Surunpotku on
Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareita. Olen lukenut ne melkein kaikki. Niissä
viehättää realistisuus, arkisen elämän kuvaus, ympäristön tunnistettavuus − eli
siis kaikenlainen tuttuus. Särmää tuo perhe-elämän ja miehisessä ammatissa uran
luomisen yhdistäminen. Surunpotkussa
Kallion elämä on harvinaisen seesteistä. Ongelmia ei ole työtovereiden kanssa
eikä kotona. Sen sijaan hänen pitkäaikaisen työtoverinsa Koivun vanhin lapsi on
sairastunut syöpään ja on hoidossa Lastenklinikalla. Lapsen sairastuminen on surunpotku,
mutta Surunpotku isolla S:llä on yllättäen syntynyt menestyskappale.
Maria Kallio on töissä Espoon
poliisissa ja tällä kertaa tapahtumat pyörivät Tapiolan kirkon
ympärillä. Sieltä löytyy raa’asti surmattuna jalokivialalla toiminut mies.
Arvokkaat kivet tuntuvat sopivan murhan motiiviksi, mutta muitakin
tutkintalinjoja on. Miehen vaimo on kansanedustaja, joten hänen toiminnastaan
voi löytyä syitä vihaan, vaikka vaimo vaikuttaa poliitikoksi melko
puhtoiselta.
Lehtolaisen
kirjoissa arvaan usein syyllisen jo varhaisessa vaiheessa, mutta tässä loppuratkaisu
yllätti. Jälkeenpäin mietittynä vihjeitä oikeaan suuntaan oli kovin vähän,
mutta ei se haitannut, koska kirjassa oli muutakin selvitettävää kuin alkuperäinen henkirikos. Surunpotku on taattua Lehtolaisen laatua,
sujuvasti luettava dekkari, jossa ei ole mitään yliampuvia raakuuksia.
Leena Lehtolainen: Surunpotku
Tammi 2015, 432 s.
**********
Surunpotku sopii
Helmet-haasteen kohtaan 20. Kirjassa
on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.