keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö

 

Leena Majander-Reenpään omaelämäkerta Kirjatyttö. Kustantajaelämää on oivallista luettavaa kaikille kirjaihmisille.  Leena M-R on ollut töissä kolmessa eri kustantamossa, joten alaotsikon Kustantajaelämää mukaisesti lukija pääsee tutustumaan kirjojen kustantamiseen sisältäpäin.

Kirja alkaa lapsuusmuistoista ja päättyy eläköitymisen jälkeiseen aikaan, mutta muuten ei edetä suoraviivaisen kronologisesti, vaan asia kerrallaan. Olen lähes saman ikäinen kuin Leena M-R, joten hänen lapsuus- ja koulumuistoissaan oli paljon tuttua, vaikka olen maalta kotoisin ja Leena M-R Helsingistä.

Leena M-R päätti jo nuorena, että hänen alansa on kirjojen kustantaminen. Hän teki hienon uran kustannusmaailmassa. Otavan yleisen kirjallisuuden kustannusjohtaja hänestä tuli jo 31-vuotiaana. Miehisellä alalla hän oli lasikattojen rikkoja. Työssään Leena M-R tutustui kirjailijoiden lisäksi monen muun alan merkkihenkilöihin. Kirjassa on paljon yksityiskohtia, paljon nimiä (henkilöhakemisto löytyy!) ja paljon huomioita kollegoista ja muista ihmisistä. Kirjailijoista omat lukunsa saavat muun muassa Laila Hirvisaari ja Jörn Donner.

Kunnioitettavaa on Leena M-R:n rohkeus kirjoittaa myös kipeistä asioista kuten välirikosta Otavan johdon kanssa ja omasta vakavasta sairaudestaan.

Mielenkiintoisinta oli varsinainen kustannustoiminta: mitä kaikkea ja ketkä kaikki siihen liittyvät, miten päätetään, mitkä kirjat julkaistaan, millaista on toimia kirjailijoiden kanssa, miten tärkeää on verkostoituminen ja kansainvälisyys. Jotta kirja on lopulta lukijan käsissä, sen eteen on tehty paljon työtä.

Kirjatyttö on lapsesta asti lukemista rakastaneen ihmisen kertomus omasta elämästään kirjojen parissa. Suosittelen kaikille lukijoille.


Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö. Kustantajaelämää
Siltala 2021, 495 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti.

torstai 5. toukokuuta 2022

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

 

Kummallinen mieleni on kertomus Istanbulista ja bozakauppias Mevlutista. Mevlut muutti Istanbuliin 12-vuotiaana vuonna 1969. Hän auttoi isäänsä myymään jogurttia ja bozaa. Jogurtin myynti kadulla loppui, kun sitä alkoi saada purkitettuna kaupoista, mutta bozaa Mevlut myi aina.

Jotta tarinamme tulisi täysin ymmärretyksi, minun on heti tässä vaiheessa syytä kertoa ulkomaalaisille lukijoille [- -], että tämä käyneestä hirssistä valmistettu sakea, hyväntuoksuinen, tummankellertävä ja kevyesti alkoholipitoinen neste on vanha aasialainen perinnejuoma, sillä jos sen jättäisin kertomatta, tätä muutenkin kummallisuuksia vilisevää tarinaamme voisi luulla kerrassaan kummajaiseksi.

Mevlut on kiltti ja rehti ja hiukan saamaton. Hän ei pääse vaurastumaan kuten serkkunsa, jotka osaavat ottaa kaiken irti suhteestaan slummialueen mahtimieheen. Toisaalta vaurastuminen ei kiinnostakaan Mevlutia. Hän kiertelee mieluummin Istanbulin katuja iltaisin korento olallaan myymässä bozaa. Hän näkee kaupungin kasvavan ja muuttuvan. Vanhoja kortteleita revitään, katuja asvaltoidaan, ostoskeskuksia rakennetaan, ennen slummien peittämille kukkuloille rakennetaan korkeita kerrostaloja, ja slummit siirtyvät kauemmas ja kauemmas keskustasta.

Mevlutista tuntui, että hänen päänsä sisäinen valo ja pimeys muistutti kaupungin yöllistä maisemaa.

Kun Mevlut menee naimisiin ja saa kaksi tytärtä, hänen on yritettävä tehdä muutakin kuin myydä bozaa, jonka kysyntä vähenee kaupungin modernisoituessa. Mevlut työskentelee tarjoilijana, hän myy pilahvia ja jäätelöä, hän on kioskissa päällysmiehenä, hän on sähkölaitoksella tarkastajana… Mikään ei oikein onnistu, paitsi bozan myynti. Mevlut on onnellinen vaimonsa kanssa ja rakastaa tyttäriään, vaikka jostakin hänen mielensä pohjalta nousee välillä epäilys siitä, menikö hän naimisiin sen tytön kanssa, jonka silmiin hän ihastui serkkunsa häissä, vai sekoittiko hän sisarukset toisiinsa.

Mevlutista kerrotaan kolmannessa persoonassa, ja välillä tarinan muut hahmot saavat sanoa oman näkemyksensä kerrotuista asioista. He puhuvat minämuodossa. Henkilöitä on niin paljon, että kirjan alussa on Mevlutin ja hänen vaimonsa sukupuut ja lopussa on henkilöhakemisto. Lopussa on myös ajoitettu Mevlutin elämän tapahtumia suhteessa Istanbulin ja Turkin kehityksen kannalta tärkeisiin kansallisiin ja kansainvälisiin tapahtumiin.

Olen lukenut aikaisemmin Orhan Pamukin surumielisesti virittyneen kirjan Istanbul. Kummallinen mieleni on tunnelmaltaan kevyempi, vaikka Mevlut ja hänen bozansa sopivat paremmin vanhaan Istanbuliin kuin uuteen kahdentoista miljoonan ihmisen metropoliin. Minä viihdyin Mevlutin ja hänen sukunsa kanssa hyvin kaikkien yli seitsemänsadan sivun ajan.


Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni
Suomentanut Tuula Kojo
Tammen Keltainen kirjasto 2017, 778 s.
Turkinkielinen alkuteos Kafamda Bir Tuhaflik 2014

***********

Helmet-haaste: kohta 24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija.

sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Kuukauden nobelisti Władysław Reymont: Luvattu maa

 

Puolalainen Władysław Reymont sai Nobelin palkinnon vuonna 1924. Olen lukenut Reymontilta aikaisemmin romaanin Talonpoikia. Nyt luin hänen toisen suomennetun teoksensa Luvattu maa. Siinä ’luvattu maa’ ei tarkoita Israelia niin kuin voisi luulla, vaan teollisuuskaupunki Łódźia 1800-luvun loppupuolella. Suomennoksessa kaupungin nimi kirjoitetaan Lods.

Łódź oli tekstiiliteollisuuden keskus. Luvatussa maassa sinne saapuu rahankiilto silmissään yrittäjiä, jotka pyrkivät hyötymään kasvavan kaupungin taloudesta, ja toisaalta ympäröivältä maaseudulta köyhiä, jotka haaveilevat paremmista tuloista tehtaissa.

Kolme nuorta miestä on perustamassa omaa tehdasta. Puolalainen insinööri Karel Borowiecki on kantava voima. Hänellä on apunaan saksalainen insinööri Max Baum ja juutalainen Moritz Welt, joka on opiskellut taloutta. Kolmikko on symbolisesti valittu. Łódźin tehtailijat ovat saksalaisia tai juutalaisia. He eivät katso hyvällä puolalaisen yritystä, vaikka olisivat halukkaita pestaamaan hänet taitavana kemistinä omiin tehtaisiinsa.

Borowiecki on päähenkilönä ristiriitainen. Hänellä on kihlattu, jonka myötäjäiset hän on sijoittanut tehtaaseensa, mutta hän pitää varalla menestyneen saksalaistehtailijan tytärtä, jonka mukana saisi suuremmat myötäjäiset ja paremman aseman kaupungissa. Samalla hänellä on seksisuhde erään juutalaisen tehtailijan kauniin vaimon kanssa. Borowieckille oma etu on tärkein.

Luvatussa maassa annetaan julma kuva Łódźista, jossa rehellisyys ei kuulu menestystekijöihin. Varallisuuserot ovat huikeita. Tehtailijoiden vaimot koristautuvat timanteilla oopperanäytöksiin samaan aikaan kun työväestö näkee nälkää. Tehtailijat ovat säälimättömiä ja raakoja epäterveellisissä olosuhteissa työskenteleviä alaisiaan kohtaan. Kirjan alussa on yksityiskohtaista kuvausta tekstiilitehtaasta, joka näyttäytyy meluisana ja myrkyllisenä.

Koko rakennus vapisi koneitten käynnistä, ja kellertävät hihnat luikertelivat käärmeinä kattilain yläpuolella, seinillä ja kattojen alla tavattoman nopeasti kadoten seinäaukoista toisiin saleihin.

Työläisiä liikkui hiljaa väritahraiset paidat yllä ja katosi varjona hämärään. Pieniä, jyriseviä rattaita työnnettiin sisälle ja ulos kuormattuina valmiilla väreillä, jotka oli tarkoitettu paino- ja värjäysosastoihin. Pisteliäs rikinkatku tuntui kaikkialla.”

Kun olin lukenut Luvattua maata muutaman kymmenen sivua, minusta alkoi tuntua, että olin nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Niin olinkin! Netistä löytyi tieto itsensä Andrzej Wajdan ohjaamasta samannimisestä elokuvasta vuodelta 1975. 1970-luvulla Wajdan elokuvat tulivat nopeasti Suomeen. Ne ovat visuaalisesti vahvoja, joten vaikka elokuvan katsomisesta on vuosikymmeniä, minulla on muistissa selkeitä kuvia muutamista sen kohtauksista.

Minusta Luvattu maa oli realismissaan hyvä kirja. Myös elokuva oli hyvä. Sen katsoisin mielellään uudestaan.

Reymontin romaanista Talonpoikia on kirjoittanut Jokke.

Władysław Reymont: Luvattu maa
Suomentanut Reino Silvanto
Otava 1937, 455 s.
Puolankielinen alkuteos Ziemia obiecana 1898

***********

Helmet-haaste: 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave.

torstai 28. huhtikuuta 2022

Salman Rushdie: Itä, länsi

 

Salman Rushdien novellikokoelma Itä, länsi on jaettu kolmeen osaan, joiden otsikot ovat Itä, Länsi ja Itä, länsi. Jokaisessa on kolme novellia.

Osion Itä ensimmäisessä novellissa Hyvät neuvot ovat harvassa kuin rubiinit kaunis Rehana välttää vanhempiensa sopiman avioliiton ja muuton Englantiin soveltamalla saamiaan neuvoja nokkelasti päinvastoin kuin on tarkoitettu. Novellissa Ilmainen radio nuori rikshakuski joutuu lesken, viiden lapsen äidin, pauloihin ja suostuu sterilointiin ennen naimisiinmenoa. Hän luulee saavansa palkkioksi radion, vaikka radioiden jakaminen oli lopetettu jo vuosia aiemmin. Kolmas novelli Profeetan hius on monimutkaisempi. Moskeijasta varastettu reliikki päätyy koronkiskurille ja aiheuttaa hänen perheensä tuhon.

Länsi-novelleissa on paljon viittauksia länsimaiseen kulttuuriin. Ne on kirjoitettu eri tyyliin kuin Itä-novellit, ja keskenäänkin tyyliä vaihdellen.  Niitä lukiessani arvelin, että minulta jäi paljon ymmärtämättä Intiaan sijoittuvista novelleista. Novelli Yorick on eräänlainen esinäytös Hamletille. Novellissa Rubiinitohveleiden huutokaupassa myydään taikatohveleita erikoislaatuiselle asiakaskunnalle. Kertojan mielipide:

Tämä reaalisen maailman sekoittuminen kuvitteelliseen on vuosituhannen lopun kulttuurisen rappion oire.

Novellissa Kristoffer Kolumbuksen ja Espanjan Isabellan suhteen täyttymys Kolumbus unelmoi pääsevänsä Isabellan suosioon ja saavansa rahat matkaansa maailman ääreen ja kuolemattomuuteen.

Kolmannen osion novelleissa ollaan Englannissa, ja useimmat henkilöt ovat intialaistaustaisia. Novelli Sfäärien harmonia kertoo kahden kirjailijan ja heidän vaimojensa monimutkaisista suhteista. Toinen kirjailijoista on walesilainen ja toinen taustaltaan intialainen. Novellin Chekov ja Zulu päähenkilöt ovat saaneet lempinimensä Star Trekin hahmojen mukaan. Puhuessaan toisilleen he käyttävät sarjan sanoja ja puhetyyliä. En ole koskaan katsonut Star Trekiä, joten kaikki repliikit eivät auenneet. Novellin varsinainen aihe on vakava eli Indira Gandhin murhan seuraukset. Novellissa Kosija Lontoossa asuvan intialaisen perheen isoäiti-ikäinen palvelija ”Varmasti-Mary” ja heidän asuintalonsa vahtimestari ”Sekaisin-Päästä” alkavat seurustella. Vahtimestari on kotoisin jostain Itä-Euroopan maasta ja hänen puhekykynsä on heikentynyt halvauksen seurauksena, siitä lapsikertojan antama nimi.

Rushdien Itä, länsi -novellit antoivat ajattelemisen aihetta. Niissä on historiallisia ja kulttuurisia kerrostumia, sekoittumista, leikittelyäkin. Valaisevaa luettavaa.


Salman Rushdie: Itä, länsi
Suomentanut Arto Häilä
WSOY 1995, 185 s.
Englanninkielinen alkuteos East, West 1994

***********

Helmet-haasteessa on kuin tälle kirjalle tarkoitettuna kohta 25. Kirjan nimessä on ilmansuunta.

torstai 21. huhtikuuta 2022

Rosa Montero: La loca de la casa

 

Rosa Monteron La loca de la casa (talon hullu nainen; ei suomennettu) on kirja kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Se on myös – ja ennen kaikkea – kirja mielikuvituksesta. Kirjan nimi tulee lauseesta ”La imaginación es la loca de la casa” (Mielikuvitus on talon hullu nainen), joka on peräisin pyhimykseltä Santa Teresa de Jesús. Montero yhdistää myös hulluuden mielikuvitukseen, samoin kuin intohimoisen rakkauden.

Monteron teksti on eläväistä kuin hänen romaaneissaan. Hän käyttää kuvaavia esimerkkejä kirjoittaessaan kirjailijan suhteesta valtaan, kirjailijoiden turhamaisuudesta ja itsekkyydestä, kirjailijoista lukijoina, sisarusten vaikutuksesta… Kirjailijoista, jotka (lähes) vaikenivat ja joiden elämä alkoi liukua alamäkeen, hän ottaa yhdeksi esimerkiksi Herman Melvillen, jonka Moby Dick on nykyisin arvostettu teos, mutta oli ilmestyessään täysi floppi. Melville ei koskaan toipunut kirjan saamasta vastaanotosta. Montero tulkitsee, että kirjailijat tarvitsevat julkista tunnustusta pystyäkseen jatkamaan kirjoittamista.

Montero käyttää esimerkkinä myös omaa elämäänsä. Jälkisanoissa hän kertoo, että kaikki, mitä hän kirjoittaa muista kirjailijoista, on totta eli pystytään tarkistamaan lähteistä, mutta sen sijaan hän ei voi luvata samaa kirjoittaessaan itsestään. Niinpä hän kertoo kolmessa eri kohdassa – ja eri tarkoituksessa – tarinan siitä, kuinka hän nuorena toimittajana tapasi kuuluisan ulkomaalaisen elokuvanäyttelijän, jota hän kutsuu vain kirjaimella M. Kaikissa versioissa Montero ja M. tutustuvat illallisella yhteisten tuttavien luona ja ihastuvat. Jatko sujuu aivan eri tavalla, mutta on jokaisessa versiossa jokseenkin katastrofaalinen. Kirjailijan muistiin ei voi luottaa, kirjailijan sanomisiin ei voi luottaa, hän muokkaa todellisuutta tarkoituksensa mukaan. Tai hän kuvittelee koko jutun. Hänellä on mielikuvitusta.

Yhdessä luvussa Montero käsittelee naisten asemaa kirjailijoina. Hän inhoaa käsitettä naiskirjallisuus. Hän on lausunut, ja toistaa sen tässä teoksessa (oma käännökseni):

Kun nainen kirjoittaa romaanin, jonka päähenkilö on nainen, kaikki ajattelevat, että hän puhuu naisista; kun taas, kun mies kirjoittaa romaanin, jonka päähenkilö on mies, kaikki ajattelevat, että hän puhuu ihmiskunnasta.

Monteron laaja lukeneisuus näkyy teksteissä, mutta ei kiusallisena nimien luettelemisena, vaan aina pohdittavaan asiaan liittyen. Hän mainitsee suosikkikirjailijoitaan ja esittelee omia teorioitaan, jotka ovat joskus yllättäviä ja joskus hauskoja. Hänellä on muun muassa oma tapansa luokitella kirjailijat muistaviin ja muistamattomiin. Hän käyttää taas itseään esimerkkinä jälkimmäisestä kategoriasta: hänen muistinsa on kuin huonosti pyyhitty taulu.

Lopetan toiseen lainaukseen, joka on yksi selitys sille, miksi on kirjailijoita.

Mutta minulle ei ole olemassa mitään kirjailijana olemiseen verrattavaa, koska se sallii ei vain elää muita elämiä, vaan myös keksiä niitä.

män kirjan on lukenut myös Kirjaluotsi.


Rosa Montero: La loca de la casa
Alfaguara 2003, 275 s.

tiistai 19. huhtikuuta 2022

Tuomainen: Hirvikaava & Patrakka: Kuolet vain kahdesti

 Antti Tuomainen: Hirvikaava

Hirvikaava jatkaa Jäniskertoimesta alkanutta tarinaa vakuutusmatemaatikko Henri Koskisesta ja seikkailupuistosta, jonka hän peri veljeltään. Koskinen on juuri saanut puiston veljensä jäljiltä jollakin tavoin kannattavaksi, kun hänen vaivoikseen ilmestyy uusia roistoja. Luin Jäniskertoimen viime kuussa ja muistan sen hyvin. Hirvikaava jatkaa samalla kaavalla vähän liiankin tarkkaan. Yllätykset, jotka olivat Jäniskertoimessa uusia, eivät nyt ole sitä, eivätkä niiden onnekkaat tai matemaattisesti perustellut ratkaisutkaan. Sinänsä Hirvikaava on Tuomaisen ammattitaidolla kirjoittamana sujuvasti etenevä ja viihdyttäväkin, mutta toivottavasti trilogian kolmas osa, johon lopussa viitataan, lähtee ennalta kulkemattomaan suuntaan.


Anu Patrakka: Kuolet vain kahdesti

Kuolet vain kahdesti on Anu Patrakan Rui Santos -dekkarisarjan toinen osa. Ensimmäinen osa olisi pitänyt varata kirjastosta, mutta toinen osa oli heti saatavilla kuunteluun. Ei haitannut, vaikka en ollut tutustunut ensimmäiseen osaan. Rikosetsivä Rui Santos työskentelee Portossa Portugalissa. Hän on komea sinkku, joka ei osaa sanoa naisille ei. Porto on mukava uusi tapahtumapaikka dekkarille, mutta Dom Luís I:n silta mainitaan niin usein, että se tuntuu välillä olevan pääosassa. Selvitettävänä on vanhan naisen murha. Hän oli ylilihava, eikä ollut siksi poistunut asunnostaan vuosiin. Hänen luonaan käyneitä ihmisiä oli niin vähän, että mahdollisten murhaajien joukko oli pieni. Tutkimukset etenevät rauhallisesti, ehkä vähän liiankin hitaasti. Kuolet vain kahdesti -dekkarissa ympäristön ja ihmisten kuvailu on yhtä tärkeää kuin rikoksen ratkaiseminen.


Antti Tuomainen: Hirvikaava
Otava 2021, 303 s.

Anu Patrakka: Kuolet vain kahdesti
Lukija Toni Kamula
Into 2021, äänikirjan kesto 8 h 01
Kirjaston Ellibs-palvelu

perjantai 15. huhtikuuta 2022

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja

 

Eeva Kilpi sai muistikirjan joululahjaksi vanhimmalta lapsenlapseltaan. Hän kirjoitti siihen ajatuksiaan ja merkitsi niihin päivämäärän ja kellonajan. Suurin osa kirjoituksista on vuosilta 2002 ja 2003. Nyt me saamme lukea näitä ajatuksia, jotka ovat syntyneet sisäisestä ilmaisutarpeesta, kuten kirjailija itse sanoo.

Ei sitä olisi arvannut, että kaiken jo kestetyn jälkeen
tulee kestettäväksi vielä yksinäinen vanhuus!

Kilpi kirjoittaa vanhuudesta, yksinäisyydestä ja ikävöinnistä. Hän kirjoittaa vanhemmuudesta, rakkaudesta ja onnesta. Luonnonsuojelusta tietysti myös, ja nykymaailman tietotulvasta ja turhasta kiireestä.

Avaruusolento? Jospa se olenkin minä? Kummas-
telen ja kauhistelen niin kovasti tämän planeetan
elämäntapaa, luonnon tuhoamista, tätä asein toisten
kimppuun hyökkäämistä jota he nimittävät sodan-
käynniksi, tätä moninaista mieletöntä tuhoamista
joka alueella ja jolle he näyttävät olevan aivan sokei-
ta.

Sininen muistikirja on täynnä viisaita sanoja, joita kaikkia voisi lainata tähän. Vanheneminen antaa perspektiiviä elämään.

Ihminen säilyttää sisimmässään nuoruutensa. Ydin ei
vanhene. Kerroksia sen ympärille kertyy vain lisää.
Niin ovat lopulta kaikki iät ympärilläni ja muodosta-
vat hyödyllisen, värikkään, monivivahteisen kokonai-
suuden. Näinkin voisi vanhuuteen suhtautua.


Eeva Kilpi: Sininen muistikirja
WSOY 2019, 103 s.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

 

Traktorien lyhyt historia ukrainaksi oli nostettu kirjastossa esille Ukrainaan liittyvien kirjojen joukkoon. Kirjailija Lewyckan perhe on lähtöisin Ukrainasta, mutta muutti Englantiin toisen maailmansodan jälkeen. Samanlainen tausta on kirjan kertojan Nadeždan perheellä.

Nadeždan yli 80-vuotias isä on jäänyt leskeksi kaksi vuotta sitten. Yllättäen hän ilmoittaa tyttärelleen aikovansa mennä naimisiin 36-vuotiaan ukrainalaisen Valentinan kanssa. Nadežda ja hänen isosiskonsa Vera suhtautuvat aikeeseen epäillen. Sosiologi Nadežda yrittää saada isän ymmärtämään, että edessä voi olla vaikeuksia. Vaikeuksia todella tulee Valentinan luullessa miestään varakkaaksi ja vaatiessa aina vain enemmän ja parempaa itselleen ja teini-ikäiselle pojalleen. Puhumattakaan muodokkaan Valentinan epäilyttävistä miesystävistä.

Nadežda ja Vera ovat aiemmin riitautuneet. Lisäksi Vera ei ole puhunut isälleen vuosiin. Äiti oli ollut perheen tasapainottava tekijä. Valentina saa siskokset yhdistämään voimansa. Vaikka siskokset eivät enää riitele, niin kirjassa riittää riitelyä rasittavuuteen asti. Suomentajalla on ollut melkoinen työ kaikissa Valentinan keksimissä haukkumasanoissa. ”Nikolai, senkin hullu koiransyömäaivo haudankalmo.

Epäonnisen avioliiton kulkiessa kohti päätepistettään Nadežda muistelee välillä hänelle kerrottuja tietoja isovanhempien ja vanhempiensa elämästä Ukrainassa. Hän yrittää kysellä lisää vaiteliaalta isosiskoltaan, joka on häntä reilusti vanhempi ja koki kovia sodan aikaan pikkutyttönä Ukrainassa ja saksalaisten työleirillä.

Kirjan erikoinen nimi selittyy sillä, että Nadeždan isä todella kirjoittaa traktorien historiaa. Hän on insinööri ja oli eniten kiinnostunut lentokoneista, mutta joutui työurallaan tekemisiin traktoreiden kanssa. Pienet otteet historiasta näyttävät hänen kirjoittavan ensimmäisistä traktoreiden suunnittelijoista, traktorimerkeistä (Fordson, John Deere), mutta myös traktoreiden historiallisesta merkityksestä.

Traktorien lyhyt historia ukrainaksi on aineksiltaan hieman sekava. Minua kiinnostivat enemmän perheen historiasta kertovat osuudet kuin isän uusi avioliitto ongelmineen. Traktoreistakin olisin voinut lukea lisää.


Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
Suomentanut Vesa Suominen
Sammakko 2006, 367 s.
Englanninkielinen alkuteos A Short History of Tractors in Ukrainian 2005

***********

Helmet-haaste: 35. Kirjassa on oikeudenkäynti.

perjantai 8. huhtikuuta 2022

W. G. Sebald: Vieraalla maalla

 

Saksalaisen W. G. Sebaldin Vieraalla maalla sisältää neljä kertomusta maastamuuttajista. Oikeastaan siinä on viideskin vieraalla maalla asuja eli Sebald itse. Hän asui suurimman osan elämästään Englannissa.

Sebaldin maastamuuttajat ovat kaikki juutalaisia, ja heillä jokaisella on esikuva todellisuudessa. Henry Selwyn oli Sebaldin lyhytaikainen vuokraisäntä Englannissa. Hän oli taustaltaan liettualainen lääkäri. Hän erakoitui ja teki lopulta itsemurhan. Paul Bereyter oli Sebaldin opettaja. Hän oli perimältään vain neljäsosalta juutalainen, mutta sekin riitti syrjintään. Saksan armeijaan hän kelpasi toisessa maailmansodassa. Bereyter vietti vuodet 1935–39 Ranskassa kotiopettajana. Eläkkeellä hän asui Sveitsissä. Hänkin teki itsemurhan.

Ambros Adelwarth oli Sebaldin isoeno. Hän muutti Saksasta Sveitsiin jo 14-vuotiaana ja päätyi myöhemmin Yhdysvaltoihin. Siellä hän oli rikkaan juutalaisperheen hovimestarina ja ystävystyi (ehkä intiimisti) perheen pojan kanssa. He matkustelivat yhdessä Euroopassa ja Lähi-Idässä. Adelwarth jäi yksin ystävänsä kuoltua, kirjoittautui itse mielisaaraalan potilaaksi ja kuoli siellä.

Max Aurach oli kuuluisa taidemaalari, johon Sebald tutustui Englannissa. Aurachin vanhemmat olivat lähettäneet pojan turvaan, kun hän oli 15-vuotias. Vanhemmat itse eivät ehtineet paeta Saksasta.

Sebald kuvaa, miten hän selvitti neljän henkilönsä elämäkertoja. Hän matkusti paikkakunnille, joilla he olivat asuneet, ja etsi käsiinsä heidät tunteneita ihmisiä. Isoenon kohdalla hän tutustui samalla oman sukunsa historiaan. Monet sukulaisista asuivat Yhdysvalloissa. Sebald kirjoittaa saaneensa käsiinsä isoenon kalenterimerkintöjä ulkomaanmatkoilta sekä Aurachin äidin päiväkirjan, jossa tämä kuvasi elämää Saksassa ennen natsien valtaan nousua.

Vaikka maastamuuttajien – tai maasta paenneiden – elämä oli näennäisesti kunnossa, heistä useimpien kohtalo oli surullinen. Sebald kuvaa omia ulkopuolisuuden tunteitaan, kun hän oli Englannissa ensimmäistä kertaa ja asui kylmässä ja ränsistyneessä Manchesterissa. Hän sai hotellihuoneeseensa yhdistetyn teenkeittimen ja herätyskellon, joka ”sai öisin hohteellaan, aamuisin pulputuksellaan ja päivisin pelkällä olemassaolollaan minut pysymään kiinni elämässä tuohon aikaan, jolloin minut oli vallannut käsittämätön irrallisuuden tunne ja olisin hyvin helposti voinut erota elämästä”.

Suhde vanhaan kotimaahan oli vaikea. Jos sinne palasi, siellä ei viihtynyt. Sebaldkin yritti palata, mutta muutti pian lopullisesti Englantiin. Maalari Aurach ei uskaltanut käydä koskaan enää Saksassa, koska pelkäsi, että siellä olisi juuri sellaista kuin hän kuvitteli.

Vieraalla maalla on tunnelmaltaan surumielinen. Tunnelmaa vahvistavat vanhat usein hämärät mustavalkoiset valokuvat maisemista ja rapistuvista rakennuksista. Edes ryhmäkuvat hymyilevistä ihmisistä eivät poista alakuloa.


W. G. Sebald: Vieraalla maalla
Suomentanut Oili Suominen
Tammen Keltainen kirjasto 2004, 292 s.
Saksankielinen alkuteos Die Ausgewanderten. Vier lange Erzählungen 1992

***********

Helmet-haaste: 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

maanantai 4. huhtikuuta 2022

Sarah Waters: Yövartio

 

Halusin lukea jonkun paksun kirjan, johon voisin uppoutua. En ollut lukenut mitään kehutulta Sarah Watersilta, ja lähikirjastossa oli hänen romaaneistaan Yövartio. Kirja on hyvä, mutta ei ehkä paras valinta tämänhetkiseen maailmantilanteeseen. Siinä ollaan toisen maailmansodan aikaisessa Lontoossa. Kun yksi päähenkilöistä ajaa ambulanssia keskellä yöllisiä pommituksia, silmissä alkavat vilistä kuvat tuhotusta Mariupolista.

Yövartio etenee kronologisesti taaksepäin. Ensin eletään vuotta 1947, sitten vuotta 1944 ja lopuksi vuotta 1941. Monet alussa kerrotut tapahtumat saavat taustoituksen jälkikäteen. Ehkä käänteisyydestä johtuen kirja lähti liikkeelle hitaasti. Henkilöihin tutustuminen kesti jonkin aikaa. Kun Yövartioon pääsi kunnolla sisälle, siinä oli emotionaalisesti erittäin voimakkaita kohtauksia, niin voimakkaita, että sydän alkoi tykyttää ja henkilöiden puolesta pelkäsi ihan tosissaan.

Keitä henkilöt sitten ovat? Vivian, jolla on suhde naimisissa olevan miehen kanssa. Vivianin veli Duncan, joka on vankilassa. Helen, Kay ja Julia, joiden väliset rakkaussuhteet muuttuvat sotavuosien aikana. Sen enempää en halua sanoa kirjan tapahtumista. Kannattaa lukea itse.

Vivian ja hänen veljensä sellitoveri Fraser tapaavat sattumalta sodan jälkeen. Fraser sanoo Vivianille jotakin, joka sopii myös tähän aikaan.

Olen työskennellyt viime kuukaudet sellaisten ihmisten parissa, jotka tulivat tänne Saksasta ja Puolasta. Heidän tarinansa – laupias taivas! He kertoivat minulle hirveitä asioita, julmia asioita, asioita jollaisia en uskonut kuulevani tavallisesti pukeutuneelta tavalliselta mieheltä tässä maailmassa, jonka minä tunnen… Mutta he kertoivat minulle myös suurenmoisia asioita. Ihmisten rohkeudesta, uskomattomasta hyvyydestä.


Sarah Waters: Yövartio
Suomentanut Helene Bützov
Tammen Keltainen kirjasto 2007, 509 s.
Englanninkielinen alkuteos The Night Watch 2006

***********

Helmet-haaste: 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja.

perjantai 1. huhtikuuta 2022

Kuukauden nobelisti Sully Prudhomme: Lyriska dikter

 

Ranskalainen runoilija Sully Prudhomme sai ensimmäisen Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1901. Häneltä on suomennettu vain yksittäisiä runoja. Minulla on vuosia sitten Pariisista ostettu Sully Prudhommen Poésies 1866–1872, mutta en edes yritä lukea runoja ranskaksi. Onneksi Helmet-kirjastosta löytyi ruotsiksi Lyriska dikter, jossa on runoja monesta Prudhommen kokoelmasta, useimmat kokoelmasta La Vie intérieure.

Lyriska dikter on sen verran sekalainen kokoelma Prudhommen runoja, että mitään kokonaiskuvaa ei muodostunut. Runoja on rakkaudesta – tietysti – ja kuolemasta. Muutama runo on runoilijan epävarmuudesta. Tavoittaako hän sanoilla ajatuksensa? Onko hänellä mitään uutta sanottavaa? Pari säkeistöä runosta Gammalt nytt (Printemps oublié):

Nej, vårens doftande blomma
Skall ej lefva kvar i vår sång:
Hon finner ej händerna tomma
Som Virgilii guldregn en gång.

Vi tiga, af vemod betagna,
Ty forntida släkten oss kränkt –
I arf åt oss, arma bedragna,
Blott åldriga känslor de skänkt!

Alkuperäiset:

Rien de cette saison fragile
Ne sera sauvé dans nos vers,
Et les cytises de Vergile
Ont embaumé tout l’univers.

Ah! frustrés par les anciens hommes,
Nous sentons le regret jaloux
Qu’ils aient été ce que nous sommes,
Qu’ils aient eu nos cœurs avant nous.

Vähäisen ranskani perusteella näen, miten paljon runo on muuttunut, kun on yritetty pitää muodosta kiinni. Alkuperäinen on sujuvampi.

Prudhommen runot tuntuvat vaatimattomilta ensimmäiselle kirjallisuuden nobelistille. Vaikutusta voi tietysti olla runojen valinnalla ja käännöksen tasolla. Tässä vielä ote pitkästä runosta I döden:

Af ord, som ljuga, men ej hugsvala
Har nog jag fått –
Må orden tiga och toner tala
Till känslan blott!

Låt själen domnande glida stilla
På toners ström
Och föras sakta från yrselns villa
till dödens dröm.


Sully Prudhomme: Lyriska dikter
Ruotsintanut Teresia Eurén
Wahlström & Widstrand 1901, 61 s.
Ranskankieliset runot kokelmista La Vie intérieure, Jeunes filles, Femmes, Mélanges, Doute, Solitudes, Vaines tendresses 1860- ja 1870-luvuilta

***********

Helmet-haaste: 23. Pieni kirja.

lauantai 26. maaliskuuta 2022

Tulikärpänen – Filippiiniläisiä novelleja

 

Tulikärpäsessä on 19 filippiiniläistä novellia. Kaikki ovat naisten kirjoittamia. Novellit ovat suurimmaksi osaksi 1980- ja 90-luvuilta. Muutaman novellin alkukieli on tagalog, mutta useimmat on kirjoitettu alun perin englanniksi. Kirjassa on myös tiivis katsaus filippiiniläiseen naisten kirjoittamaan kirjallisuuteen sekä lyhyet esittelyt kokoelman kirjoittajista. Koska en tiennyt ennestään Filippiineistä juuri mitään, googlailin ahkerasti novelleja lukiessani.

Novellit on ryhmitelty muutaman otsikon alle: Lapsuuden kesät, Kipeä nuoruus, Kuohuvat vuodet, Maalta kaupunkiin ja Merten taakse. Osion Merten taakse novellit ovat yhtenäisimpiä. Niissä kaikissa filippiiniläinen nainen joko haaveilee ulkomaille muuttamisesta tai on jo muuttanut. Keinona muuttamiseen on avioliitto. Naiset eivät välttämättä ole köyhistä oloista. Osa on hyvinkin pitkälle kouluttautuneita, kuten novellin Eleanorin keittiö Sveitsissä asuva Gloria, joka on psykologi.

Pänttään saksaa, johon minulla ei ole lainkaan intoa. Vain näin selviän tässä yhteiskunnassa, tai ainakin niin minulle on sanottu. Vaikka inhoan ajatusta, mitä muutakaan vaihtoehtoa minulla on? Jokainen päivä paljastaa kuitenkin, että vaikka osaisimme kieltä kuinka hyvin tahansa, emme pitäisi sitä omanamme. Sillä kieli kantaa elämän kokemuksia. Se on kulttuurimme ja perinteemme ruumiillistuma. Kieleen on juurtunut identiteettimme, lapsuutemme, kaikki muistomme.

Lapsuusnovelleista Noitaleikki on feministinen. Vanhempi serkkupoika pelottelee nuorempia sukulaislapsia kertomalla kauhutarinan verenhimoisesta aswang-noidasta. Angel-tyttö ja muut lapset kehittävät uuden leikin, aswang-hipan, jossa tytöt jahtaavat poikia. Leikki keskeytetään, kun aikuiset miehet huomaavat poikien pelkäävän.

Novelleja on japanilaismiehityksen ajalta, Vietnamin sodan ajalta, jolloin Filippiineillä oli yhdysvaltalaisia sotilaita, Ferdinand Marcosin ajalta, mutta myös sen jälkeen. Niminovellissa Tulikärpänen ihmisoikeusjärjestössä työskentelevä nainen rakastuu poliittisena vankina olleeseen mieheen, joka vapautuu vankilasta Marcosin vallan luhistuttua. Yksi mieleenjäävimmistä kertomuksista oli Varhain maailmassamme. Siinä nuori tyttö joutuu pitämään huolta masentuneesta äidistään ja liikuntavammaisesta veljestään. Ilman isää jäänyt perhe tulee toimeen juuri ja juuri.

Tulikärpäsen novellit avaavat näkymän Filippiineille – naisten näkökulmasta. Paikalliset piirteet korostuvat, mutta ihmiset rakkauksineen, toiveineen ja pettymyksineen ovat samanlaisia kuin muuallakin.

Kirjailijat:

Lualhati Bautista
Lilledeshan Bose
Cecilia Brainard
Gilda Cordero-Fernando
Susan Evangelista
Nena Gadujo
Paz Latorena
Edessa Ramos
Nadine Sarreal
Lakambini Sitoy
Grace Talusan
Linda Ty-Casper
Marianne Villanueva

Suomentajat: Ulla-Maija Aitakangas, Maarit Huhtaniemi, Sari Nurminen, Lynn Rangel-Mustonen, Riitta Vartti, Paula Väänänen


Tulikärpänen – Filippiiniläisiä novelleja
Toimittanut Riitta Vartti
Kääntöpiiri 2001, 302 s.

***********

Helmet-haaste: 39. Novellikokoelma.

Maailmanvalloitus: Filippiinit.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Antti Heikkinen: Latu

Luin Ladun jo olympialaisten aikaan. Siihen kirja sopikin hyvin, koska sen päähenkilö on hiihtäjä Pauli Pitkänen, joka oli maailmanmestari. Alkusanoissaan Heikkinen korostaa, että Latu on romaani. Se perustuu Pitkäsen elämään, mutta ei ole elämäkerta.

Pitkänen kuoli 1941 Tarinaharjun sotilassairaalassa. Sinne hän oli joutunut äärimmäisen ikävän onnettomuuden seurauksena. Hän oli haavoittunut talvisodassa, ja hänen jalkansa halvaantui. Jatkosodan alussa hän oli Nilsiässä koulussa käsittelemässä kaatuneiden varusteita. Niistä löytyi käsikranaatti, joka virittyi. Pitkänen ei voinut heittää kranaattia ulos, koska pihalla leikki lapsia. Hän ei ehtinyt ulos huoneesta ennen kranaatin räjähtämistä.

Ladussa Pitkänen makaa sairaalassa. Välillä hän hourailee, välillä muistelee elämäänsä. Elämässä oli muutakin kuin hiihtäminen. Oli kotitalo, vanha isä, isää paljon nuorempi äiti, sisaruksia. Oli velipojat, jotka myös hiihtivät. Myöhemmin oli myös Tyttö, jonka Pitkänen ei anna tulla sairaalaan itseään katsomaan. Hiihtämiseen innostivat metsäyhtiöllä työskennellyt entinen suomenmestari, opettajat ja isä. Pitkänen kehitti itselleen aivan oman etukenoisen hiihtotyylin, jolle muut ensin naureskelivat, mutta jolla eteni nopeasti. Maailmanmestaruuksia tuli kolme. Olympiareissu meni pieleen harjoituksissa tulleen vamman vuoksi.

Potilaan päässä käy myös filosofisempia ajatuksia hiihtämisestä ja voittamisesta. Kuuluisuudestakin.

Lumikentän ladulla rikkovalla ihmisellä on valtaisa valta. Ladun avaaja tuntee olevansa luontoa ja ilmaa isompi. Tulee tunne, että luuditpas juukeli hiihtoreittini umpeen, mutta minäpä tulen ja avaan sen uudelleen. Ähäkutti. Ja jos se taas peittyy, hiihdän minä lenkkiäni vaikka vuorokauden ympäri. Välillä käyn juomassa, syömässä ja huussissa, sitten jatkan. Katsotaan, kumpi väsyy ensin, jatkuuko lumisade pidempään kuin minun hiihtoni!

Pitkäsen oman elämän latu loppui kovin aikaisin.

Pitkäsen elämässä on paljon aineksia. Ihan eivät kuitenkaan sairaalavaiheet ja muistelmat löydä toisiaan. Latu vaikuttaa hieman välityöltä. Olisikohan loistavan elämäkerturin kannattanut kirjoittaa perinteinen elämäkerta.


Antti Heikkinen: Latu
WSOY 2021, 172 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota.

perjantai 18. maaliskuuta 2022

Grebe: Veteen piirretty viiva ja Tuomainen: Jäniskerroin

Olen lukenut peräkkäin kahden suositun pohjoismaalaisen dekkaristin kirjat. Näistä Camilla Greben tavanomaisempi Veteen piirretty viiva jää toiseksi Antti Tuomaisen omaperäiseen Jäniskertoimeen verrattuna.


Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Nuori Yasmin katoaa. Hänen jäljiltään löydetään itsemurhaviestiksi tulkittava kirjelappu. Ruumista ei löydetä, ja muitakin viittauksia on, ettei kyseessä ehkä olekaan itsemurha. Katoaminen jää selvittämättä, vaikka Yasminin isää epäillään. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin löytyy ruumis, joka voisi olla Yasminin, ja tutkinta avataan. Kertojia on neljä. Katoamisen aikaisia tapahtumia katsotaan Yasminin äitipuolen Marian ja tämän pojan Vincentin näkökulmista. Vincentillä on Downin oireyhtymä. Lopulta myös Yasmin itse pääsee ääneen. Kertomuksista näkyy, miten eri tavalla ihmiset tulkitsevat näkemänsä. Omat odotukset ja ennakkoluulot vaikuttavat, väärinkäsitykset myös. Neljäs kertoja on poliisi Gunnar, joka tutki juttua alun perin, ja saa sen tutkittavakseen myös myöhemmin. Usean kertojan käyttäminen pitkitti tarinaa, jonka salaisuuksista osa oli helppo arvata, mutta kaikkia ei. Rasismia, kulttuurieroja ja lähisuhdeväkivaltaa löytyi taustalta. Olen ennenkin ihmetellyt kirjojen nimeämistä suomeksi. Miksi selkeä Kaikki valehtelevat (Alla ljuger) ei ole kelvannut?

 

Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen perii veljeltään seikkailupuiston. Seikkailupuisto itsessään on jo jotakin järjestelmälliselle miehelle sopimatonta, mutta sen mukana tulee yllätyksiä, joista jotkut uhkaavat mielenrauhaa ja jotkut henkeä. Henri Koskinen haluaisi vain, että hänen elämänsä olisi rauhallista ja järkevää. Sellaiseen ei ole paluuta. Vakuutusmatemaatikko yritti ratkaista ongelmansa osaamallaan tavalla:

Numerot vilisevät mielessäni. Tämä on se mitä vakava ja todellinen matematiikan harjoittaminen antaa. Onnea, lohtua, toivoa. Järkeä ja logiikkaa. Ennen kaikkea: ratkaisuja.

Jäniskertoimen tyylilajia kutsutaan takakannessa mustaksi huumoriksi. Minä löysin vain vähän huumoria, enemmän tavoitin surumielisyyttä, epävarmuutta ja kaipausta kaikkien absurdienkin käänteiden keskeltä. Tuomaisen tyyli kyllä puri minuun, oli se lajiltaan mitä tahansa. Toivottavasti Jäniskertoimesta tekeillä oleva Hollywood-elokuva onnistuu. Aineksia ainakin on. 


Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva
Suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2021, 415 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Alla ljuger 2021

Antti Tuomainen: Jäniskerroin
Otava 2020, 343 s.

***********

Veteen piirretty viiva sopii Helmet-haasteessa kohtaan 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa.

perjantai 11. maaliskuuta 2022

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat

 

Siri von Essen, Ellan de la Chapelle, Sigrid af Forselles, Alma Söderhjelm, Thyra Thesleff ja Aino Järnefelt ovat Hanna-Leena Schreckin säkenöiviä ja oikukkaita Suomen kultakauden naisia. Kaikki olivat minulle nimeltä tuttuja, Ellan tosin vain Ellan Edelfeltinä. Alma Söderhjelmistä olen lukenut muutama vuosi sitten ilmestyneen Merete Mazzarellan kirjoittaman elämäkerran. Söderhjelm oli Suomen ensimmäinen nainen professorina.

1800-luvun lopulla ja vielä 1900-luvun alussa naisten mahdollisuudet valita elämänuransa olivat rajallisia. Varakkaidenkin perheiden tyttöjen tulevaisuus oli avioliitossa. Heille sopivina pidettyjä ammatteja ei ollut. Ellan pohti kirjeessään: ”avioliitto on naisen ainoa ura – jos ei halua tyytyä sähköttämiseen tai puhtaaksikirjoittamiseen”. Hän solmi epäonnistuneen avioliiton Albert Edelfeltin kanssa. Siri von Essen pääsi toteuttamaan näyttelijähaaveensa erottuaan ensimmäisestä miehestään ja mentyään naimisiin August Strindbergin kanssa. Kun avioliitto alkoi sujua huonosti, Sirin näytteleminen loppui. Jos nainen halusi luoda uraa, hänen piti olla rohkea, eikä hänen kannattanut mennä naimisiin. Alma Söderhjelm menestyi historian tutkijana professoriksi saakka. Sigrid af Forselles opiskeli Auguste Rodinin johdolla Pariisissa, ja hänestä tuli arvostettu kuvanveistäjä.

Schreck kuvaa naisiaan suhteessa ajan ilmiöihin kuten hysteriaan ja esoteriaan. Positiivisempi ilmiö oli "uusi nainen, new woman", jollainen päättäväinen, opiskellut ja feministinen Alma Söderhjelm oli mitä suurimmassa määrin. Suomessa piirit olivat pienet ja ahtaat. Vapautta etsittiin Pariisista ja myöhemmin myös Firenzestä, jossa Thesleffin sisarukset Thyra ja Ellen oleskelivat, Thyra miehensä Torsten Söderhjelmin ja lasten kanssa.

Uuden naisen elämäntyyli ei sinänsä pakottanut irtautumaan normatiivisista sukupuolen kuvastoista, mutta monille naisille itsensä ilmaisun uudenlainen vapaus tarkoitti kuitenkin normien rikkomista jollakin tavalla; työtä tehden, kirjoittaen, maalaten, itsetietoista ja omaehtoista elämää omin varoin eläen, omasta suunnasta ja elämäntyylistään itse päättäen.

Säkenöivät ja oikukkaat on aiheeltaan ja toteutukseltaan onnistunut. Onneksi myös kirjan ulkonäköön on panostettu. Aikakautta kuvaava kansi on hieno. Sivut ovat kauniita koristeluineen ja kuvineen. Kansi ja graafinen suunnittelu ovat Tuomo Parikan.


Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat
Kansi ja graafinen suunnittelu Tuomo Parikka
Like 2021, 241 s.

***********

Säkenöivät ja oikukkaat oli nostettu kirjaston suositushyllylle, joten sijoitan sen Helmet-haasteessa kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.