Marilynne Robinson: Housekeeping

Housekeeping on Marilynne Robinsonin esikoisteos. Se on suomennettu nimellä Talonhaltijat. Housekeeping oli aikanaan Pulitzer-palkintoehdokas.

Housekeeping kertoo hylätyksi tulemisen vaikutuksista. Äiti on jättänyt minäkertoja Ruthin ja hänen pikkusiskonsa Lucillen isoäidille, on lähtenyt pois ja tehnyt itsemurhan ajamalla autolla järveen. Isoäiti pitää lapsista huolta, mutta etäisesti, joskus kuin unessa. Hänen kuoltuaan huoltajiksi tulee kaksi vanhaa kälyä. He kestävät vain vuoden. Heidän jälkeensä saapuu Sylvie, äidin sisar, jolla on menneisyys maankiertäjänä ja joka käyttäytyy välillä oudosti.

”Clearly our aunt was not a stable person.”

Sylvien taloudenpidon omituisuuksista huolimatta tytöt pelkäävät aluksi myös hänen lähtevän. Murrosiän lähestyessä he käsittelevät tilannetta eri tavoin. Lucille hankkii itselleen oma-aloitteisesti toisen huoltajan. Ruth jää. Hän on ollut aina passiivinen.

”It was a source of both terror and comfort to me then that I often seemed invisible – incompletely and minimally existent, in fact.”

Ruth tuntee yhteenkuuluvuutta Sylvien kanssa. Hänestä he ovat samanlaisia. Kun tytöt lintsailevat koulusta, Sylvie ei vaadi selityksiä.

”In all our truances, perhaps we never came to a place where she had not been before us. So she needed no explanation for the things we could not explain.”

Ruthin kertoessa tunnelma on koko ajan hämmentynyt ja ihmettelevä. Luonnonilmiöt myötäilevät, kuten pikkukaupungin valtaava tulva, joka Robinsonilla saa raamatullisia yhteyksiä. Minulla olevan pokkaripainoksen kansi kuvaa kirjaa harvinaisen hyvin. Sumuun häviävä rautatiesilta on vertauskuva Ruthin elämälle, ja samalla se on oikea silta, joka on tarinassa monella tavalla merkityksellinen.

Housekeeping on sydämeenkäyvä kasvutarina, joka herättää myötätuntoa, mutta joka on välillä myös ahdistava. Kaiken kaikkiaan hieno kirja.

Housekeepingista on pitänyt myös Kirjaluotsi.

Marilynne Robinson: Housekeeping

Faber & Faber 2005, 219 s. (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1980)

***********

Helmet-haaste: kohta 45. Esikoiskirja.

Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo

Timo Kalevi Forss on kirjoittanut elämäkerran Gösta Sundqvistista, yhdestä suomalaisen rockin suuresta. Tunnen Sundqvistin musiikkia vain radiosoiton kautta eli en ole varsinainen fani. Kirjaa lukiessani huomasin, että radion soittamia suurimpia hittejä on monta ja että niiden sanat ovat hyvinkin tuttuja. Läheisempi suhde minulla on Sundqvistin radio-ohjelmiin, varsinkin Koe-eläinpuistoon, joka on yksi harvoja radio-ohjelmia, jota oikein asetuin kuuntelemaan.

Kirjan rakenne on onnistunut. Leevi and the Leavingsin albumit (ja Aarne Tenkasen myös) käydään läpi kronologisesti. Niiden välissä on analyysiä Sundqvistista säveltäjänä, sovittajana, kirjoittajana ja tuottajana sekä tietoa hänen muusta toiminnastaan. Radio-ohjelmat mainitsin jo edellä. Musiikkiin liittymätön intohimo Sundqvistilla oli jalkapallo. Hänellähän oli oma joukkuekin, Johanneksen Dynamo, joka nousi peräti kolmannelle sarjatasolle.

Sundqvistin persoona tulee myös tutuksi. Kuten kaikki tietävät, Leevi and the Leavings ei keikkaillut, vaan oli puhtaasti levyttävä yhtye. Sundqvist ei myöskään hakenut julkisuutta. Vuonna 1995 hän lopetti haastattelujen antamisen. Siitä huolimatta Forss on löytänyt YLE:ltä ja lehdistä Sundqvistin omia kommentteja, joita kirjassa on runsaasti ja jotka tuovat mukaan Sundqvistin oman näkemyksen monesta asiasta. Tosin katkelmia lukiessa heräsi välillä ajatus, että onkohan Gösta nyt tosissaan.

Minulle kirjallisena ihmisenä Gösta Sundqvist on enemmän sanataiteilija kuin muusikko. Hän sai sanoittajien Juha Vainio -palkinnon jo vuonna 1996. Sundqvist mainitsi suosikkikirjailijoikseen Anton Tšehovin, veijariromaaneita kirjoittaneet Jevgeni Petrovin ja Ilja Ilfin sekä Gabriel García Márquezin. Rumba-lehden haastattelussa Sundqvist puhuu Tšehovin vaikutuksesta tavalla, joka kertoo paljon hänen musiikistaan ja samalla sen suosion syystä.

”Tiettyjä kärjistyksiä täytyy tehdä suuntaan tai toiseen. Mun yksi lempikirjailija on Tshehov, jonka novelleista mä ammennan helvetisti sellaisia fiiliksiä, jotka sopii tähän päivään. Sellaisia aivan mitättömän tuntuisia asioita, joilla on laajempaa syvyyttä. Tshehovilla on just sellaista tragikomiikkaa; koko ajan hymynkare suupielessä, mutta samalla kerrotaan julmia juttuja. Lähtökohtahan on, että musiikillisesti joutuu olemaan varas, ja ehkä niin myös tekstintekijänä.”

Gösta Sundqvistin elämä päättyi sydänkohtaukseen vain 46-vuotiaana. Ahkera mies olisi saanut varmasti vielä paljon aikaan, jos elämä olisi jatkunut.

Voin suositella Forssin kirjaa kaikille Sundqvistin musiikista pitäville, ja miksei muillekin.

Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo

Into 2017, 368 s.

Juan José Millás: La soledad era esto

Olen lukenut muutaman kirjan espanjalaiselta Juan José Millásilta. La soledad era esto (yksinäisyys oli tämä) on hänen tuotantonsa alkupäästä.

Elena on 43-vuotias. Kirja alkaa, kun hän saa puhelimitse viestin äitinsä kuolemasta. Elenan suhde äitiinsä on ollut vaikea ja etäinen. Samoin on suhde tyttäreen sekä veljeen ja siskoon, erityisesti siskoon. Elena väittää, että äidin kuolema ei vaikuta häneen, mutta sehän ei ole tietenkään totta. Äidin kuolema on alkusysäys muutokselle.

La soledad era esto on hyvin eksistentiaalinen. Elena tuntee olevansa oman elämänsä ulkopuolella. Hän ei kuulu kenellekään, ei edes miehelleen, eikä hänelle kuulu mitään, paitsi äidiltä jäänyt seinäkello ja nojatuoli. Aikaisemmin lukemissani Millásin kirjoissa ideana on elämän katsominen jostakin oudosta tai uudesta kulmasta. Tässä kirjassa tuo toteutuu siten, että Elena palkkaa yksityisetsivän, joka varmistaa aviomiehen suhteen toisen naisen kanssa. Elena ei kertonut etsivälle, kuka on, joten tämä kirjoittaa raporttiinsa vähän myös Elenasta. Sen jälkeen Elena tilaakin etsivältä raportteja itsestään. Näin hän pääsee katsomaan itseään ulkopuolelta.

Etsivän raporttien lisäksi Elena lukee katkelmia äitinsä päiväkirjoista ja huomaa toistavansa tämän käytöstä. Äiti turvautui konjakkiin ja rauhoittaviin lääkkeisiin. Elena polttaa hasista.

Muodonmuutos alkaa hasiksen käytön lopettamisesta ja aviomiehen jättämisestä. Avioliitto oli jo kuivahtanut, joten ero oli helpotus. Muodonmuutos on tässä oikea sana, sillä kirjassa viitataan suoraan Kafkan Muodonmuutokseen. Mihin Elenan muodonmuutos johtaa, ei ole selvää hänelle itselleenkään, mutta hän haluaa löytää oman elämänsä ja elää sopusoinnussa itsensä kanssa.

Olen pitänyt kaikista lukemistani Millásin kirjoista, ja niin pidin tästäkin.

Juan José Millás: La soledad era esto

Ediciones Destino 1990, 6. painos, 181 s. (1. painos myös 1990)

*********** 

Helmet-haaste: kohta 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia kertoo tällä hetkellä menossa olevasta ihmisen aiheuttamasta sukupuuttoaallosta.

”Arvioiden mukaan kolmannes kaikista riuttoja muodostavista koralleista, kolmannes makean veden nilviäisistä, kolmannes hai- ja rauskulajeista, neljännes nisäkkäistä, viidennes matelijoista ja kuudesosa linnuista on matkalla unohduksiin. Lajeja katoaa kaikkialla: eteläisellä Tyynellämerellä ja Pohjois-Atlantilla, arktisilla alueilla ja Sahelissa, järvissä ja saarilla, vuorenhuipuilla ja laaksoissa. Jos tietää mitä etsiä, huomaa todennäköisesti merkkejä sukupuuttoaallosta jopa omalla pihalla.”

Historiasta tunnetaan viisi aikaisempaa suurta sukupuuttoa ja useita pienempiä. Tunnetuin on tietysti dinosaurukset hävittänyt asteroidin törmäyksen aiheuttama. Kuudes sukupuutto käsittelee myös aikaisempia sukupuuttoja ja niiden syitä.

Ilmastonmuutos ei ole ainoa syy sukupuuttoihin. Ihmisen vaikutus näkyy, ja on näkynyt jo kauan, muutakin kautta. Liikametsästys ja salametsästys, tarkoituksella ja tahattomasti siirretyt lajit, metsäalueiden pirstoutuminen liian pieniksi – kaikki nämä tuhoavat lajeja. Kirjan ensimmäinen esimerkki on eräs piiskasiimasienilaji (Bd), joka tuhoaa sammakkoeläimiä kaikkialla maailmassa. Syynä on ilmeisesti Bd:lle immuunien sammakkolajien siirtäminen mantereelta toiselle. Sammakkoeläimet ovatkin maailman uhanalaisin eläinluokka.

Ilmastonmuutos vaikuttaa monen mekanismin kautta. Nostan esille merten happamoitumisen, joka johtuu ilmakehässä lisääntyneen hiilidioksidin liukenemisesta veteen. Kun pH laskee, eliöt, muun muassa korallit, alkavat kuolla. Ilmaston lämpenemisessä oleellista on tapahtuman nopeus, jonka vuoksi eläimet ja kasvit eivät ehdi sopeutua uusiin olosuhteisiin.

Kuudes sukupuutto on valtavan hyvä tietokirja. Kolbert on paneutunut aiheeseensa perusteellisesti. Kirjassa on laaja lähdeluettelo ja kunnolliset lähdeviittaukset. Lisäksi hän on haastatellut asiantuntijoita, joiden ääni kuuluu kirjassa. Kuudes sukupuutto on myös lukijaystävällinen. Se tarjoaa paljon asiaa, mutta ei ole tylsä. Kolbert kuvaa käyntejään tutkimuskohteissa ympäri maailmaa, esimerkiksi metsäpalstoilla Andien rinteillä, korallisaari One Tree Islandilla ja valkokuonosyndroomaan kuolleiden lepakoiden täyttämässä luolassa Vermontissa. Kuvaukset luovat kirjaan käsinkosketeltavaa konkretiaa ja tuovat sukupuutot lukijan lähelle.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia

Suomentanut Pirkko Vesterinen

Atena 2016, 2. painos, 367 s.

Englanninkielinen alkuteos The Sixth Extinction: An Unnatural History 2014

*********** 

Helmet-haaste: kohta 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus -haaste

Alkuperäinen haaste on lähtöisin blogista Lumikin luetut. Siinä on ollut tarkoitus lukea jokaisesta maailman maasta kertova kirja. Minä tavoittelen mahdollisimman monesta maasta kotoisin olevien kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja. Maiden luumääräkin näyttää vaihtelevan lähteen mukaan, mutta niitä on noin 200.

Kun lasken mukaan vain blogiaikanani luetut kirjat, maita on 54 (ja tietysti Suomi lisäksi). Vasta reilu neljäsosa on koossa eli paljon on kirittävää. En ota tähän mitään tavoiteaikaa. Yritän vain silloin tällöin saada lisätyksi uuden kirjan listalleni.

Eurooppa minulla on kohtuullisen hyvin hallussa lukuun ottamatta Balkanin aluetta. Myös Amerikasta olen lukenut kirjoja monesta maasta, Väli-Amerikasta vähiten. Juuri äsken luin näytelmän, jonka oli kirjoittanut Saint Lucialta kotoisin ollut Derek Walcott. Aasia ja Afrikka ovat lähes valloittamatta.

Alla on listaus tämänhetkisestä tilanteesta. Siinä on kustakin maasta yleensä ensimmäisenä blogiin tuomani kirja. Teen maailmanvalloitukselleni myös sivun, jota pidän ajan tasalla.

Eurooppa

1. Albania - Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu
2. Belgia - Annelies Verbeke: Nuku!
3. Bosnia-Hertsegovina - Ivo Andrić: Drina-joen silta
4. Bulgaria - Helakukkula. Bulgarialaista lyhytproosaa
5. Espanja - Matilde Asensi: Todo bajo el cielo
6. Hollanti - Saskia Noort: Ruokakerho
7. Irlanti - James Joyce: Dublinilaisia
8. Islanti - Arnaldur Indriðason: Mies järvessä
9. Iso-Britannia - Anita Brookner: Päivät Pariisissa
10. Italia - Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta
11. Itävalta - Elfriede Jelinek: Halu
12. Kreikka - Odysseus Elitis: Ylistetty olkoon
13. Latvia - Koti-ikävä ja muita latvialaisia novelleja
14. Luxemburg - Georges Hausemer: Con Dao
15. Malta - Oliver Friggieri: Viimeinen faldetta
16. Norja - Anne B. Ragde: Berliininpoppelit
17. Puola - Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat
18. Ranska - Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies
19. Romania - Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni
20. Ruotsi - Anna Jansson: Loputon uni
21. Saksa - Bernhard Schlink: Sommerlügen
22. Slovakia - Alexandra Salmela: 27 Eli kuolema tekee taiteilijan
23. Sveitsi - Martin Suter: Ein perfekter Freund
24. Tanska - Jussi Adler-Olsen: Vanki
25. Tšekki - Franz Kafka: Oikeusjuttu
26. Ukraina - Nikolai Gogol: Taras Bulba
27. Unkari - Péter Nádas: Erään sukuromaanin loppu
28. Valko-Venäjä: Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous
29. Venäjä - Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista
30. Viro - Jaan Kross: Pietarin tiellä

Afrikka

1. Egypti - Naguib Mahfouz: Miramar
2. Etelä-Afrikka - Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa
3. Mosambik - Mia Couto: Plumeriaveranta
4. Nigeria - Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
5. Somalia - Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia

Amerikka

1. Argentiina - Jorge Luis Borges: Hiekkakirja
2. Brasilia - Jorge Amado: Yön paimenet
3. Chile - Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset
4. Kanada - Alice Munro: Kerjäläistyttö
5. Kolumbia - Gabriel García Márquez: Mamá Granden hautajaiset
6. Kuuba - Pedro Juan Gutiérres: Likainen Havanna-trilogia
7. Meksiko - Juan Rulfo: Pedro Páramo
8. Peru - Mario Vargas Llosa: Vihreä talo
9. Saint Lucia - Derek Walcott: Sista karnevalen
10. Trinidad ja Tobago - V. S. Naipaul: Talo Mr Biswasille
11. Uruguay - Eduardo Galeano - Jalkapallo valossa ja varjossa
12. USA - John Irving: Kunnes löydän sinut

Aasia

1. Intia - Rabindranath Tagore: Ahnaat paadet
2. Japani - Haruki Murakami: Sputnik rakastettuni
3. Kiina - Dai Sijie: Balzac ja vaatturintytär

Lähi-itä

1. Israel - Amos Oz: Älä kysy yöltä
2. Libanon - Hanan al-Shaikh: Kaukana Lontoossa
3. Turkki - Orhan Pamuk: Musta kirja

Australia ja Oseania

1. Australia - Patrick White: Kohti mantereen sydäntä

Alice Munro: Sanansaattaja

Sanansaattaja on erilainen kuin aikaisemmin lukemani Alice Munron novellikokoelmat. Munro paneutuu tässä sukunsa historiaan. Lyhyessä niminovellissa, joka päättää kokoelman, hän kertoo, miksi:

”Emme voi vastustaa menneisyyden penkomista, epäluotettavien todisteiden selaamista, hajanaisten nimien ja kyseenalaisten päivämäärien ja anekdoottien yhdistelyä, langanpätkissä roikkumista, halutessamme väen vängällä tulla liitetyksi kuolleisiin ja sitä kautta elämään.”

Sanansaattajassa on kaksi osaa. Ensimmäisessä on tarinoita Munron isänpuoleisen suvun, Laidlawien, historiasta alkaen Skotlannista 1700-luvulta. Toisessa osassa on minämuotoisia kertomuksia, muistelmia Munron omasta elämästä. Niistä hän varoittaa esipuheessaan, että henkilöt ovat saattaneet etääntyä kauas alkuperäisistä esikuvistaan. Munro ei kutsu kokoelman kirjoituksia novelleiksi, vaan kertomuksiksi.

Munro luo elämänmakuista ajankuvaa on sitten kysymyksessä 1800-luvun alun laivamatka Edinburghista Amerikkaan (tarkemmin Kanadaan) tai myöhemmän sukupolven erakoitunut perhekunta. Kirjailijan isänsä suuhun laittaman ihmettelyn mukaan:

”Kun ajattelee mitä heidän esi-isänsä tekivät”, hän sanoi. ”Miten he uskalsivat koota kimpsunsa ja kampsunsa ja lähteä valtameren yli. Mikä heidät sitten lannisti? Ja niin pian.”

Kertomukset ovat täynnä ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä elämästään miten kukin pystyy: Pikku-Maryksi kutsuttu perheen väheksytty tytär, joka rakastaa lapsia. Jamie, joka ei halua muuttaa Illinoisista Kanadaan isänsä kuoltua ja joka muuton estääkseen piilottaa vauvaikäisen siskonsa. Kaunis ja elinvoimainen isoäiti, joka ei ollut voinut mennä naimisiin suuren rakkautensa kanssa, mutta oli miehelleen kunnon vaimo. Munron isä, joka on elämänsä aikana turkismetsästäjä, turkistarhaaja, valimon yövahti ja kalkkunafarmari. Ja monta monta muuta.

Kertomuksista minua jäi eniten ajatteluttamaan Isät, joka kuuluu Munron omiin muisteluihin. Hänen oli helpompi käsitellä tunteitaan, jotka liittyivät koulukaverin väkivaltaiseen isään, kuin toisen tytön aivan toisella tavalla käyttäytyneeseen isään. ”Mikä siellä oli ollut niin uhkaavaa? Rakkaus vai hellyys? Jos niin oli, voisi kai sanoa että minä olin tutustunut sellaiseen liian myöhään.”

Muissa blogeissa mm. Eniten minua kiinnostaa tie, Sinisen linnan kirjasto, Oksan hyllyltä.

Alice Munro: Sanansaattaja

Suomentanut Kristina Rikman

Tammen Keltainen kirjasto 2008, 383 s.

Englanninkielinen alkuteos The View from Castle Rock 2006

***********

Helmet-haaste: kohta 42. Kirjassa on isovanhempia.

Kuukauden nobelisti Derek Walcott: Sista karnevalen

Vuoden 1992 nobelisti Derek Walcott oli kotoisin Saint Lucialta. Saint Lucian saarivaltio Karibialla itsenäistyi Britanniasta 1979. Siellä on noin 180000 asukasta, ja virallinen kieli on englanti. Walcott kirjoitti englanniksi, mutta luin näytelmän Sista karnevalen (The Last Carnival) ruotsiksi. Ostin kirjan muutama vuosi Walcottin Nobelin jälkeen. Kääntäjä Magnus Hedlund huomauttaa ruotsinkielisen version poikkeavan alkuperäisestä, koska teksti kehittyi julkaistuun muotoon Walcottin ohjatessa näytelmän Dramateniin.

Walcott on sijoittanut näytelmän Saint Lucian sijasta Trinidadiin. Näytelmän aikaskaala on pitkä. Englantilainen Aggie (Agatha) tulee saarelle kotiopettajaksi vuonna 1948. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hänen oppilaanaan ollut Clodia lähtee saarelta maassa syntyneiden mellakoiden jälkeen. Viimeisen karnevaalin jälkeen. Tapahtumat eivät etene lineaarisesti. Aikatasojen limittyminen on toteutettu hienosti, tavalla joka on helppo kuvitella näyttämölle.

Aggie työskentelee ranskalaistaustaisessa DeLaFontainen perheessä. Oswald omistaa kaakaoplantaasin ja hänen veljensä Victor on kuuluisa taidemaalari. Henkilöluettelossa korostetaan heidän valkoisuuttaan. Nimenomaan Victorin kohdalla lukee ”valkoinen trinidadilainen”. Aggie, samoin kuin myöhemmin Victorin poika Tony, vertaa valkoisia kaakaopensaita tuhoavaan tautiin, joka näkyy pensaissa valkoisina laikkuina.

Sista karnevalen käsittelee kolonialismin vaikutuksia, ja erityisesti vaikutuksia valkoisiin maahanmuuttajiin. Aggie ilmoittaa tullessaan olevansa sosialisti. Hän alkaa opettaa myös mustia lapsia ja palvelusväkeä. Hänelle käy kuitenkin niin, että hän mukautuu mukavaan oloonsa valkoisena etuoikeutettuna. Yksi hänen viimeisistä repliikeistään on: ”Yritin muuttaa saarta ja se muutti minut.” (Oma käännökseni.)

Ensimmäisestä kohtauksesta alkaen näytelmää hallitsee ja sille antaa suuntaa Watteaun maalaus Lähtö Kytheraan, rakkauden saarelle. Kaipauksessaan Ranskaan Victor yrittää maalata kuin Watteau ja muokata ympäristönsä taulun kaltaiseksi. Tony ymmärtää, että Kythera on siellä, heidän saarellaan. Hän ja hänen siskonsa Clodia ovat jo oikeasti trinidadilaisia, mutta heidän ongelmansa on, ettei heitä hyväksytä sellaisiksi taustansa ja värinsä vuoksi.

Derek Walcott tunnetaan näytelmien lisäksi runoistaan. Hänen tuotantoaan ei ilmeisesti ole suomennettu.

Derek Walcott: Sista karnevalen

Ruotsintanut Magnus Hedlund

Wahlström & Widstrand 1992, 127 s.

Englanninkielinen alkuteos The Last Carnival 1986

***********

Helmet-haaste: kohta 25. Kirjassa ollaan saarella.

Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Shakespearen sisarukset -lukuhaasteesta saan kirjatuksi kohdat B. Miehen kirjoittama teos, D. Ei-suomalaisen kirjoittama teos, F. Teoksen kirjoittaja on kuollut ja G. Teos kirjailijalta, jolta en ole ennen lukenut mitään.

Matti Salminen: Pentti Haanpään tarina

Pentti Haanpää (1905-1955) on suomalaisen kirjallisuuden mestareita. Hän nousi maineeseen 20-vuotiaana ensimmäisellä novellikokoelmallaan Maantietä pitkin. Ura päättyi turhan varhaiseen hukkumiskuolemaan.

Kirjoittaja Matti Salminen sanoo, että hänellä oli käytössään enemmän materiaalia kuin häntä ennen Haanpäästä kirjoittaneilla. Haanpään jäämistö jakaantui hänen kuolemansa jälkeen moneen osaan. Jäämistössä oli kaunokirjallisen materiaalin lisäksi henkilökohtaista aineistoa. Salmisen mukaan jäämistön osia paljastui vielä 2013.

Olen lukenut Haanpäältä vain romaanit Yhdeksän miehen saappaat ja Noitaympyrä. Jälkimmäinen ilmestyi postuumisti. Haanpään tuotannon suurin osa on novelleja. Niihinkin kannattaisi varmasti tutustua. Novelleja ilmestyi kokoelmina, mutta paljon myös lehdissä. Salminen on tehnyt ison työn etsiessään lehdissä ilmestyneitä novelleja. Listaus on kirjan lopussa. Mielenkiintoinen oli tieto, että monet novellit (ja jopa romaanien osat) ilmestyivät ensin jossain lehdessä ja vasta myöhemmin kirjassa. Tuo on helppo ymmärtää esimerkiksi Yhdeksän miehen saappaiden rakenteen perusteella.

Pentti Haanpään tarina on nimenomaan elämäkerta. Teosten esittelyä etsivälle Salminen suosittelee Vesa Karosen kirjaa Haanpään elämä. Mutta on tässä tietysti tekstiä myös teoksista, yksittäisiä novelleja myöten, sekä aikalaisten arvioita ja teosten vastaanottoa.

Haanpään elämäntarinasta jäi parhaiten mieleen hänen itseoppineisuutensa sekä julkaisusaarto, johon hän joutui Kentän ja kasarmin ilmestymisen jälkeen. Haanpää kävi vain kansakoulun ja senkin normaalia vanhempana. Hän valmistautui kirjailijaksi lukemalla paljon. ”Pentti luki aina ja joka paikassa pienestä pitäen.” Haanpää opiskeli myös englantia Kansanvalistusseuran materiaalin avulla. Englanti laajensi mahdollisuuksia tutustua maailmankirjallisuuteen.

Vuonna 1928 ilmestynyt Kenttä ja kasarmi ei sopinut ajan henkeen. Sen seurauksena Haanpään kirjoja ei ilmestynyt 1930-luvun alussa. ”Haanpää itse kirjoitti vainon vuosien päiväkirjoissaan, että saarto hänen ympärillään on kova.” Lehdissä hänen kirjoituksiaan julkaistiin, nimittäin vasemmistolaisissa lehdissä. Haanpää ei ollut minkään puolueen jäsen, mutta vasemmistolainen hän oli ja kuului esimerkiksi Kiila-ryhmään. Professori Kari Sallamaa on luonnehtinut Haanpäätä seuraavasti: ”[- -] tekstien yleissuuntaus on vasemmistolainen avaran yhteiskunnallisen humanismin linjalla.”

Luin Pentti Haanpään tarinan kiinnostuneena ja löysin siitä paljon sellaista, mitä en ennestään tiennyt. Jonkin verran minua häiritsi Salmisen tapa arvostella kustannustoimittajaa ja Haanpää-tutkijaa Eino Kauppista vähän väliä. Arvostelu on ilmeisen perusteltua, mutta jatkuvana jokseenkin rasittavaa.

Matti Salminen: Pentti Haanpään tarina

Into 2013, 304 s.

*********** 

Löysin tämän lukuvinkin Erkki Tuomiojan blogista, joten merkitsen kirjan Helmet-haasteen kohtaan 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja.