David Grossman: Hevonen meni baariin

 

Eläkkeellä oleva toisen oikeusasteen tuomari Avishai Lazar on katsomassa stand up -esitystä. Esiintyjänä on hänen lapsuudenystävänsä Dovaleh Greenstein, joka on pyytänyt hänet paikalle. Miehet eivät ole tavanneet vuosikymmeniin. Avishai on suostunut vastentahtoisesti. Hän ei ymmärrä, miksi hänet on kutsuttu, vaikka Dovaleh yrittää selittää.

”Kai minä haluan, että kerrot minulle, mikä tämä on, tämä juttu, joka minulla on…”

”Siis, niin kuin tiedät, mitä joku saa nähdessään minut? Mitä ihmiset tietävät katsoessaan minua… tätä juttua, joka minusta huokuu. Pysytkö kärryillä?”

Kertojana on Avishai, joka esitystä seuratessaan kommentoi sitä ja yleisön reaktioita ajatuksissaan. Dovalehin jutut karkaavat käsistä. Hauskan illan sijasta kuuntelijat saavat sekavahkon tarinan lapsuuden traumasta, jota Avishai tajuaa olleensa todistamassa.

”Mutta en kestänyt sitä. Häntä. Hänen ylämäkiään ja alamäkiään. Käänsin katseeni pois hänestä. Muistan liikkeen selvästi.”

Dovalehin traagisen tarinan kertominen stand up -esityksenä on erikoista ja kekseliästä. Juttu poukkoilee välillä sinne tänne sivupoluille, ja on siinä vitsejäkin. Jotkut vitseistä, ainakin siirtokuntiin liittyvät, tuntuvat sellaisilta, että voivat olla aika uskaliaita Israelissa.

Hevonen meni baariin on niin intensiivinen, että kirjan haluaa lukea yhdeltä istumalta. Se on myös helppo kuvitella teatteriesityksenä. Sellaisia kirjan pohjalta onkin tehty.

David Grossman: Hevonen meni baariin
Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Arto Schroderus
Otava 2018, 196 s.
Hepreankielinen alkuteos Sus echad nichnas lebar 2014

Tove Alsterdal: Juurakko

 

Tove Alsterdalin Juurakko sai parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille annettavan Lasiavain-palkinnon 2021. Kirja aloittaa Ådalen-sarjan, jonka pääosassa on konstaapeli Eira Sjödin.

Eira on positiivinen päähenkilö siinä mielessä, että hänellä ei ole alkoholi- tai ihmissuhdeongelmia kuten niin usein nykydekkareiden poliiseilla. Tosin Eira on kolmikymppisenä yhä sinkku, mitä hänen äitinsä pitää ongelmana. Eira on palannut kotiseudulleen, jotta voisi huolehtia dementiaa sairastavasta äidistään.

Vanha mies löytyy puukotettuna kotoaan. Löydön tekee hänen Tukholmassa asuva poikansa, joka ei yleensä käy katsomassa isäänsä, mutta sattuu nyt paikalle. Poika on yli kaksikymmentä vuotta sitten tunnustanut surmanneensa Linan, teini-ikäisen tytön, jonka katoaminen oli ollut maanlaajuinen uutinen. Häntä ei ollut syytetty eikä tuomittu ikänsä vuoksi, mutta hänet lähetettiin pois kotoa. Tytön ruumista ei ollut koskaan löydetty. Eira oli seurannut tapahtumia 9-vuotiaana lapsena.

Sundsvallista saapuva tutkinnanjohtaja ottaa Eiran mukaan vanhuksen murhan tutkintaan tämän paikallistuntemuksen vuoksi. Eira saakin selville paljon hyödyllistä – välillä aika helpon tuntuisesti. Linan tapaus nousee tietysti myös esille. Eiran paikallistuntemuksen haittana on, että hän tuntee joitakin tutkimuksiin liittyviä ihmisiä jopa liian hyvin.

Juurakko ei ole kovin väkivaltainen, eikä siinä ole jännitettävää toimintaa. Tutkimukset etenevät, pieniä yllätyksiä tulee vastaan, ja ainakin yksi juonihaara on helposti arvattavissa. Perustasoisesta dekkarista on kysymys.

Katselin Lasiavain-palkinnon voittajia, ja aika ruotsalaisvoittoista on ollut varsinkin ihan viime vuosina. Kummallista on, että Suomeen palkinto on tullut vain kerran, Matti Röngän Viktor Kärppä -kirjalle Ystävät kaukana. Suomessa on kuitenkin hyviä dekkaristeja, joiden kirjoja on käännetty myös pohjoismaisille kielille.

Tove Alsterdal: Juurakko
Suomentanut Kari Koski
Aula & Co 2021
Kuuntelin Ellibs-palvelusta, lukija Karolina Kudjoi, kesto 12 h
Ruotsinkielinen alkuteos Rotvälta 2020

Wangari Muta Maathai: Taipumaton

 

Kenialainen Wangari Muta Maathai sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2004. Taipumaton. Muistelmat on hänen omaelämäkertansa.

Maathai tunnetaan parhaiten Green Belt Movement -ympäristöjärjestön perustajana. Hän tiedosti puiden hakkuiden aiheuttamat laajat ongelmat 1970-luvulla. Maathai oli koulutukseltaan biologian tohtori. Jatkotutkimusta tehdessään hän matkusti maaseudulla ja huomasi, miten olosuhteet olivat muuttuneet hänen lapsuudestaan Kenian keskiylängöllä. Joet olivat kuivumassa, vesi oli vähenemässä. Maathai yhdisti puunhakkuut vesipulaan, ihmisten aliravitsemukseen ja karjan nälkiintymiseen. Alkuperäisten kenialaisten puulajien tilalle oli istutettu vieraslajeja brittihallinnon aikana. Maathain lapsuudessa ihmiset kasvattivat oman ruokansa ja olivat terveitä ja hyvin ravittuja. Brittien aloittama kahvin ja teen viljely vei tilaa ruokakasveilta. Brittien lähdettyä paikalliset jatkoivat uusien kasvien viljelyä ja siirtyivät vähäravinteiseen ostoruokaan. Alkuperäiset puulajit olivat sitoneet vettä. Nyt pintamaa huuhtoutui pois. Puiden hakkuilla oli valtavat ympäristövaikutukset, mutta ne vaikuttivat laajemmin koko yhteiskuntaan.

Green Belt Movementin tarkoituksena oli saada maaseudun naiset istuttamaan puita. Naiset siksi, että he huolehtivat maanviljelystä. Maathai kertoo liikkeen alkuvaikeuksista, joista onneksi päästiin yli. Nykyisin Green Belt Movement toimii useissa maissa. Sen vaikutuksesta on istutettu yli 50 miljoonaa puuta yksin Keniassa.

Maathai pitää itseään onnekkaana. Hän syntyi vuonna 1940, eikä tyttöjä ollut tapana laittaa kouluun hänen lapsuudessaan. Maathai pääsi kouluun, jatkoi katolisten nunnien sisäoppilaitoksessa ja sai ensimmäisten kenialaisten joukossa Joseph P. Kennedyn säätiön stipendin, jonka turvin suoritti yliopistotutkinnon Kansasissa. Tohtorintutkintonsa hän viimeisteli Saksassa. Hän oli ensimmäinen itäafrikkalainen nainen, joka väitteli tohtoriksi. Hän oli töissä Nairobin yliopistossa, ensin lehtorina ja myöhemmin professorina. Yliopistossa hän joutui taistelemaan saadakseen saman palkan ja edut kuin miehet. Koulutettu nainen oli Keniassa harvinaisuus. Katsottiin, että mies elättää naisen, naisen on oltava hiljaa ja tuettava ja toteltava miestään.

Maathai oli ympäristöaktivisti, mutta samalla myös naisasia- ja demokratia-aktivisti. Hän oli vuosikausia puheenjohtajana järjestössä The National Council of Women of Kenya. Hänet tunnettiin, ja hänen apuaan haettiin. Maan yksivaltainen johto näki hänet vastustajana. Maathai joutui muutaman kerran pidätetyksi ja pahoinpidellyksi. Kerran hän pakeni Keniasta pelätessään henkensä puolesta. Hänellä oli laaja kansainvälinen verkosto, josta oli hyötyä, kun kotimaassa oli vaikeuksia. Kun itsevaltiuden aika päättyi, ja Keniassa pidettiin vapaat vaalit 2002, Maathai valittiin parlamenttiin ja hänestä tuli hallituksen apulaisympäristöministeri.

Norjan Nobel-komitea perusteli rauhanpalkinnon myöntämistä Maathaille hänen toiminnallaan kestävän kehityksen, demokratian ja rauhan puolesta. Taipumaton kertoo rohkeasta naisesta, joka uskoi ajamiinsa asioihin, eikä antanut periksi vaikeuksia kohdatessaan.

Wangari Muta Maathai: Taipumaton. Muistelmat
Suomentanut Sari Karhulahti
Tammi 2007, 365 s.
Englanninkielinen alkuteos Unbowed. A Memoir 2006

***********

Helmet-haaste: kohta 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan.

Maailmanvalloitus: Kenia.

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö

 

Leena Majander-Reenpään omaelämäkerta Kirjatyttö. Kustantajaelämää on oivallista luettavaa kaikille kirjaihmisille.  Leena M-R on ollut töissä kolmessa eri kustantamossa, joten alaotsikon Kustantajaelämää mukaisesti lukija pääsee tutustumaan kirjojen kustantamiseen sisältäpäin.

Kirja alkaa lapsuusmuistoista ja päättyy eläköitymisen jälkeiseen aikaan, mutta muuten ei edetä suoraviivaisen kronologisesti, vaan asia kerrallaan. Olen lähes saman ikäinen kuin Leena M-R, joten hänen lapsuus- ja koulumuistoissaan oli paljon tuttua, vaikka olen maalta kotoisin ja Leena M-R Helsingistä.

Leena M-R päätti jo nuorena, että hänen alansa on kirjojen kustantaminen. Hän teki hienon uran kustannusmaailmassa. Otavan yleisen kirjallisuuden kustannusjohtaja hänestä tuli jo 31-vuotiaana. Miehisellä alalla hän oli lasikattojen rikkoja. Työssään Leena M-R tutustui kirjailijoiden lisäksi monen muun alan merkkihenkilöihin. Kirjassa on paljon yksityiskohtia, paljon nimiä (henkilöhakemisto löytyy!) ja paljon huomioita kollegoista ja muista ihmisistä. Kirjailijoista omat lukunsa saavat muun muassa Laila Hirvisaari ja Jörn Donner.

Kunnioitettavaa on Leena M-R:n rohkeus kirjoittaa myös kipeistä asioista kuten välirikosta Otavan johdon kanssa ja omasta vakavasta sairaudestaan.

Mielenkiintoisinta oli varsinainen kustannustoiminta: mitä kaikkea ja ketkä kaikki siihen liittyvät, miten päätetään, mitkä kirjat julkaistaan, millaista on toimia kirjailijoiden kanssa, miten tärkeää on verkostoituminen ja kansainvälisyys. Jotta kirja on lopulta lukijan käsissä, sen eteen on tehty paljon työtä.

Kirjatyttö on lapsesta asti lukemista rakastaneen ihmisen kertomus omasta elämästään kirjojen parissa. Suosittelen kaikille lukijoille.

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö. Kustantajaelämää
Siltala 2021, 495 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti.

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

 

Kummallinen mieleni on kertomus Istanbulista ja bozakauppias Mevlutista. Mevlut muutti Istanbuliin 12-vuotiaana vuonna 1969. Hän auttoi isäänsä myymään jogurttia ja bozaa. Jogurtin myynti kadulla loppui, kun sitä alkoi saada purkitettuna kaupoista, mutta bozaa Mevlut myi aina.

”Jotta tarinamme tulisi täysin ymmärretyksi, minun on heti tässä vaiheessa syytä kertoa ulkomaalaisille lukijoille [- -], että tämä käyneestä hirssistä valmistettu sakea, hyväntuoksuinen, tummankellertävä ja kevyesti alkoholipitoinen neste on vanha aasialainen perinnejuoma, sillä jos sen jättäisin kertomatta, tätä muutenkin kummallisuuksia vilisevää tarinaamme voisi luulla kerrassaan kummajaiseksi.”

Mevlut on kiltti ja rehti ja hiukan saamaton. Hän ei pääse vaurastumaan kuten serkkunsa, jotka osaavat ottaa kaiken irti suhteestaan slummialueen mahtimieheen. Toisaalta vaurastuminen ei kiinnostakaan Mevlutia. Hän kiertelee mieluummin Istanbulin katuja iltaisin korento olallaan myymässä bozaa. Hän näkee kaupungin kasvavan ja muuttuvan. Vanhoja kortteleita revitään, katuja asvaltoidaan, ostoskeskuksia rakennetaan, ennen slummien peittämille kukkuloille rakennetaan korkeita kerrostaloja, ja slummit siirtyvät kauemmas ja kauemmas keskustasta.

”Mevlutista tuntui, että hänen päänsä sisäinen valo ja pimeys muistutti kaupungin yöllistä maisemaa.”

Kun Mevlut menee naimisiin ja saa kaksi tytärtä, hänen on yritettävä tehdä muutakin kuin myydä bozaa, jonka kysyntä vähenee kaupungin modernisoituessa. Mevlut työskentelee tarjoilijana, hän myy pilahvia ja jäätelöä, hän on kioskissa päällysmiehenä, hän on sähkölaitoksella tarkastajana… Mikään ei oikein onnistu, paitsi bozan myynti. Mevlut on onnellinen vaimonsa kanssa ja rakastaa tyttäriään, vaikka jostakin hänen mielensä pohjalta nousee välillä epäilys siitä, menikö hän naimisiin sen tytön kanssa, jonka silmiin hän ihastui serkkunsa häissä, vai sekoittiko hän sisarukset toisiinsa.

Mevlutista kerrotaan kolmannessa persoonassa, ja välillä tarinan muut hahmot saavat sanoa oman näkemyksensä kerrotuista asioista. He puhuvat minämuodossa. Henkilöitä on niin paljon, että kirjan alussa on Mevlutin ja hänen vaimonsa sukupuut ja lopussa on henkilöhakemisto. Lopussa on myös ajoitettu Mevlutin elämän tapahtumia suhteessa Istanbulin ja Turkin kehityksen kannalta tärkeisiin kansallisiin ja kansainvälisiin tapahtumiin.

Olen lukenut aikaisemmin Orhan Pamukin surumielisesti virittyneen kirjan Istanbul. Kummallinen mieleni on tunnelmaltaan kevyempi, vaikka Mevlut ja hänen bozansa sopivat paremmin vanhaan Istanbuliin kuin uuteen kahdentoista miljoonan ihmisen metropoliin. Minä viihdyin Mevlutin ja hänen sukunsa kanssa hyvin kaikkien yli seitsemänsadan sivun ajan.

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni
Suomentanut Tuula Kojo
Tammen Keltainen kirjasto 2017, 778 s.
Turkinkielinen alkuteos Kafamda Bir Tuhaflik 2014

***********

Helmet-haaste: kohta 24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija.

Kuukauden nobelisti Władysław Reymont: Luvattu maa

 

Puolalainen Władysław Reymont sai Nobelin palkinnon vuonna 1924. Olen lukenut Reymontilta aikaisemmin romaanin Talonpoikia. Nyt luin hänen toisen suomennetun teoksensa Luvattu maa. Siinä ’luvattu maa’ ei tarkoita Israelia niin kuin voisi luulla, vaan teollisuuskaupunki Łódźia 1800-luvun loppupuolella. Suomennoksessa kaupungin nimi kirjoitetaan Lods.

Łódź oli tekstiiliteollisuuden keskus. Luvatussa maassa sinne saapuu rahankiilto silmissään yrittäjiä, jotka pyrkivät hyötymään kasvavan kaupungin taloudesta, ja toisaalta ympäröivältä maaseudulta köyhiä, jotka haaveilevat paremmista tuloista tehtaissa.

Kolme nuorta miestä on perustamassa omaa tehdasta. Puolalainen insinööri Karel Borowiecki on kantava voima. Hänellä on apunaan saksalainen insinööri Max Baum ja juutalainen Moritz Welt, joka on opiskellut taloutta. Kolmikko on symbolisesti valittu. Łódźin tehtailijat ovat saksalaisia tai juutalaisia. He eivät katso hyvällä puolalaisen yritystä, vaikka olisivat halukkaita pestaamaan hänet taitavana kemistinä omiin tehtaisiinsa.

Borowiecki on päähenkilönä ristiriitainen. Hänellä on kihlattu, jonka myötäjäiset hän on sijoittanut tehtaaseensa, mutta hän pitää varalla menestyneen saksalaistehtailijan tytärtä, jonka mukana saisi suuremmat myötäjäiset ja paremman aseman kaupungissa. Samalla hänellä on seksisuhde erään juutalaisen tehtailijan kauniin vaimon kanssa. Borowieckille oma etu on tärkein.

Luvatussa maassa annetaan julma kuva Łódźista, jossa rehellisyys ei kuulu menestystekijöihin. Varallisuuserot ovat huikeita. Tehtailijoiden vaimot koristautuvat timanteilla oopperanäytöksiin samaan aikaan kun työväestö näkee nälkää. Tehtailijat ovat säälimättömiä ja raakoja epäterveellisissä olosuhteissa työskenteleviä alaisiaan kohtaan. Kirjan alussa on yksityiskohtaista kuvausta tekstiilitehtaasta, joka näyttäytyy meluisana ja myrkyllisenä.

”Koko rakennus vapisi koneitten käynnistä, ja kellertävät hihnat luikertelivat käärmeinä kattilain yläpuolella, seinillä ja kattojen alla tavattoman nopeasti kadoten seinäaukoista toisiin saleihin.

Työläisiä liikkui hiljaa väritahraiset paidat yllä ja katosi varjona hämärään. Pieniä, jyriseviä rattaita työnnettiin sisälle ja ulos kuormattuina valmiilla väreillä, jotka oli tarkoitettu paino- ja värjäysosastoihin. Pisteliäs rikinkatku tuntui kaikkialla.”

Kun olin lukenut Luvattua maata muutaman kymmenen sivua, minusta alkoi tuntua, että olin nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Niin olinkin! Netistä löytyi tieto itsensä Andrzej Wajdan ohjaamasta samannimisestä elokuvasta vuodelta 1975. 1970-luvulla Wajdan elokuvat tulivat nopeasti Suomeen. Ne ovat visuaalisesti vahvoja, joten vaikka elokuvan katsomisesta on vuosikymmeniä, minulla on muistissa selkeitä kuvia muutamista sen kohtauksista.

Minusta Luvattu maa oli realismissaan hyvä kirja. Myös elokuva oli hyvä. Sen katsoisin mielellään uudestaan.

Reymontin romaanista Talonpoikia on kirjoittanut Jokke.

Władysław Reymont: Luvattu maa
Suomentanut Reino Silvanto
Otava 1937, 455 s.
Puolankielinen alkuteos Ziemia obiecana 1898

***********

Helmet-haaste: 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave.