tiistai 24. marraskuuta 2015

Kirjallinen retki Pohjoismaissa - haastekoonti

Anna minun lukea enemmän -blogin haaste Kirjallinen retki Pohjoismaissa alkoi vuosi sitten ja päättyy 2.12.2015. Tämä oli minusta mukava haaste, johon lähdin heti mukaan. Ruotsalaisia kirjoja luen muutenkin, mutta muiden Pohjoismaiden kirjallisuus on tuntemattomampi alue.

Asetin itselleni oman tavoitteen eli pyrin lukemaan jokaisesta neljästä maasta yhden nobelistin kirjan, yhden dekkarin ja jonkun kolmannen kirjan, joka saisi olla mielellään nykykirja. Pääsinkin tavoitteeseeni hyvin ja tulin lukeneeksi kaikista maista vähintään neljä kirjaa, jolla pääsin haasteen ylimmälle tasolle eli kaikkien Pohjoismaiden kirjallisuuden taituriksi. Alla on luettelo lukemistani kirjoista maittain. Ensimmäisenä on nobelisti, viimeisenä dekkari(t) ja välissä muut kirjat.

Hankalimmaksi löytää osoittautuivat tanskalaiset kirjat. Islantilaisiakin löysin helpommin. Luin kuitenkin Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa, jolla on jo jonkinlainen klassikkoasema. Nykykirjat eivät olleet mitään täysosumia, lukuun ottamatta Anne Swärdin kirjaa Kesällä kerran, josta pidin kovasti. Nobelisteihin osui pohjanoteeraus kaikkina aikoina lukemistani Nobel-kirjailijoiden teoksista eli Verner von Heidenstamin Kansa ja sen kuninkaat. Dekkareista paras oli Ohlssonin Daavidintähdet.

Islanti
  1. Halldór Laxness: Maan valo
  2. Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon
  3. Einar Kárason: Revontulet
  4. Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki
Norja
  1. Knut Hamsun: Valitut teokset II
  2. Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot
  3. Lars Saabye Christensen: Malli
  4. Karin Fossum: Brott
  5. Unni Lindell: Hunajasyötti
Ruotsi
  1. Verner von Heidenstam: Kansa ja sen kuninkaat
  2. Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä
  3. Anne Swärd: Kesällä kerran
  4. Arne Dahl: Mörkertal
  5. Inger Frimansson: Pimeyden jäljet
  6. Inger Frimansson: Alastomien naisten saari
  7. Anna Jansson: Tuhopolttaja
  8. Kristina Ohlsson: Daavidintähdet
  9. Viveca Sten: Sisäpiirissä
Tanska
  1. Henrik Pontoppidan: Onnen poika
  2. Karen Blixen: Eurooppalaisena Afrikassa
  3. Sven Hassel: Tuhotkaa Pariisi!
  4. Jussi Adler-Olsen: Pullopostia

lauantai 21. marraskuuta 2015

Jussi Seppänen: Kymmenottelu

Jussi Seppäsen Kymmenottelun luvut on nimetty yleisurheilun kymmenottelun mukaan ja seuraavat toisiaan ottelujärjestyksessä. Kirja ei kuitenkaan kerro kymmenottelusta, vaan lyhyet luvut ovat tuokiokuvia ihmiselämästä. Toki muutama urheilija mainitaan ihan nimeltä.

En tiedä, millä nimellä kuvaisin näitä kertomuksia. Novelleja? Pakinoita? Jotkut ovat hauskoja, jotkut surkuhupaisia ja jotkut absurdeja. Pidin Seiväshypystä, jossa portaita väärään suuntaan (ylöspäin) lakaiseva siivooja saa hänet junasta nähneen miehen uskomaan, että voi omalla tahdollaan ohittaa fysiikan lait. Mies päätyy kiipeämään kauppakeskus Sellon valomainoksia pitkin kaiken yläpuolelle.

Kaikki lajit eivät ole yhtä hauskoja. Keihäänheiton alamääreenä on Kuusi kertomusta kivusta. Keihäänheitto tekee kipeää, ja niin tekevät avioero ja vanhempien kuolemakin. 1500 metriä voi viedä hengen, mutta seitsemänkymppiset miehethän ovat jo lähellä elämän loppusuoraa.

Aika erikoinen kirja. Luin sen hyvin nopeasti, mieheltäni kirja jäi kesken. Mari A piti Kymmenottelua piristävän erilaisena. Hennasta kirja oli tiivis ja kaunis kokonaisuus täynnä yllätyksiä. Kymmenottelu oli HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaanakin.

Luvun Kuulantyöntö eli Kuusi tarinaa rumuudesta  kolmas työntö Löppöne päättyy näin:
”Löppöne kuoli sittemmin. Se jäi junan alle Kauhavalla ennen kuin ehti täyttää 35 vuotta. Me pidetään vuosittain gaala, jossa jaetaan Löppöne-kiertopalkintoa vuoden eniten vaivaa vaatineesta vittuilusta. Ja vaikka Karvonen kerran sai minut kuntotarkastuspaperit väärentämällä perumaan talokaupat, säilyy Löppösen mulkkujuttu sarjassa ylittämättömänä saavutuksena.”

Jussi Seppänen: Kymmenottelu
WSOY 2015, 171 s.
Sain kirjan kustantajalta. Kiitos!

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Soininvaaran Toinen peto Miki-kirjana

Tässä kirjassa minua kiinnosti eniten formaatti. Otava julkaisee Miki-kirjoja, jotka ovat hyvin pieniä ja kevyitä. Sen tekee mahdolliseksi ohut paperi, ”virsikirjapaperi” kuten eräs tuttavani sanoi. Paperi on niin ohutta, että se melkein näkyy läpi niin kuin yllä olevasta kuvasta näkyy. Tällainen kirja on kätevä mukana kuljetettavaksi. Tekstikin on yllättävän suurta. Monessa pokkarissa olen tavannut paljon pienempää fonttia. Miki-kirjan kannet ovat kovat, vaikkakin ohuet. Oikeastaan ainoa asia, mikä häiritsi lukemista oli, että ohuita sivuja pyrki kääntymään useampia kuin yksi kerrallaan.

Sitten itse kirjaan. Taavi Soininvaara kirjoittaa trillereitä. Toinen peto kuuluu Ratamo-sarjaan, jota en ole lukenut aikaisemmin. Suojelupoliisin ylitarkastaja Arto Ratamo palaa pitkältä sairauslomalta töihin ja huomaa joutuvansa lähes syrjäytetyksi. Sattuu kuitenkin niin, että hänen selvitettäväkseen tullut vähäpätöiseltä näyttänyt juttu onkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Toinen peto on rakenteeltaan tyypillinen trilleri. Siinä on kovasti toimintaa muutaman päivän aikana ja toiminta laajenee ulkomaillekin. Trillereihin kuuluvat myös tavalliset ihmiset, jotka joutuvat keskelle tapahtumia ilman omaa syytään. Tässä sellaisia ovat ydinfyysikko ja iäkäs katolilainen pappi. Itsepäinen toimittaja ja yksinäisenä sutena toimiva arvoituksellinen tappaja ovat myös trilleriaineistoa. Toiseen petoon tuli ajankohtaisuutta maahanmuuttajien hyväksikäytöstä ja rikosten poluille erehtyneistä suomalaisista poliiseista.

Pidän enemmän perinteisistä dekkareista kuin trillereistä, mutta kyllä tämän ajankulukseen luki.

Taavi Soininvaara: Toinen peto
Otava 2014, Miki-laitos, 733 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2013
Sain kirjan kustantajalta. Kiitos!

perjantai 13. marraskuuta 2015

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia

”Hän saattoi nähdä itsensä istumassa kivirappusilla kirsikoita syömässä ja katsomassa kuinka joku mies nousi rappusia paketti sylissä. Hän ei ole koskaan nähnyt niitä portaita, eikä sitä miestä, mutta hetken ne tuntuvat osalta hänen toista elämäänsä, elämää joka on yhtä pitkä ja monimutkainen ja outo ja ikävä kuin tämäkin.”
Alice Munro on sijoittanut novelliensa tapahtumat kanadalaiseen pikkukaupunkiin nimeltä Carstairs. Aikaskaala on pitkä, 1850-luvulta nykyaikaan. Aluksi Carstairs oli tuskin olemassa, jonkin aikaa se kukoisti pianotehtaan ympärillä ja lopulta tehdas meni konkurssiin. Tehtaan omistajasuvun jäseniä on novelleissa suuremmissa ja pienemmissä rooleissa.

Carstairsin kaupunki on kuitenkin vain sivuosassa. Munron novellit kertovat naisista, elämästä ja naisten tekemistä ratkaisuista. Tämän kokoelman naiset kaipaavat usein omasta elämästään toiseen, vaihtoehtoiseen elämään. Tai ainakin ajattelevat sitä, kuten alun lainauksen Maureen, joka on niminovellin Julkisia salaisuuksia päähenkilö.

Munron teksti on kaunista ja kevyttä. Hänen novellinsa saattaa näyttää onnellisen elämän kuvaukselta, mutta aina on jotain, jotain salaista, jotain yllättävää, joskus jotain pahaa. Ensimmäisessä novellissa Tuulentupia korostuu edellä mainitsemani kaipaus, kun kirjastonhoitaja Louisa ei tapaa koskaan miestä, jonka kanssa oli kirjeenvaihdossa ensimmäisen maailmansodan aikana. Tuulentupia onkin suosikkini näistä kertomuksista.

Novellit puhuvat elämästä niin vahvasti, että en pystynyt lukemaan niitä pitämättä taukoa jokaisen jälkeen. Kertomukset jäivät askarruttamaan mieltä pitkäksi aikaa.

Tekstistä voisi poimia useita painavia lauseita, mutta kirjoitan tähän yhden, joka sai minut hymyilemään:
”Sillä mitä muuta miehen kanssa eläminen oli jos ei hänen hulluudessaan elämistä?”
Julkisia salaisuuksia ovat arvostaneet myös muun muassa Suketus, Maria ja susar.

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammen Keltainen kirjasto 2013, 327 s. (ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1995)
Englanninkielinen alkuteos Open secrets 1994

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Hämeen-Anttila, Arhippa ja Pakkanen 2014

Otsikossa ei ole virhe, vaan olen tänä vuonna lukenut Virpi Hämeen-Anttilan, Outi Pakkasen ja Pirkko Arhipan viime vuonna ilmestyneet rikosromaanit. Kokosin niiden lyhyet arviot samaan kirjoitukseen.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Olen lukenut pari Virpi Hämeen-Anttilan romaania, mutta en oikein innostunut niistä. En myöskään ole historiallisten dekkareiden ystävä. Odotukseni eivät olleet korkealla, mutta Yön sydän on jäätä olikin positiivinen yllätys. Parasta kirjassa on ajankuva. 1920-luvun Helsinki tuntuu todelliselta ja elävältä. Ajatukseni kulkivat jopa Mika Waltarin suuntaan. Tapahtumien taustalla tuntuvat myös ajan poliittiset virtaukset. Päähenkilö on sisäministeriön virkamies Karl Axel Björk, joka auttaa työnsä ohessa ystäväänsä ylikonstaapeli Martti Ekmania murhatutkimuksissa. Björk on ulkonäöstään ja vaatetuksestaan huolehtiva herrasmies, joka vetää naisia puoleensa ja jonka sukutaustassa sekä omissa vanhoissa tekemisissä on epäselvyyksiä. Muuten mukavassa kirjassa oli yksi asia, joka häiritsi lukemistani pahasti. Jostain syystä sivistyneen Björkin ajatellessa muita ihmisiä, Hämeen-Anttila käytti pronominin hän sijasta pronominia se.
”Martti vierasti romanttisuutta ja kosiskelua. Björk oli huomannut, että hänen ystävänsä muuttui tätä nykyä suolapatsaaksi sellaisten naisten seurassa, joista se oli kiinnostunut. Hyvä kun se sai sanotuksi yhden sanan. Muuhun hameväkeen se suhtautui kohteliaasti, asiallisesti, mutta hiukkasen alentuvasti.”
Minun kielikorvani ei pitänyt.

Pirkko Arhippa: Parhain sä oot

Pirkko Arhipan kirjoja tulee luetuksi välipaloina, kun tarvitsen jotakin kevyttä. Olen lukenut monta Arhipan dekkaria. Parhain sä oot ei valitettavasti ollut parasta Arhippaa. Komisario Varpu Ahava ja työtoverinsa Tiia Vuoristo tutkivat murhaa Arhipan omalla maaperällä eli Naantalissa. Uhri on eronnut yksinhuoltajaäiti, joka oli miesten suosiossa. Ex-mies, tämän uusi kumppani, ex-appivanhemmat ja jopa sosiaalityöntekijä ovat mahdollisia syyllisiä. Ainekset ovat sinänsä hyvät, mutta en ole ennen lukenut dekkaria, jossa jännityksen vie pois – enpä sanokaan mikä, jos vaikka joku muukin sattuisi kirjan lukemaan.



Outi Pakkanen: Marius

Outi Pakkasen kirjoja olen myös lukenut paljon. Marius eroaa muista Pakkasen kirjoista esimerkiksi siinä, että graafikko Anna Laine ei ole mukana. Minäkertoja on nainen, jonka nimeä ei sanota. Hän on Berliiniin muuttanut toimittaja, joka saa työtarjouksen entiseltä työnantajaltaan Suomesta. Hänen pitäisi kirjoittaa juttusarja Mariuksesta, julkkiksesta, joka on juuri kuollut hämärissä olosuhteissa. Toimittaja itse on asunut yhdessä Mariuksen kanssa vuosia sitten. Kun hän palaa Helsinkiin ja asettuu asumaan Klaus K:hon, kirja muuttuu haahuiluksi pitkin Helsinkiä. Mitään ei tapahdu, ajellaan vain päämäärättömän tuntuisesti pitkin katuja ja tavataan muutama Mariuksen elämään liittynyt henkilö. Tämän sanoo toimittaja itsekin:
”Ylitin kadun ja lähdin kiipeämään mäkeä ylös. Olin jo ehtinyt Freesenkadun puoleen väliin, ennen kuin pysähdyin kysymään itseltäni, minne oikein kuvittelin olevani menossa.
En minä tiedä, vastasin. Jonnekin vaan, lisäsin epämääräisesti.”
Kirjan lopussa kyllä selviää, mistä on kysymys. Syy on sinänsä ovela, mutta lukija ehtii kyllästyä, ennen kuin sinne asti päästään.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Otava 2014, 349 s.

Pirkko Arhippa: Parhain sä oot
Kustannus-Mäkelä 2014, 212 s.

Outi Pakkanen: Marius
CrimeTime 2014, 232 s.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Kuukauden nobelisti Elias Canetti: Pelastunut kieli

”Vanhempani puhuivat minulle saksaa, mistä minun ei pitänyt ymmärtää mitään. Meille lapsille ja kaikille sukulaisille ja ystävillemme he puhuivat espanjaa. Se oli varsinainen kanssakäymisen kieli; tosin se oli vanhanaikaista espanjaa, jota olen sitten myöhemminkin kuullut ja jonka taitoa en ole koskaan menettänyt. Ne maalaistytöt, joita meillä oli kotona, osasivat ainoastaan bulgariaa, ja ilmeisesti olen oppinut sitä pääasiassa heidän kanssaan.”
Pelastunut kieli on Elias Canettin omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa. Se kattaa vuodet 1905-1921 eli lapsuuden 16-vuotiaaksi saakka. Noiden vuosien aikana Canetti asui kuusi vuotta Bulgariassa, kaksi vuotta Englannissa, kolme vuotta Wienissä ja viisi vuotta Sveitsissä, Zürichissä. Kun ottaa huomioon vaihtuvat asuinpaikat ja alun lainauksessa kuvatut perheessä käytetyt kielet, niin ei ole mikään ihme, että kielet ovat Canettin kiinnostuksen kohteita hänen muussakin tuotannossaan. Kirjansa hän kirjoitti saksaksi.

Elias Canetti oli varakkaan juutalaisperheen poika. He kuuluivat spanjoleihin eli satoja vuosia aikaisemmin Espanjasta karkoitettuihin juutalaisiin. Kieli oli kuitenkin säilynyt.

Canettin isä kuoli yllättäen, kun poika oli vasta 8-vuotias. Hän oli ollut isän poika. Suhde äitiin oli etäinen. Isän kuoltua äitisuhde muuttui tiiviimmäksi, mutta pysyi vaikeana. Jo isä oli herättänyt pojan kiinnostuksen kirjoihin ja kulttuuria arvostanut äiti kasvatti pojasta kriittisen, mutta eläytyvän lukijan. Äidin kasvatusmenetelmät olivat nykyajasta katsottuna joskus outoja, esimerkiksi tapa, jolla hän opetti pojalleen saksaa. Se oli varsinainen muutaman kuukauden mittainen pikakurssi.

Canetti kirjoittaa aidosti lapsen mielenliikkeistä. Tuntemukset ovat ristiriitaisia, eivätkä aina auvoisia edes pienellä lapsella. Aikakausi on sotaisa, siihenhän sisältyy ensimmäinen maailmansota. Vaikka Canettin perhe on etuoikeutettu, niin ympäröivän maailman kuohunta tuntuu taustalla. Juuri sodan vuoksi perhe muutti Zürichiin. Kirja keskittyy kuitenkin Canettin sukuun, hänen suhteeseensa äitiin ja kasvamiseen kirjailija-alkioksi. Kun hyvä kirjailija, jolla on niin erikoinen tausta kuin Canettilla, tekee omaelämäkerran, syntyy erinomaista kirjallisuutta.

Jokken kirjanurkassa on kirjoitus koko trilogiasta, jonka seuraavat osat ovat Soihtu korvassa ja Silmäpeli.

Elias Canetti: Pelastunut kieli
Suomentanut Kyllikki Villa
Tammen Keltainen kirjasto 1984, 360 s.
Saksankielinen alkuteos Die gerettete Zunge. Geschichte einer Jugend 1977