Me and Mr Darcy on kokonaan normaalin lukualueeni ulkopuolella. Se on aikuisten satu. Jos se olisi elokuva, tyylilaji olisi romanttinen komedia. Miksi sitten luin sen? Nimen vuoksi! Vaikka en kuulukaan niihin naisiin, joiden mielestä Mr Darcy on maailmankirjallisuuden seksikkäin mies.
New Yorkissa asuva Emily lähtee viikon mittaiselle Jane Austen -kiertomatkalle Englantiin. Hänen paras ystävänsä Stella yrittää houkutella häntä Meksikoon huvittelemaan, mutta Austen-fani Emily valitsee toisin. Hän vastaa työnään hyvästä perinteisestä kirjakaupasta, ja kirjan alussa on lupaava kuvaus Emilyn tuntemuksista, kun hän tulee töihin.
”I always think stepping through that door is a bit like stepping through the wardrobe and into Narnia. Outside is the hectic buzz of everyday New York, but as the bell chimes to greet your arrival, you leave reality behind and enter a world of your imagination.”
Mutta kun Emily saapuu Englantiin, kertomus on jonkin aikaa niin hömpähtävä, että sen lukeminen on … ei nyt suorastaan tuskallista, mutta sinnepäin. Juoni on alusta alkaen selvä, mutta se kai kuuluu tämän lajin kirjoihin. Eläkeikäisten naisten lisäksi matkalla on mukana juttua tekemässä toimittaja Spike, joka on Emilystä aluksi aivan vastenmielinen. Mr Wickhamkin löytyy ja jos lukija ei sattuisi tuota ymmärtämään, niin se osoitetaan lainauksella Ylpeydestä ja ennakkoluulosta.
Miksi kirjan nimi on Me and Mr Darcy? Siksi, että Mr Darcy on ollut Emilyn haave siitä alkaen, kun hän pikkutyttönä luki Ylpeyden ja ennakkoluulon ensimmäisen kerran, ja siksi, että nyt hän tapaa Mr Darcyn. Ensimmäinen tapaaminen on Chawton Manorissa, jossa Jane Austen asui elämänsä viimeiset vuodet ja viimeinen BBC:n Ylpeyden ja ennakkoluulon Pemberleynä käyttämässä Lyme Hallissa. Emilyn haaveet toteutuvat: hän tapailee Mr Darcya!
Rasittavinta kirjassa oli, että Emily on kirjoitettu niin hupsuksi, että ”oikea” Mr Darcy ei olisi jaksanut hänen seuraansa muutamaa minuuttia kauempaa. Jonkinlainen teemakin kirjasta löytyy. Se selviää Emilyn ja Mr Darcyn viimeisestä keskustelusta.
’May I enquire one more thing?’ he says, and he says it with such formality that I feel a bitter-sweetness. Despite everything that’s happened, I’m going to miss Mr Darcy.
‘Of course.’ I smile, and then with slight trepidation add, ‘Ask me anything.’
There’s a pause as he composes himself and then: ‘What does he have that I don’t?’
‘He is real.’
Alexandra Potter: Me and Mr Darcy
Hodder and Stoughton 2007. 340 s.