeid: Meren aaveet

 

Edellinen dekkariviikon kirjani Lundgrenien Kun jää murtuu oli sijoitettu Pohjois-Ruotsiin. Seuraavaksi valitsin kirjan, joka tapahtuu Pohjois-Norjassa. Meren aaveet on Heine Bakkeidin ensimmäinen dekkari.

Päähenkilö on entinen poliisi Thorkild Aske. Hän on ollut töissä sisäisessä tutkinnassa. Kirjan alussa Thorkild on juuri päässyt vankilasta. Syy vankilaan joutumiseen selviää kirjan aikana. Thorkildilla on psyykkisiä ongelmia, ja hän nappailee erilaisia lääkkeitä jatkuvasti. Hän on yrittänyt, ja yrittää uudelleen, itsemurhaa.

Thorkild lupaa selvittää vanhan tuttavansa pojan katoamista. Hän on palveluksen velkaa. Kadonnut nuori mies oli korjaamassa käytöstä poistettua majakkaa saarella sata kilometriä Tromssasta pohjoiseen. On syksy, sää on huono, ja hänen epäiltiin hukkuneen, mutta ruumista ei ollut löydetty.

Meren aaveet oli epäuskottava ja vastenmielinen. Siinä esimerkiksi kuvattiin yksityiskohtaisesti monta kuukautta vedessä olleen ruumiin avausta. Thorkild kaikkine ongelmineen selvisi monesta mahdottomasta tukalasta pinteestä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tarinaan tuli selvänäkijä, olin vähällä lopettaa kuuntelemisen. Välillä kuunnellessani yritin olla kuulematta inhottavimpia kohtia.

On paljon ihmisiä, jotka ovat kokeneet Meren aaveet eri tavalla kuin minä. Monissa lehdissä ja blogeissa kirjaa on kehuttu erinomaiseksi.

Logo: Yöpöydän kirjat

Dekkariviikon postauksista tulee yhteenveto Tuulevin kirjablogiin.

Heine Bakkeid: Meren aaveet
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
Into 2019, äänikirjan kesto 9 h 7, lukija Toni Kamula
Kuuntelin kirjaston Ellibs-palvelusta
Norjankielinen alkuteos Jeg skal savne deg i morgen 2016

Lundgren & Lundgren: Kun jää murtuu

 

Kun Jää murtuu aloittaa Pohjanlahti-dekkarisarjan. Kirjoittajista Jennie Lundgren on poliisi ja hänen kälynsä Ulrika Lundgren Lindmark ekonomi. Kumpikin on syntynyt Kalixissa ja asuu itäisessä Norrbottenissa, jonne he ovat dekkarinsa sijoittaneet. Pitkät etäisyydet, yksinäiset talot ja tiheät metsät luovat taustan tapahtumille.

Tutkittava rikos on kymmenvuotiaan tytön sieppaus. Aiemmin vastaanottokeskuksesta on kadonnut toinen lapsi, poika, mutta tapauksen tutkinta ei ole edennyt. Siepatun tytön äiti on kuolemassa syöpään, eikä huoltajaksi ajateltu täti pysty hoitamaan tyttöä alkoholiongelmansa vuoksi. Tädin tuttaviin kuuluu pari pikkurikollista, heidän piireihinsä puolestaan isomman luokan tekijöitä, ja takana piilottelee joku tuntematon.

Päähenkilö on Irene Thorsdotter, omapäinen konstaapeli, joka on tullut töihin Kalixiin viimeisenä oljenkortena. Jos työ ei luonnistu sielläkään, hänen on ehkä lopetettava poliisissa. Irenen taustaa ei avata kovin paljon. Varmaan sarjan seuraavat osat kertovat lisää. Irene on liiankin itsenäinen ja oma-aloitteinen, mikä ärsyttää esimiehiä. Yhteistyö Irenen parina usein olevan Maxin kanssa sujuu kuitenkin lupaavasti.

Kirjaa olisi voinut hieman tiivistää. Kerronta on välillä varsin yksityiskohtaista kaikkine ovien avaamisineen. Muuten Kun jää murtuu on hyvä esikoisdekkari. Irene on uskottava, samoin kuin poliisityö muutenkin. Syyllisen kiinniotto on kuvattu ensiluokkaisen oivaltavasti.

Logo: Yöpöydän kirjat

Lundgren & Lundgren: Kun jää murtuu
Suomentanut Jänis Louhivuori
Minerva 2022, äänikirjan kesto 9 h 39, lukija Rosanna Kemppi
Kuuntelin kirjaston Ellibs-palvelusta
Ruotsinkielinen alkuteos Där isarna råmar 2021

Dekkarin päähenkilönä toimittaja: Nora Sand ja Kaarina Riikonen

 

Dekkareissa rikoksia ratkaisevat tavallisesti poliisit tai yksityisetsivät, mutta on myös muita ammatteja, jotka sopivat luontevasti rikosromaanien päähenkilöille. Toimittajat ovat tietojen etsimisen ammattilaisia, ja yleensä heillä on laaja verkosto, jossa on eri alojen asiantuntijoita. Rikostoimittajat ovat tietysti vielä oma lukunsa. Kirjailijat Lone Theils ja Marja Aarnipuro ovat toimittajia, joten he tuntevat työn ja osaavat kirjoittaa.

Lone Theils: Noitapoika

Lone Theilsin sankari on tanskalaisen lehden Lontoon kirjeenvaihtaja Nora Sand. Nora on tutkiva journalisti, joka haluaisi perehtyä kunnolla aiheeseen, josta kirjoittaa. Hänen lehdessään on uusi johtaja, joka panostaa nettiin ja klikkiotsikoihin. Kun Nora on valmistelemassa afrikkalaisten lasten sieppauksia käsittelevää juttua, hänet määrätään kirjoittamaan entisen tanskalaisen tositeeveetähden ja venäläisen oligarkin avioeroriidasta. Nora jatkaa myös oman juttunsa penkomista ja, kuinka ollakaan, tapaukset liittyvät toisiinsa. Noitapoika on kolmas Nora Sand -dekkari, ja niiden rakenne alkaa toistaa itseään eli lopussa Nora itse joutuu vaaraan.

Marja Aarnipuro: Maakellarin salaisuus

Maakellarin salaisuus on ensimmäinen osa sarjasta, jonka päähenkilö on toimittaja Kaarina Riikonen. Kaarina työskentelee Viikko-lehdessä, ja hänen erikoisalaansa ovat henkilöjutut. Kun hän löytää perheensä kesäpaikan maakellarista ruumiin, hän joutuu kirjoittamaan murhatutkimuksesta yhdessä lehden rikostoimittajan kanssa. Samalla hän tutustuu uhrin lähipiiriin ja mahdollisiin murhaajiin. Maakellarin salaisuudessa syyllinen on varsin helppo arvata, mutta kirjan pääpaino onkin toimittajan työssä.

Maakellarin salaisuus on ilmestynyt samana vuonna kuin Noitapoika, ja molemmissa näkyy muutos, jonka digitaalisuus on aiheuttanut toimittajan työhön. Nora Sand on sinkku, jonka yksityiselämä on sekaisin, mutta viittäkymmentä lähestyvä Kaarina on tasapainoisessa parisuhteessa elävä perheenäiti. Ennen Kaarinaa en ole tavannut dekkarin päähenkilöä, joka kärsisi vaihdevuosivaivoista ja kävisi gynekologin vastaanotolla saadakseen niihin lievitystä. Kaarinan elämän tavallisuus on plussaa kirjalle.

Tämä bloggaus on ensimmäinen, jolla osallistun kirjablogien Dekkariviikoille. Ainakin kolme muuta on vielä tulossa.

Lone Theils: Noitapoika
Suomentanut Kari Koski
Aula & Co 2018, 271 s.
Tanskankielinen alkuteos Heksedrengen 2017

Marja Aarnipuro: Maakellarin salaisuus
CrimeTime 2017, 294 s.

***********

Helmet-haasteessa sijoitan Noitapojan toiseksi kirjaksi kohtiin 47.–48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön. Ensimmäinen kirja oli Dickensin Kävelyretkiä Lontoon kaduilla.

Luin Maakellarin salaisuuden huhtikuussa ja kirjan tapahtumat alkavat vappuna, joten kirja sopii kohtaan 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä.

Jane Austen: Uskollinen ystävänne

 

Uskollinen ystävänne. Kootut kertomukset sisältää kolme kirjenovellia ja yhden lyhyen kirjeromaanin. Ne ovat kaikki Jane Austenin varhaistuotantoa.

Kolme sisarta. Varakas naapuri kosii perheen vanhinta tytärtä Marya. Jos hän ei suostu, mies sanoo kosivansa seuraavaa tytärtä ja jos hänkään ei suostu, niin sitten nuorinta sisarta. Ensimmäisessä kirjeessä Mary selittää tilanteen ystävälleen. Hän kertoo inhoavansa kosijaa ja sanoo joka toisessa lauseessa suostuvansa kosintaan ja joka toisessa kieltäytyvänsä. Kun hän on äitinsä ja sisartensa läsnä ollessa suostunut, alkaa neuvottelu taloudellisista ehdoista. Maryn vaatimukset vaunuista ym. nousevat mahdottomiksi.

Rakkaus ja ystävyys. Yliampuva tarina, jossa nainen kertoo erikoisista elämänvaiheistaan varoitukseksi ystävänsä tyttärelle. Kirjeistä käy ilmi, että hän on itse ollut ajattelematon, typerä ja kiittämätön. Tarinassa on uskomattomia yhteensattumia, ja naiset pyörtyilevät koko ajan. Liioittelu on niin voimakasta, että novelli on varmaan tarkoitettu parodiaksi naisille suunnatuista romanttisista kertomuksista. Kirjan esipuheen mukaan Austen kirjoitti tämän novellin 14-vuotiaana.

Lesleyn linna. Kaksi sisarta asuu syrjäisessä Lesleyn linnassa. Heidän veljensä on juuri lähtenyt muualle toipuakseen masennuksesta jäätyään vaimonsa hylkäämäksi. Sisarusten huikentelevainen isä liehuu Lontoossa ja menee yllättäen naimisiin. Tytöt inhoavat äitipuoltaan, ja pelkäävät menettävänsä viimeisetkin rippeet tulevasta perinnöstään. Novellissa on sisarten ja heidän ystäviensä (tai muka-ystäviensä) välillä ristiin rastiin kulkevia herkullisen myrkyllisiä kirjeitä, jotka ovat täynnä keskinäistä piikittelyä. Kertomus on keskeneräinen.

Lady Susan. Lady Susan on jäänyt leskeksi ja miehensä jäljiltä vähävaraiseksi. Hän on kaunis ja hyvin itsekeskeinen. Kuusitoistavuotiasta tytärtään hän pitää hankalana kiusankappaleena. Lady Susanin suurin taito on hurmata miehiä. Hän on ”Englannin taidokkain koketti” ja ”ansioitunut keimailija”. Hänen tavoitteenaan on naittaa tytär miehelle, jota tyttö ei voi sietää. Itse hän ei ole aikeissa mennä naimisiin aivan heti, koska hän on juuri valloittanut tavoittamattoman – eli naimisissa olevan – miehen. Lady Susan saapuu rahanpuutteessaan pitkälle vierailulle lankonsa perheen luo. Siellä hän aiheuttaa hurmaustaidoillaan suurta hämminkiä. Lopuksi kaikki ei suju aivan ladyn tahdon mukaisesti. Tytär pelastuu avioliitolta, ja Lady Susan nai itse tytölle tarkoittamansa miehen. Tämän kirjeromaanin pohjalta on tehty elokuva Love & Friendship, jonka katsoin televisiosta muutama vuosi sitten. Elokuva ei ole mikään täysosuma, mutta silti se oli ihan viihdyttävä.

Kertomuksissa oli Austenin perusasetelma: yläluokkaisia naisia, joiden oli löydettävä aviomies elättäjäkseen. Päähenkilöt eroavat myöhemmistä romaaneista sikäli, että heidät nähdään naurettavina ja itsekkäinä. Sellaisia sivuhenkilöitä Austenin romaaneissa on ylen määrin, mutta päähenkilöt ovat sympaattisia ja samastuttavia.

Esipuheessa suomentaja Inkeri Koskinen kirjoittaa kirjeromaanien historiallisesta merkityksestä ja Jane Austenin suhteesta niihin.

Jane Austen: Uskollinen ystävänne. Kootut kertomukset
Suomentanut Inkeri Koskinen
Helmi Kustannus 2007, 230 s.
Englanninkieliset alkuteokset The Three Sisters, Love and Friendship, Lesley Castle ja Lady Susan 1700-luvun lopulta
Kannen kuva: Jacques Louis David: Portrait of Madame Raymond de Verninac