Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat

 

Lainasin Eloonjääneen muistelmat, koska olin lukenut Doris Lessingiltä vain kaksi kirjaa ja halusin lukea häneltä jotakin lisää.

Eloonjääneen muistelmat on dystopia. Se ei kuvaa kaukaista tulevaisuutta, vaan julkaisuhetkeään lähellä olevaa maailmaa, jossa yhteiskuntajärjestelmä on romahtanut. Syytä romahdukseen ei kerrota, siihen viitataan vain sanalla ”se”. Poliiseja on olemassa ja jonkinlainen hallintokin, mutta kansalaiset elävät omaa elämäänsä viranomaisista riippumatta. He yrittävät selvitä, kun sähköntuotanto ja vesihuolto hiipuvat ja ruokaa on vaikea hankkia.

Eloonjääneen muistelmissa tutkaillaan ihmisten käyttäytymistä, kun entisenlainen elämä on hajonnut. Pääpaino on nuorissa. Kertoja asuu suuressa englantilaisessa kaupungissa, josta ihmiset pakenevat laumoittain. He pakenevat, vaikka ei ole tietoa siitä, ovatko asiat muualla paremmin. Viimeiseksi jäljelle jää heimoja muodostavia nuoria ja lapsia. Varsinkin lapsijoukot käyttäytyvät niin, että niitä pelätään.

Kertoja saa huollettavakseen Emilyn, tytön, jota hän ei tuntenut ennestään. Emilya seuraamalla hän näkee, miten nuoret järjestäytyvät, hoitavat asumisensa ja yrittävät kasvattaa syötävää, ja ovat samalla edelleen nuoria.  Seuraavassa lainauksessa esiintyvä Hugo on Emilyn kissalta näyttävä koira.

”Tätä kaikkea pohdin seisoessani siinä Hugo vierelläni katselemassa nuorta miestä maantierosvovarusteissaan, nuorisolle tyypillisissä, joukko tyttöjä ympärillään sieppaamassa hänen katseitaan, odottamassa että hän puhuttelisi heitä . . . vanhoja ajatuksia vanhentuneista sosiaalisista kuvioista. Mutta ne vain pysyivät ihmisessä, eivät kuolleet.”

Tunnelma on vaihtelevasti unenomainen, vahvimmillaan silloin, kun kertoja siirtyy seinän läpi toiseen todellisuuteen – tai omaan itseensä. Siellä on ollut vain tyhjiä huoneita, kunnes Emily saapuu.

Eloonjääneen muistelmat on dystopia, mutta se on myös Emilyn kasvukertomus lapsesta nuoreksi naiseksi, ja välillä tuntui, että enemmänkin jälkimmäinen. Joka tapauksessa kirja on niin arvoituksellinen, että se jää askarruttamaan pitkäksi aikaa.

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat
Suomentanut Kyllikki Villa
Otava 2007, 218 s. (ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1988)
Englanninkielinen alkuteos The Memoirs of a Survivor 1974

***********

Helmet-haaste: kohta 29. Kirjassa on minä-kertoja.

Doris Lessing: Erittäin kissamaista

Doris Lessing on kirjoittanut ihastuttavan kirjan kaikille kissaihmisille. Minä en kuulu heihin. Jos ottaisin lemmikkieläimen, niin valitsisin koiran, mutta enpä ota sitäkään. Siitä huolimatta Erittäin kissamaista oli minusta pehmoisen keimailevan sulokasta luettavaa, kissamaisia adjektiiveja käyttääkseni.

”Siinä se istui höyhenenkeveänä, lumoavana, tarkkailemassa, kuuntelemassa, tuntemassa, nuuskimassa, hengittämässä, koko olemus – jokainen karva, viiksenkärjet, korvannipukat värähdellen. Jos kala on veden liikkeiden ruumiillistuma, niin kissa on avaran, keveän ilman luomus.”

Lessingin perheellä oli kissoja heidän asuessaan Etelä-Afrikassa. Niistä ajoista jotkut muistelut ovat aika rankkoja, kun kissalauma kasvoi liian suureksi tai alkoi villiintyä. Lontoossa Lessing piti kissoja, yhtä tai kahta kerrallaan, jos asumismuoto oli siihen sopiva. Hän kirjoittaa eniten kahdesta naaraasta, harmaasta ja mustasta kissasta, joiden yhteiselo oli jatkuvaa toisen tarkkailua ja emännän suosikin paikasta taistelua. Hyvin kissamaista siis.

Jotkut kommentit sopivat myös ihmisiin.

”Jos luonto tuhlaa johonkin olentoon rajattomasti älyä ja kauneutta, tulisi tuon olennon vastapainoksi lahjoittaa näitä ominaisuuksia ympäristölleen ylenpalttisesti ja säästelemättä.”

Erittäin kissamaista on nobelistin rakkaudentunnustus kissoille, kevyttä hyvää oloa tuovaa luettavaa.

Doris Lessing: Erittäin kissamaista

Suomentanut Sinikka Buckley

Kirjayhtymä 1988, 161 s.

Englanninkielinen alkuteos Particularly Cats 1967

***********

Helmet-haaste: kohta 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Kuukauden nobelisti Doris Lessing: Ruoho laulaa

Ruoho laulaa on Doris Lessingin esikoisteos. Se on hieno esikoiskirja, mutta niinpä Lessingistä tulikin Nobel-kirjailija.

Kirjan rakenne on harvinainen. Heti aluksi kerrotaan, että Mary, rhodesialaisen maanviljelijän Dickin vaimo, on tapettu ja että surmaaja on avioparin palvelija Moses. Siitä eteenpäin kirjassa kerrotaan kronologisesti, miten tähän on päädytty.

Kaksi asiaa nousee esille: valkoisten englantilaisten rasismi ja Maryn ja Dickin avioliitto.

Kirjan tapahtumat ovat 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Loppupuolella viitataan muutaman kerran toiseen maailmansotaan. Englantilaiset maanomistajat pitävät mustaa alkuperäisväestöä alemman tason olioina, hädin tuskin ihmisinä. Heitä käytetään halpoina työntekijöinä.  Kun Mary joutui valvomaan töitä Dickin sairastuttua malariaan, hän löi yhtä työntekijää ruoskalla.

”Hän ajatteli: valittaako hän poliisille että minä löin häntä? Se ei pelottanut häntä, se suututti häntä. Valkoisen farmarin suurin närkästyksenaihe on se, ettei hänen anneta lyödä alkuasukkaitaan ja että jos hän lyö, he voivat valittaa poliisille – harvoin he sen tosin tekevät. Häntä raivostutti ajatella, että tuolla mustalla elukalla oli oikeus valittaa hänestä, valittaa valkoisen naisen käytöksestä.”

Ruoho laulaa herätti ilmestyessään huomiota kuvatessaan suorasukaisesti rotujen välisiä suhteita. Lessing oli asunut Rhodesiassa, joten hän tiesi, mistä kirjoitti.

Maryn ja Dickin avioliitto on epäonnistunein, mitä olen kirjallisuudessa tavannut. Toinen on mennyt naimisiin satunnaisen haavekuvan kanssa, toinen taas, koska on jo 30-vuotias ja ympäristö painostaa. Mary oli itsenäinen töissä käyvä kaupunkilaistyttö, eikä hänellä ollut mitään valmiuksia kohdata elämää köyhällä maatilalla. Dick ei menestynyt kuten muut valkoiset tilanomistajat. Hän oli taitamaton ja epäonninen. Aloitti aina jotakin uutta, joka jäi kesken. Dick rakasti maata ja Mary halusi rahaa päästäkseen pois.

Lopulta Mary istuu helteessä kuuman peltikaton alla sohvannurkassa tekemättä mitään. Nykyisin hänen diagnoosinsa olisi vakava masennus.

Mikään hyvän mielen kirja Ruoho laulaa ei ole. Lukijassa vaihtelevat tunnetilat ovat kiukku ja suru.

Doris Lessingin kirjoja on suomennettu paljon. Kaikista en löytänyt blogikirjoituksia, mutta aika monesta sentään:

Kultainen muistikirja (kiiltomato.net)

Kesä ennen pimeää (P.S. Rakastan kirjoja)

Parempien ihmisten lapsi (Nenä kirjassa)

Hyviin naimisiin (Illuusioita)

Myrskyn varjossa (Jokken kirjanurkka)

Lumous haihtuu (Illuusioita)

Muutoksen aika (Illuusioita)

Shikasta: asia: kolonisoitu planeetta 5 (Kirjavinkit)

Avioliitot vyöhykkeiden välillä (Kirjavinkit)

Erittäin kissamaista (Luetut, lukemattomat)

Eloonjääneen muistelmat (Koko lailla kirjallisesti)

Musta madonna (Marielkan lukupäiväkirja)

Viides lapsi (Saran Kirjat)

Ihon alla (Anni Sinnemäki)

Varjossa vaeltaja (Täällä toisen tähden alla)

Doris Lessing: Ruoho laulaa

Suomentanut Eva Siikarla

Tammi, Keltainen kirjasto 2007, 2. painos, 281 s (1. painos 1978)

Englanninkielinen alkuteos The Grass Is Singing 1950