Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

 

”Tarina kertoo Juliasta ja Karlista, kuten tiedät.”

Niinhän tämä kertoo, eräänlaisen rakkaustarinan. Jos kirjasta poistaisi kaiken muun, jäljelle jäisi melko tavanomainen rakkaustarina. Mutta sitä kaikkea muuta on paljon. Ensinnäkin Turun Biologisen museon dioraamat, joita Julian ja Karlin keskinäiset hetket joskus muistuttavat. Sukupuuttoon kuolleet eläimet, kvaggat ja muut. Mielikuvitusmatkat. Muistin temppelit. Ennen kaikkea kolibrit, joiden kauneutta ei voi tavoittaa.

”Mikään kuva tai mitkään sanat eivät hänen mielestään pystyneet kuvaamaan sitä mistä tuossa pienessä linnussa oli kyse. Lintu oli liian kaunis kuvattavaksi, liian hauras. Pelkkä yritys musersi linnun. Nyppi sen rubiinin ja ametistin hehkuiset siivet irti, rusensi pienet luut kasaan. Ymmärrätkö?”

Kolibria on mahdoton kuvata, samoin kuin rakkautta.

Kaikkine aineksineen Dioraama on hämmentävä. Uusia suuntia ja tulkintamahdollisuuksia avautuu Julian koodatessa tekoälyä. Ajatukset ajelehtivat kuvasta toiseen. Kuvittelen kaikkea mahdollista. ”Aivan kuten Karl kuvitteli.”

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Tammi 2019, 319 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

 

Jakarandapuun lapset kertoo Iranin islamilaista vallankumousta vastustaneista vastavallankumouksellisista ja heidän lapsistaan. Azar synnyttää lapsensa vankilassa. Leila hoitaa vankilassa olevien sisariensa lapsia vanhempiensa kanssa. Pelko hallitsee elämää. Lisänä on ulkopuolinen uhka, kun sota Irakin kanssa on käynnissä ja Teherania pommitetaan.

Pelko ei lopu, vaikka vankilasta pääsisi pois. Lapsille pitää teroittaa, että kenellekään ei saa kertoa, missä vanhemmat ovat olleet.

Vanhempien kokemuksilla on seurauksensa pitkälle lasten tulevaisuuteen. Ihmissuhteet kärsivät, myös perheen sisäiset. Monet muuttavat ulkomaille. Toiset jäävät ja osallistuvat vuoden 2009 mellakoihin.

Joissakin kohdissa viihderomaanityylinen sentimentaalisuus vähentää kerronnan tehoa. Vankilakuvaukset ovat kuitenkin järkyttäviä. Ahtaus, lika ja hajut, kuulustelut, kidutus, mielivaltaiset tuomiot, teloitukset.

”Tuntui kuin ne eivät olisi satuttaneet vain meitä, meidän sukupolveamme, vaan myös seuraavaa.”

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset
Suomentanut Laura Jänisniemi
WSOY 2014, 285 s.
Englanninkielinen alkuteos Children of the Jacaranda Tree 2013

***********

Helmet-haaste: kohta 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa.

Maailmanvalloitus: Iran.

George Eliot: Daniel Deronda

 

Olipa mukava lukea vanha kunnon klassikko. George Eliotin viimeinen romaani Daniel Deronda suomennettiin vasta 2019.

Kirjan monista henkilöistä tärkeimpiä ovat Derondan ohella Gwendolen Harleth, Henleigh Grandcourt ja Mirah Lapidoth. Gwendolen 0n kaunis ja viehätysvoimainen nokkela nuori neiti, jonka isä ja isäpuoli ovat molemmat kuolleet. Isäpuolen jäljiltä hänellä on neljä nuorempaa siskoa, joita hän pitää pelkkinä häiriötekijöinä. Rakas mama on hemmotellut vanhimman lapsensa niin, että hänestä on tullut itsekeskeinen ja vaatelias. Köyhtyneen perheen tyttärenä avioliitto on Gwendolenin ainoa mahdollisuus saavuttaa elintaso, jota hän pitää itselleen sopivana.

Daniel Deronda on varakkaan sir Hugo Mallingerin kasvatti. Hän ei tiedä omaa syntyperäänsä, mutta olettaa olevansa sir Hugon avioton poika. Hänen asemansa on epämääräinen. Kunnioituksesta ja hienotunteisuudesta kasvatti-isäänsä kohtaan hän ei ole tohtinut ottaa asiaa puheeksi. Deronda on herkkä ja myötätuntoinen luottamusta herättävä ihminen. Hän opiskelee lakia, mutta ei tunne alaa omakseen. Avioliitostaan sir Hugolla on vain tyttäriä, jotka eivät voi periä arvonimeä tai maaomaisuutta. Ne ovat menossa sir Hugon veljenpojalle herra Grandcourtille.

Grandcourt herättää suurta innostusta ja toiveita saapuessaan viettämään kesää sir Hugon omistamalle tilalle, jonka lähistöllä Gwendolenin perhekin asuu.

”Oli vaikea kuvitella kosijaa tai aviomiestä, joka omaisuutensa rinnalla näyttäisi yhtä vähän kauneusvirheeltä kuin Grandcourt.”

Käytökseltään Grandcourt vaikuttaa vetelältä ja välinpitämättömältä ”kuin täydellisen hienostuneisuuden haalistunut perikuva”. Hänet paremmin tuntevat tietävät asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Naisten turvaton taloudellinen asema ja epäoikeudenmukainen perimysjärjestys ovat aiheita, jotka vievät ajatukset Jane Austeniin. Daniel Deronda ei kuitenkaan etene odotusten mukaisesti. Yhden muutoksen tuo Mirah, joka on juutalainen. Hän on kaunis (kukapa sankaritar ei olisi), musikaalinen, kiitollinen ja yritteliäs. Hän on kärsinyt pahoin kulkiessaan uhkapeliriippuvaisen isänsä matkassa. Mirahin kautta tarinaan astuu juutalainen intomielinen ajattelija Mordecai. Lukiessa on pidettävä mielessä, että Eliot kuvaa 1800-luvun loppupuolen englantilaisten suhtautumista juutalaisiin ja juutalaisuuteen.

Daniel Derondassa ei ole niin paljon tapahtumia kuin sen 900 sivua antaisivat olettaa. Se on psykologinen romaani, jossa kuvataan hyvin tarkasti varsinkin Gwendolenin ja Derondan tunteita ja mielenliikkeitä. Aluksi ärsyttävä Gwendolen kehittyy parempaan suuntaan elämän koetellessa, ja Deronda löytää elämäntehtävänsä.

Tärkeistä sivuhenkilöistä nostan vielä esille säveltäjän ja muusikon Herr Klesmerin. Hän edesauttoi Mirahin pääsyä esiintymään herrasväelle. Gwendolenin laulua säestettyään hän ilmaisi mielipiteensä sanomalla, että ”mielihyvin katson lauluanne”. Herr Klesmer antoi pianotunteja eräälle perijättärelle, ja aikakautta kuvaavasti vanhemmilla ei käynyt mielessäkään, että koomisesti pukeutuvasta taiteilijasta olisi mitään vaaraa. Mutta niin vain tyttö rakastui, piti päänsä, ja vanhemmat joutuivat antamaan periksi. Tuo rakkaustarina on kirjan hupaisin.

Suosittelen Daniel Derondaa kaikille, joita englantilainen 1800-luvun elämä kiinnostaa ja jotka eivät pelästy kirjan sivumäärää.

Daniel Deronda on luettu ainakin blogeissa Kirjakko ruispellossa ja Tuulevin lukublogi.

George Eliot: Daniel Deronda
Suomentanut Alice Martin
WSOY 2019, 928 s. (sis. suomentajan jälkisanat ja selityksiä)
Englanninkielinen alkuteos Daniel Deronda 1876

***********

Helmet-haaste: kohta 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia.

Katsaus Kuukauden nobelisti -sarjaani

 

Aloitin Kuukauden nobelisti -sarjan huhtikuussa 2013 Orhan Pamukin romaanilla Musta kirja. Tämän kuun nobelistini on Mario Vargas Llosa. Yhteensä olen kirjoittanut 96 nobelistista. Yhtään kuukautta ei ole jäänyt väliin. Jäljellä on 21 nobelistia, joista ensi kuussa on vuorossa Louise Glück.

Jäljellä olevat ovatkin sitten aika vaikeita tapauksia. Joukossa on yksi saksalainen historioitsija, joka kirjoitti Rooman keisareista, ja kaksi filosofia. Filosofiaa en ole koskaan lukenut. Kaikkien teoksia ei ole suomennettu, esimerkiksi tanskalaisen Karl Gjellerupin. No, häntä voin lukea ruotsiksi. Espanjalaiselta runoilijalta Vicente Aleixandrelta ei ole suomennettu ainakaan kokonaista kokoelmaa. Luen espanjaksi, mutta tuskin runoja. Yksi espanjalainen kielikurssin vetäjä sanoi minulle vuosia sitten, että ”Aleixandre on vaikea”.

Muutenkin minulta on jäänyt sarjan loppuvaiheeseen monta runoilijaa. Luen vain vähän runoja ja koen niistä kirjoittamisen vaikeaksi. Yritin lukea Yeatsin runoja (Aale Tynnin suomennos), mutta en saanut niistä mitään irti. Kirjoittamisen vaikeuden huomaa huhtikuussa ilmestyvästä postauksestani Glückistä, vaikka hänen runonsa ovat kohtuullisen helposti lähestyttäviä.

Saattaa olla, että jatkossa en pysy tahdissa yksi nobelisti per kuukausi, mutta kaikista aion kirjoittaa.

Carme Chaparro: No soy un monstruo

 

Espanjalaisen Carme Chaparron No soy un monstruo (en ole hirviö) aloittaa komisario Ana Arénista kertovan sarjan. Toinenkin osa on jo ilmestynyt. Kirjoja ei ole suomennettu.

Ana Arén vetää poliisin yksikköä, joka tutkii lapsiin kohdistuvia rikoksia. Madridin esikaupungissa sijaitsevassa kauppakeskuksessa nelivuotias poika katoaa äidiltään. Tapaus herättää heti kansallista huomiota, koska kaksi vuotta aikaisemmin samasta paikasta oli kadonnut toinen samanikäinen poika, jota ei koskaan löydetty. Ana Arén tutki myös edellistä katoamistapausta. Sen selvittämättömyys painaa häntä raskaasti edelleen.

Ana Arénilla on menneisyydessään traumaattinen tapahtuma, johon viitataan usein. Varsin kliseisesti hän ei tule toimeen pomonsa kanssa. Työtovereissa hänellä on hyviä ystäviä, ja heiltä hän saa tukea. Luonteeltaan Ana on impulsiivinen, mutta yrittää välttää ylilyöntejä poliisikoulutuksensa avulla.

Analla on hyvä ystävä Inés, jonka osuus kirjassa on suuri. Inés työskentelee televisiossa ja on uutisten tähtitoimittaja. Kirjailija Chaparro itse on tehnyt menestyneen uran ajankohtaisohjelmissa. Inéksen osuudet ovat kirjassa minämuodossa, muuten tarinaa vie eteenpäin kertoja.

Vaikka tässä tutkitaan pieniin lapsiin kohdistuvia rikoksia, kirja ei ole vastenmielisen väkivaltainen kuten jotkut viimeaikaiset pohjoismaiset dekkarit. Tunteissa mennään kyllä syvälle, varsinkin Inéksen kohdalla.

No soy un monstruo on melko tavanomainen rikoskirja, kunnes päästään loppuratkaisuun. Se nostaa tasoa oikein kunnolla.

Carme Chaparro: No soy un monstruo
Espasa 2017, 6. painos, 331 s. (ensimmäinen painos myös 2017)

***********

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirja on osa kirjasarjaa.

Pascal Mercier: Nachtzug nach Lissabon

Oikeanpuoleinen kuva on sillalta Bernissä.

Pascal Mercierin Nachtzug nach Lissabon on julkaistu suomeksi täsmällisellä nimellä Yöjuna Lissaboniin. Pidin kirjasta todella, todella paljon.

Raimund Gregorius näkee töihin mennessään sillalla nuoren naisen, joka näyttää aikovan hypätä jokeen. Gregorius estää aikeen. Nainen osoittautuu portugalilaiseksi. Hän istuu hetken Gregoriuksen luokkahuoneessa kunnes lähtee sanomatta sanaakaan. Vähän ajan kuluttua Gregorius lähtee myös. Hän jättää kirjansa opettajanpöydälle ja lähtee. Eikä tule takaisin.

Gregorius asuu Bernissä. Hän opettaa kuolleita kieliä hepreaa, latinaa ja klassista kreikkaa. Hän on 57-vuotias, eronnut, äärimmäisen tunnollinen, ilmeisen hyvä opettaja, josta oppilaat pitävät. Hän ei ole koskaan käyttäytynyt huomiota herättävästi.

Koulusta lähdettyään Gregorius löytää espanjalaisesta kirjakaupasta portugalilaisen Amadeo Pradon portugalinkielisen kirjan, jonka nimi on Sanojen kultaseppä. Kirjakauppias kääntää osan johdantoa. Siinä Prado kirjoittaa sielun arkeologista, joka löytää mykkiä piileviä kokemuksia, jotka muokkaavat ihmisen elämää. Yksi virke erityisesti osuu Gregoriuksen mielentilaan. Omana käännöksenäni:

”Jos on niin, että tunnemme vain pienen osan meissä olevasta elämästä – mitä tapahtuu lopulle?”

Gregorius ostaa kirjan. Vaikka hän ei osaa portugalia, hän pystyy kielitaustallaan sekä sanakirjan ja portugalin peruskurssin avulla kääntämään otteita Pradon kirjasta, tosin vaivalloisesti ja hitaasti. Kirja alkaa kiehtoa häntä enemmän ja enemmän. Hän lähtee yöjunalla Lissaboniin.

Lissabonissa alkaa Gregoriuksen uusi elämä. Muutosta symboloivat silmälasit, jotka hän joutuu hankkimaan rikki menneiden tilalle ja joilla hän näkee kaiken paremmin kuin entisillä. Gregorius uppoutuu Pradon kirjaan ja elämään. Prado on kuollut kolmisenkymmentä vuotta sitten, mutta Gregorius löytää hänet tunteneita ihmisiä, sisaret, opettajan, ystäviä, Salazarin diktatuuria vastustaneen vastarintaliikkeen veteraanin. Hän saa luettavakseen muita Pradon tekstejä.

Gregorius lukee Pradon ajatuksia vanhempien vaikutuksesta, elämän suunnan ratkaisseista päätöksistä, vapaudesta vastustaa kaikkea julmuutta, hiljaisuudesta, sanojen pyhyydestä, runoudesta, kuolemanpelosta… Elämästä.

”Elämä ei ole se, mitä me elämme; elämä on se, mitä kuvittelemme elävämme.”

Gregorius kokoaa Pradon elämäntarinaa kirjoituksista ja keskusteluista. Hän peilaa siihen omaa elämäänsä, miten on sen elänyt ja mitä nyt aikoo.

Minä viehätyin tästä kirjasta vähän kuin Gregorius Pradon Sanojen kultasepästä. Kuljin Gregoriuksen kanssa Bernin sateessa, Lissabonin auringossa ja Finisterren tuulessa. Pelasin shakkia. Join teetä ja lukemattomia kupillisia kahvia. Opettelin portugalia. Istuin junassa lukemassa. Istuin hylätyn koulun homeisessa rehtorinhuoneessa lukemassa.

Nachtzug nach Lissabon on ihana kirja. Sen kirjoittaja Mercier on filosofi, minkä lukiessaan ymmärtää, vaikka ei etukäteen tietäisi.

Pascal Mercier: Nachtzug nach Lissabon
btb 2006, 32. painos, 496 s. (ensimmäinen painos 2004)

***********

Helmet-haasteessa kirja sopii erinomaisesti kohtaan 41. Kirjassa matkustetaan junalla.

Kuukauden nobelisti Mario Vargas Llosa: Lituma en los Andes

Perulaisen Mario Vargas Llosan Lituma en los Andes on suomennettu nimellä Andien mies.

Lituma on siviilikaartin aseman päällikkö Andeilla kyläpahasessa nimeltä Naccos. Päällikkö kuulostaa komealta titteliltä, mutta hänellä on yksi ainoa alainen, jonka kanssa hän asustaa samassa hökkelissä, jossa he hoitavat virka-asiat. Naccos on entinen vilkas kaivoskylä, mutta se on hiljentynyt kaivoksen sulkemisen jälkeen. Nyt siellä asuu lähinnä uutta tietä rakentavia työläisiä.

Litumalla on ongelma: kolme miestä on kadonnut jälkiä jättämättä. Eletään aikaa, jolloin Loistava Polku -sissiliike valtasi alaa vuoristossa. Lituma ja hänen alaisensa Tomasito pelkäävät joutuvansa sissien kohteeksi. Yhtenä vaihtoehtona miesten katoamiselle on, että sissit ovat teloittaneet heidät. Katoamisten tutkiminen on vaikeaa, koska rannikolta kotoisin oleva Lituma ei saa otetta kylän vuoristolaisista. Hän uskoo näiden tietävän, mitä on tapahtunut. Kylän erikoislaatuinen kapakanpitäjä ja hänen noidaksi kutsuttu vaimonsa tutustuttavat Lituman intiaanien vanhoihin uskomuksiin kuten vuorten pahantahtoisiin henkiin, jotka vaativat ihmisuhreja ja jotka päättävät elämästä ja kuolemasta.

Kirjan rakenne on kerroksellinen. Lituman tutkimusten rinnalla kulkee Tomasiton kertomus kohtalokkaasta rakastumisestaan vastustamattomaan ilotyttö Mercedekseen. Välissä on kuvauksia sissien hirmuteoista, järkyttävimpänä vikunjalauman teurastaminen suojelualueella. Sissien teot antavat taustaa kadonneille miehille.

Vargas Llosan tyylille on ilmeisesti ominaista dialogien vieminen päällekkäin. Lukija saa miettiä, mihin keskusteluun mikin repliikki kuuluu. Tässä kirjassa keskusteluja oli onneksi paljon helpompi seurata kuin aiemmin lukemassani Vargas Llosan romaanissa Vihreä talo.

Lituma en los Andes on tunnelmaltaan aivan omanlaisensa. Tunnelma on osin uhkaava ja osin mystinen, kun Lituma yrittää selviytyä pelkojen, hiljaisuuden ja demonien kehässä. Tämä kirja houkuttelee lukemaan lisää Vargas Llosalta.

Mario Vargas Llosa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010. Häneltä on suomennettu useita romaaneja. Löysin blogikirjoituksia seuraavista:

Vihreä talo, Keltainen kirjasto
Julia-täti ja käsikirjoittaja, Kirja joka maasta
Maailmanlopun sota, Jarkko Tontti
Maytan tarina, Kirjasampo
Äitipuolen ylistys, Anun ihmeelliset matkat
Vuohen juhla, Sallan lukupäiväkirja
Tuhma tyttö, Donna mobilen kirjat
Keltin uni, Luettua elämää

Mario Vargas Llosa: Lituma en los Andes
Editorial Planeta 1993, 313 s.

***********

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan, koska Tomasito kertoo Litumalle rakkaustarinaansa.