Anne Swärd: Vera

Olen lukenut aikaisemmin kaksi Anne Swärdin romaania, Kesällä kerran ja Viimeiseen hengenvetoon. Pidin niistä molemmista. Vera on outo ja kiehtova. Tarkoitan outoudella tunnelmaa, joka alkaa ensimmäisestä kohtauksesta, jossa päähenkilö Sandrine menee naimisiin Ivanin kanssa talvisessa Ruotsissa jäätävän kylmässä kesähuvilassa Ivanin perheen omistamalla saarella, jonne mennään soutuveneillä jäänmurtajan tekemää väylää pitkin. Saksassa Nürnbergin oikeudenkäynti on menossa. En päässyt alkujakson nostamasta tunteesta irti lukemisen aikana.

Sandrine on minäkertoja, mutta hän pysyy etäisenä. Hänen nimensäkin paljastuu melko myöhään. Hän on tullut pakolaisena Ruotsiin ja päätynyt hyvin pian naimisiin rikkaan Cederin perheen vanhimman pojan kanssa. Sandrinen tausta paljastuu takaumissa. Hän on alun perin ranskalainen, satamakaupungin köyhästä perheestä. Isä on puolalainen merimies. Sodan uhatessa äiti lähtee kolmen tyttärensä kanssa Puolaan isän vuoristossa sijaitsevaan kotikylään. Sodan aikana siellä tapahtuu jotakin sellaista, jonka Sandrine haluaa salata niin kauan kuin mahdollista.

”Se joka toivoo, on aina peloissaan, mutta viimein pääsen ainakin toivosta eroon, sen sijaan mieleni täyttää toivottomuuden tasainen rauha, kuin eläimellä, jota joku vakaakätinen taluttaa teuraaksi, joku joka on rauhallisesti ja tyynesti ottanut komennon itselleen.”

Sandrinelle on tapahtunut ja tapahtuu paljon, mutta iso osa kirjasta on Sandrinen tahdottoman tuntuista oleskelua Cederin talossa Strandvägenillä. Tuntuu, että hänen ainoa tavoitteensa on menneisyyden salaaminen. Suhde mieheen on kummallinen, varovainen ja  puhumaton. Lukija ymmärtää syyn ennen kuin Sandrine. Sandrine ajautuu tilanteesta toiseen tekemättä päätöksiä, kunnes lopulta hänen on pakko toimia.

Swärd on taitava kirjailija. Kutsuin kirjaa oudoksi, mutta en tarkoita huonoa. Se piti otteessaan niin, että halusin tietää, mistä on kysymys. Ihan lähelle Sandrinea en päässyt, kuten eivät päässeet Cederin talon ihmisetkään.

Miksi kirjan nimi on Vera, eikä Sandrine? Sen saa selville lukemalla.

Anne Swärd: Vera

Suomentanut Jaana Nikula

Otava 2018, 373 s.

Ruotsinkielinen alkuteos Vera 2017

*********** 

Helmet-haasteen kohta 9. Kirjassa kohdataan pelkoja.

Verassa toinen maailmansota ja sen seuraukset ovat niin tärkeitä, että kirja sopii Jokken Rauhan haasteeseen.

Pirkko Saisio: Slava! Kunnia.

Nyt lukemani näytelmän Slava! Kunnia. Oligarkkien ooppera kävin katsomassa, kun sitä esitettiin vuonna 2015. Muistikuvat ovat aika sekalaisia. Parhaiten muistan taivaalta laskeutuvan Conchita Wurstin.

Tavalliset ihmiset, kaksoisveljet Obeda ja Pobeda joutuvat mukaan Venäjää hallitsevien piirien kiemuroihin. Pobedan repliikin mukaan

”Veljeni on vanhan liiton mies, ja minä edustan nykyisin progressiivista ja innovatiivista markkinataloutta [- -].”

Veljekset puhuvat usein suoraan yleisölle. He ovat mukana tapahtumissa, mutta myös kommentoivat niitä. Tapahtumapaikkoja ja ihmisiä on ylenpalttisesti. Juna, vankileiri, Volodjan Karjalan palatsi, hautausmaa, tuonen virta… Pankkiiri, tehtailija, arkkitehti, Etnisten Kulttuurein Instituutin johtaja, Kim Jong-Un, Julija Tee... Tietysti Volodja itse. Häntä kaikki pelkäävät. Näyttämöllä käyvät kuolleita poikiaan etsivät äidit. Pistäytyvätpä siellä myös Iivana Julma, Katariina Suuri ja Juri Gagarin. Eikä unohdeta Gerard Depardieuta.

Oligarkkien oopperassa tietysti myös lauletaan.

Ihminen on kuin ruoho,

se tiedetään.

Kun tuuli käy hänen ylitseen,

ei häntä enää ole.

Eikä mitään jää,

ei mitään jää.

Tuuli tahdottomana

jää tuulemaan.

Tuuli jää,

tuuli jää.

Slava! Kunnia. on kantaaottava ajankohtaissatiiri. Sellaisena se jäänee yhden kauden teatteriesitykseksi. Kansallisteatterissa oli toteutettu komea versio, sen verran muistan.

Pirkko Saisio: Slava! Kunnia. Oligarkkien ooppera

ntamo & Kansallisteatteri 2015, 156 s.

*********** 

Helmet-haasteen kohta 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä.

Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteesta ruksaan kohdat A. Naisen kirjoittama teos, C. Suomalaisen kirjoittama teos, E. Teoksen kirjoittaja on elossa ja H. Teos kirjailijalta jonka tuotantoa olen lukenut aiemmin.

Nadeem Aslam: Kultainen legenda

Nargis on arkkitehti. Hän on kristitty, mutta on nuoruudesta saakka elänyt tekeytyneenä muslimiksi. Lily on köyhä kristitty, joka on tehnyt töitä Nargikselle ja tämän arkkitehtimiehelle Massudille. Nyt hän on rikšakuski. Helen on Lilyn tytär, jota lapsettomat Nargis ja Massud ovat kohdelleet kuin omaa lastaan ja jonka koulutuksen he ovat maksaneet yliopistoa myöten. Aysha on leskeksi jäänyt imaamin tytär. Imran on kashmirilainen, joka on tullut Pakistaniin islamistisissien koulutusleirille, mutta paennut sieltä, kun ei voinut hyväksyä sissien toimintatapoja.

Näiden ihmisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa uskonnollisten ristiriitojen repimässä Pakistanissa. Kaksi tapahtumaa sattuu lähes yhtä aikaa. Lilyn ja Ayshan salattu suhde paljastuu. Kaupungilla tapahtuu välikohtaus, jossa ammutaan. Paikalla ollut Massud kuolee yhdysvaltalaisen agentin luotiin. Lilyn on kadottava heti, mutta pian myös Nargis ja Helen sekä heihin liittynyt Imran huomaavat, että heidän on paettava.

Kaikkien tapahtumien läpi Nargiksen mukana kulkee Massudin isän kokoama kirja, josta sanotaan:

”Siinä oli 987 sivua, ja se oli kunnianosoitus niille lukemattomille ajatuksille ja ideoille, jotka olivat matkanneet aikojen saatossa maailmankolkasta toiseen. Kirja osoitti, miten erilliset tapahtumat maailmanhistoriassa olivat vaikuttaneet toisiinsa, esitteli pimentoon jääneitä tai unohdettuja tapauksia, joissa jokin ihmisryhmä oli lisännyt toisen ryhmän onnea tai tietämystä. Traditiot ja historiat olivat aina sekoittuneet keskenään, eikä mikään sen paremmin idässä kuin lännessäkään ollut koskaan puhdasta.”

Kun sotilaat viiltelevät kirjan pilalle, Nargis ompelee sen sivuja kokoon kultalangalla. Rauhallisen yhteiselon tavoitetta korostaa myös saari, jolta Nargis, Helen ja Imran löytävät tilapäisen piilopaikan. Saarella on rapistunut moskeija. Sinne piti rakentaa myös kristittyjen kirkko ja hindutemppeli, mutta projekti oli kaatunut muslimien keskinäisiin riitoihin ja murhaan moskeijan rakentamisen jälkeen. Imranin mukana olo vie ajatukset myös valtioiden välisiin suhteisiin. Britannia alisti koko seudun valtaansa, nyt Intia alistaa Kashmiria.

Kultainen legenda on järkyttävä kirja siinä, että se saa ajattelemaan, mitä kaikkea ihmiset tekevät toisilleen, alistavat, kiduttavat ja tappavat. Kaikki tuo jonkun ajatusrakennelman vuoksi. Kirjassa itsessään on myös luottamusta, syvää ystävyyttä ja hapuilevaa rakkautta, eli sen lukemista ei tarvitse vältellä liiallisen synkkyyden pelossa.

Nadeem Aslam: Kultainen legenda

Suomentanut Kirsi Luoma

Like 2019, 378 s.

Englanninkielinen alkuteos The Golden Legend 2017

***********

Maailmanvalloitus: Pakistan.

Viveca Sten: Juhannusmurha

Olen lukenut aikaisemmin yhden Viveca Stenin dekkarin nimeltä Sisäpiirissä. En innostunut siitä, mutta otin nyt kirjastosta luettavakseni Juhannusmurhan ajankohtaan sopivan nimen vuoksi.

Stenin dekkareiden tapahtumapaikka Sandhamn sopii hyvin juhannuskirjaan. Sandhamn on täynnä laivoilla ja omilla veneillä juhlimaan tulleita nuoria. Osa on hyvin, tai oikeastaan liian, nuoria. Alkoholia käytetään liikaa ja, kuten myöhemmin ilmenee, myös huumeita. Poliiseilla on täysi työ valvoa juhlimista.

Aamulla löytyy nuori poika murhattuna. Tutkimuksia vaikeuttaa se, että pojan kaverit olivat liian humalassa muistaakseen illan tapahtumia. Oman harminsa aiheuttavat paikalle hälytetyt rikkaat vanhemmat, joiden mielestä heidän lapsensa eivät ole voineet sotkeentua mihinkään epäilyttävään, koska heillä on kaikkea. Rahaa ja tavaraa varmasti onkin, mutta rakkautta ja läsnäoloa puuttuu. Rikostarkastaja Thomas Andreassonin ryhmään liittyy juuri juhannuksena uusi tutkija, joka on tehtäväkierrossa. Hänen käytöksensä herättää välillä kummastusta.

Juhannusjuhlinnan kuvaus tuntuu suomalaisesta tutulta. Murhajuoni on näppärästi rakennettu, mutta kirjaa pitkittää Thomaksen vanhan ystävän Noran uuden miessuhteen turha pyörittely. Pidin Juhannusmurhasta kuitenkin enemmän kuin aiemmin lukemastani Sisäpiirissä-dekkarista.

Viveca Sten: Juhannusmurha

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

WSOY 2016, 436 s.

Ruotsinkielinen alkuteos I stundens hetta 2012

*********** 

Helmet-haasteen kohta 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa.

Luciano Wernicke: Jalkapallon MM-kisojen merkillinen historia

Nyt kun koronan vuoksi ei pelata jalkapallon EM-kisoja, täytyy lohduttautua lukemalla jalkapalloon liittyvä kirja: Jalkapallon MM-kisojen merkillinen historia. Peliä kentällä ja kabineteissa 1930-2014. Kirjoittaja Luciano Wernicke on argentiinalainen toimittaja ja tietokirjailija.

Nimessä oleva sana ’merkillinen’ tarkoittaa sitä, että kirjaan on kerätty kummallisia sattumuksia kisoihin liittyen. Luvatuista kabineteista niitä on vähemmän, itse peleistä enemmän. On kirjassa varsinaista historiaakin eli tiedot kaikkien kisojen loppuvaiheen pelituloksista sekä jalkapallon sääntöjen ja kisojen pelisysteemin muutoksista. Jalkapallon alkuaikoina pelaajia ei saanut vaihtaa. Jos vaikka maalivahti loukkaantui, hänen tilalleen siirtyi joku kenttäpelaaja ja joukkue jatkoi alimiehityksellä. Vasta vuonna 1970 sallittiin MM-kisapeleissä yhden pelaajan vaihtaminen. Minä muistan hyvin tuon vaiheen jalkapallossa. Nykyisinhän vaihtoja saa tehdä varsinaisella peliajalla kolme.

Ensimmäiset MM-kisat järjestettiin Uruguayssa 1930. Kisoihin ei ollut karsintoja, mutta osallistujamaita oli lopulta vain 13. Pitkä laivamatka ei innostanut eurooppalaisia. Moni varmaan muistaa, että kotijoukkue voitti ensimmäiset kisat. Seuraaviin kisoihin oli jo karsinnat. Pelisysteemi on yleensä ollut jonkinlainen versio lohkoissa pelatusta alkusarjasta ja sen jälkeisistä pudotuspeleistä, mutta vuonna 1950 alkusarjan jälkeen pelattiin neljän parhaan välinen loppusarja. Vuosina 1974 ja 1978 pelattiin kaksi jatkolohkoa, joiden voittajat kohtasivat finaalissa.

Nykyisin olisi vaikea kuvitella, että joku karsinnat läpäissyt joukkue jäisi pois kisoista, mutta vielä vuonna 1950 peräti kolme joukkuetta jätti turnauksen väliin. Intia oli näistä yksi syynä se, että ”heidän pelaajiaan kiellettiin pelaamasta paljain jaloin – mikä oli vallitseva pelikulttuuri Bombayn ja New Delhin kentillä”.

Alussa mainittuja merkillisiä sattumuksia kerrotaan pelitapahtumista, tuomareista, pelaajien käytöksestä pelien ulkopuolella, faneista, poliitikkojen vaikutusyrityksistä, FIFA:n omituisista päätöksistä ja niin edelleen. Lainaan tähän vuoden 1950 Brasilian kisoista lyhyen tarinan nimeltään Appelsiinikielto:

”Loppusarjan otteluita varten Maracanãn henkilökunta antoi Rio de Janeiron poliisille erityisen ohjeen: kieltää appelsiinien myyminen stadionilla ja sen ympäristössä. Lehtien mukaan pyynnön syy oli, että monet joukkueet olivat valitelleet joutuneensa uhreiksi ”pommituksiin, jotka ovat aiemmissa otteluissa olleet ajoittain väkivaltaisiakin”. Eräs uruguaylainen sanomalehti tiesi kertoa, että 1400 järjestystä ja turvallisuutta takaamaan pestattua työntekijää oli kehotettu ”erityiseen valppauteen”, jotta vaarallisten sitrushedelmien myyminen onnistuttaisiin estämään.”

Nippelitietoa harrastaville kirjan lopussa on muutaman sivun verran MM-kisaennätyksiä tyyliin Maa, joka on edennyt useimmin finaaliin: Saksa kahdeksan kertaa, Ensimmäinen hattutemppu: Yhdysvaltojen Bert Patenaude teki kolme maalia Paraguayn verkkoon 1930, Useimmin vaihdosta kentälle tullut pelaaja: Brasilian Denilson yhdessätoista MM-kisapelissä, Ensimmäinen MM-karsintaottelu: Ruotsi−Viro 6−2 11.6.1933, ja niin edelleen ja niin edelleen.

Tätä kirjaa oli varsin rattoisa lukea. Jalkapallon yleisestä historiasta kiinnostuneille suosittelen Eduardo Galeanon kirjaa Jalkapallo valossa ja varjossa. Jos politiikan ja jalkapallon väliset kytkennät kiinnostavat, kannattaa lukea Vesa Vareksen erinomainen Pallon herruus. Kuningaslajin valta ja lumo.

Luciano Wernicke: Jalkapallon MM-kisojen merkillinen historia

Suomentanut Petri Ukskoski

Minerva 2018, 341 s.

Espanjankielinen alkuteos Historias insólitas de los Mundiales de Fútbol 2010, 2014, 2018

***********

Helmet-haasteen kohta 14. Urheiluun liittyvä kirja.

Ruth Ware: Lukitut ovet

Olisin lopettanut tämän kirjan kesken heti, kun ymmärsin, mistä siinä on kysymys eli aika alussa. Lukitut ovet oli kuitenkin ainoa junamatkalle varaamani kirja (ennen korona-aikaa), joten luin sen loppuun.

Miksi tällainen mielipide? Lattialautojen narina, satunnaisesti auki tai kiinni olevat ikkunat ja ovet, yksinäinen talo, jolla on hämärä historia. Jännittävää? Kaikki tietävät, että aaveita ja kummituksia ei ole olemassa, joten kaikelle on olemassa realistinen selitys. Sille taas vaihtoehtoja on kovin vähän.

Lukituissa ovissa on haettu jonkinlaista modernia versiota kartanokauhusta. Modernius tulee talon elektronisesta hallintajärjestelmästä, joka aiheuttaa yllätyksiä, mutta jota päähenkilö ei jostain syystä viitsi opetella käyttämään.

Luetut.net

Ruth Ware: Lukitut ovet

Suomentanut Antti Saarilahti

Otava 2020, 351 s.

Englanninkielinen alkuteos The Turn of the Key 2019

Ian Rankin: Koiratkin irrallaan

Olen lukenut muutaman Ian Rankinin John Rebus -dekkarin sarjan alkupäästä. Koiratkin irrallaan on paljon tuoreempi. Se on sarjan 20. kirja, ja sen jälkeen on ilmestynyt vielä ainakin kaksi seuraavaa.

John Rebus on ollut eläkkeellä muutaman kuukauden ja alkaa pitkästyä. Tässä kirjassa hän saa uuden uskollisen ystävän, joka varmaan helpottaa eläkepäivien yksinäisyyttä. Ennen sitä Edinburghissa alkaa tapahtua. Eläkkeellä ollut tuomari murhataan, vankilasta päässyttä tunnettua rikollista ammutaan ja glasgowlainen rikollispomo yrittää vallata markkinoita. Rebus pyydetään auttamaan tutkimuksissa konsultoivana etsivänä. Hänen yhteyksiään alamaailmaan tarvitaan.

Edellinen lukemani Rebus-dekkari Kuurupiilo on aivan sarjan alusta. Koiratkin irrallaan ja Kuurupiilo muistuttavat toisiaan joissakin kohdin, esimerkiksi sikäli, että molemmissa rikosten taustalla on henkilöitä, joiden yhteiskunnallinen asema on korkea.

Näissä uudemmissa Rebus-kirjoissa on mukana komisario Malcolm Fox. Kirjan alusta voi päätellä, että Foxia ei ole pidetty työyhteisössä kovinkaan hyvänä poliisina. Nyt hän toimii oma-aloitteisesti ja menestyy niin hyvin, että saa kiitosta jopa Rebusilta.

En ole käynyt Edinburghissa, vaikka olen pitkään halunnut mennä sinne. Nykyisissä olosuhteissa pitää matkustamisen sijasta tyytyä Rebus-dekkareihin.

Luetut.net

Ian Rankin: Koiratkin irrallaan

Suomentanut Ulla-Ekman Salokangas

Blue Moon 2018, 387 s.

Englanninkielinen alkuteos Even Dogs in the Wild 2015

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Silkkiäistoukka on J. K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittama dekkari. Kaikki tuntuvat nykyisin kirjoittavan sarjoja, ja niinpä tämäkin on yksityisetsivä Cormoran Strikesta kertovan sarjan toinen osa. Ensimmäistä osaa en ole lukenut, mutta se ei haitannut yhtään.

Cormoran Strike on Afganistanin sodan veteraani. Hän on menettänyt sodassa toisen jalkansa, mutta ei välitä huolehtia itsestään, joten jalka proteeseineen aiheuttaa jatkuvasti ongelmia ja haittaa työn tekemistä. Striken etsivätoimistossa on hänen lisäkseen töissä vain nuori Robin Ellacott, joka haluaisi koulutusta alalle, eikä pelkkiä sihteerin tehtäviä. Silkkiäistoukassa Strike käyttää apunaan myös velipuolensa tuttavaverkostoa.

Lähtökohta on kadonnut kirjailija, jonka vaimo pyytää Strikea etsimään miehensä. Kirjailija on kadonnut ennenkin, ja aluksi epäillään hänen vain hakevan julkisuutta, jota hän ei saa mielestään kykyjään vastaavasti. Murhaan kuitenkin päädytään. Murha on tehty epämiellyttävän brutaalisti, mutta onneksi kirjassa ei ollut muuta kovaa väkivaltaa.

Silkkiäistoukka on siinä mielessä perinteinen salapoliisiromaani, että epäiltyjen joukko on rajattu. On kirjailijoita, agentteja ja muita kirjallisuusalan toimijoita, toinen toistaan erikoisempia tyyppejä. Sekä kateutta, paljon kateutta. Rowling tietänee, mistä kirjoittaa.

Kirjallisiin piireihin sijoitettu rikos oli Silkkiäistoukassa parasta. Tyhjäkäyntiä oli jonkin verran eli kirjaa olisi voinut tiivistää.

Luetut.net

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Otava 2014, 459 s.

Englanninkielinen alkuteos The Silkworm 2014

Un-su Kim: Tappajat

Tappajat on eteläkorealainen rikosromaani. Päähenkilö Reseng on salamurhaaja. Toimialan organisointia kuvataan seuraavasti:

”Ironista kyllä, kun kolme vuosikymmentä kestänyt diktatuuri kaatui, kun demokratia eteni harppauksin ja kansakunta valitsi jälleen presidenttinsä äänestämällä, salamurhateollisuus alkoi kukoistaa. Diktatuurin aikakaudella salamurhat olivat hiljaisia operaatioita: niitä toteutti muutama juonija, hallituksen tai armeijan kouluttamat palkkamurhaajat ja pari luotettavaa alihankkijaa. Itse asiassa toiminta oli niin pientä, ettei sitä voinut kutsua toimialaksi. [- -] Se, mikä kiihdytti salamurhateollisuutta, oli uusi demokraattisesti valittu siviilihallinto, joka halusi verhoutua oikeamielisyyden viittaan. Ehkä he kuvittelivat, että heille sallittaisiin kaikenlaiset hämäräpuuhat vain siksi, että hallitus ei ollut yhtä kuin armeija.”

Resengin adoptioisä Vanha Supi järjesti salamurhia. Hänen toimipaikkansa oli kirjasto, josta kukaan ei lainannut mitään. Reseng oli viettänyt lapsuutensa kirjastossa ja siellä hän oli oppinut lukemaan. Hän luki edelleen, mutta sanoi, ettei pitänyt kirjoista, vaan luki vain tappaakseen aikaa.

Vanha Supi on vanhan koulukunnan mies. Alalle on tullut uusia toimijoita, joilla on uudenlaista peitetoimintaa, uudenlaisia suhteita ja ulkomailta tuotettuja halpoja työntekijöitä. Syntyy eturistiriitoja ja alamaailman sota on lähellä. Resengin on valittava puolensa.

Vaikka Tappajissa on väkivaltaisia kohtauksia, siinä on myös filosofinen puoli. Reseng miettii paljon elämäänsä ja sitä, mitä oikeastaan haluaisi elämältä. Hänellä olisi ollut mahdollisuus valita toisin. Nyt hän ei ymmärtänyt, mikä on tärkeää. Vanha Supi sanoi, että roistot eivät mene helvettiin, vaan ovat siellä jo.

Minä pidin Tappajista. Se on erilainen rikosromaani. Erilaisuus tulee itämaisesta tunnelmasta, jota en osaa sen kummemmin määritellä. Kirja on hyvin visuaalinen. Sen kohtaukset heräävät kuviksi, eikä ole mikään ihme, että kirjasta on suunnitteilla elokuva.

Luetut.net

Un-su Kim: Tappajat

Suomentanut Katariina Laurila

Like 2019, 335 s.

Koreankielinen alkuteos vuodelta 2010

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä The Plotters

***********

Maailmanvalloitus-haaste: Etelä-Korea.

Mary Higgins Clark: Perinnön varjo

Vaikka Mary Higgins Clark on kuuluisa jännityskirjailija, en ollut lukenut yhtään hänen teostaan ennen Perinnön varjoa. Päteväksi rikoskirjaksi tämä osoittautui, mikä ei ole yllättävää. Kirjoittihan Higgins Clark yli 50 teosta. Mitenkään erityisen jännittävä Perinnön varjo ei kylläkään ollut.

Kiitoksissaan Higgins Clark sanoo halunneensa tuoda romaaniin mukaan katolisen kirkon autuaaksijulistamisprosessin. Niinpä Perinnön varjossa selvitellään, onko lastensairaaloita perustanut nunna tehnyt ihmeen, jollainen vaaditaan autuaaksijulistamiseen. Prosessilla ei ole sinänsä mitään tekemistä rikosjuonen kanssa, mutta nunnan lapsenlapsen mahdollisuudella perintöön on. Lapsi oli tietysti nuoruuden hairahdus.

Perinnön on jättänyt jälkeensä tekoniveliin liittyvillä patenteilla rikastunut lääkäri. Hänen omaisuuttaan on säätiöity, ja säätiön hallituksessa istuvat henkilöt yrittävät hyötyä rahoista keinoja kaihtamatta. Joukossa ovat lääkärin pojat.

Perinnön varjossa on paljon henkilöitä, joista esille nousevat nuori lastenlääkäri Monica, jota kuullaan nunnan tekemän ihmeen todistajana, sekä sydänvikainen 82-vuotias Olivia, joka tietää perinnöstä jotakin ratkaisevaa – ja vaarallista.

Perinnön varjossa on myös paljon yhteensattumia, joista osa tuntuu ihmeellisiltä New Yorkin kokoisessa kaupungissa. Mutta se lienee hyväksyttävää ihme-teemaisessa kirjassa.

Luetut.net

Mary Higgins Clark: Perinnön varjo

Suomentanut Henna Kaarakainen

Tammi 2011, 304 s.

Englanninkielinen alkuteos The Shadow of Your Smile 2010

*********** 

Tämä oli äitini valitsema kirja, joten saan osuman Helmet-haasteen kohtaan 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi.

Taavi Soininvaara: Pakonopeus

Taavi Soininvaaran trillereitä on käännetty muille kielille, esimerkiksi saksaksi. Siksi ajattelin tarkistaa, miten hän kirjoittaa. Luettavaksi valikoitui hieman sattumalta Pakonopeus, joka on Leo Kara -sarjan toinen kirja. Ensimmäinen osa Kriittinen tiheys olisi ollut hyvä lukea ensin, vaikka Pakonopeuden voi lukea myös itsenäisenä teoksena.

Leo Kara on YK:n huume- ja rikostoimiston pääjohtajan erityisavustaja asemapaikkanaan Wien. Toinen suomalainen päähenkilöksi katsottava hahmo on juristi Kati Soisalo, jonka Vilma-tytön kaappauksesta Pakonopeus alkaa.

Tyypillisen trillerin tapaan seurattavia henkilöitä on paljon, ja tapahtumapaikat vaihtuvat pikatahtiin Dubrovnikista Valko-Venäjälle, Ylämaan syrjäkyliltä italialaiseen pikkukaupunkiin ja Lontooseen. Kansainvälinen rikollisuus, ihmiskauppa ja huumeet ovat tutkinnan kohteena, samoin kuin salaperäinen järjestö, joka kehittää uusia aseita, joihin tarvitaan harvinaisia metalleja kuten iridiumia. Kaikkeen tähän sotketaan vielä suomalainen korruptoitunut poliisi ja talouselämän johtohenkilöistä muodostuva salaseura. Nuo viimeksi mainitut heikensivät uskottavuutta huolimatta siitä, mitä Suomen poliisilaitoksesta on viime vuosina tullut ilmi.

En ole lukenut paljonkaan trillereitä, mutta lukemissani ihmiset ovat olleet tyyppejä, hahmotelmia, joita tarvitaan juonen vuoksi. Pakonopeudessa Karalla ja Soisalolla on menneisyys. He ovat kokeneet kovia, ja kokevat tässäkin. Molemmat ovat kovin äksyjä ja helposti kiivastuvia eli aika epämiellyttäviä. Kovista kokemuksistaan huolimatta he eivät synnyttäneet empatiaa.

Lajityypistä pitäville Pakonopeus on varmasti ihan mieleistä luettavaa.

Luetut.net

Taavi Soininvaara: Pakonopeus

Otava 2010, 446 s.