lauantai 26. helmikuuta 2022

Emma Puikkonen: Musta peili

 

Musta peili on kirja öljystä. Aineesta, johon materiaalinen hyvinvointimme suurelta osin perustuu. Aineesta, jonka käyttäminen on suurimpia syyllisiä ilmastonmuutokseen. Aineesta, jonka erään jalostustuotteen hinnan noustessa jotkut ihmiset ovat valmiita menemään kaduille protestoimaan.

Näkökulmahenkilöinä on kolme naista.

Astrid Fuglesang on ilmastoaktivisti, joka kohdistaa tempauksellaan maailman huomion öljynporaukseen vuonna 2028. Lotte Teer on Shellin ilmastoasiantuntija, ilmastoneuvottelujen konkari. Hän oli lapsi 1970-luvun öljykriisin aikaan. Astrid ja Lotte kohtaavat huikeassa loppunäytöksessä.

Ida Tarbell on historiallinen henkilö. Hän oli ensimmäisiä tutkivia journalisteja. Ida Tarbellin suurtyö oli kirjoittaa Standard Oil Companyn historia lehtiartikkeleissa, jotka ilmestyivät McClure-lehdessä vuosina 1902–1904. Artikkeleissaan hän paljasti John D. Rockefellerin yhtiön laittomat ja hämärät keinot matkalla menestykseen. Tarbell asui lapsena Rousevillessa, joka oli 1860-luvun öljyryntäyksessä syntyneitä kaupunkeja. Hänen kiinnostuksensa öljyyn ja Rockefelleriin syntyi jo siellä.

Naisten elämän taustalla öljy kertoo omaa historiaansa (kursivointi kirjasta):

Virtaan moottoreihin ja käynnistän ne,
moottorit röhisevät kuin villisiat kun ensimmäiset
autot pomppivat pitkin kärrypolkuja ja ihminen
katsoo itseään ja ymmärtää: hän haluaa olla
rouva Benz, joka ajoi ensimmäisen pitkän matkan
polttomoottoriautolla. Ihminen alkaa nähdä unia
autoista; hän haluaa olla se, joka istuu pyörien
kyydissä, se joka näkee itsensä istumassa, hallitsee
moottorin sisällä asuvia hevosia ja antaa niiden
huohottaa.

Musta peili näyttää, mitä öljy tekee ihmiselle – ihan konkreettisesti – tai oikeastaan, mitä ihminen tekee itselleen öljyä käyttäessään.

Emma Puikkonen: Musta peili
WSOY 2021, 287 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen.

maanantai 21. helmikuuta 2022

Akram Ailisli: Kiviset unet

 

Kiviset unet kertoo Azerbaidžanin azerien ja armenialaisten tulehtuneista suhteista. Kuuluisa näyttelijä Sadai Sadygly asui lapsena Ailisin kylässä. Siellä azerit olivat osallistuneet turkkilaisten tekemään armenialaisten joukkomurhaan, ja kylässä asui Sadyglyn lapsuudessa enää muutama armenialainen. Hän tunsi heistä kaksi naista, joita oppi pitämään hyvinä ihmisinä. Myöhemmin elämässään hän tunsi myötätuntoa armenialaisia kohtaan ja kunnioitusta ja vetoa heidän uskontoaan kohtaan.

Kirja alkaa, kun Sadygly tuodaan bakulaiseen sairaalaan. Hänet on pahoinpidelty hengenvaarallisesti, kun hän on mennyt auttamaan armenialaista vanhusta, jota muutama azerinuorukainen hakkasi. Sadyglyn lapsuuden kokemuksista kerrotaan takaumissa, samoin kuin hänen apestaan, tunnetusta tohtorista, joka on asettunut asumaan Ailisiin.

Juuri ennen pahoinpitelyä Sadygly on ollut keskustelemassa teatterinjohtajan kanssa uudesta näytelmästä, johon hänet halutaan vetonaulaksi. Vuosi on 1989, ja keskustelun aikana Sadygly tekee selväksi käsityksensä siitä, mihin perestroikan aloittama poliittinen valtataistelu on johtamassa. Hän ennustaa yhteenottoja azerien ja armenialaisten välillä.

Sadyglyn toipumisesta ei ole varmuutta.

Mutta kiviportaalta, jolla Sadai Sadygly nyt seisoi, ei näkynyt vielä yhtäkään Vuragyrdin kirkon kiveä. Tähän mystisen kauniiseen maailmaan Sadai saapui juuri harmoniaa etsiessään, ja jos se, mitä hän näki, oli kuin olikin harmonia, oliko hänen mitään mieltä jatkaa tietään tästä eteenpäin?

Kahden kansan välistä ystävyyttä ja rauhaa korostava kirja sai Azerbaidžanissa nuivan vastaanoton. Kansiliepeessä kerrotaan kirjailijasta näin:

”Kirjan julkaisemisen jälkeen häneltä riistettiin Azerbaidžanin kansalliskirjailijan arvo, ja monet azerbaidžanilaiset loukkaantuivat tavasta, jolla kirja kuvasi armenialaisia.”


Akram Ailisli: Kiviset unet
Suomentanut Liisa Viitanen
Into 2015, 150 s.
Venäjänkielinen alkuteos Kamennye sny 2013

***********

Helmet-haaste: 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa.

Maailmanvalloitus: Azerbaidžan.

tiistai 15. helmikuuta 2022

3 x Vera Stanhope

 

Olen viime kuukausina lukenut Ann Cleevesin Vera Stanhope -dekkareita rentoutuskirjoina. Cleevesin rikosromaanit ovat perinteisiä brittidekkareita. Niissä ei ole raakaa väkivaltaa, ja vaikka poliisin käytössä on modernit menetelmät kuten dna-analyysit, niin rikokset ratkaistaan kuulustelemalla, motiivia etsimällä ja ihmissuhteisiin paneutumalla. Komisario Vera Stanhope on upea päähenkilö. Hän on erikoinen, mutta ei liikaa. Hän on iso, kömpelö ja pukeutuu huolimattomasti. Hän on yksinäinen. Hän omistautuu työlleen ja on siinä hyvä. Televisiosarjan Vera on hieman siistitty versio kirjojen Verasta.

Viiltoja

Viiltoja on suljetun paikan mysteeri. Syrjäisessä Kirjailijoiden talossa pidetään kurssia rikoskirjailijuudesta haaveileville. Yksi kurssin ohjaajista murhataan. Hän oli professori, näkyvä tv-esiintyjä ja teräväsanainen kriitikko. Kurssin järjestäjillä ja osallistujilla on yllättäviä kytkentöjä murhan uhriin ja toisiinsa. Rikospaikka antaa Cleevesille mahdollisuuden itseironisiin kommentteihin. ”Christiempää kuin Christie itse.”

Merilokki

Vera saa vankilaan joutuneelta entiseltä kollegaltaan vinkin ruumiin kätköpaikasta. Vinkki osoittautuu paikkansa pitäväksi, mutta piilosta löytyy yhden ruumiin sijasta kaksi. Juttu on vanha. Uhreista on jäljellä vain luut. Tässä tutkimuksessa Vera joutuu pelkäämään, paljastuuko hänen edesmenneestä Hector-isästään jotakin vakavampaa kuin suojeltujen lintujen metsästäminen ja täyttäminen ja niiden munien myyminen. Veran lähestymistapa tutkintaan näkyy siinä, miten hän arvioi järjestelmällistä ja tehokasta nuorta alaistaan Hollya.

Hän kuitenkin tiesi, ettei Hollysta koskaan tulisi parempaa poliisia. Tämä ei pystynyt luontevasti seurustelemaan eri-ikäisten ja eritaustaisten ihmisten kanssa, kuuntelemaan, tunnustelemaan ja ymmärtämään. Ihmiset eivät kiehtoneet häntä.”

Synkin ilta

Synkin ilta alkaa, kun Vera löytää sankassa lumipyryssä tien laitaan ovi auki hylätyn auton turvaistuimesta vuoden vanhan pikkupojan. Tapahtumapaikka on lähellä Blockburnin kartanoa, jonne Vera ajaa soittamaan puhelimella, koska kännykälle ei löydy kenttää. Kartanon pihalta löytyy nuoren naisen ruumis. Pikkupojan äidin, kuten nopeasti selviää. Blockburn on Veran isän Hectorin suvun rapistunut kartano. Hector oli katkaissut välinsä sukulaisiinsa, eikä Verakaan ollut pitänyt heihin yhteyttä. Synkimmässä illassa on tyypillinen englantilainen rikostarinoiden miljöö: vanha kartano, sen omanarvontuntoista väkeä, vuokraviljelijöitä, vanhoja ja uusia salaisuuksia. Kuka oli Veran löytämän lapsen isä?

Ann Cleeves: Viiltoja
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Karisto 2014, 314 s.
Englanninkielinen alkuteos The Glass Room 2012

Ann Cleeves: Merilokki
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Karisto 2018, 354 s.
Englanninkielinen alkuteos The Seagull 2017

Ann Cleeves: Synkin ilta
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Karisto 2021, 345 s.
Englanninkielinen alkuteos The Darkest Evening 2020

perjantai 11. helmikuuta 2022

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge


Luinpa minäkin lopulta Elizabeth Stroutin kehutun Olive Kitteridgen.

Olive Kitteridgen erikoisuus on sen rakenteessa. Kukin luku muodostaa oman kokonaisuutensa, jossa Olive on mukana enemmän tai vähemmän. Joissakin hän on pääosassa, mutta joissakin lähes pelkkänä yhden virkkeen mainintana. Kaikesta tästä muodostuu kuva Olivesta ja Oliven ohella hänen kotikaupunkinsa asukkaista ja elämästä.

Oliven puoliso apteekkari Henry on kiltti ja mukava. Olivea pidetään töykeänä ja epämiellyttävänä. Kun häneen tutustuu, hänestä löytyy pehmeyttä. Entisenä matematiikan opettajana hänellä on kokemusta lapsista ja nuorista. Tavatessaan vakavasti sairaan anorektisen Ninan hän itkee ja sanoo:

En tiedä kuka sinä olet, mutta nuori nainen, sinä särjet minun sydämeni.”

Kirjan ensimmäinen ja viimeinen luku tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Ensimmäinen, nimeltään Apteekki, kertoo Henryn hämmentävästä suhteesta nuoreen apulaiseensa Deniseen. Se ei ole rakkaussuhde, vaan jotakin vaikeasti sanoitettavaa. Huolenpitoa ehkä. Viimeisessä luvussa Joki Olive myöntää, että yksin ei ole hyvä olla.

Mitäpä nuoret tiesivät, hän ajatteli maatessaan tämän miehen vieressä, miehen käsi oli hänen olkapäällään, hänen käsivarrellaan; mitäpä nuoret tiesivät. He eivät tienneet että muhkuraiset, ikääntyneet ja ryppyiset himoitsivat toisiaan yhtä lailla kuin nuoret ja kiinteät, että rakkautta ei sopinut heittää hukkaan huolettomasti, niin kuin se olisi torttu lautasella, jonka toiset panisivat kiertämään. Ei, jos rakkautta oli saatavilla, se valittiin tai jätettiin valitsematta.”

Olive Kitteridge on hieno kirja ihmissuhteista, varsinkin sellaisista, joissa jätetään paljon sanomatta, sellaisista, joissa ei puhuta tunteista.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammen Keltainen kirjasto 2020, 374 s.
Englanninkielinen alkuteos Olive Kitteridge 2008

***********

Helmet-haaste: kohta 16. Kirjan luvuilla on nimet.

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

Javier Sierra: El fuego invisible

 

El fuego invisible (näkymätön tuli) on espanjalaisen Planeta-palkinnon voittaja vuodelta 2017.

Kertoja on etymologi ja filosofi David Salas. Hänen taustansa on irlantilais-espanjalainen, ja hän työskentelee Trinity Collegessa. Hän on juuri saanut valmiiksi kreikkalaista filosofi Parmenidesia käsittelevän väitöskirjansa. Davidin ohjaaja ja äiti houkuttelevat hänet lähtemään Madridiin rentoutumislomalle. Madridissa selviää, että loma oli vain juoni. Oikeasti tarkoitus oli tutustuttaa David kirjailija Victoria Goodmaniin, joka oli saanut haltuunsa Davidin edesmenneen isoisän muistiinpanoja. Isoisä oli kuuluisa kirjailija.

David vedetään heti mukaan Goodmanin ympärille kerääntyneeseen ryhmään, joka näennäisesti opiskelee luovaa kirjoittamista, mutta jonka varsinainen tavoite on kirjallisen luovuuden lähteen löytäminen. Jo lapsena Davidkin on kysellyt isoisältään, mistä hän saa kaikki kirjoittamansa tarinat.

Tähän asti vaikuttaa mielenkiintoiselta. Sitten käy ilmi, että yksi ryhmän jäsenistä on äskettäin kuollut, ilmeisesti murhattu, koska hän oli päässyt liian lähelle salaisuutta. Alkaa selvitystyö, ja kirja muuttuu Da Vinci -koodin kopioksi. Se toki myönnetään selvästi. Da Vinci -koodin rakennetta analysoidaan ryhmässä. Ryntäilyä paikasta toiseen ja kiperiä tilanteita on tässä kirjassa vähemmän ja näennäisfilosofista puhetta enemmän. Ennen pitkää aletaan etsiä fyysistä graalin maljaa, ja lähellä loppua koko juttu kallistuu kohti esoteriaa ja muuttuu liian mystiseksi, ainakin minulle.

Kirjailija Sierra on tehnyt suuren työn sovittaessaan juoneensa Chrétien de Troyesin ritarirunoutta, Pyreneillä sijaitsevien romaanisten kirkkojen seinämaalauksia, Madridin Retiro-puiston nähtävyyksiä ja paljon muuta. Kaikista aineksista huolimatta Davidin lopullinen löytö on yksinkertainen:

”– – el verdadero grial, que no es otra cosa sino la fuerza creativa que vive en cada uno de nosotros.”

(– – todellinen graal, joka ei ole muuta kuin luova voima, joka elää meissä jokaisessa.)

Tuon mukaan kirjan nimi voisi olla suomeksi vaikka Sisäinen palo.


Javier Sierra: El fuego invisible
Planeta 2017, 473 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 34. Kirjailijan nimessä on luontosana (sierra = vuoristo).

torstai 3. helmikuuta 2022

Kuukauden nobelisti Erik Axel Karlfeldt: Fridolins visor

 

Erik Axel Karlfeldt oli ruotsalainen runoilija, joka lienee nykyisin aika tuntematon. Karlfeldt oli Ruotsin akatemian vakituinen sihteeri, kun hänelle haluttiin myöntää Nobelin palkinto. Hän kieltäytyi palkinnosta. Karlfeldt kuoli keväällä 1931, ja samana vuonna palkinto myönnettiin hänelle postuumisti.

Kokoelman Fridolins visor runot on jaettu muutaman otsikon alle. Ur en landtlig ungkarls visbok sisältää runoja, joiden aiheena on runoilijuus, yksinäisyys, kaipaus, kevät ja nuoruus.  Cecilia Böljas visbok painottuu enemmän nuoreen rakkauteen. Från folkare-stigar ylistää Taalainmaata ja sen historiaa. Liv och död -osiossa on yksi kokoelman mieleenjäävimmistä runoista, Jorum (=kuolema), joka mukailee Hans Holbein nuoremman Kuolemantanssi-sarjaa. Jorumin ensimmäinen säkeistö:

Döden går från by till by
med sin murkna giga.
Gammal karl men kvick och kry,
smala ben och viga!
Kastar som en pojk mot sky
frodigaste piga.

Kuten edellä olevasta näkyy, Karlfeldtin runot ovat mitallisia ja loppusoinnullisia. Runoina ne eivät ole mitenkään vaikeita. Karlfeldt oli syntyisin maanviljelijäperheestä Taalainmaalta. Runoissa on paljon luontoaiheita sekä maaseutu- ja maataloussanastoa. Koska runot on kirjoitettu jo 1800-luvulla, niiden sanasto ja viittaukset ovat ilmeisesti osin vieraita ruotsalaisillekin. Näin voi päätellä Karlfeldt-seuran ylläpitämällä sivustolla karlfeldt.org olevista runojen selityksistä.

Vaikka runojen aiheena on usein nuoruuden ja rakkauden kaipuu, ne eivät suinkaan ole yleisilmeeltään synkkiä. Niissä on myös onnea ja joissakin jopa huumoria. Kirjoitan toiseksi näytteeksi nuorta salaista rakkautta kuvaavan runon Vårskymning kaksi viimeistä säkeistöä.

Så vandra de, och blekna begynner aftonskyn,
men de glöda om hyn,
och sälla, dunkla riken stå upp för deras syn.

De mötades på kullen, de mötades vid ån
i det glimmande slån.
De kyssades så blygt, att de skämmades för mån.

Vaikka Karlfeldtin runot olivat ainakin tässä kokoelmassa vanhahtavan viehättäviä, niin mitenkään erikoislaatuisia ne eivät olleet. Luulenpa, että niillä Nobelin saattoi ansaita vain ruotsalainen runoilija.

Karlfeldtilta ei ole suomennettu yhtään runokokoelmaa, mutta suomeksi runoja on ilmestynyt joissakin antologioissa.


Erik Axel Karlfeldt: Fridolins visor
Teoksessa Samlade dikter, Wahlström & Widstrand 1992
Fridolins visor on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1898

***********
Helmet-haaste: 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.