Vuoden 2014 lukemiset paketissa

Perinteiden mukaan kirjoitan näin vuoden lopussa muutamia tilastoja tämän vuoden lukemisistani. Luin 83 kirjaa. Niistä yksi oli lastenkirja, yksi omaelämäkerta, yksi runokirja ja kuusi tietokirjaa. Loput 74 olivat kaunokirjallisuutta ja niistä 28 dekkareita.

24 % kirjoista oli suomalaisia, mikä on minulle tavanomaista. Yllä olevan kuvan osastossa "Muut" on kaksi kirjaa Norjasta, Ranskasta ja Tshekistä ja yksi kirja seuraavista 14 maasta: Belgia, Hollanti, Irlanti, Italia, Sveitsi, Ukraina, Unkari, Venäjä, Kolumbia, Meksiko, Peru, Uruguay, Australia, Japani.

Luin lähinnä suomeksi. Muilla kielillä kirjoja tuli luetuksi seuraavasti: 5 espanjaksi, 3 ruotsiksi, 1 saksaksi ja 1 englanniksi.

57 % kirjailijoista oli miehiä ja 43 % naisia.

Seuraavassa kaaviossa näkyvät kirjojen alkuperäiset ilmestymisvuodet. Vaikka luin vain kaksi vuonna 2014 ilmestynyttä kirjaa, niin painotus on 2000-luvulla. Tuo johtuu suureksi osaksi dekkareista.

Osallistuin muutamaan haasteeseen. Oma ¡Hola! Español -haasteeni alkoi jo edellisenä vuonna ja päättyi huhtikuussa 2014. Koontipostaukseni löytyy täältä. Jo aiemmin päättyi Täällä toisen tähden alla -blogin haaste, jossa luettiin venäläisiä kirjoja. Kesällä luin dekkareita Oksan hyllyllä -blogin haasteeseen. Marraskuussa päättyi Eniten minua kiinnostaa tie -blogin sotakirjallisuushaaste. Koko vuoden kesti Jokken kirjanurkan nobelistihaaste.

Lokakuussa järjestin taas veikkauksen kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajasta. Osallistujia oli enemmän kuin aiempina vuosina.

Vuoden 2014 viisi suosituinta kirjapostaustani olivat:

1. Richard Ford: Rock Springs
2. Michael Frayn: Vakoojat
3. Yasunari Kawabata: Lumen maa
4. Cormac McCarthy: Menetetty maa
5. Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni.

Epäilen, että Rock Springsiin päädytään myös hakusanoilla, joilla etsitään jotakin ihan muuta kuin kyseistä kirjaa.

Toivotan tässä samalla kaikille blogini lukijoille onnellista kirjavuotta 2015!

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

Olen lukenut jonkin verran Kustaa Vaasan pojista Eerikistä ja Juhanasta, mutta Kustaa II Aadolfista käsitykseni perustui lähinnä Topeliuksen Välskärin kertomuksiin. Mirkka Lappalainenkin mainitsee Välskärin kertomusten vaikuttaneen suomalaisten mielikuvaan Kustaa Aadolfista. Tuo kuva on positiivinen, ja tämä kirja vain vahvisti sitä.

Kirjan mukaan Kustaa II Aadolfin henkilökohtaiset ominaisuudet olivat poikkeuksellisia. Hän oli karismaattinen, loistava puhuja, ”yleensä hyväntuulinen ja ystävällinen”, mutta osasi myös raivostua. Sodassa hän oli liiankin rohkea, mikä koitui hänen kohtalokseen. Pohjolan Leijona ei kuitenkaan ole tavanomainen kuningaselämäkerta, vaan siinä keskitytään Kustaa Aadolfin yksityiskohtaisten vaiheiden sijasta hänen toimintansa vaikutuksiin. Kirjan alaotsikko on kuvaavasti Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632.

”Kaiken ohjenuorana oli yhdenmukaisuus, keskittäminen, yksityiskohtaisten määräysten noudattaminen, kuri ja harmonia. Kaikkein tärkeintä oli aluksi saada kontrolliin ne, jotka käyttivät kuninkaan ja kirkon valtaa kylissä ja pitäjissä: voudit, lainlukijat ja kirkkoherrat.”

Kustaa Aadolfin aikana alkoi Ruotsin ja siinä samalla Suomen kehitys järjestyneeksi yhteiskunnaksi. Oikeuslaitos, uudet kaupungit, kaupankäynti, kaivokset, tieverkko – kuningas oli mukana kaikessa. Hän ei tietenkään toiminut yksin, vaan osasi valita päteviä miehiä ympärilleen.

Pohjolan Leijona on kirjoitettu niin hyvin, että minun kaltaiseni maallikko lukee sitä kuin romaania. Mielenkiinto säilyy koko ajan, vaikka etukäteen voisi ajatella verotuksen ja hallinnon järjestämistä kuvaavien kohtien olevan kuivia. Ei ole mikään ihme, että Mirkka Lappalainen sai kirjasta tämän vuoden Tieto-Finlandian.

Asiantuntevia arvioita ovat kirjoittaneet Suketus ja Juha.

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632

Siltala 2014, 3. painos, 321 s.

Päällyksen kuva Nils Forsberg, graafinen suunnittelu Tuula Mäkiä

Frimansson: Pimeyden jäljet ja Fossum: Brott

Kiireiden (ei joulu-, vaan työkiireiden) vuoksi olen lukenut viimeksi kaksi dekkaria. Näiden kielet menivät vielä hieman hassusti, koska luin ruotsalaista Frimanssonia suomeksi ja norjalaista Fossumia ruotsiksi. Kumpikin kirja voidaan luokitella kuuluvaksi genreen psykologinen rikosromaani.

Inger Frimansson: Pimeyden jäljet

Viittäkymmentä lähestyvä Hilja on reppana, joka ei ole päässyt pois isosisko Karlan vallan alta. He asuvat edelleen yhdessä, vaikka Hilja haluaisi omilleen. Nimi Hilja johtuu isästä, joka oli syntyjään suomalainen. Hiljan ja hänen veljensä Kristianin ajatukset ja mieleen nousevat muistot täyttävät kirjan. Molempien haaveissa on lapsuuden ystävä Jenny, josta on tullut kuuluisa näyttelijä ja johon he ovat saaneet yhteyden vuosien jälkeen.

Muun tekstin välissä on lyhyitä katkelmia monta naista raiskanneen miehen kirjoituksista. Lukiessa miettii, kuka kirjan miehistä hän on. Vastaus on lopulta aika selvä, eikä jännitys nouse missään vaiheessa korkealle. Ennemminkin Hiljan surkuhupaisuus alkaa harmittaa.

Kirjan loppu on jokseenkin töksähtävä, mutta pienistä puutteista huolimatta Pimeyden jäljet sopi hyvin ’ajatukset pois töistä’ –luettavaksi.

Karin Fossum: Brott

Alvar Eide on syrjään vetäytyvä hiljainen mies, jolla ei ole ystäviä. Hän on töissä galleriassa ja on erittäin pätevä työssään. Galleriaympäristö on iso plussa tälle kirjalle. Kaksi tapahtumaa muuttaa Alvar Eiden elämän. Kylmänä talvipäivänä galleriaan tulee lämmittelemään nuori tyttö, joka on huumeiden käyttäjä. Samoihin aikoihin galleriaan tulee myytäväksi taulu, joka ei jätä Alvar Eideä rauhaan. Hänestä taulu kuvaa hänen omaa sieluaan.

Tämän kirjan jujuna ovat kirjailijan keskustelut romaanihenkilönsä kanssa. Kirjailija kuvaa, miten romaanihenkilö valtaa hänen ajatuksensa ja vaatii saada elämänsä kerrotuksi.

Aivan sattumalta molemmissa kirjoissa kerrotaan ihmisestä, joka on toisen vallassa. Frimanssonilla on enemmän henkilöitä ja näkökulmia. Fossum keskittyy Alvar Eideen ja onnistuu luomaan teoksen, jonka tunnelma on paljon tiheämpi.

Inger Frimansson: Pimeyden jäljet

Like 2006, 328 s.

Suomentanut Anu Tukala

Ruotsinkielinen alkuteos Mörkerspår 2003

Karin Fossum: Brott

Forum 2007, 275 s.

Ruotsintanut Ulf Örnkloo

Norjankielinen alkuteos Brudd 2006

14 nobelistin kirjaa + 1

14 nobelistin kirjaa on Jokken kirjanurkan haaste. Haasteessa oli tavoitteena lukea vuoden 2014 aikana 14 nobelistin kirjaa. Minulle tämä ei ollut varsinaisesti haaste, koska luen muutenkin nobelisteja, mutta listasin joka tapauksessa tänä vuonna lukemani nobelistien kirjat. Niitä kertyi 14+1.

1. Yasunari Kawabata: Lumen maa
2. Hermann Hesse: Ystävykset
3. Mihail Sholohov: Kertomuksia
4. Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni
5. Gabriel García Márquez: El coronel no tiene quien le escriba
6. John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
7. Grazia Deledda: Elias Portolu
8. Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta
9. F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä
10. William Faulkner: Liekehtivä elokuu
11. Sigrid Undset: Ida Elisabet
12. Pearl S. Buck: Orjatyttö
13. John Steinbeck: Tuntemattomalle jumalalle
14. Pär Lagerkvist: Barabbas
15. Gabriela Mistral: D'amour et de désolation

Vain 13 naista on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Yritin tuoda esille muutaman heistä (Deledda, Undset, Buck, Mistral).

Minusta on näyttänyt, että aika moni bloggaaja on lukenut tänä vuonna nobelisteja. Haaste oli Jokkelta hieno idea!

Leena Krohn: Umbra

”Niin kuin oli olemassa lauseita, jotka eivät olleet totta eivätkä valhetta, ja asioita, jotka olivat olemassa, mutta joita ei suoraan havaittu – kuten äärettömyys –, samoin oli olemassa sielun tosiasioita, joita oli mahdoton ymmärtää. Ne kuitenkin nähtiin. Ne koettiin. Niiden seuraukset olivat kaikkien havaittavissa.”

Nimi Umbra toi minulle mieleen varjon ja kun tarkistin, niin varjoa se tarkoittaakin, latinaksi. Krohnin Umbra on lääkäri, mutta hieman varjon lailla, ilman ystäviä, hän kulkee ja tarkkailee muita.

Umbra on pohtinut äärettömyyttä lapsesta lähtien. Äärettömyyden lisäksi häntä askarruttavat paradoksit Schrödingerin kissasta loogisiin: ”Seuraava lause on totta. Edellinen lause ei ole totta.”

Pienessä kirjassa tapahtuu huomaamatta oikeastaan paljon. Umbralla on poikkeuksellisia potilaita, jotkut jopa surrealistisia. Äärettömyys ja paradoksit ovat kuitenkin keskiössä.

Kiehtova kirja. En edes kuvittele, että ymmärsin sitä, mutta siitä huolimatta Umbraan syventyi lukiessaan harvinaisella tavalla.

Leena Krohn: Umbra

WSOY 1990, 153 s.

W. G. Sebald: Huimaus

W. G. Sebaldin Huimaus on hämmentävä kirja. Siinä on neljä nimettyä osaa, jotka näennäisestä erillisyydestään huolimatta muodostavat kokonaisuuden. Ensimmäinen ja kolmas kertovat Henri Beylestä (Stendhal) ja Franz Kafkasta. Kahdessa muussa nimeämätön minäkertoja, jota lukija ilman muuta pitää kirjailija Sebaldina, kuvailee matkojaan Wienissä ja Pohjois-Italiassa. Italiassa hän seurailee Kafkaa, joka vietti jonkin aikaa Desenzanossa Garda-järven rannalla.

Tekstin lomassa on mustavalkoisia kuvia lisäämässä dokumentaarisuuden vaikutelmaa. Kuvia on milloin taideteoksista, milloin käsin kirjoitetuista riveistä tai pizzerian laskusta. Jotkut kuvista ovat aitoja, mutta ilmeisesti seassa on väärennöksiä.

Huimauksessa on paljon viittauksia tapahtumiin ja ihmisiin. Osa oli minulle tuntemattomia, esimerkiksi saksalainen runoilija Ernst Herbeck. Lukiessa joutuikin tarkistamaan, keitä ihmiset olivat ja olivatko he ja tapahtumat todellisia. Tästä lukija pääseekin sujuvasti kirjan viimeiseen kertomukseen nimeltään Il ritorno in patria (paluu isänmaahan). Siinä kertoja päätyy vanhaan kotikyläänsä, jota hän kutsuu vain kirjaimella W. Siellä hän keräilee yhteen katkelmia menneisyydestään.

”Mitä enemmän kuvia menneisyydestä minulla on koossa, minä sanoin, sitä epätodennäköisemmältä minusta näyttää, että menneisyys on todella ollut niiden kuvien mukaista, sillä mikään menneisyydessä ei ollut normaalia, enimmäkseen se oli naurettavaa, ja ellei naurettavaa niin sitten kauhistuttavaa.”

Tuolla menneisyydellä on tunnistettavia yhteyksiä, kuten kertojan lapsena tuntemalla metsästäjä Schlagilla Kafkan metsästäjä Gracchukseen.

Sanna piti kirjan alppimaisemista, Kirjavinkeissä Huimausta pidettiin luonnoksena Sebaldin myöhempään tuotantoon.

W. G. Sebald: Huimaus

Tammen Keltainen kirjasto 2011, 240 s.

Suomentanut Oili Suominen

Saksankielinen alkuteos Schwindel. Gefühle 1990

Inspiraatiohaaste

Sain Hyönteisdokumentin hdcanikselta ja Kirjasfäärin Taikalta blogeja kiertävän inspiraatiohaasteen. Kiitos! Haasteessa on tarkoitus kertoa, mitkä kolme blogia ovat inspiroivia ja miksi. Aivan mahdottoman vaikea haaste, kuten muutkin ovat todenneet. hdcanis ja Taika kuuluisivat itse tuolle listalle. Nautin Taikan räväköistä jutuista ja hdcaniksen ytimekkäistä arvioista.

Päätin keskittyä sanaan inspiroiva. Kirsin kirjanurkka on ollut minulle kaikkein inspiroivin blogi, koska se oli ensimmäinen blogi, jota seurasin ja josta sain inspiraation aloittaa oman blogin pitämisen. Kirsi lukee paljon dekkareita niin kuin minäkin ja häneltä saan jatkuvasti hyviä lukuvinkkejä.

Jokken kirjanurkan jutut luen lähes aina. Jokke kirjoittaa pitkiä innostuneita arvioita ja tekee yllättäviä kirjavalintoja. Hän on aivan erilainen kirjoittaja kuin itse olen ja ehkä juuri siksi pidän hänen tyylistään niin paljon.

Suketus blogista Eniten minua kiinnostaa tie arvioi kirjoja analyyttisesti perustellen, mutta inspiroivaksi ja valloittavaksi blogin tekee hänen persoonansa näkyminen kirjoituksissa. Lukekaapa vaikka postaus Hyvän sanomisesta!

Kuukauden nobelisti Gabriela Mistral: D'amour et de désolation

Löysin tämän pienen ihastuttavan runokirjan vuosia sitten Pariisista. Se on painettu tavalla, jolla minusta voitaisiin painaa kaikki runokirjat: aukeaman toisella sivulla on runo alkuperäiskielellä (tässä siis espanjaksi) ja toisella käännös (ranskaksi). Minun ranskan taidollani ei lueta runoja, mutta espanjaksi uskallan yrittää.

Gabriela Mistral oli chileläinen runoilija. Tässä kirjassa on valikoima hänen runojaan neljästä runokokoelmasta. Eniten runoja on ensimmäisestä ja kuuluisimmasta kokoelmasta Desolación vuodelta 1922. Muut kolme ovat Ternura (hellyys, 1924), Tala (puunkaato, 1938) ja Lagar (puristamo, 1954). Viimeisestä on vain yksi runo Último árbol (viimeinen puu).

Desolación on monimerkityksinen sana, mutta luettuani runot kääntäisin sen epätoivoksi. Desolación-kokoelmassa on rakkausrunoja. Ensin rakkaus on ylimmillään, sitten seuraa pelko hylätyksi tulemisesta ja lopuksi rakastettu tekee itsemurhan. Mistral kirjoitti runot hyvin nuorena. Hänen tuntemansa nuori mies teki itsemurhan, kun Mistral oli vain 20-vuotias. Eri lähteet ovat erimielisiä siitä, olivatko he rakastavaisia vai eivät.

Minun ei pitäisi kääntää runoja, mutta yritänpä kuitenkin. Tässä yksi säkeistö runosta Los sonetos de muerte (kuoleman sonetit).

Sentirás que a tu lado cavan briosamente,

que otra dormida llega a la quieta ciudad.

Esperaré que me hayan cubierto totalmente…

¡y después hablaremos por una eternidad!

Tunnet että vieressäsi kaivetaan määrätietoisesti,

että toinen nukkunut saapuu hiljaiseen kaupunkiin.

Odotan että minut on peitetty kokonaan…

ja sitten puhumme koko ikuisuuden!

Gabriela Mistral kirjoitti rakkaudesta ja luonnosta kuten niin monet muutkin runoilijat. Ensimmäisen kokoelman runot ovat täynnä kaipuuta ja tuskaa. Myöhemmissä runoissa on enemmän luontoa ja historiaa. Niiden ymmärtäminen on vaikeampaa, ei niinkään kielen vaan vieraan kulttuurin vuoksi. Esimerkiksi pitkä runo Cordillera on ylistys Andeille ja siinä on viittauksia inkojen ja mayojen mytologioihin.

Gabriela Mistral sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1945 ensimmäisenä eteläamerikkalaisena. Hänen oikea nimensä oli Lucila Godoy Alcayaga. Pseudonyymin hän valitsi kahden suosikkirunoilijansa eli Gabriele d’Annunzion ja Frédéric Mistralin mukaan. Mistral toimi opettajana ja myöhemmin Chilen konsulina useassa maassa. Konsulina toimi myös Pablo Neruda, johon Mistral oli tutustunut ollessaan opettajana tämän kotiseudulla.

Nobel-palkinnon perusteluissa sanotaan, että Gabriela Mistralin ”lyyrinen runous on vahvojen tunteiden inspiroimaa”. Tämän kirjan runot luettuani voin olla täysin samaa mieltä. Valitettavasti hänen runokokoelmiaan ei ole suomennettu. Yksittäisistä runoista en tiedä.

Gabriela Mistral: D’amour et de désolation

La Différence 1989, 127 s.

Philip Kerr: Liekit Berliinissä

Liekit Berliinissä sattui silmiini kirjastossa ja kun olin vähän aikaisemmin lukenut blogista Reader, why did I marry him kirjasta innostuneen arvion, päätin lainata sen.

Lukiessani huomasin taas kerran, että menneisyyteen sijoitetut dekkarit eivät oikein ole minun juttuni. Liekit Berliinissä tapahtuu vuonna 1936 Berliinin olympialaisten aikaan. Kirjan genre on kovaksi keitetty dekkari Chandlerin ja Hammettin tyyliin. Chandleriin jopa viitataan tekstissä.

Pääosassa on entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä Bernhard Gunther. Rikas teollisuuspamppu palkkaa hänet tutkimaan tyttärensä ja vävynsä murhaa ja samassa yhteydessä varastettujen jalokivikorujen kohtaloa. Juttu tietysti mutkistuu edetessään ja Gunther joutuu sekä pahoinpidellyksi että käyttämään itse asetta. Viimeiset langanpäät solmitaan paikassa, joka ei ollut minusta onnistunut valinta dekkariin.

Tämän tyyppisiin kirjoihin kuuluu rikollisjengejä, seksikkäitä naisia ja vaikutusvaltaisia miehiä. Tässä viimemainituista osa on historiasta tuttuja. Lisäksi pitää olla huumoriksi tarkoitettua liioittelua.

”Se oli niitä auloja, joihin saapuessaan tuntee olevansa onnekas jo sen ansiosta että pääsee sisään. Ylempiin kerroksiin johti kaksi portaikkoa, joiden kaidepuut kiiltelivät valkoisina, ja kattokruunu oli kirkonkelloakin isompi ja stripparin korvakoruja räikeämpi. Päätin pyytää korotusta palkkiooni.”

Liekit Berliinissä tuntui minusta jäljitelmältä. Se oli yhtä aito kuin juttuun sekaantuneen jumalaisen tähtinäyttelijän kiinnostus Bernhard Gunthoria kohtaan.

Philip Kerr: Liekit Berliinissä

Atena 2012, 304 s.

Suomentanut Jukka Jääskeläinen

Päällys Jussi Karjalainen

Englanninkielinen alkuteos The March Violets 1989

Ihminen sodassa -haaste valmis

Suketuksen Ihminen sodassa -haaste päättyy 30.11. Luin kymmenen haasteeseen sopivaa kirjaa eli saavutin luutnantin arvon.

1. Nikolai Gogol: Taras Bulba (kategoria I: Kaukaiset sodat)
2. Kristiina Vuori: Näkijän tytär (kategoria I: Kaukaiset sodat)
3. Mihail Sholohov: Kertomuksia (kategoria II: Sisällissodat)
4. Martin Suter: Der Koch (kategoria II: Sisällissodat)
5. Michael Frayn: Vakoojat (kategoria III: Maailmansodat)
6. Julian Semjonov: Kevään seitsemäntoista hetkeä ( kategoria III: Maailmansodat)
7. Lars Westerlund: Saksan vankileirit Suomessa (kategoria III: Maailmansodat)
8. Markus Zusak: Kirjavaras (kategoria III: Maailmansodat)
9. Arturo Pérez-Reverte: Taistelumaalari (kategoria IV: Moderni sota)
10. Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni (kategoria V: Sodan liepeillä)

En ole aikaisemminkaan erityisesti vältellyt sota-aiheisia kirjoja. En myöskään etsinyt kirjoja tähän haasteeseen, vaan kirjasin haasteen aikana lukemani siihen sopivat kirjat. Kirjoja kertyi kuitenkin noin monta eli sota ainakin taustalla on aiheena yleinen. Ainoa varsinaisesti haasteeseen lukemani kirja oli samalla ainoa tietokirja eli Saksan vankileirit Suomessa.

Käytin Suketuksen antamaa vapautta päättää, mitkä kirjat sopivat haasteeseen. Otin mukaan Pablo Nerudan omaelämäkerran Tunnustan eläneeni, koska Neruda oli Espanjan sisällissodan aikaan Madridissa ja toisen maailmansodan alkaessa Pariisissa. Hänellä oli kokemuksia sodasta. vaikka ei itse sotinutkaan.

Tunnustan eläneeni olikin kirjoista paras, kannoillaan Sholohovin Kertomuksia. Vaatimattomimpia olivat Vuoren Näkijän tytär ja Zusakin Kirjavaras. Kirjoissa oli monenlaisia näkemyksiä sotaan, sotaintoilusta (Taras Bulba) lasten näkökulmaan (Vakoojat). Kaikissa tuli kuitenkin esille sodan julmuus.

Kristina Ohlsson: Varjelijat

Varjelijat on Kristina Ohlssonin kolmas rikosromaani. Hän kirjoittaa nykytapaan sarjaa. Ohlssonin kirjoissa keskushenkilöinä ovat komisario Alex Recht ja hänen tutkimusryhmänsä jäsenet Fredrika Bergman ja Peder Rydh. Heidän yksityiselämäänsä seurataan myös. Recht on juuri jäänyt leskeksi, Fredrika on saanut lapsen ja Peder on palannut vaimonsa luo.

”Yhtäkkiä huvimajan ovi avautuu taas ja huoneeseen astuu naamioitu mies. Miehellä on kädessään kirves. Huomatessaan miehen nainen huudahtaa ja lähtee perääntymään. Hän törmää verhoon, ja mies tarttuu häneen jotta hän ei kaatuisi ikkunan läpi pihalle. Mies kiskoo naista keskelle huonetta, kamera tärisee hiukan.”

Varjelijat alkaa, kun kaksi vuotta aikaisemmin kadonnut opiskelijatyttö löytyy murhattuna. Katoamistapaus on vaivannut Alex Rechtiä koko ajan. Tytön murha osoittautuu vuosikymmeniä vanhojen kammottavien rikosten seuraukseksi. Muitakin seurauksia on ollut, ja pahaa tapahtuu lisää.

Kirjassa väläytellään tulevia tapahtumia etukäteen, ehkä pitämään yllä lukijan kiinnostusta, mutta toisaalta osa jännityksestä katosi. Siitä huolimatta Varjelijat on niitä kirjoja, jonka haluaa lukea nopeasti. Jonkin verran minua häiritsi kaikkien kolmen poliisin läheisten sotkeminen osallisiksi murhatutkintaan. Eräs oli jopa hetken epäiltynä. Ei kovin uskottavaa.

Kristina Ohlsson: Varjelijat

WSOY 2013, 498 s.

Suomentanut Outi Menna

Ruotsinkielinen alkuteos Änglavakter 2011

James Joyce: Dublinilaisia

James Joycen Odysseus on yksi harvoja kirjoja, jonka olen jättänyt kesken. Yritin varmaan lukea väärään aikaan niin vaativaa tekstiä. Joycen Dublinilaisia on aivan erilainen, suorastaan perinteinen novellikokoelma.

Nimenä Dublinilaisia kuvaa kirjaa hyvin. Joycen dublinilaiset ovat tavallista väkeä. On täysihoitolan pitäjä, pikkuvirkamiehiä, tyhjäntoimittajia, tomeria vaimoja. Istutaan kapakoissa, juodaan viskiä ja stoutia. Puhutaan politiikkaa.

Nämä dublinilaiset eivät ole mukavia ihmisiä. He tavoittelevat omaa etuaan tai lapsensa etua (hyvin inhimillistä). Monet juovat liikaa ja joku kohtelee lapsiaan huonosti. Kun rahat ovat vähissä, liehakoidaan palvelustyttöä muutaman lantin toivossa. Kaiken kaikkiaan ihmiset ovat heikkouksineen todellisen tuntuisia.

Dublinilaisia kirjoittaessaan Joyce oli vielä nuori. Siitä huolimatta onnistuneimmat novellit kertovat vanhoista tai yksinäisinä vanhenevista ihmisistä. Kokoelman viimeistä, pitkähköä novellia Kuolleet lukiessani huomasin pian, että olin nähnyt siihen perustuvan elokuvan The Dead vuosia sitten, mutta en tietenkään muistanut elokuvan perustuneen Joycen kertomukseen. Kuolleet on hieno haikea tarina menetetystä nuoruudesta.

Nykylukijan on vaikea ymmärtää, mikä Joycen novelleissa teki niistä aikanaan epäilyttäviä. No, novellissa Kohtaaminen koulusta lintsaavat pojat tapaavat lapsia ahdistelevan miehen. Kuvaus on kuitenkin varsin viitteellinen. Ajat muuttuvat. Kirja ilmestyi 1914, tasan sata vuotta sitten. Pidin novelleja usein kauniina ja hieman apeina, joskus terävinä, mutta en rohkeina.

Lopuksi lainaus Dublinin kuvauksesta novellista Pieni pilvi.

”Grattan Bridgeä ylittäessään hän vilkaisi jokea rantakatuineen ja tunsi sääliä sen varrella seisovia matalia surkeita taloja kohtaan. Ne näyttivät hänestä kulkureilta, jotka kyyhöttivät rannalla vieri vieressä, vanhat takit pölyn ja noen peitossa, kauniin auringonlaskun typerryttäminä, ja odottivat yön ensimmäistä kylmää puraisua joka pakottaisi nousemaan, ravistelemaan itsensä valveille ja häipymään tiehensä.”

James Joyce: Dublinilaisia

Basam Books 2012, 240 s.

Suomentanut Heikki Salojärvi

Kansi Taivo Org

Englanninkielinen alkuteos Dubliners 1914

Klassinen Vanja-eno Kaupunginteatterissa

Helsingissä esitetään Anton Tšehovin Vanja-enoa sekä Kansallisteatterissa että Kaupunginteatterissa. Kaupunginteatterin Vanja-eno käynnistyy hieman vaisusti, mutta paranee edetessään. Vähän ennen väliaikaa Sonjan ja Jelenan ryypiskelykohtaus on jo upea.

Tšehov kutsui näytelmäänsä komediaksi. Yleisö naurahteleekin silloin tällöin, mutta repliikit eivät ole vitsejä, vaan usein itseivaa, jolloin niissä on kipeä ydin pohjalla. Minä en osaa pitää Vanja-enoa komediana, minusta se on hyvin pessimistinen.

Yksi henkilöistä, tohtori Astrov, on varhainen luonnonsuojelija tai oikeastaan metsien suojelija. Hän istuttaa puita ja on vuosikausia seurannut, miten metsäala pienenee. Tuossa Tšehov oli aikaansa edellä.

Muuten näytelmässä on Tšehovin tyypilliset teemat. Pysähtyneisyys. Elämänpetos. Lopussa ei ole mitään toivoa. Elämä jatkuu yhtä ankean harmaana kuin marraskuinen sää.

Kaupunginteatterin tulkinta on perinteinen. Se ei ole mikään täysosuma, mutta hyvää teatteria kuitenkin. Miinuksena sanoisin, että roolitus ei ole kaikin osin onnistunut. Suosittelen tätä versiota niille Vanja-enosta kiinnostuneille, jotka eivät ole nähneet näytelmää aikaisemmin.

Nikolai Gogol: Taras Bulba

”Bulba oli pelottavan itsepäinen. Hän oli niitä luonteita, jotka saattoivat syntyä vain karkealla 1400-luvulla ja vain Euroopan puolipaimentolaisessa Idässä, aikana jolloin vallitsi oikeita ja vääriä käsityksiä omistukseltaan jotenkin riidanalaisiksi ja ratkaisemattomiksi muuttuneista maista, joihin Ukrainakin silloin kuului.”

Taras Bulba on kirjoitettu 1800-luvun alkupuolella, mutta edellä oleva lainaus vaikuttaa osin kovin ajankohtaiselta. Kirja kuvaa ukrainalaisten kasakoiden sotaa puolalaisia vastaan.

Taras Bulba on kasakkapäällikkö, joka vie kaksi nuorta poikaansa sotimaan, jotta näistä tulisi todellisia kasakoita. Seuraukset ovat kohtalokkaita.  Gogolin kerronta on liioittelevaa. Leirikaupungissa kasakat hummailevat ylen määrin, sodassa he ovat peräänantamattoman rohkeita ja hurjia. Bulban nuoremman pojan rakastuminen on yltiöromanttista. Bulba itse on kostossaan äärimmäisen julma. Välillä liioittelu teki tarinasta humoristisen, mikä ei ehkä ollut tarkoitus.

Suomentaja Eero Balkin jälkisanat otsikolla Kasakkapäällikön kaksoiselämä ovat tarpeelliset ja valaisevat. Taras Bulbasta on olemassa kolme eri versiota ja Balk on nyt kääntänyt niistä ensimmäisen vuodelta 1835. Tavallisimmin käännökset on tehty vuoden 1842 laajennetusta laitoksesta. Balk selittää jälkisanoissaan versioiden välisiä eroja.

Nikolai Gogol: Taras Bulba

Basam Books 2010, 106 s. + selityksiä ja suomentajan jälkisanat

Suomentanut Eero Balk

Venäjänkielinen alkuteos Tapacъ Бульба 1835

Inger Frimansson: Häränsydäminen mies

”Aluksi savu oli ohutta ja läpikuultavaa, tuntui siltä kuin se olisi vain halunnut kiusata heitä vaikuttamalla harmittomalta. Epämiellyttävä tunne valtasi Stefan Almgrenin. Saman tapainen tunne oli tavallaan läsnä aina kun oltiin menossa palavaan rakennukseen. Mitä sieltä mahtaisi löytyä? Olisiko homma rankka? Mutta täällä. Täällä oli jotain outoa, hän ei vain tiennyt, mitä.”

Ruotsalainen Inger Frimansson kirjoittaa psykologisia trillereitä eli genre on sama kuin esimerkiksi Ruth Rendellillä ja Karin Fossumilla.

Häränsydäminen mies keskittyy Tukholman Östermalmin paloaseman ympärille. Yksi palomiehistä kuolee savusukellustehtävässä. Hänen kanssaan ollut työtoveri epäilee, että kuolemaan liittyy jotain hämärää. Pian paloaseman henkilökunnalle tapahtuu muutakin outoa. Pahinta on, että myös heidän perheenjäsenensä ja ystävänsä saattavat olla vaarassa.

Palomiehistä kolme on tuntenut toisensa lapsesta asti. Heidän neljäs kaverinsa ei läpäissyt koulutukseen vaadittavia testejä, koska hänen henkistä vahvuuttaan epäiltiin. Hän juuri on kirjan nimen Häränsydäminen mies.

Häränsydäminen mies ei nouse Rendellin kirjojen maaniselle tasolle. Se on paljon arkisempi. Muutaman tunnin rentoutumiseen kirja sopii kuitenkin aivan hyvin. Frimanssonilta on suomennettu monta kirjaa ja tämän perusteella saatan lukea niitä muitakin.

Inger Frimansson: Häränsydäminen mies

Like 2000, 326 s.

Suomentanut Outi Menna

Ruotsinkielinen alkuteos Mannen med oxhjärtat 1999

Kuukauden nobelisti Pär Lagerkvist: Barabbas

Pär Lagerkvist on yksi monista ruotsalaisista nobelisteista. Hänet palkittiin vuonna 1951. Olen lukenut häneltä aikaisemmin romaanin Dvärgen (Kääpiö) sekä kauan sitten pari kirjaa, joiden nimiäkään en enää muista. Barabbasta en ollut lukenut. Lukemani Lagerkvistin teokset ovat olleet synkkiä ja sellainen on Barabbaskin.

Varoitus: tällä kertaa kirjoituksessani on juonipaljastuksia.

Barabbas on juuri se henkilö, joka nimestä tulee mieleen, eli rosvo, joka Raamatun kertomuksen mukaan vapautettiin kuolemantuomiosta Jeesuksen sijasta. Lagerkvistin Barabbas seuraa ristiinnaulitsemista Golgatalla, hakeutuu haudalle odottamaan kuolleista heräämistä, mutta näkee siellä vain tyhjän haudan, palaa ryövärikoplaansa, mutta katoaa sieltä. Hän putkahtaa näkyville vuosien kuluttua Kyproksella kaivosorjana ja päätyy lopulta isäntänsä mukana Roomaan, on siellä kaupungin palon aikaan ja kuolee ristiinnaulittuna.

Kun katsoo Lagerkvistin Barabbaan vaiheita, niin hän vaikuttaa Jeesuksen varjokuvalta. Hän nousee jopa kuolleista, sillä kaivos, johon hän on joutunut orjaksi, on helvetillinen ja siitä puhutaan kirjassakin tuonelana. Barabbas on täynnä vihaa, ”siinä oli mies, joka oli siinnyt ja syntynyt vihassa”, vastakohtana alkukristittyjen rakkaudelle. Toisaalta Barabbas on ihminen, jonka Jeesuksen ristiinnaulitseminen on kirjaimellisesti pelastanut:

”Niin, hän tosiaan oli se ihminen jonka edestä Ihmisen Poika oli kuollut! Juuri hänelle eikä kenellekään muulle oli sanottu: Päästä tämä vapaaksi ja ristiinnaulitse minut!”

Kirjassa on tapahtumia ja henkilöitä, jotka vievät ajatuksia moneen suuntaan. Barabbas on tappanut isänsä tietämättä, että kyseessä on hänen isänsä. On nainen, joka on synnyttänyt Barabbaan aviottoman lapsen. Jeesuksen kuolleista herättämä mies sanoo Barabbaalle, että ”Kuolemanvaltakunta on tyhjyys, olemattomuus”. Yleinen tunnelma on ahdistus.

Minusta Barabbas on outo kirja. Ei mitenkään sen tyyppistä kirjallisuutta, jota haluaisin lukea enemmän. Lagerkvistin tuotannosta Barabbas on kuitenkin tunnetuin teos. Minä voisin lukea uudelleen Kääpiön ja sitä suosittelen muillekin.

Morre on kirjoittanut Barabbaasta. Muita blogikirjoituksia Lagerkvistin kirjoista löysin vain kaksi:

Kääpiö, Jokken kirjanurkka

Pyhiinvaeltaja-sarja (Sibylla, Ahasveruksen kuolema, Pyhiinvaeltaja merellä, Pyhää maa), Hyönteisdokumentti

Pär Lagerkvist: Barabbas

WSOY 1965, 5. painos, 180 s.

Suomentanut Lauri Hirvensalo

Ruotsinkielinen alkuteos Barabbas 1950