perjantai 24. marraskuuta 2017

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija

Nuorallatanssija on novellikokoelma, jonka kaikissa novelleissa on sama aihe. Venäläistaustainen nainen ja suomalainen mies kohtaavat. Naisten ammatit vaihtelevat siivoojasta IT-ammattilaiseen ja miesten retkeilymajan omistajasta kuvataiteilijaan. Useimmissa novelleissa kohtaaminen ei johda mihinkään pitkäaikaiseen. Usein se on vain hento mahdollisuus.

Kulttuurierot maustavat tarinoita. Suomalainen mies osoittaa rakkauttaan vaihtamalla tapetit ja kiinnostuksensa tarjoamalla termospullosta kahvia.  ”Voi tuota suomalaista vaiteliaisuutta. Milloin minä oikein totun siihen?” Venäläinen nainen pukeutuu aluksi liian hienosti. ”Aloin pukeutua mitäänsanomattomasti kunnioittaakseni paikallisia tapoja ja välttyäkseni joutumasta silmätikuksi.”

Lindén kirjoittaa kevyesti, silloinkin kun sisällössä on traagisuutta. Novellit lukee nopeasti ja luultavasti unohtaa myös, paitsi novellin Esperal. Sitä peukutan näkökulmasta (Novellihaaste 2).

Esperalissa vuorottelevat naisen ja miehen ajatukset. Kolmas näkökulma on lukijan, joka saa yhdistää heidän lyhyen tarinansa pienistä palasista, jotka tuntuvat vain sivuavan toisiaan. Esperalissa on vahvana alussa mainistsemani mahdollisuus: ”Jokainen tuttavuus on kokemus, kohottava löytö. Jokainen uusi ihminen merkitsee toivoa.”




Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
Gummerus 2009, 179 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Lindanserskan 2009

tiistai 21. marraskuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Kuuntelin Helsingin kirjamessuilla Sirpa Kähkösen ja Martti Anhavan keskustelua Dostojevskista. Kun he käsittelivät Dostojevskin vankeusaikaa ja sen vaikutusta hänen kirjoihinsa, Kähkönen mainitsi, että hänen omaan kirjoittamiseensa ovat vaikuttaneet hänen isoisänsä vankeuskokemukset. Kiinnostuin, ja lainasin Kähkösen tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit, jossa hän paneutuu isoisänsä elämään ja Tammisaaren pakkotyölaitokseen 1930-luvulla.
”Tämä kirja sai alkunsa erään lukijani viestistä. Hän oli lukenut Mustat morsiamet -romaanini ja arveli, että kuvaukseni 30-luvun poliittisesta vankeudesta oli fiktiota. Silloin oivalsin, että Tammisaaren 30-luku oli sivistyneellekin lukijalle tuntematonta historiaa. Kun itse olen elänyt poliittisen vangin lähipiirissä, asia on ollut niin iso, läheinen ja kipeä, että en ole osannut hahmottaa, miten vähän muilla on siitä tietoa.”
Kirjan alussa Kähkönen kertoo kyhyesti isoisänsä Lauri Tuomaisen elämästä ennen vankilajaksoja. Tuomainen oli 1920-luvulla Pietarissa Kansainvälisessä sotakoulussa, mutta palasi sieltä Suomeen, näin jälkikäteen katsottuna omaksi onnekseen. Hän ei kärsinyt samaa kohtaloa kuin moni Neuvostoliittoon loikannut suomalainen kommunisti. Tuomainen oli kihloissa aatetoveri Anni Kukkosen kanssa, mutta heidän kihlauksensa purkaantui ajan mullistuksissa.

Tuomainen kärsi ensimmäisen vankilatuomionsa 1920-luvun lopulla. Toisen, pitkän seitsemän vuoden tuomion hän sai 1932. Molemmilla kerroilla vankilana oli Tammisaaren pakkotyölaitos. Tuomiot tuntuvat pitkiltä verrattuna tehtyihin rikoksiin. Tohtori Ilari Hannulan mukaan samoihin aikoihin ”valtiovalta suhtautui erittäin lievästi äärioikeistolaisiin rikoksentekijöihin”.

Kähkönen ei niinkään kerro isoisänsä kokemuksista, vaan yleensä oloista Tammisaaressa, ja enimmäkseen muiden vankien kautta. Poliittisilla vangeilla oli joitakin erioikeuksia kriminaalivankeihin verrattuna, mutta heidän oikeuksiaan yritettiin kaventaa ja jopa poistaa. Vankilassa käytetyt rangaistukset olivat kovia ja vankien kuntoa huonontavia. Olot kärjistyivät nälkälakoksi, jonka lopussa neljä vankia kuoli pakkoruokinnan seurauksena. Kuvaus lakosta ja sen murtamisesta on raskasta luettavaa. 1930-luvun Suomessa mielipidevankien kohtelu oli julmaa.

Kirjan lähdeluettelo on vaikuttava. Vankilan tapahtumat peilataan historiaan ja ulkopuoliseen yhteiskuntaan. Sirpa Kähkönen on tehnyt ison työn, ehkä henkilökohtaisista lähtökohdista, mutta päätyen yleisesti kiinnostavaan historiateokseen.

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi
Otava 2010, 287 s.

***********
Helmet-haaste: 8. Suomen historiasta kertova kirja.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Heikki Reivilä: Onnettomat Roomassa

Onnettomat Roomassa on kirjoitettu tyyliin, joka toi mieleeni pakinat. Kolmesataa sivua pakinatekstiä, huh, ajattelin ensin, mutta tyyliin tottui.

Hotel Majestic Roma tunnetaan esimerkiksi Fellinin elokuvasta La dolce vita. Nyt sinne on saapunut viehättävä Helena-rouva tarkoituksenaan myydä arvokas kaulakoru, jonka hän on saanut perinnöksi tädiltään. Ehkä Helenalla on mielessä jotain epärehellistäkin. Helenaa – ja hänen koruaan – seuraavat vapaaherra herra Henriksson ja muutama muu, huijareita selvästi. Hekin haluavat hyötyä Helenan korusta.

Seuraa sekavaa toimintaa ja sähellystä. Identiteettihuijaus, katoava ruumis, ilmastointikanavia, joissa mahtuu ryömimään. Ja torakoita viiden tähden hotellissa! Kaikki pyörii Helenan huoneen ympärillä. Jos tämä pantaisiin näyttämölle, kyseessä olisi farssi.

Pakina- ja farssimielteistä huolimatta Onnettomat Roomassa ei naurattanut minua kertaakaan. Adjektiivi onnettomat kuvaa kirjan henkilöitä sanan kaikissa merkityksissä. Aihekin on lopulta painava, kuten Helenan pohdiskelu todistaa:
”Olen hupakko niin kuin täti sanoo. Totta, olen hupakko mikäli se tarkoittaa, että olen ollut ikäni sokea. Koru on nuoruuteni. Ja tädin nuoruus. Koru on sukumme naisten elämä. Ja minä yksin en ole ymmärtänyt tätä. Sitäkö täti tarkoittaa. Koru ei ole tärkeä, vaan perinteet. Perinteet merkitsevät jatkuvuutta. Jatkuvuus taas on kulttuuri. Ja ilman kulttuuria me olemme pelkkiä eläimiä.”

Heikki Reivilä: Onnettomat Roomassa
Teos 2017, 298 s.
Sain kirjan kustantajalta

***********
Onnettomat Roomassa on ensimmäinen lukemani tänä vuonna ilmestynyt kirja, joten se kuuluu itsestään selvästi Helmet-haasteen kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Seppo Jokinen: Piripolkka

Piripolkka on Jokisen komisario Koskinen -dekkareita. Lainasin kirjan rentoutuslukemiseksi, mutta sellaiseksi se ei ollutkaan sopiva. Nimi viittaa tietysti huumeisiin, mutta rikosten uhrit ja huumeisiin koukkuun jääneet olivat niin kovin nuoria, nuorin vain 15-vuotias. He olivat vain vähän aikaisemmin olleet innokkaita lintujen tarkkailijoita tai lupaavia urheilijoita tai vain aivan tavallisia pikkutyttöjä. Lukiessa tuli surullinen olo.

Piripolkka ei ole whodunit-kirja, koska mahdollisia murhien tekijöitä on yksi, ja hänet keksii varhaisessa vaiheessa. Kirjan aiheena on selvästi huumeisiin liittyvä rikollisuus ja huumeiden käytön seuraukset.

Tässä vakavassa kirjassa Koskisen jatkuvat naissekoilut tuntuivat täysin tarpeettomilta.

Seppo Jokinen: Piripolkka
Karisto 2002, 2. painos, 331 s.

torstai 9. marraskuuta 2017

Naisten aakkoset: W


W oli yksi helpoimpia kirjaimia Naisten aakkosiin. Kysymykset, jotka varmaan kaikki blogiani seuraavat jo muistavat:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
Ne 'helpot' vastaukset:
  1. Wisława Szymborska. Szymborska on ehdoton suosikkirunoilijani. Ilman Nobel-palkintoaan hän olisi saattanut jäädä Suomessa huomaamattomaksi. Nyt tunnen monta ihmistä, joiden rakkain runoilija hän on. Olen kirjoittanut hänen runoistaan nobelistisarjassani.
  2. Martta Wendelin. Hänen iki-ihanat korttinsa ja satukuvituksensa!
  3. a) Virginia Woolf. Olen lukenut Woolfilta vain Mrs. Dallowayn. Muutakin haluaisin lukea, mutta on toistaiseksi jäänyt aikomukseksi.
Aiemmin olen kirjoittanut seuraavasti: 
ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTU, V.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Kuukauden nobelisti Seamus Heaney: Ojanpiennarten kuningas

Irlantilainen runoilija Seamus Heaney sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995. Samana vuonna ennen palkinnon myöntämistä ilmestyi Jyrki Vainosen suomentama ja valikoima kokoelma Ojanpiennarten kuningas. Samana vuonna ilmestyi toinen painos, joka minullakin on, ja siihen ehti kanteen maininta Nobel 1995.

Luin runot tuolloin 1995 enkä oikein päässyt niihin sisälle. Luin runot nyt uudestaan, mutta eivät ne nytkään koskettaneet. Heaneyn runot ovat hyvin irlantilaisia. Niissä on märkyyttä, turvetta, suota ja kaivamista. Menneisyyteen kaivaudutaan viikinkeihin saakka. Juuret ja muistaminen toistuvat, samoin viittaukset katolilaisuuteen. Historia ulottaa vaikutuksensa Irlannin jakaantumiseen ja väkivaltaisuuksiin.

Joidenkin runojen löysyys häiritsi minua. Luen runoja aika harvoin, mutta olen tottunut niissä tiiviiseen ilmaisuun.

Mitä uudempiin runoihin tultiin, sitä vähemmän sain niistä otetta. Vainosen erinomainen esipuhe ja huomautukset avasivat runoja jonkin verran.  Vainonen on valinnut runot usealta vuosikymmeneltä ja useasta runokokoelmasta. Ehkä olisi parempi lukea joku alkuperäinen kokoelma kokonaan, jotta vaikutelma olisi yhtenäisempi, eikä niin hajanainen kuin tässä.

Laitan näytteeksi ensimmäisen runon Kaivamassa kaksi viimeistä säkeistöä. Turvetta kaivanut mies oli runon minän vaari.

Mieleeni syöpyi perunamullan kylmä tuoksu,
läpimärän turpeen parku ja läpse,
terän tylyt viillot läpi elävien juurien.
Mutta minulla ei ole lapiota, en voi jatkaa tuota työtä.

Etusormen ja peukalon välissä
lepää kynänpätkä.
Minä kaivan sillä.

Kahdesta myöhemmin ilmestyneestä Heaneyn runojen kokoelmasta löysin seuraavat postaukset:

Ukkosvaloa, Luettua elämää
Soran ääniä, Valopolku

Seamus Heaney: Ojanpiennarten kuningas
Suomentanut Jyrki Vainonen
WSOY 19952. painos, 134 s.
Englanninkieliset runot 1960-luvulta 1990-luvulle

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

Rouva Pyy on kotirouva ja kolmen lapsen äiti 1950-luvulla. Perhe asuu Helsingissä ja heidän luonaan asustaa myös rouva Pyyn anoppi. Rouva Pyyllä on etunimikin, mutta sillä häntä kutsutaan kirjassa vain pari kertaa.

Rouva Pyy on turhautunut. Hän uskoo, että hänestä olisi voinut tulla jotakin, jos hän ei olisi mennyt naimisiin nuorena ja tehnyt heti lapsia. Hän ihailee taiteilijoita ja jonkinlaisesta taiteilijuudesta hän unelmoi, tai jostakin käsillä tekemisestä, vaikka mattokutomosta. Rouva Pyy purkaa turhautumistaan esimerkiksi omaisuuteen. Hän ostaa taidetta, hän ostaa pianon, hän haluaa, että rakennetaan omakotitalo. Hän haluaa tehdä vaikutuksen tuttaviin. Oikeita ystäviä hänellä ei ole, paitsi yksi nuoruusaikainen, joka pistäytyy yhdessä luvussa ja valaisee rouva Pyyn taustoja.

Kaikki naiset näkevät unia ei ole minämuotoinen, mutta näkökulma on yksinomaan rouva Pyyn. Kaikki ihmiset ja tapahtumat tulkitaan hänen kauttaan. Teksti on tiivistä ja hyvin intensiivistä.

Kirjan rakenne on omanlaisensa. Rouva Pyyn elämää seurataan kronologisesti, mutta kukin luku on oma itsenäinen yksikkönsä. Yksi asia käsitellään kerrallaan ja lukujen välissä saatetaan hypähtää ajassa reilusti eteenpäin. Seuraaminen on kuitenkin vaivatonta.

Rouva Pyy ei ole miellyttävä ihminen. Hän on rasittava ja ärsyttävä, säälittäväkin, mutta ennen kaikkea hyvin todellinen.
”Hän järjesti hiuksensa peilin edessä, meni eteiseen ja eteisestä siihen huoneeseen, jossa mies luki lehteä. Ja mies oli siinä samassa asennossa, sama kuin äsken. Hän antoi miehen lukea, otti pöydältä kuvalehden ja katseli kuvia. Hän muisti lapset. Hän pani lehden pois ja katsoi suoraan eteensä, näki ikkunaverhot. 
Minä olen rouva Pyy. Istun tässä, hän ajatteli.”
Kaikki naiset näkevät unia ansaitsisi minusta enemmän arvostusta. Minäkään en tiennyt etukäteen kirjasta mitään, juuri ja juuri nimen. Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektissa Kaikki naiset näkevät unia edusti vuoden 1960 kirjaa. Postaus on Bibliofiilin päiväunissa.

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia
Teos 2012, 260 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1960

***********
Vaikka en samastu rouva Pyyhyn, kuulun kuitenkin ryhmään ’kaikki naiset’, joten sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 13. Kirja "kertoo sinusta".