Matti Rönkä: Surutalo

 

Surutalon minäkertoja Jukka on arkkitehti, joka on saavuttanut kuuluisuutta muotoilijana. Isänsä kuoltua hän on lunastanut itselleen entisen kotitalonsa maalla. Nyt hän on siellä ottamassa etäisyyttä perheeseensä ja pohtimassa suhdetta isäänsä. Välit isään katkesivat vuosikymmeniä sitten.

Isä oli sodassa rikkoutunut mies, fyysisestikin. Hän oli menettänyt toisen jalkansa. Jukan äiti kuoli pojan ollessa alakoululainen. Isä jäi yksinhuoltajaksi kasvattamaan Jukkaa ja tämän isoveljeä Timppaa.

Surutalossa on lomittain nykyhetki ja menneisyys. Menneisyys alkaa äidin kuolemasta. Siitä Jukan kasvua seurataan välähdyksittäin. Nykyhetkessä Jukka yrittää saada selvää tunteistaan. Hän juttelee veljensä kanssa. Hän kirjoittaa ajatuksiaan muistiin lääkärin ohjeen mukaan.

”Jos et jotain oikein ymmärrä tai hyväksy, niin kirjoita että minulla on tämmöinen ajatus. Sitten kerrot ja kuvailet sen. Laitat sen vähän ulommas, kauemmas. Katselet, etkä heti yritä tajuta. Sallit että tämmöinen hullu tai väärä ajatus sinun mieleesi juolahti.”

Jukka on katkera isälleen. Hän on katkera köyhyydestä ja isän rakkauden puutteesta. Timppa suhtautuu menneisyyteen paljon rennommin. Jukka on kateellinen Timpalle tämän lämpimästä suhteesta jälkikasvuunsa. Omansa hän on sotkenut. Jotenkin Jukan katkeruus tuntui ylimitoitetulta siihen nähden, mitä hän elämästään kertoi.

Surutalon lähtökohta ja alku ovat lupaavia. Intensiteetti vaimenee, kun aletaan seurata Jukan nuoruutta, seksuaalisuuden heräämistä, tanssireissuja, opiskeluajan tyttöystäviä. Isäsuhde jää välillä taustalle.

Minun ikäiselleni lukijalle Surutalossa on paljon tuttua 60-luvun maaseutuelämästä opiskelijan Helsinkiin vuosikymmen myöhemmin. Jotkin yksityiskohdat kuten mummon tarjoamat valkoiset piparminttukarkit ja kettukaramellit toivat muistoja mieleen. Siitä huolimatta Surutalosta jäi aika laimea jälkimaku.

Matti Rönkä: Surutalo
Gummerus 2021, 287 s.

***********

Helmet-haaste: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja.

Matti Rönkä: Uskottu mies

Uskotussa miehessä Matti Rönkä palaa Viktor Kärpän pariin. Kärppä saa yllätyksekseen tehtävän. Hänen armeija-aikainen ystävänsä Pavel Ljudin on tehnyt itsemurhan ja jättänyt kirjeen, jossa toivoo Kärpältä viimeistä palvelusta. ”Tiedän että hoidat asiat. Hyvin. Oikein.” Kirje on sen verran outo, ettei Viktor Kärppä sitä oikein ymmärrä.

Pian selviää, että Ljudinilta – tai Suomessa paluumuuttajana Lyytikäiseltä – on jäänyt jotakin, josta kaikki ovat kiinnostuneita. Kaikki tarkoittaa todella kaikkia: Suomen rikospoliisi, Supo, Venäjän suurlähetystö, Pietarin kassa, ehkä myös GRU ja FSB ja joku niemämätön vielä. Viktor Kärppä on vaikean tehtävän edessä selvittäessään, mitä kaikki haluavat, ja mitä täytyy tehdä, jos ja kun jotakin löytyy.

Uskotun miehen tyyli on sama kuin se on ollut Kärppä-kirjoissa. Kärppä kipuilee kahden maansa välissä. Muutenkin tunnelma on hieman surumielinen. Kärppä pelkää vanhenemista, ei oikein osaa käyttää digilaitteita, eikä ymmärrä rakennusalan yrityksensä johtajaksi ottamansa nuoren Matti Kiurun johtamistapaa.

Ihmiset Kärpän ympärillä ovat samat kuin ennen, vain edellisessä kirjassa kuolleen Teppo Korhosen tilalla on uusi poliisi, nuori paluumuuttajataustainen Max Paappa. Hänen nimensä on huvittava. Huumoria on nimissä muutenkin. Taustalla toimiva salaperäinen eversti on Aleksei Karamazov. Huumoria on myös Kärpän digiosaamattomuudessa ja sanaväännöksissä. Sihteeri Oksanan suussa opportunisti muuttuu opporputinistiksi.

Uskotun miehen alku on räväkkä. Se johdatteli odottamaan samaa lopusta. Mitään hurjaa huipennusta ei kuitenkaan tullut. Asiat selvisivät ilman sitäkin.

Jos on pitänyt aiemmista Viktor Kärppä -dekkareista, pitää varmasti myös tästä.

Matti Rönkä: Uskottu mies

Gummerus 2019, 303 s.

Matti Rönkä: Yyteet

Matti Röngän Yyteet yhdistää Tuntemattoman sotilaan ja nykyajan työelämän, kuten varmaan kaikki kotimaisia uutuuskirjoja seuraavat jo tietävät. Tuntemattoman sotilaan tutut hahmot on tuotu tietotekniikkayritykseen. Firman uusi toimitusjohtaja on nimeltään Tanja Lammio ja kaikki Tuntemattomansa lukeneet ymmärtävät, mitä häneltä on odotettavissa.

Kertojana on aina sympaaattinen Ville Koskela. Hietanen, Rahikainen, Lehto, Riitta Oja, Kari Luoto ja kumppanit työskentelevät Linnan luomaa luonnettaan vastaavissa tehtävissä. Voisiko Rahikainen olla muuta kuin myyntimies? Myös Rocca ja Suzy ilmestyvät paikalle aikanaan. Minua ilahdutti Vanhalan iso rooli humoristina. Hänen sanaväännöksensä naurattivat, vaikka loppua kohti niihin alkoi vähän kyllästyä.

”Steve Jobs ratsasti Appleja katsellen”, Vanhala sanoi ja tyrskähteli itsekseen. ”Nokian menestyslaulun kirjoitti Repe Puhelismaa. ”

Mukavaa oli myös löytää Tuntemattomasta suoraan tai lähes suoraan otettuja lausahduksia kuten Korsumäen ”Kai minä perheen jätän tänne.” ja Lahtisen ”meidän nilkit painaa perässä”.

Sitten kirjassa on tuo toinen puoli eli myllerrykseen joutuva yritys. Organisaatio uusitaan, strategia myös. Vanhan perheyrityksen leppoisat säännöt hylätään. On konsulttikieltä, uutta avokonttoria ja lopulta myös ne yyteet. Tuttua monelle työntekijälle, minullekin. Tuntemattoman hahmot reagoivat kukin tavallaan. Muutosvastarinta on kova, eivätkä kaikki selviydy.

Yyteet on nopealukuinen, aika itsestäänselvä, kun tietää idean. Ei kannata lukea, jos ei tunne hyvin Tuntematonta sotilasta. Jos tuntee (kuten minä), saa enemmän irti.

Mieheni kommentti: sekava, ja väkisin runnottu kuin Rokan vyörytys.

Matti Rönkä: Yyteet

Gummerus 2017, 251 s.

***********

Helmet-haaste: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana.

Matti Rönkä: Eino

”Minä tein pahaa. Ensin sen ohitin, ihan vain välttämättömyytenä tai väistämättömästi minun kohdalleni sattuneena. Mutta myöhemmin mietin sitä monta kymmentä vuotta. Kun kaikki paha alkoi puikahdella ja ujua mieleen, reppuun kertynyt.”

Matti Röngän Eino ei ollut minusta niin paha kuin hän tuossa itsestään ajattelee. Eino on vanha mies ja vanhana tulevat entiset asiat mieleen. Nuori armeijasta päässyt pojanpoika edesauttaa muisteluita kiinnostuksellaan. Olihan Eino joutunut sodassa tappamaan, mutta se oli sitä väistämätöntä. Sodan jälkeen, kun kaukopartiomies ei osannut asettua maatilan pitoon, tapahtui jotakin, jota edes pojanpoika ei saa tietää. Pojanpoika Joonas onkin positiivinen hahmo, kiltti ja avulias.

Rönkä on tietysti ammattitaitoinen kirjailija, mutta tarina on laimea, eikä oikein jaksanut kiinnostaa. Se tuntui, sanoisinko, vanhanaikaiselta. Eino on mieheni joululahjakirjoja. Hänen kommenttinsa oli, että kirja olisi voinut olla suoraviivaisempi. Ei hänkään innostunut, mutta sanoi sentään, että kirja parani loppua kohti. Siellähän Einon salaisuus paljastuu lukijalle.

Savolainen lukija (jollainen en ole) voi bongailla kyliä ja muita kohteita ja arvailla, onko keksittyjen paikannimien takana jotain oikeaa. Eräs asbestikaivos oli selvä minullekin.

TiinaTonttu piti Einoa koskettavana ja keskittyi arviossaan muistihäiriön käsittelyyn. Amma piti romaanista todella paljon. Erja sanoo, että ”ei tainnut oikein osata lukea tätä romaania”. Minulle kävi kai samoin.

Matti Rönkä: Eino

Gummerus 2015, 235 s.

Kannen suunnittelu Jenni Noponen

Matti Rönkä: Levantin kyy

Matti Röngän seitsemäs Viktor Kärppä -dekkari alkaa kuin Mario Puzon Kummisetä. Pihalla vietetään lastenjuhlia. Niiden aikana Kärpältä tullaan pyytämään palvelusta, josta neuvotellaan sisällä suljettujen sälekaihdinten takana. Mutta sitten Rönkä pilaa oivalluksen laittamalla poliisi Teppo Korhosen sanomaan: ”Mikäs kummisedän vastaanotto täällä on?” Voi miksi kirjailija ei luota lukijaan.

Levantin kyyssä ei oikeastaan tapahdu mitään ennen kuin aivan lopussa. Kärppä hoitaa rakennusfirmaansa ja yrittää tulla toimeen rakennuttajien kanssa. Päällisin puolin kaiken pitäisi olla hyvin, mutta Kärppä on alakuloinen niin että läheiset ovat huolissaan. Hän tuntee itsensä vanhaksi. Kuntokaan ei ole niin hyvä kuin ennen. Kärppä käy veljensä Aleksein kanssa Venäjällä aloittelemassa uutta bisnestä ja nostalgiavisiitillä entisellä kotipaikalla Sortavalassa. Matkalla hän valmistelee yhden vanhan jutun hoitamista loppuun. Levantin kyy tuskin toimii yksinään. Lukijan täytyy tuntea aikaisempien kirjojen tapahtumat ja henkilöt.

Ulkomaisissa dekkareissa on esimerkkejä liian pitkään venytetyistä sarjoista, joissa ideat loppuvat ja tapahtumat alkavat toistua. Minusta Rönkä on tehnyt viisaasti päättäessään lopettaa Kärpästä kertovan sarjan Levantin kyyhyn. Nyt me lukijat odotamme, mistä hän kirjoittaa seuraavaksi.

Matti Rönkä: Levantin kyy

Gummerus 2013, 248 s

Matti Rönkä: Väärän maan vainaja

Matti Rönkä on luonut rikoskirjoihinsa erilaisen sankarin. Viktor Kärppä on kotoisin Sortavalasta, Neuvostoliitosta. Hän on saanut neuvostoliittolaisen koulutuksen armeijan erikoisjoukoissa ja hän on ollut Neuvostoliiton maajoukkuehiihtäjiä. Nyt Viktor Kärppä asuu Suomessa paluumuuttajana. Hänellä on rakennusalan yritys, mutta hän puuhastelee kaikenlaista muutakin. Usein liiketoimet ovat harmaalla alueella, elleivät ole suorastaan rikollisia.

Väärän maan vainaja alkaa, kun Viktor löytää ruumiin. Murhattu mies on hänelle kaukaa tuttu. Paremmin hän tuntee murhatun vanhemmat, jo Sortavalan ajoilta. Ruumis katoaa, ennenkuin poliisit ehtivät paikalle. Viktor sotkeutuu ruumiin etsimiseen ja murhan selvittelyyn uhrin vanhempia auttaakseen. Viktor Kärpällä on hyvä sydän. Varsinkin äidit ovat hänen heikko kohtansa.

Väärän maan vainaja on Röngän kuudes Viktor Kärppä -dekkari. Kirjat kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä, koska niissä seurataan Viktorin elämää ajan kuluessa. Nyt hänellä on vakiintunut suhde vaimoonsa Marjaan. Heillä on tytär Anna ja ottopoika Sergei, joka haluaisi itseään kutsuttavan Erkiksi. Minusta Marja on aina ollut hiukan epäuskottava. On vaikea ymmärtää, miten Viktor saa hänet pysymään luonaan kaikista epämääräisistä puuhistaan ja tempauksistaan huolimatta.

Kirjassa ovat mukana vakiohahmot eli Viktorin "luottopoliisi" savolainen Teppo Korhonen ja Viktorin veli Aleksei. Korhosen puheet ovat välillä todella sekavia. Hän huolehtii kirjan huumorista. Aleksei on tribologiaan erikoistunut tekniikan lisensiaatti, mutta Suomessa hän harrastaa erilaisia bisneksiä. Viktorin eno Olavi (tai Oleg), entinen KGB-upseeri, on jollakin tavoin mukana murhajutussa. Tehtaankadun suurlähetystö osoittaa myös kiinnostuksensa. Viktor Kärppä ei pääse eroon menneisyydestään.

Vähän kirjan puolenvälin jälkeen Viktor toimii matkanjohtajana ryhmälle suomalaisia sotahistorian harrastajia. Lukiessa tuntuu siltä, että retki on aivan turha muiden tapahtumien rinnalla, mutta lopussa selviää syy siitäkin kertomiseen.

Viktor Kärpän kautta Rönkä kirjoittaa nuhruisesta ja hämäräperäisestä Helsingistä, jossa asuu pikkurikollisia ja maahanmuuttajia. Lukija alkaa miettiä, onko tarinoilla todellisuuspohjaa. Tapahtuuko Suomessa todella tuollaista?

Matti Rönkä: Väärän maan vainaja

Gummerus 2011. 244 s.