torstai 26. maaliskuuta 2015

Arne Dahl: Mörkertal

En ole lukenut aikaisemmin Arne Dahlin dekkareita, enkä myöskään katsonut niiden pohjalta tehtyä tv-sarjaa. Dahl kirjoittaa A-ryhmästä, Ruotsin rikospoliisin erikoisryhmästä, joka ratkoo väkivaltarikoksia, joilla on kansainvälisiä kytkentöjä. Mörkertal on kahdeksas A-ryhmästä kertova kirja, joten minulta puuttui taustatietoja ryhmän jäsenistä, mutta kyllä tämän pystyi lukemaan näinkin.

Lähtötilanne on 14-vuotiaan koulutytön katoaminen luokkaretkellä Ångermanlandissa. Kansainväliseksi kytkennäksi riittää muutama liettualainen auto, jotka on nähty läheisellä maantiellä tytön katoamisen aikoihin. Tukholmassa löytyy kohta raa’asti murhattu mies ja ennen pitkää nämä kaksi rikosta johtavat samaan alkupisteeseen.

Mörkertal käynnistyy aika hitaasti. Alussa pitäisi tuntea pelkoa metsästä, johon tyttö on kadonnut, mutta kirjan kuvauksen perusteella metsä vaikuttaa metsiköltä, joka ei saanut edes minun kaltaistani kaupunkilaista pelkäämään. Kirjan puolivälin paikkeilla tapahtuu juonessa käännös, joka lisää mielenkiintoa, mutta loppuratkaisu on liian mielikuvituksellinen, jotta sen voisi ottaa tosissaan. Ehkä Mörkertal ei ole Dahlin parhaita dekkareita.

Kirjan läpi kulkee seksuaalisia motiiveja. Siinä on pedofiilejä, netin lapsipornoa, muuta nettipornoa, sadismia, seksuaalista häirintää. Jopa poliisien pimeä puoli näyttäytyy. Ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että mitään kieroutuneita seksuaalisia tekoja kuvattaisiin. Sen sijaan loppuhuipennus on hyvin verinen.

Lopuksi lainaus seksiteemasta:
”Lyckas vi emellertid återfinna och renodla kraften – vi kan kalla det den sexuella energin – så kan vi iaktta den noga och avgöra om den är positiv eller negativ. Strävar den mot liv eller mot död?”

Arne Dahl: Mörkertal
Månpocket 2006, 392 s.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon

”- - tärkeintä oli unelma, rakkaus ja unelma ja ehkä kaukokaipuu, tämä väkevä kulkemisen kaipuu, halu siirtyä paikasta toiseen, nähdä, oivaltaa ja tuntea uutta vapautta.”
Valosta valoon on kirja unelmista ja niiden toteutumisesta. Edellä oleva lainaus kuvailee yhtä päähenkilöistä, Lenniä, joka on etsinyt omaa unelmaansa eli tiettyä naista nuoresta pojasta lähtien. Kirjan näkökulma on Lennin tyttären Rósan, joka kasvaa kertomuksen aikana lapsesta aikuiseksi. Rósalla on oma unelmansa. Unelma on myös hänen parhaalla ystävällään Lúnalla, joka muistuttaa Frida Kahloa ulkonäöltään ontumista myöten ja haluaa maalariksi.

Rósan näkökulman vuoksi Valosta valoon vaikuttaa hetkittäin nuortenkirjalta. Tyyli ei ole täysin realistinen, vaan kirjassa on sadunomaisia aineksia. Suruakin on. Rósan äiti on kuollut synnytykseen ja Lennin sisko on tehnyt itsemurhan. Nimensä mukaisesti kirja on kuitenkin valoisa. Unelmat täyttyvät, kun ei anna periksi, vaan ponnistelee niiden saavuttamiseksi, kuten Lenni.

Valosta valoon ei ole mikään suuri romaani, mutta kyllä se silti kannatti lukea. Ja on hienoa, että islantilaistakin kirjallisuutta suomennetaan.

Tämän kirjan ovat löytäneet myös Erja ja Kirjanainen.

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon
Suomentanut Tapio Koivukari
Johnny Kniga 2004, 168 s.
Kansi J. Karjalainen Jr.
Islanninkielinen alkuteos Frá ljósi til ljóss 2001

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Sven Hassel: Tuhotkaa Pariisi!

Sven Hassel oli tanskalainen sotakirjailija, joka kirjoitti sarjan teoksia alun perin muun maalaisista miehistä, jotka ovat syystä tai toisesta sotimassa 2. maailmansodassa Saksan joukoissa. Tuhotkaa Pariisi! on sarjan seitsemäs osa ja koska en ole lukenut aikaisempia, en tiedä miesten taustoja, mutta takakannessa sanotaan, että kyseessä on rangaistuspataljoona. Lukijan oletetaan lukeneen aikaisempia kirjoja, joihin viitataan silloin tällöin.

Kirja alkaa Normandian maihinnoususta, siis saksalaisten puolelta. Tuhotkaa Pariisi! ei ole realistinen sotakuvaus Tuntemattoman sotilaan tyyliin, vaikka Hassel väittää olleensa itse sotimassa ja on kirjoittanut itsensä yhdeksi henkilöistä. Tapahtumat ovat julmia, raakoja ja sekavia niin kuin sodassa on, mutta ne on kerrottu rankkaa huumoria ja absurdeja ylilyöntejä viljellen. Tulee mieleen Richard Hookerin M*A*S*H. Huumori lienee yksi keino selvitä mahdottomissa olosuhteissa.

Kirjastossa oli rivi Hasselin romaaneja ja valitsin tämän, koska nimessä on Pariisi (vaikka se uhataankin tuhota). Pariisiin päästään vasta puolivälin paikkeilla. Kirjan ”sankarit” käyttävät tosissaan suurkaupungin mahdollisuuksia, kuten mustan pörssin kauppaa. Yksi osuvimmista absurdeista tapahtumista on, kun saksalaisten ollessa kohta pakenemassa Pariisista, miehet kantavat kuollutta sikaa ruumisarkussa kaupungin halki.

Sekoilujen ohella miesporukka tekee hyviäkin tekoja, muun muassa pelastaa yhden juutalaisen vangin. He ovat sotavuosien aikana hitsaantuneet yhteen. Hassel viittaa Remarquen klassikkoon Länsirintamalta ei mitään uutta, jossa tapahtuu sama ilmiö.
”Meitä on viisi toveria taisteluvaunussa. Kuoleman kvintetti. Me tiedämme, että olemme hävinneet sodan. Olemme tienneet sen jo kauan. Poliitikotkin tajuavat sen. Toveruus saa jatkamaan. Voit lukea siitä Remarquelta. Katczinsky, luutnantti Ludwig ja Paul olivat aivan samanlaisia kuin me.”
*****
Miksi minä luin tällaisen sotakirjan? Osallistun Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen ja olen asettanut itselleni oman tavoitteen. Aion lukea jokaisesta neljästä Pohjoismaasta kolme kirjaa: yhden nobelistin teoksen, yhden dekkarin ja yhden nykykirjan. Tuo viimeinen lisäksi kirjailijalta, jonka teoksia en ole aikaisemmin lukenut. Nobelisteja minulla on omassa hyllyssäni ja pohjoismaalaisia dekkaristejahan riittää. Norjan osuus minulla onkin jo valmiina ja Ruotsin ja Islannin olen aloittanut. Nyt ajattelin lukea tanskalaisen kirjan, mutta lähikirjastoni valikoimat olivat kovin pienet. Niinpä päädyin Hasseliin.

Sven Hassel: Tuhotkaa Pariisi!
Suomentanut Renne Nikupaavola
Gummerus 2007, 3. painos, 357 s. (1. painos Book Studio 1995)
Tanskankielinen alkuteos Likvider Paris! 1967

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkisen Pihkatappi valikoitui luettavakseni, koska luin alkuvuonna Heikkisen erinomaisen Juice Leskisen elämäkerran ja koska kirja oli jo kirjahyllyssämme. Pihkatappi sai viime vuonna Savonia-palkinnon, joten tunnustustakin on tullut.

Pihkatappi on Heikkisen esikoisromaani ja voisiko olla tyypillisempää esikoisromaanin aihetta kuin nuoren miehen kasvutarina. Kirjailija itsekin ironisoi aihevalintaansa, varsinkin kirjan alkupuolella. On Pihkatapissa tietysti muutakin. Kirjailijuudesta haaveilevan Jussin omin sanoin:
”Eli se tulee olemaan yhtä aikaa kasvutarina ja sitten maalaiskuvaus ja vielä sukupolviromaani.”
Savolaisten dialogit on kirjoitettu savoksi, mikä hidastaa ei-savolaisen lukemista. Hyvin kirjoitettu murre on kirjassa hyvä asia, joten tuo edellinen ei ollut moite. Seuraava sen sijaan on. Kirjassa on paljon v---u –juttuja, joista osa on varmaan tarkoitettu hauskoiksi, ainakin miespuoliset romaanihenkilöt hekottelivat niille, mutta minun makuuni niitä on liikaa.

Pihkatappi on niitä kirjoja, joista pidin lukiessani koko ajan vähemmän. Alun kuvaus pienen Jussin ja yksinhuoltajaisän yhteiselosta oli lämminhenkistä ja mukavaa luettavaa. Mutta kun Jussi vanheni ja alkoi teinivuosina etsiä itseään ja alkoivat riidat isän kanssa samalla kun Jussi kirjan nykyajassa sotki naissuhteitaan, niin ei jaksanut enää kiinnostaa. Ei yhtään. Minulle kävi niin kuin valitettavasti usein nykykirjailijoiden kanssa eli odotukset olivat liian korkealla.

Edellä kirjoitetusta huolimatta toistan vielä: Heikkisen Juice Leskisen elämäkerta on hieno teos.

Antti Heikkinen: Pihkatappi
Siltala 2013, 276 s.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Kuukauden nobelisti Knut Hamsun: Valitut teokset II

Knut Hamsunin Valitut teokset II pitää sisällään kolme pienoisromaania: Syystähden alla, Benoni ja Rosa. Teokset on kirjoitettu vuosina 1906 ja 1908.

Syystähden alla kertoo kaupunkilaisesta (toimittaja tai kirjailija?), joka on sotkenut asiansa ja lähtee maaseudulle rauhoittumaan. Hän tekeytyy kierteleväksi työmieheksi ja tapaa vaeltaessaan sekä talollisia että heidän palkollisiaan. Aika pian hän juuttuu samalle paikkakunnalle, eikä rauhoittumisestakaan tule mitään, koska hän on taipuvainen rakastumaan kovin helposti. Nimi Syystähden alla viittaa sekä tapahtuma-ajankohtaan että päähenkilön vanhenemiseen, jota hän harmittelee moneen kertaan.

Syystähden alla oli minusta varsin keskinkertinen ja välillä pitkästyttäväkin tarina, mutta kahdesta seuraavasta eli Benonista ja Rosasta pidin. Ne ovat itsenäisiä teoksia, mutta kertovat samoista henkilöistä. Benoni kannattaa lukea ensin. Tapahtumapaikkana on pieni kylä vuonon rannalla Bergenistä pohjoiseen.

Benoni on alun perin köyhä kalastaja ja postinkantaja. Häntä kutsutaankin Postibenoniksi, joka on halventava nimitys. Parin onnenpotkun ja paikallisen mahtimiehen Mackin myötävaikutuksesta Benonista tulee ajan mittaan varakas mies. Benoni on rakastunut naapuripitäjän papin tyttäreen Rosaan ja heidän välillään onkin kehittymässä jotain, kunnes Rosa valitsee toisen. Valinta osoittautuu virheeksi. Paikkakunnalla ei katsota hyvällä Benonin yritystä saada Rosa, koska säätyeroa pidetään liian suurena.

Benonissa on kaikkitietävä kertoja ja sympatiat ovat koko ajan Benonin puolella. Romaanissa Rosa on mielenkiintoinen näkökulman vaihdos. Siinä kertojana on nuori vaelteleva ylioppilas, joka jää vuodeksi paikkakunnalle ja tarkkailee henkilöitä yhteisön ulkopuolelta. Hän rakastuu – tai kuvittelee rakastuneensa – Rosaan, mutta pysyy kuitenkin ulkopuolisena. Hän näkee Benonin lapsellisena miehenä, joka mahtailee rikkauksillaan, mutta joka on toisaalta vilpitön ja hyväsydäminen.

Benonin, Rosan ja Mackin lisäksi romaaneissa on paljon sivuhenkilöitä, joista useimmat ovat Mackin palveluksessa. Hamsunin luomat ihmiset eivät ole mustavalkoisia, vaan hyvin inhimillisiä. Esimerkiksi Mack on vanha elostelija, joka saattaa piikansa raskaiksi toisen toisensa perästä ja naittaa heidät rengeilleen ja kippareilleen, mutta toisaalta hän ylläpitää paikkakuntaa liiketoimillaan ja häntä kunnioitetaan. Benoni ei saavuta samaa kunnioitusta, vaikka on kunniallisempi.

Kirjailija menee ihmisen pinnan alle ja löytää sieltä usein jotain pahaa, tai jos ei suorastaan pahaa, niin ainakin epämääräistä tai yllättävää. Äärimmillään mies voi viedä vaimonsa mukanaan kuolemaan mustasukkaisuuden vuoksi. Edes puhtoisen Rosan motiivit eivät ole selviä. Hamsunin tapa katsoa ihmisiä nostaa hänen pienoisromaaninsa suureksi kirjallisuudeksi.

Kiinnostuneille tässä on linkit bloggauksiin kahdesta muusta Hamsunin pienoisromaanista:
Nälkä, Jokken kirjanurkka
Viktoria, Tea with Anna Karenina

Knut Hamsun: Valitut teokset II
Suomentanut J. A. Hollo
WSOY 1954, 2. painos, 461 s.
Norjankieliset alkuteokset Under høstsjærnen 1906, Benoni 1908, Rosa 1908

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Ilkka Remes: OM€RTAN LIITTO


En ollut lukenut Ilkka Remeksen kirjoja pitkään aikaan ja päätin kokeilla pari vuotta sitten ilmestynyttä Omrtan liittoa. Kirjan ensimmäiset kuutisenkymmentä sivua olivat kuin mielipidekirjoitusta. Tietysti tiedän, että mielipiteet eivät välttämättä ole kirjailijan, vaan hänen romaaanihenkilöilleen kirjoittamia mielipiteitä. Joka tapauksessa kesti kauan ennen kuin päästiin varsinaisiin tapahtumiin. Samalla tavoin myöhemmin kirjassa oli pitkiä taustoittavia saarnaavaan tyyliin kirjoitettuja pätkiä, jotka hidastivat pahasti tarinan etenemistä. Muutenkaan en muistanut, kuinka töksähtelevää ja kömpelöä tekstiä Remes välillä kirjoittaa.

Omrtan liiton aiheena on EU:n korruptoituneisuus ja yhteydet mafiaan sekä poliitikkojen takana toimivien liikemiesten toiminta, jolla he ohjailevat EU:ta haluamaansa suuntaan.

Suomalainen aviopari Tuomo ja Riikka Saari sotkeentuu isoon juttuun, kun Tuomo yrittää käyttää Riikan kautta saamaansa virheelliseksi osoittautuvaa sisäpiiritietoa. Tuomo on töissä Lontoossa finanssimeklarina ja Riikka Brysselissä EU-virkamiehenä.

Tuntuu siltä, että Remes on käyttänyt parhaat ideat uransa alussa. Karjalan lunnaat on minusta hyvä jännityskirja. Olen lukenut sen pari kertaa. Siinä on omaperäinen juoni ja paljon trillerimäisiä tapahtumia. Valitettavasti Omrtan liitto ei yllä lähellekään samaa tasoa.

Ilkka Remes: Omrtan liitto
WSOY 2013, 446 s. + liite 17 s.