Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ohlsson Kristina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ohlsson Kristina. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Kristina Ohlsson: Mion blues

Mion blues on suoraa jatkoa kirjaan Lotus blues, josta kirjoitin muutama viikko sitten. Mion bluesia ei kannata lukea, jos ei ole lukenut Lotus bluesia. Kirjan alussa on muutaman sivun yhteenveto Lotus bluesista, mutta jäähän se tietysti vajaaksi. Tosin Lotus bluesissa oli yksi kohta, joka mielestäni paljasti oleellisen asian koko tarinan lopusta. Sitä ei ole sanottu yhteenvedossa.

Lotus bluesissa asianajaja Martin Benner selvitti, oliko sarjamurhaajaksi väitetty Sara tehnyt murhat, joista häntä syytettiin. Sara oli tehnyt itsemurhan ennen kuin joutui oikeuteen. Saran osalta juttu tuli kutakuinkin selväksi, mutta tutkimusten aikana Benner yritettiin lavastaa syylliseksi muutamaan uuteen murhaan. Lisäksi Saran kadonnut pikkupoika Mio pysyi edelleen kadoksissa.

Mion bluesissa Benner etsii Mioa ja pyrkii selvittämään, kuka vihaa häntä niin, että lavastaa häntä syylliseksi murhiin ja uhkaa samalla hänen läheistensä henkeä.

Mion bluesissa on samat heikkoudet kuin Lotus bluesissa. Juonessa on yllätyksiä, kuten dekkarissa kuuluukin olla, mutta ne eivät kaikki olleet uskottavia. Esimerkiksi Bennerin vihollinen tuntuu olevan kaikkialla ja kaikkivoipa kunnes kukistuu yllättävän helposti. Vaikka Benner on pulassa, hän ei herätä sympatioita. Ohlsson on aivan ilmeisen tietoisesti luonut Benneristä niin ristiriitaisen hahmon, että kaikki eivät hänestä pidä. Kirjan viimeisissä lauseissa Benneriltä kysytään, pystyisikö hän kaiken kokemansa jälkeen muuttumaan, ja hän vastaa: ”Enpä oikeastaan usko. En itse asiassa ollenkaan.”

Kirjan plussaksi on sanottava, että siinä ei kuvailla raakuuksia. Ohlsson on niin ammattitaitoinen dekkaristi, että jonkinlainen jännitys pysyy yllä koko ajan. Minäkin luin kirjan nopeasti saadakseni vahvistuksen epäilylleni pääpahiksesta.

Kristina Ohlsson: Mion blues
Suomentanut Pekka Marjamäki
WSOY 2016, 363 s.
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Mios blues 2015

maanantai 5. helmikuuta 2018

Lemaitre − Lehtolainen − Ohlsson

Pierre Lemaitren dekkareita on kehuttu kovasti, joten lainasin Camillen, kun se sattui olemaan kirjastossa. On tietysti väärin lukea ensimmäisenä kolmen kirjan sarjasta viimeinen, mutta minusta Camillen pystyi lukemaan itsenäisenä teoksena. Kirja tuotti minulle pettymyksen. Ensinnäkin siinä oli aivan liian raakoja kuvauksia. Tunsin vastenmielisyyttä heti alussa, kun ryöstäjät raa’asti pahoinpitelevät ja sen jälkeen kiskovat verilammikossa Annea, joka on ylikomisario Camille Verhoevenin naisystävä. Tunne jäi häiritsemään lukemista. Toiseksi Camillessa niputetaan puolalaiset, serbit ym. itäeurooppalaiset yhdeksi epäilyttäväksi ryhmäksi, joten koin kirjan rasistiseksi, vaikka poliisipäällikkö varoittaakin Camillea etnisestä profiloinnista. Kolmanneksi näennäinen huumori minämuotoisissa roiston osuuksissa oli minusta keinotekoista. Taidanpa palata kotimaisten ja muiden pohjoismaalaisten, mielellään jonkinverran yhteiskunnallisten dekkareiden pariin.

Leena Lehtolaisen Viattomuuden lopun aihe on vakava: lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Lehtolaisesta kun on kysymys ei tarvitse pelätä mitään raakoja tai  mieltä kuohuttavia kuvauksia. Tavanomaisesta poikkeavasti hyväksikäyttäjä on nainen. Hän vapautuu kirjan alussa vankilasta ja hänet murhataan heti ensimmäisenä päivänä vapaudessa. Maria Kallio ryhmineen saa jutun tutkittavakseen. Kallio on uuden lapsiin ja nuoriin kohdistuvia rikoksia tutkivan osaston päällikkö. Hänen tiimissään on vanhan tutun Puupposen lisäksi kaksi uutta tutkijaa. Heistä toinen on komea tv:stä tuttu julkkispoliisi. Viattomuuden loppu on hyvätasoista Lehtolaista. Aihe on koskettava ja dekkarin juoni laajenee alun rikoksesta moneen suuntaan. Lopussa on melkoinen toimintakohtauskin.

Olen lukenut monta Kristina Ohlssonin dekkaria ja yleensä pitänyt niistä. Edellinen lukemani eli Daavidintähdet oli erinomainen. Lotus blues ei noussut samalle tasolle. Sen minäkertoja on rikosasianajaja Martin Benner. Benner houkutellaan perehtymään sarjamurhaajajuttuun, joka on jo ratkennut, sillä murhat tunnustanut nainen on tehnyt itsemurhan ennen oikeuskäsittelyä. Naisen veli haluaa Bennerin puhdistavan siskonsa maineen. Tässä jutussa kaikki ei ole sitä, miltä ensin näyttää. Benner ja hänen läheisensä joutuvat itsekin vaaraan. En pitänyt Benneristä, joka oli rikas naisiin menevä pintaliitäjä. Hänen ainoa positiivinen puolensa oli, että hän oli ryhtynyt orvoksi jääneen  pienen sisarentyttärensä huoltajaksi. Kirjan päähenkilön ei tarvitse olla miellyttävä. Bennerissä häiritsi se, että hän ei ollut uskottava. Muutenkin koko juoni oli turhan kiemurainen ja sitäkin vaivasi epäuskottavuus. Tutkimukset veivät Bennerin Yhdysvaltoihin ja siellä hän sai asioita selville kummallisen helposti. Monet juonihaarat jäivät kesken, mutta sen lukija tiesi etukäteen, koska kirjassa sanotaan selvästi, että se on kaksiosaisen jännitystarinan ensimmäinen osa. Minunkin täytynee lukea jatko-osa Mion blues, jotta saisin koko jutun selville. Harmi, että juuri tällä kertaa kirja ei ollut kovin vetävä.

Pierre Lemaitre: Camille
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2016, 335 s.
Ranskankielinen alkuteos Sacrifices 2012

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu
Tammi 2017, 455 s.

Kristina Ohlsson: Lotus blues
Suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki
WSOY 2016, 415 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Lotus blues 2014

Helmet-haasteessa sijoitan Lotus bluesin kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan (Ruotsi ja USA). Kaksi muuta kirjaa luin jo viime vuoden puolella, joten ne eivät sovi tämän vuoden haasteeseen.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Luin aikaisemmin tänä vuonna Ohlssonin Daavidintähdet, joka on erinomainen dekkari. Paratiisiuhrit on Fredrika Bergman -sarjan edellinen osa, joten luin nämä kirjat väärässä järjestyksessä. Lukemista tuo ei haitannut.

Yleensä välttelen kirjoja (ja elokuvia), joissa lentokoneet joutuvat vaaraan. Kuitenkin luin Paratiisiuhrit, vaikka tiesin etukäteen, että siinä kaapataan lentokone. Tukholmasta New Yorkiin lentävän koneen WC:stä löytyy heti lähdön jälkeen viesti, että koneessa on pommi, joka räjäytetään, jos Ruotsin ja Yhdysvaltojen viranomaiset eivät toteuta kahta uhkavaatimusta.

Ruotsin turvallisuusviranomaiset ja poliisi yrittävät selvittää, kuka voisi olla uhkauksen takana. Yhteistyö yhdysvaltalaisten kollegojen kanssa kangertelee. Asetelmasta huolimatta jännitys ei nouse odotusten mukaisesti. Kirjassa jahkaillaan ja toistetaan vähän väliä, että aikaa on vähän. Ajan vähyyden olisi varmasti voinut tuoda esille muutenkin kuin sanomalla. Kiireen tuntua ei synny.

Aihe on ajankohtainen. On terroristeja, maahanmuuttoa, käännytyksiä ja ennakkoluuloja, mutta myös ihmissuhdeongelmia ja tunteita. Aineksia on, mutta Paratiisiuhrit oli kuitenkin pienoinen pettymys Daavidintähtien jälkeen.

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit
Suomentanut Pekka Marjamäki
WSOY, Bon-pokkari 2014, 434 s.
Kannen kuva Michael Balderas
Ruotsinkielinen alkuteos Paradisoffer 2012

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Satukirja (Bradley) ja dekkari (Ohlsson)

Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä on satukirja, jonka sankaritar on pikkuneiti Flavia de Luce. Kymmenvuotiaan Flavian tiedot kemiasta ovat yliopistotasoa. Hän on älykäs ja kekseliäs ja aina paikalla, kun tapahtuu tai kun puhutaan salaisia. Tässä kirjassa Flavia nöyryyttää komisario Hewittia ratkaisemalla yhden vanhan ja yhden tuoreen kuolemantapauksen.

Kanadalainen Bradley on sijoittanut Flavian seikkailemaan perinteiseen dekkariympäristöön eli Englannin maaseudulle 1950-luvulle. On kartano ja kirkko, pappi, kylähullu, pari julkkista ja sekalainen joukko kyläläisiä. Kertojana on Flavia itse ja tyylilaji tavoittelee kepeää humoristisuutta.




Luen kuitenkin mieluummin sadut satuina ja dekkarit dekkareina.

Sellaisina kuin Kristina Ohlssonin Daavidintähdet. Bradleyn kirjaa lueskelin viikon aikana, milloin sattui huvittamaan, mutta aloitettuani Daavidintähdet en kyennyt lopettamaan. Lähes viisisataasivuinen kirja pysyi herkullisen jännittävänä koko ajan.

Ohlssonin aiemmista kirjoista tutut Alex Recht ja Fredrika Bergman työskentelevät taas yhdessä. He joutuvat selvittämään juutalaisessa päiväkodissa tapahtunutta murhaa ja heti perään kahden juutalaispojan katoamista. Poikien löytämisellä on kiire, mutta mahdollisia motiiveja on liikaa. Järjestäytynyt rikollisuus? Viharikos? Henkilökohtaiset syyt? Tutkimukset vievät Fredrika Bergmanin lopulta Israeliin selvittämään, kuka tai mikä on Paperipoika, joka häilyy uhkaavana rikosten taustalla.


Daavidintähdissä Kristina Ohlsson on kirjoittanut tähän mennessä parhaan dekkarinsa.


Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Suomentanut Laura Beck
Bazar 2014, 389 s.
Englanninkielinen alkuteos The Weed that Strings the Hangman’s Bag 2010

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet
Suomentanut Outi Menna
WSOY 2015, 497 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Davidsstjärnor 2013

tiistai 18. marraskuuta 2014

Kristina Ohlsson: Varjelijat

Varjelijat on Kristina Ohlssonin kolmas rikosromaani. Hän kirjoittaa nykytapaan sarjaa. Ohlssonin kirjoissa keskushenkilöinä ovat komisario Alex Recht ja hänen tutkimusryhmänsä jäsenet Fredrika Bergman ja Peder Rydh. Heidän yksityiselämäänsä seurataan myös. Recht on juuri jäänyt leskeksi, Fredrika on saanut lapsen ja Peder on palannut vaimonsa luo.
”Yhtäkkiä huvimajan ovi avautuu taas ja huoneeseen astuu naamioitu mies. Miehellä on kädessään kirves. Huomatessaan miehen nainen huudahtaa ja lähtee perääntymään. Hän törmää verhoon, ja mies tarttuu häneen jotta hän ei kaatuisi ikkunan läpi pihalle. Mies kiskoo naista keskelle huonetta, kamera tärisee hiukan.”
Varjelijat alkaa, kun kaksi vuotta aikaisemmin kadonnut opiskelijatyttö löytyy murhattuna. Katoamistapaus on vaivannut Alex Rechtiä koko ajan. Tytön murha osoittautuu vuosikymmeniä vanhojen kammottavien rikosten seuraukseksi. Muitakin seurauksia on ollut, ja pahaa tapahtuu lisää.

Kirjassa väläytellään tulevia tapahtumia etukäteen, ehkä pitämään yllä lukijan kiinnostusta, mutta toisaalta osa jännityksestä katosi. Siitä huolimatta Varjelijat on niitä kirjoja, jonka haluaa lukea nopeasti. Jonkin verran minua häiritsi kaikkien kolmen poliisin läheisten sotkeminen osallisiksi murhatutkintaan. Eräs oli jopa hetken epäiltynä. Ei kovin uskottavaa.

Kristina Ohlsson: Varjelijat
WSOY 2013, 498 s.
Suomentanut Outi Menna
Ruotsinkielinen alkuteos Änglavakter 2011

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot

Kristina Ohlssonista en tiennyt mitään ennen kuin luin Kirsin kirjanurkasta perusteellisen jutun hänen rikosromaaneistaan. Kirjastossa sattui olemaan Tuhatkaunot, joka on Ohlssonin toinen suomennettu kirja. Vaikka kysymyksessä on sarja, niin yhtään ei haitannut, että en ollut lukenut edellistä osaa nimeltä Nukketalo.

Ohlssonin kirjoissa rikoksia tutkii Tukholman poliisin erikoisyksikkö. Tuhatkaunoissa selvitettävänä on alkuun kaksi juttua. Eläkkeellä ollut pappi oli ampunut vaimonsa ja sen jälkeen itsensä ja jättänyt itsemurhaviestin, mutta on epäilyksiä, että heidät onkin murhannut joku ulkopuolinen. Toinen tapaus on tuntemattoman miehen yliajo, joka sekin saattaa olla murha. On varsin selvää alusta lähtien, että rikokset ovat jollakin tavalla yhteydessä toisiinsa.

Tutkimusryhmästä nousevat esille siviilitutkija Fredrika Bergman, joka on raskaana, Peder Rydh, joka joutuu tasa-arvokoulutukseen, ryhmän uusi jäsen Joar Sahlin sekä päällikkö Alex Recht. Joaria lukuun ottamatta heillä on ongelmia ihmissuhteissaan. Kirjassa keskitytään kuitenkin rikosten selvittelyyn enemmän kuin poliisien yksityiselämään.

Tuhatkaunojen rakenne on sikäli mielenkiintoinen, että lukijalle kerrotaan enemmän kuin poliisit tietävät. Lukija on esimerkiksi heti selvillä juonteesta, joka liittyy ihmissalakuljetukseen. Mitenkään erityisen yllätyksellinen Tuhatkaunot ei ole, mutta ei onneksi myöskään yksityiskohtaisen raaka. Ohlssonin kirjoja aion lukea jatkossakin.

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot
Suomentanut Outi Menna
Schildts 2011, 398 s
Kansi: Nina Leino
Ruotsinkielinen alkuteos Tusenskönor, 2010