tiistai 27. marraskuuta 2012

Alan Bennett: Epätavallinen lukija


Epätavallinen lukija on pieni mukava kirja. Sen lukee nopeasti. Minulla on kesken yksi tuskallisen hitaasti etenevä teos, josta lepäsin hetken Epätavallisen lukijan parissa.

Epätavallinen lukija on Iso-Britannian kuningatar, joka alkaa lukea satunnaisen kirjastoautossa käynnin seurauksena. Kuningattaren lukuharrastus kiihtyy ja kehittyy.
 ”On totta, että aluksi hän luki hieman epävarmana ja vavisten. Jo kirjojen loputon määrä oli lannistaa hänet eikä hänellä ollut aavistustakaan miten edetä. Hänen lukemisessaan ei ollut lainkaan järjestelmällisyyttä, kun yksi kirja johti toiseen, ja usein hänellä oli kaksi tai kolme kirjaa samanaikaisesti kesken. Seuraavaan vaiheeseen siirryttyään hän oli alkanut tehdä muistiinpanoja, minkä jälkeen hän luki aina kynä kädessä. Hän ei kuitenkaan laatinut mitään yhteenvetoa lukemastaan vaan yksinkertaisesti kirjoitti muistiin kohtia, jotka olivat tehneet häneen vaikutuksen. Vasta noin vuoden lukemisen ja muistiinpanojen tekemisen jälkeen hän uskaltautui varovasti kirjaamaan paperille joitain satunnaisia omia ajatuksia." 
Vaikuttaa vähän kirjabloggaajan kehitykseltä, mutta bloggaamaan kuningatar ei sentään ryhdy. Kirjoittaminen johtaa toisenlaiseen päätökseen.

Kuningattaren lähipiiri ei hyväksy uutta harrastusta. Varsinkin uusiseelantilainen yksityissihteeri Sir Kevin yrittää estää kuningatarta lukemasta, joskus jopa kieroin menetelmin. Kirjan huumori perustuu lempeään piikittelyyn, jonka kohteena ovat muun muassa Sir Kevin ja muu hoviväki sekä kirjallisesti sivistymättömät nykypoliitikot.

Epätavallisessa lukijassa mainitaan joukko tuttuja kirjailijoita, kuten Henry James, Dylan Thomas ja Anita Brookner, mutta myös runsaasti ainakin minulle tuntemattomia brittikirjailijoita, esimerkiksi Ivy Compton-Burnett, John Cowper Powys ja Rose Tremain. Piti tietysti googlettaa, millaisista kirjailijoista on kysymys, joten tavallisenkin lukijan tiedot lisääntyivät.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Suomentanut Heikki Salojärvi
Basam Books 2008, 115 s.
Englanninkielinen alkuteos The Uncommon Reader, 2007

torstai 22. marraskuuta 2012

Mysteerio Buffo KOMissa

Kuva: Pete Aarre-Ahtio

Erkki Saarela on esittänyt tänä syksynä Mysteerio Buffoa KOM-teatterissa kolme kertaa. Näin hän juhli nelikymmenvuotiasta uraansa ja kolmeakymmentä Mysteerio Buffon vuotta. Kävin katsomassa esityksistä viimeisen keskiviikkona 21. marraskuuta.

Mysteerio Buffo on monologinäytelmä, joka koostuu neljästä Dario Fon tekstistä muokatusta tarinasta. Dario Fon tekstit puolestaan perustuvat keskiaikaisiin italialaisiin kiertävien teattereiden näytelmiin. Neljä tarinaa ovat Kaanaan häät, Ilveilijän synty, Lasaruksen kuolleista herääminen ja Bonifacius VIII. Komediallisissa tarinoissa pilkataan päättäjiä ja varsinkin katolista kirkkoa, kuten niiden nimistä voi päätellä. Ilveilijän synty on traagisin ja juuri sen Saarela esittää narrin punainen nenä kasvoillaan. Ilveilijän synnyssä köyhä maalainen menettää tilansa, vaimonsa ja lapsensa isännän vaatimusten ja tekojen vuoksi. Jeesuksen kehotuksesta hän ryhtyy ilveilijäksi, joka voi kielellään puhkaista isännät.

Erkki Saarelaa en ryhdy tässä arvioimaan. Esityksen tason kertoo sen kolmekymmentä vuotta. Saarelan Mysteerio Buffo jää suomalaisen teatterin historiaan.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

John Irving: Vapauttakaa karhut!


”Makasimme selällämme, aurinko lämmitti mahaa, ja mehiläiset surisivat ympärillä; omenapuutarhasta ei nähnyt tietä, vain puiden latvoja alleviivaavan sillankaiteen, vihreälaikkuiset kukkatertut ja nuput. Tämä on hyvä maailma, minä ajattelin. Mehiläiset tekevät hunajaa mehiläistarhurille ja moninkertaistavat omenanviljelijän sadon, eikä kukaan joudu kärsimään.”
Tunnelma on noin leppoisa kirjan alussa, kun ystävykset Siggy ja Graff lähtevät moottoripyörällään ajelemaan Itävallan maaseudulle. Kohta kuitenkin alkavat irvingmäiset tapahtumat.

Kirjassa on kolme osaa. Kahdessa kertojana on Graff. Keskimmäisessä lomittuvat Siggyn suvun historia toisen maailmansodan ajalta ja hänen suunnitelmansa Wienin eläintarhan eläinten vapauttamiseksi. Itävalta ja eläintarha vertautuvat. Ja jos lukija ei sattuisi tuota huomaamaan, Irving laittaa Graffin sanomaan sen:
”Ja loihan Siggy joitakin hämäriä yhteyksiä oman kamalan menneisyytensä ja eläintarhaiskusuunnitelmansa välille; vaikken minä kylläkään tajua kaikkea siinä piilevää logiikkaa.”
Minulle oli yllätys Itävallan ja Jugoslavian sodanaikaisen historian osuus kirjassa, mutta tässä täytyy muistaa, että Vapauttakaa karhut! on ilmestynyt vuonna 1968. Yli neljäkymmentä vuotta sitten.

Vapauttakaaa karhut! on Irvingin esikoisteos, mutta siinä on paljon samaa kuin hänen myöhemmissä kirjoissaan. Karhut ovat jo kirjan nimessä. Tapahtumapaikkana on Itävalta, lukuun ottamatta pientä hyppäystä Sloveniaan. Sittemmin Irvingin kirjoissa on vain käyty Wienissä. Irvingille tyypillinen mielikuvituksellinen liikenneonnettomuuskin on mukana. Kirjassa on paljon absurdia komiikkaa, jonka pohjalla on kipeyttä. Huikein esimerkki on Siggyn äidin poikaystävän sekoilu Itävallan kotkaksi pukeutuneena päivänä, jolloin Hitler päättää vallata Itävallan.

John Irvingin lukijat pitänevät tästäkin hänen kirjastaan; minä ainakin pidin.

Kirjassa on kääntäjä Kristiina Rikmanin jälkisanat. Suomennos on oivallinen, vaikka sivulla 212 puhutaankin moottoripyörän painovoimakeskuksesta. Englannin ’center of gravity’ on suomeksi painopiste.

John Irving: Vapauttakaa karhut!
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammen Keltainen kirjasto 2012. 405 s.
Englanninkielinen alkuteos Setting Free the Bears, 1968

lauantai 10. marraskuuta 2012

Sofi Oksanen: Baby Jane


Minä en pitänyt tästä kirjasta. Olen lukenut Puhdistuksen, joka oli minusta hieno, ja Stalinin lehmät, joka oli myös OK, joistakin rönsyistä huolimatta. Mutta Baby Jane… Aiheena on rakkaustarina, jossa toinen rakastavainen on masentunut ja toinen on masentunut ja paniikkihäiriöinen. Pohdin, enkö pitänyt kirjasta sen aiheen vuoksi, mutta ei, aihe sinänsä ei ole syy. Se on vain vaikea: miten pitää yllä lukijan mielenkiinto. Minä ainakin kyllästyin jankkaamiseen, ryyppäämiseen ja pikkuhousubisneksiin hyvin pian ja menetin kiinnostukseni henkilöiden kohtaloihin. Kirja on kuitenkin nopealukuinen ja luin sen loppuun parilla istumalla. Aion myös lukea Oksasen kirjoja jatkossa, mutta toivon hänen pysyttelevän Suomen ja Viron lähihistorian linjoilla.

Edellä kirjoittamani jälkeen valitsen otteen kohdasta, josta pidin. Kirjan alussa minäkertoja kuvailee kauniisti rakastettunsa ääntä.
”Sen kuunteleminen tuntui siltä kuin laskisi päänsä tyynylle, joka on täytetty ruusun ja liljojen terälehdillä. Hänen äänensä kuulosti samalta kuin kardemumma tuoksui. Ja kaneli. Mustarastas, jonka kurkku oli tehty kanelista ja kardemummasta."
Sofi Oksanen: Baby Jane
Silberfeldt 2011. 220 s. Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2005.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat


Alku ja muut ajat kertoo Alku-nimisestä kylästä, joka edustaa koko Puolaa. ”Länsirajan vaarana on ylpeyteen lankeaminen.” Itärajalla taas ” vaarana on typeryys, joka juontuu viisastelunhalusta.” Alun tapahtumia seurataan vuodesta 1914 lähelle mullistuksia, jotka kaatoivat Puolan sosialistisen hallinnon.

Kirjan rakenne on erikoinen. Lyhyet luvut on kaikki otsikoitu samalla tavalla: Genowefan aika, Misian aika, Tähkän aika, Linnanherra Popielskin aika, tai Pelin aika, Lehmusten aika, Neljällä jaollisten asioiden aika, ja niin edelleen.

Jonkinlaisena tarinan keskuksena on Genowefan ja hänen miehensä Mihałin mylly ja heidän sukunsa, johon muut henkilöt liittyvät kiinteämmin tai löyhemmin. Vaikka seurataan Puolan historiaa, niin mistään realistisesta kerronnasta ei ole kysymys. Kirja on täynnä mystiikkaa. Kylähuora Tähkästä tulee näkijä. Linnanherra Popielski pelaa yhden hengen luomispeliä. Näkki Pluszcz on jäänyt lampeen sielun kadotettua kartan tiestä hengen maailmaan.

Alku ja muut ajat käsittelee suuria asioita, luomista ja Jumalaa, ja tietysti aikaa, ihmisten ja eläinten olemusta ja jopa esineiden olemusta. Seuraavassa on ote luvusta Misian kahvimyllyn aika.
”Esineet ovat olioita toisesta todellisuudesta, jossa ei ole aikaa eikä liikettä. Esineistä näkyy vain pinta. Kunkin aineellisen objektin tarkoitus ja mieli määrittyvät kuitenkin sen kautta, mikä on piilossa, jossain muualla. Näin on myös kahvimyllyn kohdalla.
Kahvimylly on materian kappale, johon on puhallettu jauhamisen idea.”
Alku ja muut ajat on varmasti hieno kirja, mutta ei sellainen, jollaisia haluaisin lukea jatkuvasti. Olga Tokarczuk on ollut korkealla Nobel-veikkauksissa, enkä yhtään ihmettelisi, jos tämäntyyppinen kirjallisuus palkittaisiin.

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
Otavan kirjasto 2007. 266 s.
Puolankielinen alkuteos Prawiek i inne Czasy, 2000

torstai 1. marraskuuta 2012

L. M. Montgomery: Sininen linna


Sininen Linna on kirja, jota en osaa arvioida normaalisti. Luin sen lapsena vain kerran, mutta sen on kirjoittanut rakkaiden Runotyttö- ja Anna-kirjojen tekijä. Lukukokemus oli nostalginen. Varoitus: teksti sisältää juonipaljastuksia, täysin tapojeni vastaisesti.

Valancyn elämä on ollut ankeaa. 29-vuotiaana hän on toivottomaksi tapaukseksi leimattu vanhapiika. Ankara äiti säätelee hänen elämäänsä. Valancy ei saa edes lukea romaaneja! Ainoastaan John Fosterin luontokirjat ovat hyväksyttyjä. (Montgomeryn omat luontokuvaukset ovat kirjassa suuressa osassa.) Valancy on pelännyt koko ikänsä. Hän on pelännyt kaikkea mahdollista, äitinsä ja sukulaistensa loukkaamisesta alkaen. Hänen ainoa ilonsa on kuvitelmien sininen linna, johon hän pakenee surkeuttaan.

Muutos tapahtuu, kun lääkäri toteaa Valancyn sydänvaivat parantumattomiksi ja antaa hänelle korkeintaan vuoden elinaikaa. Valancy miettii entistä elämäänsä ja sen nöyryytyksiä ja päättää alkaa elää. Ensimmäiseksi hän lopettaa pelkäämisen. Vuoden aikana Valancy itse muuttuu ja hänen elämänsä mullistuu.

Sininen linna on Tuhkimo-satu. Koska kirja on tarkoitettu aikuisille, pahan äitipuolen sijasta siinä on äiti, jota Valancy ei rakasta. Ilkeiden sisarpuolten tilalla on serkkuja. Hyviä haltijoita saavat esittää miehet eli potilaansa sekoittava lääkäri ja eräänlainen kylähullu Karjuva Abel. Lopussa Valancy saa tietysti prinssin, joka esiintyi valepuvussa. Tarinan lopun kiemurat ovat täysin epäuskottavia, mutta juuri sellaisia kuin tällaisessa aikuisten sadussa pitääkin olla.

Seuraavassa tekstikatkelmassa Valancy löytää kuvitelmiensa sinisen linnan tilalle oikean linnan.
Valancy katsoi – ja katsoi – ja katsoi vielä kerran. Järvellä oli läpinäkyvää, sinipunertavaa sumua, joka verhosi saaren. Sen läpi häämöttivät tummien tornien tavoin ne kaksi valtavan isoa mäntyä, jotka ikään kuin tarttuivat toisiinsa kiinni Barneyn majan yläpuolella. Niiden takana oli taivas, joka oli vieläkin ruusunvärinen illan kajastuksessa, ja kalpea uusikuu. 
Valancy värisi kuin puu, jota tuuli äkkiä liikuttaa. Hänen sieluunsa näytti tulvehtivan jotakin.
                      ”Sininen linnani!” hän sanoi. ”Voi, se on sininen linnani!”


L. M. Montgomery: Sininen linna
Suomentanut A. J. Salonen
Uusi kirjakerho 1973. 280 s.
Englanninkielinen alkuteos The Blue Castle, 1926