Markus Hotakainen: Eric Tigerstedt – Suomen Tesla

 

Markus Hotakaisen kirjoittama Eric Tigerstedtin (1887–1925) elämäkerta nostaa esille kotimaassaan lähes tuntemattomaksi jääneen keksijän. Esipuheessa Hotakainen sanoo, että Tigerstedtistä on kirjoitettu ennenkin, mutta lähteissä on ristiriitaisuuksia. Hotakainen on mahdollisuuksien mukaan yrittänyt etsiä totuutta Tigerstedtin elämästä.

Kirjasta nousee esiin kuva miehestä, joka halusi vain ja ainoastaan kehitellä uusia laitteita omien ideoidensa pohjalta. Tavallinen tylsä palkkatyö ei ollut häntä varten. Tigerstedtin taipumukset näkyivät jo lapsena. Hänen kehittelemänsä rotanpyydys oli aivan mainio. Aikuisena Tigerstedtin suurin kiinnostus kohdistui äänentoistoon ja erityisesti äänielokuvaan. Hän kehitti oman äänielokuvalaitteistonsa. Muita Tigerstedtin keksintöjä olivat muun muassa aikansa paras kuulolaite ja triodi, jonka vahvistus oli paljon suurempi kuin aikaisemmilla tyhjiöputkilla.

Tigerstedtillä on valtavasti patentteja. Kirjassa on hänen itsensä kokoama patenttiluettelo tärkeimpinä pitämistään patenteista. Niitä on 64. Hän ei onnistunut koskaan hyötymään patenteistaan. Syynä olivat milloin petolliset liikekumppanit, milloin sodat, milloin patenttirikkomukset.

Tigerstedtillä oli epäonnea myös siviilielämässä. Kihlaus ensimmäisen rakastetun kanssa purkaantui. Lyhyt avioliitto päättyi riitaisaan avioeroon. Kuolema tuli liian varhain, vain 37-vuotiaana, pitkään vaivanneen tuberkuloosin ja vakavan auto-onnettomuuden yhteisseurauksena. Tuolloin Tigerstedt oli muuttanut Yhdysvaltoihin, jossa hänen kehittämänsä pienikokoinen radio ja salakielisten viestien välittämiseen tarkoitettu kryptografoni herättivät kiinnostusta.

Kirjailija Hotakainen kuvaa ansiokkaasti keksijän työtä, ideoiden syntyä ja työmäärää, joka tarvitaan prosessiin ideasta laitteeksi.

”Eric ei suinkaan työskennellyt tyhjiössä eivätkä hänen ideansa syntyneet tyhjästä. Hän perehtyi alansa uusimpaan tietoon ja tekniikkaan, ja vei kumpaistakin määrätietoisesti eteenpäin. Jos Eric näki jossain asiassa ongelman, hän lähti etsimään sille ratkaisua, ja yleensä ratkaisun myös löysi.”

Markus Hotakainen: Eric Tigerstedt – Suomen Tesla
Aula & Co 2023, 192 s.

Cristina Morales: Lectura fácil

 

Espanjalaisen Cristina Moralesin romaania Lectura fácil (Selkokieltä; ei suomennettu) ei ole nimestään huolimatta kirjoitettu kokonaan selkokielellä. Siinä on osioita, joissa on käytetty selkokieltä, ja lopussa on vahva vetoomus sille, että lait, sopimukset, laskut yms. pitäisi kirjoittaa selkokielellä, jotta kaikilla olisi mahdollisuus ymmärtää ne.

Kirjan teemana on ihmisten oikeus olla sellaisia kuin ovat ja päättää omasta elämästään. Päähenkilöinä on neljä naista, Nati, Marga, Patricia ja Àngels. He ovat pareittain siskoksia ja keskenään serkkuja. Iältään he ovat kolmissakymmenissä. Heidät kaikki on määritelty eriasteisesti kehitysvammaisiksi. Serkukset ovat kotoisin syrjäisestä pikkukylästä, jossa heidät on laitettu kehitysvammaisille tarkoitettuun laitokseen. Nyt he ovat onnistuneet pääsemään Barcelonaan ja siellä asumaan huoneistossa, jota sosiaaliviranomaiset valvovat. Kaikista ostoksistaan heidän täytyy ottaa kuitit, heillä on kotiintuloajat ja siisteyttä käydään tarkastamassa. Heille järjestetään terapiaa ja määrätään lääkkeitä.

Löyhänä juonena kirjassa on viranomaisten hakemus sterilisoida seksuaalisesti aktiivinen Marga ja hakemuksen seuraukset. Tekstityyppejä on useita. Marga löytää anarkistien kokoontumispaikan, jossa häntä autetaan asunnonvaltauksessa. Anarkistien kokouspöytäkirjat rönsyilevät asiasta toiseen ja kolmanteen. Serkukset käyvät antamassa lausuntoja tuomarille Margan asiassa. Lausunnot leviävät joka suuntaan. Selkokieli olisi ollut paikallaan, jotta tuomari ja lausunnon antajat olisivat ymmärtäneet toisiaan. Taustalla Àngels kirjoittaa muistelmiaan selkokielellä.

Eniten on Natin minämuotoista kerrontaa. Hän on kärsinyt jonkinlaisen työtapaturman muutama viikko ennen kuin hänen piti väitellä tohtoriksi. Tapaturman seurauksena hänestä on tullut serkuksista vakavimmin vammainen. Hänen vammansa ilmenee, kun hän ärsyyntyy, ja hän ärsyyntyy usein. Nati vastustaa kaikkea, varsinkin kaikkea, jonka tulkitsee patriarkaalisesta yhteiskunnasta johtuvaksi. Hänen mieluisimmat haukkumasanansa ovat macho, fasisti ja uusliberaali. Ne käyvät melkein mihin tahansa. Kirjan kannessa oleva punainen teksti kuvaa Natin asennetta. ”En rakasta jumalaa, en aviopuolisoa, en puoluetta, enkä jalkapalloa.” Kirjassa on myös Natin kirjoittama ja anarkistien julkaisema lehtinen, jossa hän hyökkää vahvasti eräitä helposti tunnistettavia julkisuuden henkilöitä vastaan.

Moralesin alkuperäinen kustantaja piti teosta liian radikaalina ja vaati siihen muutoksia. Niihin Morales ei suostunut, vaan etsi kirjalle toisen kustantajan. Morales sai romaanista ensin kannessa mainitun palkinnon Premio Herralde de Novela ja vuonna 2019 kansallisen romaanipalkinnon (Premio Nacional de Narrativa), jonka myöntää Espanjan kulttuuriministeriö.

Cristina Morales: Lectura fácil
Anagrama 2019, 2. painos, 420 s. (1. painos 2018)

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio. Sopimaton

 

Varasin Pirkko Saision elämäkerran kirjastosta ennen kirjan ilmestymistä, kun huomasin sen kustantajan luettelosta. Olen lukenut Saisiolta hänen esikoisteoksensa Elämänmeno, joka voitti J. H. Erkon palkinnon, teatteriromaanin Kadonnut aurinko, Finlandia-palkinnon saaneen Punaisen erokirjan, veneilystä kertovan Lokikirjan ja tuoreen suurromaanin Passio. Hänen näytelmistään olen nähnyt vain yhden, Kansallisteatterissa esitetyn SLAVA! Kunnia – oligarkkien ooppera. Arvostan suuresti Saisiota kirjailijana.

Junkkaalan Saisio-elämäkerta on mahtava opus, 959 sivua. Hän varoittaa Lukijalle-esipuheessaan, että Saision hänelle kertomat tarinat eivät välttämättä ole kaikilta osin totta, ja sanoo yrittäneensä tarkistaa niitä mahdollisuuksien mukaan. Lähdeluetteloa kirjassa ei ole, mutta kiitoksissa mainitaan esimerkiksi kirjaan haastatellut henkilöt. Tavoitteenaan Junkkaala sanoo olleen kirjoittaa ”siitä, miten Saisiosta on tullut se, joka hän on”. Näin on syntynyt helposti luettava ja yksityiskohtainen elämäkerta. Mielestäni yksityiskohtia on niin paljon ja osa sellaisia, joita ei tarvitsisi Saision henkilökuvan luomiseen, että kirjaa olisi niiltä osin voinut tiivistää. Kirjoittamiseen valittu sinä-muoto tuntui alkuun oudolta, mutta siihen tottui.

Pirkko Saisio. Sopimaton on siinä mielessä perinteinen elämäkerta, että se etenee pääosin kronologisesti, vanhemmista ja isovanhemmista aloittaen. Minua kiinnostivat eniten osiot, joissa käsiteltiin Saision kirjailijuutta. Hauskoja olivat tiedot ensimmäisistä tulevan kirjailijan lukemista kirjoista ja ensimmäisistä hänen kirjoittamistaan teksteistä. Niistä on näytteitä. Ensimmäinen – dialogivetoinen – on kirjoitettu kahdeksanvuotiaana. Teatterikoulu, esikoisromaani, ensimmäinen näytelmä, Kom-teatteri, nämä olivat tärkeitä askelia uran alkuvaiheessa.

Saision elämä on ollut tapahtumarikasta ja kuohuvaa. Hän on vasemmistolaisen työläisperheen tytär, sukunsa ensimmäinen ylioppilas ja korkeakoulutettu. Opiskeluaikana hän oli mukana taistolaisessa liikehdinnässä. Hän on uskonnollinen. Hän on lesbo. Hänessä on monta puolta. Junkkaala on kysynyt haastattelemiltaan ihmisiltä, mikä olisi yksi sana, joka kuvaa Saisiota parhaiten. Joitakin niistä: rehellinen, näkevä, kiihkeä, pelottomuus, paljon.

Jos joku haluaa tietää, onko kirjassa käsitelty Saision rakkauselämää, niin on kyllä, paljon. Siinä esiintyvät hänen rakastettunsa, mutta myös muut ystävät, kollegat ja tärkein kaikista, Elsa, oma lapsi.

Kirjasta voisi ottaa näytteeksi vaikka mitä raflaavampaa, mutta kirjoitan kansakoulumuiston, johon voin samastua. Olen jonkin verran Saisiota nuorempi, mutta tällaista silloin kauan sitten koulussa oli.

”Kun opettaja tuli luokkaan, oppilaat nousivat seisomaan. Aamuisin opettaja tarkasti kädet ja kynnet. Opettajia ei sinuteltu eikä kutsuttu etunimellä, heitä puhuteltiin kolmannessa persoonassa, Voisiko opettaja kertoa... ja puhuteltiin vain jos oli pakko, yleensä tunnilla oltiin hiljaa. Viittaaminen oli tehtävä oikeaoppisesti niin, että kyynärpää oli pulpetin kannella ja käsivarsi yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Tätä harjoiteltiin.”

Pirkko Saisio. Sopimaton on tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaana. Saa nähdä, miten käy.

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio. Sopimaton
WSOY 2023, 959 s.

Rytisalo & Kinnunen: Huokauksia luokasta

 

Huokauksia luokasta on kahden kirjailijan kirja koulun nykytilasta. Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen lähettivät toisilleen kirjeitä noin vuoden ajan. Kumpikin on lukion äidinkielen opettaja. Rytisalo irtisanoutui pian kirjeiden kirjoittamisen alettua. Kirjaan tulee siitä uusi näkökulma: toinen jatkaa opettajana, toinen päätti lähteä.

Kirjeistä näkyy, miten opettajaan kohdistuu koko ajan lisää vaatimuksia. Oman aineen hallitseminen ja opettaminen ei enää riitä. Tuntuu, että koulua koskevia päätöksiä tekevät ihmiset, jotka eivät tunne koulun arkea. Opettajilta ei ainakaan kysytä. Opetussuunnitelmat muuttuvat ennen kuin edellisen muutoksen vaikutuksia on tutkittu. Nuoriin kohdistetaan tehokkuusvaatimuksia, jotka vaikuttavat kouluun ja opettajiin. Listaa voisi jatkaa pitkään.

Minulla on tähän kirjaan henkilökohtainen suhde, koska olin vuosikausia opettajana, en tosin lukiossa, vaan seuraavalla opiskeluasteella eli ammattikorkeakoulussa. Samastuin kirjoittajiin. Opettajan tekemän työn määrän tietää vain toinen opettaja tai opettajan puoliso. Illat, viikonloput, pyhäpäivät... Aina on suunniteltavaa tai korjattavaa. AMK:ssa jokaisella muutoksella oli varmasti ainakin yksi seuraus: opettajalle annettavaa resurssia eli tuntimäärää per kurssi pienennettiin. Laskennallisella ja todellisuudessa tehdyllä tuntimäärällä oli enemmän ja enemmän eroa, niin että lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa voin yhtyä Kinnusen sanoihin

”Minäkin tahtoisin tehdä työni hyvin, mutta se tuntuu vuosi vuodelta mahdottomammalta.”

Niinpä minäkin läksin (melkein) heti, kun se oli mahdollista. Syitä on tietysti muitakin, mutta tuo on tärkein.

Onneksi Rytisalo ja Kinnunen kertovat hieman myös koulun ulkopuolisesta elämästään, esimerkiksi kirjoista, jotka ovat lukeneet, tai koiristaan. Se hieman keventää muuten painavaa kirjaa.

Huokauksia luokasta on tärkeä kirja, joka kannattaisi lukea jokaisen, joka haluaa tietää, millaista koulussa on nykyisin.

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta
WSOY 2023, 480 s.

Natsume Sōseki: Unta kymmenen yötä

 

Kustantamo Teos on julkaissut japanilaisen klassikkokirjailijan Natsume Sōsekin kertomuksia. Kirja sisältää kaksi 1900-luvun alussa ilmestynyttä tarinakokoelmaa Unta kymmenen yötä ja Kevätvalon tarinoita. Kertomukset ovat hyvin lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia. (Kirjailijan sukunimi on Natsume, Sōseki on taiteilijanimi.)

Unta kymmenen yötä sisältää nimensä mukaisesti kymmenen unenomaista kertomusta. Ensimmäisen yön uni on seuraavanlainen. Minäkertoja katselee sängyllä makaavaa naista, joka sanoo kuolevansa kohta. Nainen antaa miehelle ohjeita.

”– Kun olen kuollut, hautaa minut. Kaiva kuoppa suurella helmisimpukalla. Aseta taivaalta tippuvan tähden sirpale haudalleni merkiksi. Odota sitten hautani vierellä, sillä saavun jälleen tapaamaan sinua.”

Nainen pyytää miestä istumaan hautansa vierellä sata vuotta. Kun nainen kuolee, mies toimii ohjeiden mukaan. Hän odottaa ja menettää ajan tajunsa ja alkaa epäillä, että häntä on huijattu. Lopulta haudalle kasvaa vitivalkoinen tuoksuva lilja, ja mies ymmärtää, että sata vuotta on kulunut.

Kevätvalon tarinoista muutamassa on unenomaisia piirteitä, mutta muuten ne ovat realistisempia kertomuksia pienistä tapahtumista. Niistä osa perustunee kirjailijan omiin kokemuksiin. Sōseki asui kaksi vuotta Englannissa. Sinne hän on sijoittanut joitakin kertomuksia, esimerkiksi Sumun harhailustaan pimeässä Lontoon sumussa ja Majoituksen ensimmäisestä majapaikastaan, jossa ei lainkaan viihtynyt. Kokoelman päättää Professori Craig, joka on muistelu omalaatuisesta professorista, jonka luona Sōseki kävi opiskelemassa. ”Mitä hän sitten opetti, sitä on vaikea sanoa”, kirjoittaa Sōseki.

Sōsekin kertomukset suhtautuvat novelleihin samoin kuin haikut ja tankat runoihin. Ne ovat lyhyitä, tiiviitä ja kauniita.

Tässä kirjassa suomentaja Aleksi Järvelän kommentit ja jälkisanat ovat korvaamattomia, ainakin minun kaltaiselleni Japanin kulttuuria ja kirjallisuutta huonosti tuntevalle. Jälkisanoissa on lyhyt Sōsekin elämäkerta. Lisäksi Järvelä sijoittaa Sōsekin tarinat aikansa viitekehykseen ja avaa niiden symboliikkaa.

Kertomukset on luettu myös blogissa Jotakin syötäväksi kelvotonta.

Natsume Sōseki: Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia
Suomentanut Aleksi Järvelä
Teos 2023, 171 s.
Japaninkieliset alkuteokset 夢十夜 (Yume Jū-ya) 1908 ja 永日小品 (Eijitsu shōhin) 1909

Iida Turpeinen: Elolliset

 

Elolliset kertoo sukupuutosta stellerinmerilehmän kautta. Se kertoo nimenomaan ihmisen aiheuttamasta sukupuutosta ja siitä, miten vaikeaa oli ymmärtää, että ihminen voi aiheuttaa jonkun lajin sukupuuton. Alun perin oli jopa vaikea hyväksyä, että maapallolla on elänyt lajeja, jotka ovat hävinneet. Maailma ei ollutkaan muuttumaton.

”Merilehmät eivät opi pelkäämään. Ne laiduntavat heistä välittämättä, keskittyvät vedenalaisiin asioihinsa, ja Steller voi soudattaa jollan aivan niiden kylkeen. Kerran nuori uros tulee niin lähelle, että hän pystyy laskemaan kätensä sen selkään. Eläin tutkii heidän venettään, koettelee sen lankkuja turpansa herkillä harjaksilla, ja Steller kuljettaa sormiaan pitkin eläimen nahkaa.”

Kirjassa on kolme osaa, joista ensimmäisessä luonnontutkija Georg Wilhelm Steller löytää 1700-luvulla ennestään tuntemattoman merilehmän, joka sittemmin nimetään hänen mukaansa. Toisessa osassa selviää, miten yksi merilehmän luuranko päätyy Alaskasta Helsinkiin. Helsingin eläinmuseossa (virallisemmin: Luonnontieteellisessä museossa) näytteillä olevasta luurangosta on Elollisten vaikutuksesta ilmeisesti tullut vetonaula ennestäänkin suosittuun museoon. Kolmannessa osassa ollaan Helsingissä, jossa luuranko ensin kootaan ja dokumentoidaan piirtämällä ja myöhemmin restauroidaan.

Iida Turpeinen on tutkija. Se näkyy viileän toteavasta tyylistä, jolla hän kirjoittaa dramaattisista tai tunteisiin vetoavista tapahtumista, kuten Stellerin tieteellisen retkikunnan haaksirikkoutumisesta autiolle saarelle ja sieltä pelastautumisesta, suomalaissyntyisen Alaskan kuvernöörin Hampus Furuhjelmin vaimon Annan yksinäisistä synnytyksistä, professori von Nordmannin assistenttiin, taitavaan piirtäjään neiti Hilda Olsoniin tiedeyhteisössä kohdistuvasta halveksunnasta, nuoreen tulevaan eläinmuseon preparaattoriin John Grönvalliin kohdistetusta kivääristä hänen vartioidessaan Aspskärin lintusaarta.

Elolliset järkyttää lukijaa stellerinmerilehmän kohtalolla. Se hävitettiin sukupuuttoon vain kahdessakymmenessäseitsemässä (27 !!!) vuodessa löytämisensä jälkeen. Lajien häviäminen jatkuu. Kiitoksissaan kirjailija kiittää niitä noin 400 lajia, jotka määriteltiin sukupuuttoon kuolleiksi kirjan kirjoittamisen aikana, osan nimeltä mainiten.

Elolliset tuo tieteellistä tietoa kaunokirjalliseen romaaniin. Yhdistelmä on onnistunut loistavasti. Soisin kaikkien lukevan tämän kirjan.

Iida Turpeinen: Elolliset
S & S 2023, 297 s.