Multatuli: Max Havelaar (klassikkohaaste)

 

Multatuli on hollantilaisen Eduard Douwes Dekkerin kirjailijanimi. Dekker oli 1800-luvun puolivälin tienoilla virkamiehenä Hollannin Itä-Intiassa. Hän kirjoitti kokemustensa perusteella kirjan Max Havelaar. Max Havelaaria pidetään Dekkerin omakuvana.

Max Havelaar nimitetään yhden Jaavalla sijaitsevan hallintoalueen varakuvernööriksi. Havelaar on jalomielinen, oikeudenmukainen ja tunnollinen. Hän ei hyväksy hallintotapaa, jossa hollantilaiset virkamiehet yhdessä paikallisten päälliköiden kanssa alistavat ja riistävät maanviljelijöitä.

”Mutta lännestä saapui muukalaisia, jotka ottivat maan haltuunsa. He tahtoivat hyötyä maan hedelmällisyydestä ja pakottivat asukkaat käyttämään osan aikaansa ja työtään sellaisten tuotteiden viljelemiseen, jotka tuottivat enemmän voittoa Euroopan markkinoilla.”

Kun Havelaar ei saa hyvällä – eli puhumalla ja suostuttelemalla – muutoksia aikaan, hän lähettää kuvernöörille kirjeitä, joissa kertoo väärinkäytöksistä ja ehdottaa muutoksia toimintaan. Kuvernööri yrittää saada hänet perumaan valituksensa. Niin Havelaar ei tee, ja sen seurauksena suurin vallankäyttäjä eli kenraalikuvernööri erottaa hänet. Kenraalikuvernööri ei suostu tapaamaan Havelaaria, joka haluaisi kertoa hänelle näkemyksensä henkilökohtaisesti.

Kirjassa on kaksi keskushenkilöä, Max Havelaar ja amsterdamilainen kahvimeklari Droogstoppel. Droogstoppel kuuluu niihin hollantilaisiin, jotka suoraan hyötyvät alusmaiden riistosta. Vastakohtana Havelaarille hän on omahyväinen, tekopyhä ja rasistinen. Häntä kuvataan voimakkaan satiirisesti. Droogstoppel esiintyy kehyskertomuksessa, jossa hän on saanut käsiinsä Havelaarin muistiinpanot ja esittelee mielipiteitään niistä.

Max Havelaarin esipuheen ja Wikipediasta lukemani mukaan kirjan ilmestyminen aiheutti Hollannissa valtavan kohun eduskuntaa myöten. ”Koko Hollanti joutui kuohuksiin tämän armottoman ja intohimoisen paljastusromaanin takia.” Kirjallisena tuotteena Max Havelaar on epätasainen. Sen merkitys on katseen kohdistamisessa siirtomaiden riistoon.

Max Havelaarin pohjalta on tehty samanniminen elokuva 1980-luvulla. Sen olen aikanaan nähnyt.

Kirjabloggaajien neljättätoista klassikkohaastetta vetää blogi Kartanon kruunaamaton lukija. Sieltä löytyy haasteyhteenveto.

Aikaisempiin klassikkohaasteisiin lukemani kirjat: 

1. Volter Kilpi: Alastalon salissa
2. J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
3. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
4. Aino Kallas: Sudenmorsian
5. Maria Jotuni: Arkielämää
6. Minna Canth: Hanna
7. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1
8. Federico García Lorca: Mustalaisromansseja
9. Junichiro Tanizaki: Makiokan sisarukset
10. Jane Austen: Kasvattitytön tarina
11. Arvid Järnefelt: Isänmaa
12. L. Onerva: Mirdja
13. Simone de Beauvoir: Mandariinit

Multatuli: Max Havelaar
Suomentanut Helmi Krohn
Oy Suomen Kirja 1946, 264 s.
Hollanninkielinen alkuteos Max Havelaar 1860

***********

Helmet-haasteessa Max Havelaar sopii kohtaan 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua.

Katri Merikallio: Tarja Halonen – Erään aktivistin tarina

 

Seurasin vuonna 2020 Helsingin virtuaalikirjamessuilla Katri Merikallion ja Tarja Halosen keskustelua. Jo silloin ajattelin, että Tarja Halonen – Erään aktivistin tarina kannattaisi lukea. Nyt kirja oli nostettu kirjastossa suositushyllylle, josta sen huomasin.

Kirja on Tarja Halosen elämäkerta, mutta se painottuu hänen toimintaansa kansalaisjärjestöissä. Halonen oppi jo kotoaan, että jos huomaa jonkun asian olevan väärin, se pitää yrittää korjata. Tuota ohjenuoraa hän on seurannut. Aktiivisuus ihmisoikeus- ja vähemmistöasioissa on vienyt hänet mm. seuraaviin järjestöihin, usein puheenjohtajaksi: Sexpo, Seta, Setlementtiliitto, Suomi-Chile –seura, Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto, Romaniasiain neuvottelukunta, Solidaarisuussäätiö. Halonen kertoo, miksi alkoi toimia juuri kyseisissä järjestöissä, millaisia haasteita hän kohtasi ja mitä sai aikaan. Romaniasiain neuvottelukunnan (Ronk) puheenjohtajaksi suostumisestaan hän sanoo:

”En ajatellut silloin samoin kuin Setaan mennessäni, että nyt tulee tuulinen paikka, mutta myönnettävä on – Ronk oli aika vaativa homma.”

Presidenttikausien jälkeen Halonen on jatkanut aktiivista toimintaa. Entisen presidentin arvovalta ja laajat verkostot olivat tarpeen, kun hän veti YK:n väestörahaston korkean tason työryhmää naisten ja tyttöjen lisääntymisterveyden ja -oikeuksien edistämiseksi.

Halonen on aina ollut kiinnostunut taiteista, joten hän on ollut mukana myös niihin liittyvissä järjestöissä kuten Työväen näyttämöiden liitossa ja Tuglas-seurassa. Vielä 2020-luvullakin Halosella on suuri joukko kotimaisia ja ulkomaisia luottamustehtäviä. Tavallinen lukija voi vain ihailla hänen tarmoaan ja jaksamistaan.

Kirjassa toistuvat usein sanat ihmisoikeudet, kansalaisjärjestö ja kansalaisyhteiskunta.

”Monet aktiiviset kansalaiset puskevat yhteiskuntaa paremmaksi, vaikka tietävät, etteivät itse ehdi koskaan nauttia näiden muutoksien hedelmistä. Mutta tätä työtä tehdäänkin seuraavien sukupolvien vuoksi. Että niillä olisi hieman helpompaa.”

Muissa blogeissa mm. Annelin kirjoissa ja Kirjakaapin kummitus.

Katri Merikallio: Tarja Halonen – Erään aktivistin tarina
Into 2020, 247 s.

***********

Helmet-haaste: 26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin.

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous

 

Indonesialaisen Eka Kurniawanin Kauneus on kirous on sukukronikka. Sen keskushenkilö on Dewi Ayu, josta tuli Halimandan kaupungin arvostetuin prostituoitu. Hänen isoisänsä oli hollantilainen tilanomistaja ja isoäitinsä tämän kaunis indonesialainen jalkavaimo. Dewi Ayu synnytti kolme toinen toistaan kauniimpaa tytärtä ja paljon myöhemmin vielä yhden tyttären, joka oli hänen toiveensa mukaisesti hyvin ruma, mutta jolle hän antoi nimeksi Kauneus. Synnytyksen jälkeen Dewi Ayu sanoi:

”Suurempaa kirousta ei ole kuin synnyttää kauniita tyttöjä maailmaan, jossa miehet ovat häijyjä kiimaisia koiria.”

Halimandassa tapahtuu pienoiskoossa kaikki sama kuin koko Indonesiassa. Kun toinen maailmansota syttyy, hollantilaiset valloittajat pakenevat. Japanilaiset valtaavat kaupungin ja lähtevät, kun tappio häämöttää. Japanilaisten aikaan Dewi Ayu joutuu vankileirille, koska häntä pidetään hollantilaisena. Indonesialaiset voittavat itsenäisyyssotansa, ja hollantilaiset poistuvat lopullisesti. Kommunistit yrittävät vallankaappausta, mutta eivät onnistu, ja heidän toimintansa kielletään. Halimandan vahvoja miehiä ovat sissipäällikkö Shodancho, roisto Maman Gendeng ja kommunisti Kliwon. Heidän kaikkien kohtalot kietoutuvat Dewi Ayuun ja hänen tyttäriinsä.

Kirjan tyylilaji on maaginen realismi. Kaupunki on täynnä tapettujen haamuja. Haudankaivaja osaa kutsua kuolleiden henkiä. Itse Dewi Ayu nousee kuolleista oltuaan haudassa 21 vuotta. Juonen kannalta oleellinen tapahtuma on Dewi Ayun isoäidin katoaminen. Hän lensi pois kukkulalta, jolla oli tavannut viimeisen kerran indonesialaisen rakastettunsa.

Kauneus on kirous kertoo Indonesian historiaa kiedottuna sukutarinaan, jossa hollantilaisen tilanomistajan rikos ulottaa kirouksensa viidenteen sukupolveen saakka. Kirja on runsas, täynnä erikoisia henkilöhahmoja ja kohtaloita. Hieman toistoakin siinä on, mutta ei häiritsevästi. Kauneus on kirous sopii kaikille, jotka pitävät maagisesta realismista ja pitkistä aikakaarista.

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous
Annie Tuckerin englanninnoksesta suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Gummerus 2017, 495 s.
Indonesiankielinen alkuteos Cantik Itu Luka 2002

***********

Maailmanvalloitus: Indonesia.

Helmet-haasteessa Kauneus on kirous sopii kohtaan 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää.

Matti Rönkä: Surutalo

 

Surutalon minäkertoja Jukka on arkkitehti, joka on saavuttanut kuuluisuutta muotoilijana. Isänsä kuoltua hän on lunastanut itselleen entisen kotitalonsa maalla. Nyt hän on siellä ottamassa etäisyyttä perheeseensä ja pohtimassa suhdetta isäänsä. Välit isään katkesivat vuosikymmeniä sitten.

Isä oli sodassa rikkoutunut mies, fyysisestikin. Hän oli menettänyt toisen jalkansa. Jukan äiti kuoli pojan ollessa alakoululainen. Isä jäi yksinhuoltajaksi kasvattamaan Jukkaa ja tämän isoveljeä Timppaa.

Surutalossa on lomittain nykyhetki ja menneisyys. Menneisyys alkaa äidin kuolemasta. Siitä Jukan kasvua seurataan välähdyksittäin. Nykyhetkessä Jukka yrittää saada selvää tunteistaan. Hän juttelee veljensä kanssa. Hän kirjoittaa ajatuksiaan muistiin lääkärin ohjeen mukaan.

”Jos et jotain oikein ymmärrä tai hyväksy, niin kirjoita että minulla on tämmöinen ajatus. Sitten kerrot ja kuvailet sen. Laitat sen vähän ulommas, kauemmas. Katselet, etkä heti yritä tajuta. Sallit että tämmöinen hullu tai väärä ajatus sinun mieleesi juolahti.”

Jukka on katkera isälleen. Hän on katkera köyhyydestä ja isän rakkauden puutteesta. Timppa suhtautuu menneisyyteen paljon rennommin. Jukka on kateellinen Timpalle tämän lämpimästä suhteesta jälkikasvuunsa. Omansa hän on sotkenut. Jotenkin Jukan katkeruus tuntui ylimitoitetulta siihen nähden, mitä hän elämästään kertoi.

Surutalon lähtökohta ja alku ovat lupaavia. Intensiteetti vaimenee, kun aletaan seurata Jukan nuoruutta, seksuaalisuuden heräämistä, tanssireissuja, opiskeluajan tyttöystäviä. Isäsuhde jää välillä taustalle.

Minun ikäiselleni lukijalle Surutalossa on paljon tuttua 60-luvun maaseutuelämästä opiskelijan Helsinkiin vuosikymmen myöhemmin. Jotkin yksityiskohdat kuten mummon tarjoamat valkoiset piparminttukarkit ja kettukaramellit toivat muistoja mieleen. Siitä huolimatta Surutalosta jäi aika laimea jälkimaku.

Matti Rönkä: Surutalo
Gummerus 2021, 287 s.

***********

Helmet-haaste: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja.

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti

 

Surullisen pianistin alku on kafkamainen. Pianisti Ryder saapuu hotelliin esiintymismatkalla. Hän ei tiedä aikatauluaan, vaikka hänen pitäisi. Hän ei saa pyydetyksi sitä vierailua järjestävältä naiselta. Hotellihuoneen hän uskoo lapsuutensa huoneeksi Englannissa.

Tunnelma jatkuu unenomaisena. Ryder ei tunnista ihmisiä, jotka hänen pitäisi tuntea. Toisaalta hän kohtaa vanhoja englantilaisia koulutovereitaan, vaikka on nimeltä mainitsemattomassa keskieurooppalaisessa kaupungissa. Hän katsoo elokuvaa 2001: Avaruusseikkailu, jossa esiintyvät Clint Eastwood ja Yul Brynner. Hän ei saa edellään kulkevaa naista kiinni, vaikka kuinka yrittää, ja lopulta nainen katoaa hänen näkyvistään. Kaupungin kadut ja rakennukset tuntuvat vaihtavan paikkaa ja muuttuvan toisikseen. Ryderin kyvyttömyys sanoa ei vie hänet iltapukujuhliin pelkässä kylpytakissa, joka aukeaa ja paljastaa hänen alastomuutensa. Unista tutut näyt seuraavat toisiaan.

Ishiguron kirjoissa on aina omanlaisensa tunnelma. Surullisen pianistin unimaisuus tuntui alkuun hämmentävältä, mutta kun totuin siihen, aloin kiinnostuneena odottaa, mitä outoa seuraavaksi tapahtuu.

Ryderin on tarkoitus esiintyä suuressa iltajuhlassa, jossa orkesteria johtaa herra Brodsky, koko kaupungin tuntema entinen kapellimestari, nykyinen juoppo, joka on lopettanut juomisen valmistautuessaan juhlaan. Juhlien vastuullinen järjestäjä hotellinjohtaja Hoffman puhuu Ryderille katastrofiin päättyneen illan jälkeen:

”Herra Brodskyn tämäniltainen esitys oli mielestäni hienointa, mitä tässä konserttisalissa on kuultu moneen vuoteen. Ainakin koko sinä aikana, jolloin minä olen pystynyt arvioimaan musiikkia. Mutta näitte itse, mitä tapahtui. Ihmiset eivät halunneet sitä, se säikäytti heidät. Se oli heille liikaa.”

Musiikkiteoksen rohkeasta rakenteesta ja muodon rajoituksista puhutaan muuallakin. Samat sanat voidaan yhdistää mihin tahansa taiteeseen, vaikka Surulliseen pianistiin.

Taiteen ymmärtämisen ja vastaanottamisen lisäksi Surullinen pianisti on kirja paljosta muustakin, kuten ihmissuhteista, Ryderin ja hänen vaimonsa Sophien, Sophien ja hänen isänsä, herra Brodskyn ja hänen ex-puolisonsa, Hoffmanin ja hänen vaimonsa. Soittaessaan Ryder nauttii ”siitä, kuinka vaivattomasti tunteiden sotkuiset solmut kohosivat pintaan, raukenivat ja erkaantuivat”.

Kirjoista tulee usein sanotuksi, että ne ovat kiehtovia tai mystisiä. Surulliseen pianistiin molemmat adjektiivit sopivat.

Muissa blogeissa mm. 1001 kirjaa ja pieni elämä ja Kirjaluotsi.

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti
Suomentanut Helene Bützov
Tammen Keltainen kirjasto 2019, 658 s.
Englanninkielinen alkuteos The Unconsoled 1995

Jaana Torninoja-Latola: Sylvi-Kyllikki Kilpi

 

Luin muutama vuosi sitten Torninoja-Latolan kirjoittaman Elvi Sinervon elämäkerran Yhä katselen pilviä. Nyt hän on kirjoittanut Sinervon sisaresta Sylvi-Kyllikki Kilvestä, joka oli poliitikko. Täytyy myöntää, että ennen näitä kirjoja en tiennyt Kilvestä mitään.

Kirjan koko nimi on Sylvi-Kyllikki Kilpi – Matka valtakunnan vaikuttajaksi. Sellaiseksi Kilpi tosiaan pääsi vaatimattomista lähtökohdista huolimatta. Hän oli köyhän, mutta lukemista arvostavan seitsemänlapsisen työläisperheen vanhin lapsi. Hän pääsi oppikouluun ja muutamien vaikeuksien jälkeen ylioppilaaksi vuonna 1919. Yliopistotutkinnon hän suoritti jo naimisissa olevana kolmen pienen lapsen äitinä. Hänen puolisonsa oli Suomen Sosialidemokraatin pitkäaikainen päätoimittaja Eino Kilpi.

Työuransa Sylvi-Kyllikki Kilpi aloitti toimittajana turkulaisessa Demokraatissa, mutta varsinaisen uransa hän teki eduskunnassa. Hän oli kansanedustaja yhtäjaksoisesti vuosina 1934–1958. Erityisesti hän koki omakseen työskentelyn sivistysvaliokunnassa.  

”Hänen tavoitteenaan oli oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa ihmisen henkisille tarpeille annettiin yhtä suuri rooli kuin taloudellisille tarpeille. Hänen tasa-arvoajattelunsa kumpusi sosiaalidemokraattisesta ajatuksesta kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta, ja sen tavoitteena oli yhteiskunta, jossa kaikilla oli samat mahdollisuudet kehittää itseään syntyperästä ja taloudellisista ja sosiaalisista lähtökohdista huolimatta.”

Kilven eduskuntavuosiin osuu monia Suomen historian kannalta ratkaisevan tärkeitä aikoja kuten talvisota ja jatkosota. Olikin todella mielenkiintoista lukea noista vuosista kansanedustajan näkemänä.

Kilpi ehti mukaan moneen. Hän oli kulttuurikriitikko, hän opetti suomen kieltä ja kirjallisuutta, hän julkaisi kirjoja, hän toimi monessa järjestössä, esimerkiksi Sosialidemokraattisessa Työläisnaisliitossa ja sotien jälkeen Suomi-Neuvostoliitto-seuran puheenjohtajana. Hän johti humanitaarista avustustoimintaa Espanjan sisällissodan uhrien hyväksi ja hän auttoi Suomessa olleita juutalaispakolaisia käyttäen poliittista vaikutusvaltaansa.

Sivistystyö ja naisten aseman parantaminen olivat Kilvelle tärkeitä. Sikäli tuntui suorastaan pahalta se vähättely, jota häneen politiikassa toimivana naisena kohdistettiin. Esimerkiksi Väinö Tanner ohitti Kilven täysin. Häntä ei valittu ministeriksi, vaikka hän oli ehdottoman pätevä. Hänen miehestään Einosta tehtiin opetusministeri Mauno Pekkalan hallitukseen 1946. Sylvi-Kyllikki Kilpi olisi sopinut tehtävään paremmin – omastakin mielestään.

Kilpi oli ”kiivasluontoinen ja ympäristöään hallitsemaan pyrkivä käskijä”. Toisaalta hän oli ihmisistä välittävä ja auttavainen. Hänen luonteellaan lienee ollut vaikutusta pitkään välirikkoon Elvi-sisaren kanssa, vaikka siihen vaikuttivat myös poliittiset näkemykset. Välit korjaantuivat vasta, kun Elvi joutui sodan aikana vankilaan.

Kirjoitukseni ei onnistu kuvaamaan sitä, miten innostava tämä elämäkerta on. Sylvi-Kyllikki Kilpi oli vahva poliitikko, joka toimi ihanteidensa puolesta. Hän on ollut yksi tienraivaajista, joka on vaikuttanut naisten asemaan politiikassa. Ilman hänen kaltaisiaan emme olisi nykyisessä tilanteessa. On hienoa, että elämäkertoja julkaistaan muistakin kuin jo ennestään tutuista historian henkilöistä.

Jaana Torninoja-Latola on historioitsija, joten kirjassa on perusteelliset viitteet ja lähdeluettelo.

Blogikirjoituksia kirjasta en löytänyt, mutta Helsingin Sanomien arvostelu on täällä.

Jaana Torninoja-Latola: Sylvi-Kyllikki Kilpi – Matka valtakunnan vaikuttajaksi
Into 2021, 413 s.

***********

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta. Kirjassa kuvataan useampaakin Suomen historian tärkeää historiallista tapahtumaa.

Kuukauden nobelisti Claude Simon: Raitiotie

 

Minulla oli etukäteen käsitys, että Claude Simonin kirjat ovat vaikeita ja hankalasti luettavia. Siksi valitsin Kuukauden nobelisti -sarjaani häneltä lyhyen, vain 109-sivuisen romaanin Raitiotie. Se jäi Simonin viimeiseksi teokseksi. Odotusteni vastaisesti Raitiotie oli hyvin sympaattinen ja helposti lähestyttävä kirja.

Yllättäen sairaalaan joutunut vanha mies muistelee lapsuuttaan. Hän asui äitinsä kanssa Välimeren rannikkokaupungissa lähellä Espanjan rajaa. Isä oli kuollut ensimmäisessä maailmansodassa, ja äiti oli kuolemansairas. Raitiovaunulla poika matkusti keskustaan kouluun kesäasunnolta, joka oli lähellä rantaa. Pojan havainnot vaihtelevat raitiovaunun ohjaamon toiminnasta keskustan elokuvateatterin julisteisiin ja perheen synkkäilmeiseen piikaan. Huoli äidistä on läsnä koko ajan.

Vanhan miehen sairaalakokemukset ja lapsuusmuistot vuorottelevat. Tajunnanvirtatyyliin virkkeet ovat pitkiä ja monipolvisia. Niissä on usein sulkujen sisällä aivan omaan suuntaansa lähtevä ajatus, josta palataan alkuperäiseen lauseeseen. Joskus sulkuja on jopa sisäkkäin. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta oli yllättävän selkeää.

Kuolema tuntuu sairaalassa läheiseltä. Satunnaisen kukkakimpun näkeminen ja ohimennen kuullut sanat ”Voi miten kaunis hän oli kaikkien niiden kukkien keskellä!” vievät vanhuksen ajatukset pyhäinjäännöksinä esiteltyihin luunpalasiin, Gangesin varren polttohautauksiin ja äidin tyhjään lukutuoliin. Muistaminen ja kuolema ovat Raitiotien aiheita, kuten kirjan viimeinen virkekin osoittaa.

”Ikään kuin jokin mikä oli enemmän kuin kesä olisi tehnyt loputtomasti kuolemaa ilman tukahduttavassa liikkumattomuudessa riippuvan pölyverhon takana jota henkäyskään ei huojauttanut, kunnes pöly hitaasti vaipui alas kietoen aukottomaan käärinliinaansa tuuheat laakeripensaat, auringon polttamat nurmikentät, kuihtuneet kurjenmiekat ja altaassa seisovan veden kattaakseen kaiken seitinohuella tuhkakalvolla, muistin seitinohuena suojaavalla sumulla.”

Raitiotiestä tulee mieleen Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin ensimmäinen osa (muita en olekaan lukenut). Proustiin jopa viitataan suoraan parissa kohdassa.

Simonilta on suomennettu useita teoksia. Blogikirjoituksia löysin vain seuraavista: blogissa Valkoista kohinaa romaanista Flanderin tie ja blogissa Jokken kirjanurkka romaaneista Georgica ja Akaasia.

Claude Simon: Raitiotie
Suomentanut Jukka Mannerkorpi
Otava 2008, 109 s.
Ranskankielinen alkuteos Le Tramway 2001

***********

Raitiotiestä saan ensimmäisen osuman vuoden 2022 Helmet-haasteeseen. Se sopii kohtaan 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä.