Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu

 

Kalmanperhon kutsu aloittaa nuorille tarkoitetun fantasiatrilogian. Seuraavat osat ilmestyvät 2023 ja 2024.

Lähtötilanne on seuraavanlainen: 14-vuotias Lilja ja hänen isoveljensä Joonatan muuttavat maalle mummon luo. Lilja on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, eikä hän saa uudessakaan koulussa ystäviä. Seuratessaan pääkallokiitäjää Lilja luiskahtaa toiseen todellisuuteen ja siellä maalaiskylään, joka vaikuttaa elävän menneisyydessä.

Juonesta ei voi kertoa tuon enempää. Toinen todellisuus on tietysti omanlaisensa. Siellä on jotain tuttua, jotain erilaista, sadunomaista, mutta myös jotain pelottavaa kuten uhkaavaa pimeyttä.

”Se on kuin laahaava ääni tai painostava hiljaisuus. Tunsin, että jokin vaani selkäni takana ja lähestyi… Kunnes silloin metsässä se olikin yhtäkkiä edessäni, mutten silti nähnyt sitä. Se oli kuin vääristymä maisemassa tai näkökentässäni…”

Lilja löytää itsestään uusia ominaisuuksia kuten rohkeutta. Hän saa myös ystäviä ja ehkä vähän ihastuukin kaikkien seikkailujen keskellä.

Kalmanperhon kutsu on oikein hyvä trilogian avaus. Se on paikoin jännittävä, mutta ei pelottava. Lopussa yksi arvoitus selviää, mutta muita jää ratkaistavaksi seuraaviin osiin. Arvoituksellinen maailmaa uhkaava pimeys jäi vaivaamaan ainakin minua niin, että jatko-osat on luettava.

Muissa blogeissa mm. Kirjapöllön huhuiluja ja Kirsin kirjanurkka.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu
S & S 2022, 512 s.

Manuel Vilas: Alegría

 

Alegría (Ilo; ei suomennettu) on autofiktiota. Kirjailija Vilas on jättänyt minäkertojan nimeämättä, mutta hän muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään. Muille tärkeille henkilöille hän on antanut heitä kuvaavat säveltäjien nimet. Hänen edesmenneet vanhempansa ovat Bach ja Wagner, poikansa Brahms (Bra) ja Vivaldi (Valdi) ja nykyinen vaimonsa Mozart (Mo).

Kirjailijan edellinen teos on ollut menestys. Hän kulkee maailmalla edistämässä sen myyntiä ja kirjoittaa ajatuksiaan muistikirjaansa. Aluksi ne liittyvät lähinnä poikiin. 56-vuotispäivänään hän havahtuu vanhenemiseensa. Ajatukset kulkevat koko ajan enemmän vanhempiin. Aloittaapa hän mistä aiheesta tahansa niin hän päätyy vanhempiinsa.

Kirjailijan mukana matkustaa myös Arnold Schönberg. Sillä nimellä hän kutsuu ahdistustaan, joka saa hänet ajattelemaan elämän turhuutta ja jopa harkitsemaan itsemurhaa yksinäisissä hotellihuoneissa. Vastapainoksi hän yrittää etsiä iloa ja kauneutta. Iloa löytyy joka puolelta: hotellihuoneen luksuksesta, pojan lähettämästä kuvasta, sanoista (kuten ’juurtua’), vanhasta ystävästä, rakastelusta, hiljaisuudesta… Kaikkein suurin ilo on sukupolvien ketjussa ja vanhemmuudessa.

Nämä hajanaiset muistiinpanot eivät oikein koskettaneet minua. Koin kirjan jokseenkin tylsäksi. Loppua kohti ilmeisesti aivan tavallisten vanhempien ylistäminen muuttui niin yliampuvaksi, että alkoi olla häiritsevää. Tekstissä oli paljon lyhyehköjä virkkeitä, joiden oli ehkä tarkoitus olla aforismeja, mutta niissä ei ollut mitään erityisen mieleen jäävää. Tämäkin Planeta-palkinnon finalisti oli pettymys samoin kuin edellinen lukemani (Pilar Eyre: Mi color favorito es verte).

Manuel Vilas: Alegría
Planeta 2019, 351 s.

Rosa Montero: El peligro de estar cuerda

 

Espanjalaisen Rosa Monteron El peligro de estar cuerda (Tervejärkisyyden vaarat; lainaan nimen suomennoksen Kirjaluotsilta) käsittelee luovuuden ja erilaisuuden välistä yhteyttä. Montero aloittaa sanomalla (oma käännökseni):

”Olen tiennyt aina, että joku ei toiminut hyvin pääni sisällä.”

Montero kirjoitti osittain samasta aiheesta vuoden 2003 teoksessaan La loca de la casa (Talon hullu nainen), jossa hän keskittyi mielikuvitukseen. Luin sen aiemmin tänä vuonna.

Montero on suunnitellut vuosikausia kirjoittavansa luovuudesta. Hän on lukenut ja kerännyt aineistoa. Hän on opiskellut aikanaan psykologiaa tiedotusopin lisäksi ja viime aikoina hän on tutustunut aivotutkimuksen uusiin tuloksiin. Hän käy läpi erilaisia luovuuteen vaikuttavia osatekijöitä kuten (muutamia mainitakseni) dissosiaatio ja selkeä tietoisuus sivupersoonista, aikainen kokemus menetyksestä, varhaiskypsyys, toisaalta lapsellisuus aikuisena, erityisherkkyys, taipumus mielenterveyden häiriöihin. Montero on hyvä kirjailija, joten hän ei kirjoita tylsästi, vaan esittelee asiansa pitkälti esimerkein, joita ottaa omasta elämästään ja kirjailijuudestaan ja toisten kirjailijoiden kokemuksista. Hän viittaa muiden muassa Emily Dickinsoniin, Virginia Woolfiin, Sylvia Plathiin ja Janet Frameen. Kirjan nimi tulee Dickinsonin runosta I think I was enchanted.

El peligro de estar cuerda on yhdeksäs Monterolta lukemani kirja, joten hänen omiin teoksiinsa liittyvät esimerkit avautuivat minulle hyvin. Luovuus on usein lähellä hulluutta, ja Montero onkin sijoittanut kirjaansa paloittain etenevän fiktiivisen tarinan siitä, mitä hänelle olisi voinut tapahtua, jos hänen erilaisuutensa olisi luiskahtanut rajan väärälle puolelle.

Montero on seitsemänkymmentävuotias. Hän kirjoittaa myös vanhenemisesta ja siitä, miten sen kestää ja miten se vaikuttaa kirjoittamiseen. Kirjaan on liitetty El Paísissa 1997 julkaistu Monteron tekemä Doris Lessingin haastattelu, jossa puhutaan samoista asioista, ja toiveikkaasti kirjoittamisen nautinnon pysymisestä ennallaan.

Tämän erilaisuutta rohkeasti puolustavan kirjan on siis lukenut myös Kirjaluotsi.

Rosa Montero: El peligro de estar cuerda
Seix Barral 2022, 7. painos, 359 s. (1. painos myös 2022)

Mirkka Lappalainen: Smittenin murha

 

1600-lukuun erikoistunut historioitsija Mirkka Lappalainen kirjoittaa aikansa kohumurhasta. Sköldvikin kartanon isäntä Nils Rosenschmidt eli Smitten katosi vuonna 1673. Hänen ruumiinsa löydettiin tilan kaivosta seitsemän vuotta myöhemmin.

Lappalainen yrittää selvittää, mitä tapahtui. Kuka murhasi Smittenin? Tekijäksi on ollut aikanaan hyvin vahvana ehdokkaana kartanon puutarhamestari.

Minusta kirjassa kiinnostavampaa kuin murhamysteeri on 1600-luvun lopun elämä ja yhteiskunta, sekä se, miten historian tutkija löytää tietoja satoja vuosia vanhoista tapahtumista. Tärkeimpiä lähteitä ovat arkistot ja asiakirjat, jotka Ruotsin valtion byrokratia on tuottanut.

”Nils Rosenschmidtin suhde valtioon ja erityisesti sen viranomaisiin oli vähintäänkin turbulentti. Kruunun virkamiehet kirjasivat hänen nimensä loputtomiin luetteloihin, pöytäkirjoihin ja selvityksiin ja varmistivat samalla tahtomattaan, ettei Rosenschmidtin tarina unohdu.”

Smittenin tapauksessa varsinkin oikeuslaitoksen tuomiokirjat ovat olleet hyödyllisiä. Hän on itse ollut innokas käräjöijä, ja toisaalta hänet on myös haastettu käräjille eri syistä. Kirjasta saa muutenkin käsityksen, että käräjöinti oli yleistä, esimerkiksi tilojen sukuoikeuksista riideltiin.

1600-luvun sääty-yhteiskunnassa ihmisen odotettiin elävän säätynsä mukaisesti. Smitten oli alempaa aatelia ja siitäkin jo reunalle luiskahtanut. Normaalisti kartanon isännällä oli palvelijoita, joista hän huolehti ja joiden oletettiin olevan uskollisia isännälleen. Smittenillä ei ollut resursseja aateliseen elämäntapaan, eikä hän pystynyt palkkaamaan kunnollista palveluskuntaa. Murhasta syytetty puutarhamestarikin oli taustaltaan hyvin epämääräinen. Herää myös kysymys, miksi rappiolla olleessa kartanossa, jonka päärakennus oli palanut, oli puutarhamestari.

Aikakausi oli väkivaltainen. Smittenin murha kuitenkin poikkesi tavanomaisesta taposta. Murhasta rangaistus oli kuolema, mutta mielenkiintoisesti tuomioon tarvittiin joko syyllisen tunnustus tai kaksi yhtäpitävää silminnäkijätodistusta. Ruotsin oikeuslaitos on ollut varovainen kuolemantuomion suhteen.

Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvulta on tietokirja sääty-yhteiskunnasta ja oikeuslaitoksen toiminnasta. Kirjassa on jonkin verran toistoa, mutta muuten se on oivallista luettavaa historiasta kiinnostuneelle.

Mirkka Lappalainen: Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvulta
Siltala 2022, 251 s.

Ursula K. Le Guin: Ikuisen hämärän maa

 

Tavallisen pikkukaupungin ankean lähiön lähellä on metsä, jossa on portti toiseen maailmaan. Portin ovat löytäneet, kumpikin erikseen, nuoret aikuiset Irene ja Hugh. Hugh työskentelee kaupan kassana ja asuu yhdessä äitinsä kanssa, joka kontrolloi ja rajoittaa hänen elämäänsä. Irene on autolähetti. Hän ei voi asua äitinsä uusperheen kanssa, koska isäpuoli ahdistelee häntä.

Portin takana olevassa maassa on koko ajan hämärää kuin illalla. Aika kuluu siellä paljon hitaammin kuin normaalimaailmassa. Maa on lepo- ja pakopaikka.

”Mutta tosiasia oli, että yksi paikka, missä elämä ei tuntunut monimutkaiselta, oli tuo paikka puron varrella, ja hänen oli palattava sinne takaisin ollakseen vaiti ja ajatellakseen ja ollakseen yksin; juomaan vettä, uimaan vedessä.”

Maassa on asukkaita, joiden elinympäristö vaikuttaa keskiaikaiselta. Irene on tutustunut heihin ja oppinut heidän kieltään. Hugh on vasta löytänyt tien hämärän maahan. Asukkaat pelkäävät jotakin, jota he eivät saa selitetyksi, mutta he uskovat Hughin voivan pelastaa heidät. Irene ja Hugh suhtautuvat toisiinsa aluksi vihamielisesti. He ovat mustasukkaisia hämärän maasta. Kun Hugh suostuu auttamaan asukkaita, Irene lähtee hänen mukaansa,  ja he joutuvat seikkailuun, joka vaatii kaikki heidän voimansa.

Ikuisen hämärän maa kertoo rohkeudesta kohdata tuntematon, rohkeudesta riuhtaista itsensä irti menneestä ja itsenäistyä.

”Minä olen ohittanut lohikäärmeen paikan enkä voi palata takaisin. Minun täytyy jatkaa eteenpäin. Se oli minun kotini, valo ikkunassa, tuli takassa, minä olin täällä lapsi, minä olin tytär, mutta se kaikki on mennyttä. Nyt minä olen vain lohikäärmeen tytär ja kuninkaan lapsi, se jonka on kuljettava yksin, jatkettava eteenpäin, koska takanani ei ole mitään kotia.”

Ursula K. Le Guin: Ikuisen hämärän maa
Suomentanut Jyrki Iivonen
Vaskikirjat 2017, 212 s.
Englanninkielinen alkuteos The Beginning Place 1980

Juri Nummelin: Suomalaisen elokuvan lyhyt historia

 

Juri Nummelinin Suomalaisen elokuvan lyhyt historia on hyvin tiivis. Kahteensataan sivuun on saatu mahtumaan 120 vuotta elokuvahistoriaa ensimmäisistä mykkäfilmeistä vuoden 2022 elokuviin Tytöt tytöt tytöt ja Pahanhautoja.

Elokuvia ja niihin liittyviä ilmiöitä käsitellään vuosikymmenittäin. Studiokausi, 1960-luvun uusi aalto, kriisiajat ja niistä nousut – kaikkia näitä valaistaan. Naisten viimeaikainen läpimurto ohjaajina huomioidaan myös. Koska kirja on lyhyt, elokuvia luonnehditaan vain muutamalla virkkeellä. Jotkut ohjaajat saavat pari sivua, muun muassa Nyrki Tapiovaara, Matti Kassila ja Mika ja Aki Kaurismäki. Keskeisiä näyttelijöitä mainitaan myös.

Ilahduttavaa on, että kirjassa käsitellään myös dokumenttielokuvia. Sillä alalla Suomessa toimii nytkin huomattavia tekijöitä. Animaatioelokuvasta on oma lukunsa.

Suomalaisen elokuvan lyhyt historia sopii minusta hyvin käsikirjaksi. Se on jaettu lukuihin, joista löytää helposti etsimänsä. Henkilöhakemisto auttaa myös. Sijoitan kirjan omalle elokuvakirjahyllylleni myöhempää mahdollista tiedonhakutarvetta varten.

Juri Nummelin: Suomalaisen elokuvan lyhyt historia
Avain 2022, 216 s.

Kuukauden nobelisti Rudolf Eucken: Elämän tarkoitus ja arvo

 

Saksalainen filosofi Rudolf Eucken sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1908. Kirjoittaessani tästä kirjasta liikun itselleni vieraalla alueella. Ainoa filosofiseksi katsottava teos, jonka olen lukenut, on Bertrand Russellin esseekokoelma Muotokuvia muistista ja muita esseitä. Se oli hyvin selkeää luettavaa.

Elämän tarkoitus ja arvo on ilmestynyt 1908, mutta esipuheensa mukaan Eucken on uudistanut kirjaa voimakkaasti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Suomennos on tehty vuoden 1922 painoksesta. Suomennos on huono. Siinä on kömpelöitä lauserakenteita ja omituisia sanoja. Tämä kirja ei todellakaan ole selkeä. Suomennos on varmasti siihen osasyyllinen, mutta tuskin kokonaan.

Kirjan lähtökohtana on Euckenin mukaan se, että ihmisiltä oli kadonnut yhteinen perustus elämälleen. Maailma oli pirstoutunut. Suurimpana syyllisenä hän pitää tieteen ja tekniikan kehitystä. Euckenin ihmiskunta tuntuu tarkoittavan eurooppalaisia ja joskus pelkästään saksalaisia. Hän viittaa hyvin harvoin muihin ajattelijoihin. Jos viittaa, niin useimmin Goetheen ja Lutheriin. Kirjan mottokin on Lutherilta.

Elämän tarkoitus ja arvo löytyvät Euckenin mukaan, kun syntyy maailmaa yhdistävä liike, jolla on ”kohottava päämäärä”. Sitä hän ei sano, mikä tuo päämäärä on. Sen hän sanoo, että se ei ole kommunismi. Yksittäisen ihmisen pitää liittyä tuohon liikkeeseen, kunhan hän ensin nousee luonnonihmisen tasolta luovalle henkiselle tasolle. Kohoaminen ei voi tapahtua pelkästään ihmisen voimin, vaan siihen tarvitaan ihmisen yläpuolella oleva valta. Kuulostaa uskonnolta.

Kirjassa pyöritellään lähes kahdensadan sivun verran asioita, joita edelle tiivistin.

Saksankielisen Wikipedian mukaan Eucken on nykyisin filosofina jokseenkin unohdettu.

Rudolf Eucken: Elämän tarkoitus ja arvo
Suomentanut Lauri Hendell
Otava 1925, 189 s.
Saksankielinen alkuteos Der Sinn und Wert des Lebens 1908
Suomennos on tehty kirjan 9. painoksesta vuodelta 1922

Tšingiz Aitmatov: Hyvästi, Gulsary

 

Tämän kirjan otin luettavakseni Maailmanvalloitus-haasteen vuoksi. Tšingiz Aitmatov oli kirgisialainen kirjailija. Hän kirjoitti Neuvostoliiton aikaan, mutta hänen kirjansa kertovat Kirgisiasta. Aitmatovia luettiin aikanaan jonkin verran myös Suomessa. Minäkin olen lukenut kauan sitten hänen romaaninsa Valkoinen laiva, josta en enää muista muuta kuin haikean tunnelman.

Hyvästi, Gulsary pitää sisällään kolme kertomusta, joita kirjassa kutsutaan novelleiksi. Ne ovat niin pitkiä, että puhuisin ennemmin pienoisromaaneista. Kirjalle nimen antanut Hyvästi, Gulsary on kahdellasadalla sivullaan romaanin mittainen.

Hyvästi, Gulsarya pidetään ilmeisesti yhtenä Aitmatovin pääteoksista. Se onkin vahva ja inhimillinen kuvaus elämästä. Gulsary on hevonen ja Tanabai sen entinen kouluttaja ja isäntä. Tanabain ja Gulsaryn kohtalot ovat kietoutuneet toisiinsa ja muistuttavat toisiaan. Vanha Tanabai valvoo kuolevan Gulsaryn vieressä ja muistelee elämäänsä. Gulsary oli hieno hevonen, josta tuli laumanjohtaja ja kuuluisa kilpajuoksija. Sen elämä lähti alamäkeen, kun uusi kolhoosinjohtaja halusi sen omaksi ratsukseen. Vanhana Gulsary oli päätynyt takaisin Tanabaille rattaiden vetäjäksi. Tanabain elämän onnettomuus tapahtui, kun hänet siirrettiin lampaiden hoitajaksi, tehtävään, jota ei voinut hoitaa menestyksekkäästi, koska ei ollut resursseja, ei ruokaa, ei suojaa, ei yhtään mitään. Tanabain valitusten seurauksena oli vain hänen erottamisensa puolueesta.

Äidinpelto on samantapainen kuin Hyvästi, Gulsary siinä, että vanha ihminen muistelee. Tolgonai menetti toisessa maailmansodassa miehensä ja kaikki kolme poikaansa. Hänelle jäi vain rakas miniä, vanhimman pojan vaimo, ja tämän sodan jälkeen synnyttämä avioton lapsi. Sodan aikana Tolgonai oli kolhoosin työnjohtaja. Hänellä oli suuri vastuu ja hän koki riittämättömyyttä, kun ruoka ei riittänyt ja lapset näkivät nälkää.

Kamelinsilmä on kertomuksista lyhyin. Minäkertoja on lähtenyt koulusta päästyään auttamaan aron raivaamisessa pelloksi. Hänen tavoitteenaan on traktorinkuljettajan ammatti. Aron raivaus ei ole kertojan ihanteellisten kuvitelmien mukaista. Työ on jatkuvaa raatamista, työryhmä on riitaisa, lähin työtoveri on paha suustaan ja suuttuessaan jopa väkivaltainen.

Hyvästi, Gulsary vetosi minuun näistä kertomuksista eniten yleisinhimillisyydellään. Samalla siinä on kirgiisien tapoja ja kulttuuria, jopa paimentolaiselämää Tanabain perheineen hoitaessa hevosia ja lampaita. Mitään neuvostoelämän ylistystarinoita nämä eivät ole. On puutetta, kylmää, nälkää, byrokratiaa ja ihmisten välisiä ristiriitoja. Vain pieniä toivon pilkahduksia on siellä täällä.

Tšingiz Aitmatov: Hyvästi, Gulsary
Suomentanut Ulla-Liisa Heino
Kansankulttuuri 1973, 2. painos, 363 s.
Venäjänkieliset alkuteokset 1960-luvulta

***********

Maailmanvalloitus: Kirgisia.

Hentilä & Hentilä: Tasavallan ensimmäiset

Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän tietokirja Tasavallan ensimmäiset. Presidenttipari Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1919–1925 keskittyy nimensä mukaisesti K. J. Ståhlbergin presidenttikauteen. Avioparin seurustelusta ja naimisiinmenosta kerrotaan lyhyesti. He jäivät kumpikin leskeksi onnellisesta ensimmäisestä avioliitosta vuonna 1917. He olivat tunteneet toisensa jo koululaisina Oulussa. Naimisiin he menivät 1920 K. J. Ståhlbergin ollessa jo presidentti.

Ensimmäisenä presidenttinä Ståhlberg loi käytänteitä, joita osin seurataan vieläkin. Tässä työssä Ester oli mukana.

”Heti avioliiton solmimisen jälkeen Ester ryhtyi toimiin, joiden tavoitteena oli presidentti-instituution ulkoinen vahvistaminen. Hän edusti tasavaltaa sekä miehensä rinnalla että yksin. Järjesti juhlia ja näki vaivaa toimivan protokollan kehittämiseksi. Erityisen lähellä Esterin sydäntä oli suhteiden ylläpito ulkovaltojen edustajiin.”

Vaikka Tasavallan ensimmäiset on kirja molemmista puolisoista, niin presidentin osuus korostuu. Valtiomuototaistelu, yllättävä voitto Mannerheimista, jota oikeisto ajoi presidentiksi, koko presidenttikauden ajan jatkuvasti vaihtuneet hallitukset, repivä kieliriita, vaikeat neuvottelut Neuvosto-Venäjän kanssa, jopa hankala suhde Ruotsiin Ahvenanmaan kysymyksen vuoksi – monta Suomelle merkittävää asiaa kerrottavaksi. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, joten paljon oli tuttua.

Ester Ståhlberg oli ennestään vieraampi, joten hänen osuutensa kiinnosti enemmän. Miehensä työn tukemisen ohella hän oli myös itsenäinen toimija. Hänen alaansa oli lastensuojelutyö, joka ulottui punaorpoihin saakka. Ennen avioliittoa Ester Ståhlberg oli sosiaalihallituksessa lastenkotien tarkastajana ja kouluhallituksessa edistämässä kasvatuskotimallia. Hän perusti kaksi lastensuojelujärjestöä, Kansainvälisen Lasten Avun Suomen osaston 1920 ja Koteja kodittomille lapsille -yhdistyksen 1922 (nykyisin Pelastakaa Lapset ry.). Ester Ståhlberg toimi järjestöissä aktiivisesti 1940-luvulle saakka.

Sen tiesin, että Ester Ståhlberg oli myös kirjailija, mutta en sitä, että hänen ensimmäinen teoksensa Sunnuntai oli Suomessa myyntimenestys ja että se käännettiin monelle kielelle. Sunnuntai ilmestyi 1922. Se oli Esterin Tanskasta adoptoidun kasvattilapsen Eeron tarina. Eero kuoli vain 18-vuotiaana keuhkokuumeeseen. Ester Ståhlbergilla ei ollut omia lapsia. Eeron lisäksi hänellä oli toinen kasvattilapsi, tytär Lea. K. J. Ståhlbergilla oli kuusi lasta, joista vanhimmat olivat aikuisia isän mennessä uudelleen naimisiin. Oli yllättävää lukea, että nimenomaan vanhimmat tyttäret eivät voineet lainkaan hyväksyä äitipuoltaan. Uusperheen vaikeudet tulivat tunnetuiksi vasta, kun Esterin päiväkirjat julkaistiin 1980-luvulla.

Tasavallan ensimmäiset lähestyy presidentti-instituutiota uudella tavalla ottaessaan presidentin puolison mukaan historiankirjoitukseen. Vaikka Tasavallan ensimmäiset on vankka tietokirja viitteineen ja lähdeluetteloineen, se on sujuvaa luettavaa. Valittu kirjoitustyyli on välillä jopa räväkkä.

Marjaliisa Hentilä ja Seppo Hentilä: Tasavallan ensimmäiset
Siltala 2022, 512 s.

Susanna Hast: Ruumis / huoneet

 

Koen tästä kirjasta kirjoittamisen vaikeaksi, koska aihe on raskas ja kirjailijalle omakohtainen.

”Käännän sivuja ruumiini sisällä. Kirja on paikka, sivu on huone. Täällä olen turvassa. Täällä olen koskematon.”

Ruumis / huoneet kertoo 12-vuotiaana alkaneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai oikeasti enemmän hyväksikäytön seurauksista. Seuraukset kulkevat mukana läpi elämän. Kirjoittaja yrittää kerätä muistoistaan todisteita ja arkistoa tapahtuneesta. Hän yrittää muuttua oman kokemuksensa tutkijaksi. Jotain yleistä löytyy: uhri ei kerro tapahtuneesta kenellekään ja uskoo välillä olevansa itse syyllinen. Tapahtuneen käsittely alkaa vasta vuosien, vuosikymmenten jälkeen.

Kirjailijan tutkijatausta näkyy tavasta, miten hän analysoi omaa tilannettaan tutkimustiedon valossa. Siitä huolimatta kirja on täyttä tunnetta.

”Menetykseni on sellainen jota ei voi täysin paikantaa tai ymmärtää. Jotain on hukkunut eikä sitä voida enää löytää. Silti olen etsinyt. Olen etsinyt ruumiini muistista todisteita sen sijaan, että olisin antautunut muistini tyhjyydelle. En ole uskaltanut eksyä muistamattomuuteni sisään.”

Ruumis / huoneet ei ole kirja, josta voi sanoa pitävänsä sanan tavanomaisessa merkityksessä. Puhun mieluummin arvostuksesta. Arvostan kirjailijaa, arvostan kirjaa, jonka hän on uskaltanut kirjoittaa.

Eläytyvämpi kirjoitus löytyy blogista Reader, why did I marry him?

Ruumis / huoneet on ehdokkaana Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Kilpailun tulos ratkeaa huomenna 17. marraskuuta.

Susanna Hast: Ruumis / huoneet
S & S 2022, 268 s.

Carme Riera: Tiempo de inocencia

 

Tiempo de inocencia (Viattomuuden aika) on muistelukirja lapsuudesta Mallorcalla. Kirjailija Carme Riera on syntynyt 1948, joten hänen muistonsa ovat 50-luvulta, ajalta, jolloin turistit eivät olleet valloittaneet Mallorcaa. Prologissa Riera sanoo, että hänen lapsuutensa Mallorca oli toinen kuin nykyinen. Kirjoittamalla hän on tavoittanut tuon ajan, mutta tietoisena muistin petollisuudesta.

Rieran perhe asui Palmassa, mutta vietti kesät pienessä kylässä saaren itäpuolella. Suku oli arvostettu. Riera kirjoittaakin säätyeroista, jotka määräsivät tarkasti jopa sen, miten ihmisiä piti puhutella. Hänen perheessään kävi monenlaisia tavarantoimittajia ja palvelusten tekijöitä, esimerkiksi kerran viikossa silittäjä. Kaikkia hän kuvailee. Hän kaipaa erityisesti käsityöläisiä, jotka ovat nykyisin kadonneet.

Perhe asui isossa vanhassa kivitalossa, jossa ei ollut lämmitystä. Palelevaisena ihmisenä minua säälitti pikkutyttö, joka meni iltaisin nukkumaan vilusta täristen. Lämmitystä ei ollut koulussa, eikä missään muuallakaan. Aikuiset hokivat, että Mallorcalla ei ole kylmä, lämmitystä ei tarvita. Riera sanoo tutustuneensa lämmityksen ihanuuteen vasta aloittaessaan opiskelun Barcelonassa.

”El descubrimiento de la lectura fue, sin duda, una de las cosas más importantes y mejores que me han pasado en la vida.”

(Lukemisen löytäminen oli epäilemättä yksi tärkeimpiä ja parhaita asioita, joita minulle on elämässä tapahtunut.)

Riera oppi hitaasti lukemaan, mutta opittuaan hän luki jatkuvasti. Hänen lukemistaan rajoitettiin ankarasti – ei määrää, vaan mitä hän luki. 50-luvun Espanja oli vanhoillinen, ja lasten kasvatus tiukkaa. Perhe oli kuitenkin kulttuurimyönteinen. Myöhemmin Riera on päätellyt joistakin lapsena näkemistään ja silloin ymmärtämättä jääneistä asioista, että hänen isänsä osallistui jonkinlaiseen Francon vastaiseen toimintaan.

Tuohon aikaan koulua pitivät nunnat. Lapsiin istutettiin pienestä pitäen helvetin pelko. Tunneilla kuvattiin tarkasti, miten syntiset ihmiset kärsivät ikuisesti tulisissa padoissa ja rikinkatkussa pirujen tökkiessä atraimillaan. Sama esitettiin kuvina aulan seinillä. Jossain vaiheessa pieni Carme pelkäsi kuolevansa yöllä ilman, että ehtisi tunnustaa syntejään. Silloin hän joutuisi helvettiin. Pelko kasvoi niin suureksi, että kerran hän pyörtyi jokapäiväisessä messussa, kun ei syntisenä uskaltanut mennä ehtoolliselle. Silloin yksi nunna oli ymmärtäväinen ja vapautti tytön pelosta sanomalla, ettei pieni lapsi ollut voinut tehdä kuolemansyntiä. Onneksi Espanjassakaan kasvatus ei ole enää tuollaista.

Carme Rierasta tuli Barcelonan yliopiston Espanjan kirjallisuuden professori. Hän on kirjoittanut myös fiktiota, ja hänen kirjojaan on käännetty monelle kielelle, mutta ei suomeksi. Tämän viehättävän ja tarkkanäköisen muistelukirjan perusteella Rieran romaanitkin vaikuttavat tutustumisen arvoisilta.

Carme Riera: Tiempo de inocencia
Alfaguara 2013, 257 s.

Salla Savolainen: Betonia!

 

Tämä on vasta toinen kerta, kun yli kymmenvuotisen bloggaajaurani aikana kirjoitan lastenkirjasta. Betonia! on yksi kirjamessuostoksistani. Se on riemastuttavan hyvä kuvakirja betonista sen valmistuksesta loppukäyttöön saakka.

Koistinen ajaa pyörintäsäiliöautoa apuhessunsa Piki-koiran kanssa. Hänellä on kotona menossa oma pieni valutyönsä, mutta häntä tarvitaan kiireapulaiseksi kuljettamaan betonia silta- ja metrotyömaalle. Koistisen ja Pikin matkassa tutustutaan betoniaseman toimintoihin, erilaisiin betoniautoihin, sementtitehtaaseen ja rakennustyömaihin. Kaikki havainnollistetaan mainioilla – ja yksityiskohtaisilla – kuvilla, kuten jo kirjan kannesta näkyy.

Aivan pienet lapset voivat katsella kuvia ja etsiskellä, mihin Piki on milloinkin juossut. Vähän isommat oppivat autojen ja koneiden ja niiden osien nimiä, näkevät erilaisia työvaiheita ja tapaavat työntekijöitä mylläristä ja laborantista pumpperiin. Ilahduttavasti kirjan betonitöissä on runsaasti naisia. Ongelmiakaan ei vältellä. Sementtitehtaalla on käymässä energiatekniikan professori, joka yrittää löytää ratkaisuja tehtaan aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen pienentämiseksi.

Betonia! on kerronnaltaan tarkka, mutta lapsille sopivaan muotoon kirjoitettu ja piirretty. Uskaltaisinpa väittää, että moni vanhempikin oppii siitä jotakin uutta.

Salla Savolainen: Betonia!
WSOY 2022, 45 s.

Pekka Valtonen: Naisia valtaistuimella

Naisia valtaistuimella. Kuningattaria ja keisarinnoja uuden ajan alun Euroopassa alkaa Tanskan Margareetasta (1387–1412) ja päättyy Katariina Suureen (1762–1796). (Suluissa hallitsemisvuodet.) Välissä on yhdeksän muuta kuningatarta tai keisarinnaa, enemmän tai vähemmän tuttuja. Huonoiten tunsin kaksi Annaa. Kuningatar Annan (1702–1714) aikaan syntyi Iso-Britannia. Venäjän keisarinna Anna (1730–1740) on ehkä historiallisesti merkityksettömin kirjan hallitsijoista.

Se, miten nämä naiset päätyivät hallitsijoiksi noina vuosisatoina, oli suorastaan jännittävää luettavaa. Tuntui, että sattumalla oli suuri vaikutus. Oli kuolleita pikkuprinssejä, epäselvää perimysjärjestystä, järjestettyjä avioliittoja, kapinoita, salaliittoja. Kuuluisin valtaannousu lienee Katariina Suuren, joka tuli 14-vuotiaana saksalaisena prinsessana Venäjälle valmistautumaan Pietarin, tulevan tsaarin, puolisoksi, ja kaappasi vallan puolisoltaan melkein heti tämän päästyä valtaan. Skotlannin Maria Stuartin (1542–1567), Englannin Maria I:n (1553–1558) ja Elisabet I:n (1558–1603) suhteista olen nähnyt monta elokuvaa, ja nyt tämä kirja antoi kunnolliset taustatiedot. Liitteenä olevat eri maiden hallitsijoiden sukupuut helpottivat lukemista.

Jokaisesta hallitsijasta kerrotaan hänen aikaansa osuneet merkittävät historialliset tapahtumat sekä tapa hallita. Kastilian kuningatar Isabella Katolilainen (1474–1504) vaikutti merkittävästi Espanjan syntyyn ja nousuun suurvallaksi. Hän rahoitti Kolumbuksen purjehduksen Amerikkaan. Tuntemattomampi saavutus on hänen aikanaan laadittu espanjan kielioppi, ensimmäinen mistään modernista kielestä kirjoitettu. Itävallan Maria Teresia (1740–1780) kehitti valtiota uuteen suuntaan.

”Vero- ja hallintouudistukset merkitsivät aateliston ja säätykokousten paikallisvallan heikkenemistä, Unkarissa tosin vähemmän kuin muualla. Itävalta muuttui näin yhdestä vanhakantaisimpien hallintorakenteiden maasta yhdeksi moderneimmista Euroopassa.”

Mainitsematta ovat enää Ruotsin Kristiina (1632–1654) ja Venäjän Elisabet (1741–1762). Kristiinan todellinen hallintokausi oli vain kymmenen vuotta, koska hän oli lapsi isänsä Kustaa II Aadolfin kuollessa sodassa. Kuten tunnettua Kristiina luopui kruunusta, kääntyi katolilaiseksi ja muutti Roomaan. Venäjän Elisabet oli Pietari Suuren tytär, mutta hän ei ollut kovin kiinnostunut hallitsemisesta, vaan enemmän huvittelusta ja vaatteista. Kulttuuria, varsinkin arkkitehtuuria, Elisabet arvosti. Hän rakennutti esimerkiksi Pietarin Talvipalatsin.

Arviot naisten hallituskausista ovat vaihdelleet vuosisatojen mittaan. Kirjassa on jokaisesta nykyisen historiantutkimuksen mukainen käsitys, joka on useimmista parempi kuin heidän aikalaistensa. Naisia valtaistuimella on historiasta kiinnostuneelle antoisaa luettavaa. Sitä on sujuva lukea, vaikka jotkut historiallisten tapahtumien kiemurat vaativatkin tarkkaavaisuutta.

Naisia valtaistuimella on kunnollinen tietokirja. Siinä on yhdentoista sivun mittainen lähdeluettelo ja tekstissä tarkat lähdeviittaukset. Henkilöhakemisto on myös. Kirja on runsaasti kuvitettu ja kuvalähteet on mainittu. Kuvituksesta varmaan johtuu, että paperi on kunnollista eli paksua, joten kirjasta on tullut melkoisen painava.

Pekka Valtonen: Naisia valtaistuimella
Gaudeamus 2022, 533 s.

Kuukauden nobelisti Saint-John Perse: Anabasis

 

Ranskalaisen Saint-John Persen pitkän runoelman Anabasis suomennos on ilmestynyt Parnasson numerossa 8 vuonna 1960. Samana vuonna Perse sai Nobelin palkinnon. Kirjoina hänen runokokoelmiaan ei ole ilmestynyt suomeksi.

Ennen runoelman lukemista selvitin, että sana anabasis on kreikkaa ja tarkoittaa retkeä sisämaahan. Samannimisiä antiikin aikaisia historiateoksia on olemassa kaksi. Niistä toinen käsittelee Persian kuninkaan Kyyroksen sotaretkeä ja toinen Aleksanteri Suuren elämää ja sotaretkiä.

Persen runoelmassa on myös aiheena maan valloittaminen. Sen sanastossa esiintyvät meri, aseet, hevoset, teltat, leirit sekä Kuninkaat, Lähettiläs ja Ruhtinas. Valloitetulle maalle meren rannalle perustetaan kaupunki, soditaan, tehdään rauhansopimuksia. Koska Anabasis on runoelma, sen teksti on tällaista:

”Ah! laveampi on näiden lehvistöjen tarina muureillamme, ja vesi puhtaampi kuin unissa, olkoon se ylistetty, ylistetty siitä ettei ole unta! Sieluni on ääriään myöten valhetta täynnä, kaunopuheisuuden kutsumuksessa kerkeä ja väkevä kuin meri! Mahtava tuoksu ympäröi minua. Ja herätään epäilemään ilmiöitten todellisuutta. Mutta jos joku hellii suruansa, tuotakoon ilmoille! ja minun neuvoni on: surmattakoon hänet, muutoin

     puhkeaa kapina.”

Parnassossa on Anabasiksen jälkeen sen suomentajan Tuomas Anhavan kirjoitus nimeltä Runoelman kommentaari. Siitä selviää, että Anabasiksen tarkempi tulkinta on herättänyt monenlaisia ajatuksia. Anhava viittaa esimerkiksi T. S. Eliotiin, joka käänsi Anabasiksen englanniksi. Minä pidin eniten Anhavan omasta kuvauksesta, jonka lainaan suoraan:

”Itse olen Anabasista lukiessani ja suomentaessani saanut mielikuvan reliefisarjasta tai runofriisistä, joka taidokkaasti valituilta kohdilta on tuhoutunut tai syöpynyt näkymättömiin; mutta jonka jokainen katseltavaksi säilynyt jakso selvästikin on osa yhtenäistä, ihmissuvun vaellus-, ryöstö- ja valloitusviettiä ikuistavaa monumenttia.”

Saint-John Perse: Anabasis
Suomentanut Tuomas Anhava
Parnasso, 1960, n:o 8, s. 339–351
Ranskankielinen alkuteos Anabase 1924

Lisää messutunnelmia

Perjantaina kuuntelin kirjamessuilla kaksi erinomaista kirjaesittelyä. Merja Mäki kertoi koskettavasta evakkokirjastaan Ennen lintuja (josta olen blogannut äskettäin). Hän on niin selkeäsanainen kirjailija, että harvoin kuulee vastaavaa. Anna Kortelainen haastatteli Jasmine Westerlundia kirjasta Olly Donnerin kiehtova elämä. Haastattelija oli innostunut ja kirjaan hyvin perehtynyt ja kirjailijakin hyvä haastateltava. Oli ilo kuunnella.

Tämänvuotiset kääntämiseen liittyvät ohjelmanumerot eivät aivan onnistuneet. Torstaina puhuttiin enemmän muusta kuin kääntämisestä. Perjantaina Lauri Siparin piti kertoa uudesta Hamletin suomennoksestaan, mutta hän oli sairastunut koronaan. Sillehän ei voi mitään, ja kustantaja Vesa Tompuri paikkasi poissaoloa parhaansa mukaan, mutta varsinaisesta kääntämisestä hän ei tietenkään puhunut.

Muuten kuuntelinkin lähinnä yleisiä kirjallisuuteen liittyviä keskusteluja. Perjantaina otsikolla Käsikirjoituksesta kirjaksi keskustelivat kustantamisen ammattilaiset Anna-Riikka Carlson ja Johanna Laitinen haastattelijana Reetta Miettinen. Laajasta aiheesta jäi parhaiten mieleen kustannustoimittajan työn monipuolisuus. Lauantaina istuin pitkän aikaa seuraamassa Suomen Kirjailijaliiton tuottamaa ohjelmaa, jonka olen usein aikaisempinakin vuosina todennut mielenkiintoiseksi. Kaksi keskustelua nousi ylitse muiden. Kirjailijoiden Tiina Raevaara, Antti Tuomainen ja Taina Haahti aiheena oli Äänikirjat ja raha. Kirjailijan osuus äänikirjan tuotosta on yksi viidesosa paperikirjasta saadusta. Käsittämättömän vähän siis. Lainauskorvausta kirjailija ei saa e-kirjoista lainkaan. Antti Tuomainen tiivisti: "Kirjailijalle raha on aikaa eli sillä ostetaan aikaa kirjoittaa." Päivän hauskin keskustelu oli Kysy kirjailijalta. Yleisö oli saanut jättää kysymyksiä, joihin vastaamassa olivat Tuuve Aro, Juhani Karila ja Jyri Paretskoi. Kysymykset esitti Paula Havaste, kirjailija itsekin. Asiallisiin ja vähemmän asiallisiin kysymyksiin sanavalmiit kirjailijat vastasivat yhdistämällä asiaa ja huumoria. Yleisöä nauratti.

Kolmen intensiivisen messupäivän jälkeen päätin jättää sunnuntain väliin. Osaa ohjelmista voi katsoa myöhemmin verkosta, joten ehkä palaan messuille virtuaalisesti.

Merja Mäki kauniissa asussaan.

Anna Kortelainen ja Jasmine Westerlund.

Tiina Raevaara, Antti Tuomainen ja Taina Haahti.

Paula Havaste, Juhani Karila, Tuuve Aro ja Jyri Paretskoi.

Messutunnelmia torstailta

Helsingin kirjamessuilla on tänä vuonna kirjasomettajille oma kohtauspaikka (osasto 6n49). Someseinän edessä messukävijät voivat ottaa selfieitä – ja ottivatkin. Olin osastolla torstaina päivystäjänä tunnin verran. Kohtauspaikalla tapasi muulloinkin muita kirjabloggaajia ja -grammaajia sekä podcastaajia. Yllä on heti kymmenen jälkeen ottamani kuva. Silloin paikalla oli vielä hiljaista.

Aloitin messupäivän tapani mukaan antikvariaattiosastolta. Siellä on rauhallisinta juuri torstaina aamupäivästä. Etsimistäni kirjoista löysin yhden. Päivä kului pitkälti haahuillessa ja kirjatarjontaa katsellessa. Tapasin sattumalta myös pari entistä kollegaa, joiden kanssa oli mukava jutella. Lavaohjelmiakin ehdin sentään kuunnella kolme kappaletta.

Louise Glückin runokokoelma Villi iiris on juuri ilmestynyt suomeksi. Suomentaja Anni Sumari ja käännöksen tarkastaja ja kommentoija Sarka Hantula puhuivat yhteistyöstään. He myös lukivat muutaman runon, Sumari ensin suomeksi ja Hantula sen jälkeen englanniksi. Siitä aloinkin taas ajatella asiaa, josta olen usein valittanut. Miksi runokirjoja ei julkaista aina niin, että aukeaman toisella sivulla kulkisi alkuperäiskielinen teksti ja toisella käännös? Kustannukset ovat varmaan yksi syy, mutta lukijana olisin kirjaan paljon tyytyväisempi.

Seuraavassa ohjelmanumerossa esiintyivät Keltaisen kirjaston kääntäjät Helene Bützow ja Einari Aaltonen. He puhuivat enemmän lukemisesta kuin varsinaisesti kääntämisestä. Kävi ilmi, että Aaltosen kielet ovat oikeastaan espanja ja ranska, mutta nyt hänkin kääntää englannista (esimerkiksi Gurnahin Loppuelämät). Tästä sainkin toisen ihmetyksen aiheen. Miksi suomeksi käännetään niin vähän kirjallisuutta valtavan laajalta espanjankieliseltä alueelta? Kääntäjiäkin siis olisi.

Jo Marchantin kirjasta Ihmisen kosmos – kulttuuri ja tähdet keskustelivat suomentaja Tuukka Perhoniemi ja Anne Liljeström Ursasta. Keskustelu alkoi Lascaux'n luolan maalauksista ja päättyi tähtitaivaan vaikutukseen nykyihmiseen, tai oikeastaan siihen onko vaikutusta enää, koska emme edes näe tähtitaivasta valosaasteen vuoksi.

Päivän ohjelma päättyi kustantamo S&S:n Kirjalliset ystävät -kirjoituskilpailun palkintojenjakoon. Noin kahdensadan kilpailijan joukosta palkituiksi oli valikoitunut neljä kirjoittajaa, jotka kukin saivat palkintorahan lisäksi kustannussopimuksen. Palkitut ja heidän kirjansa ovat Johanna Förster: Juuli, Siria Almaz Lemma: Saida Kokeb, Laura Liimatainen: Sukellus ja Erika Vik: Olivia online. 

Anni Sumari oikealla, Sarka Hantula vasemmalla.

Einari Aaltonen, Hannele Bützow ja Johanna Harkkila.