sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Kristina Ohlsson: Mion blues

Mion blues on suoraa jatkoa kirjaan Lotus blues, josta kirjoitin muutama viikko sitten. Mion bluesia ei kannata lukea, jos ei ole lukenut Lotus bluesia. Kirjan alussa on muutaman sivun yhteenveto Lotus bluesista, mutta jäähän se tietysti vajaaksi. Tosin Lotus bluesissa oli yksi kohta, joka mielestäni paljasti oleellisen asian koko tarinan lopusta. Sitä ei ole sanottu yhteenvedossa.

Lotus bluesissa asianajaja Martin Benner selvitti, oliko sarjamurhaajaksi väitetty Sara tehnyt murhat, joista häntä syytettiin. Sara oli tehnyt itsemurhan ennen kuin joutui oikeuteen. Saran osalta juttu tuli kutakuinkin selväksi, mutta tutkimusten aikana Benner yritettiin lavastaa syylliseksi muutamaan uuteen murhaan. Lisäksi Saran kadonnut pikkupoika Mio pysyi edelleen kadoksissa.

Mion bluesissa Benner etsii Mioa ja pyrkii selvittämään, kuka vihaa häntä niin, että lavastaa häntä syylliseksi murhiin ja uhkaa samalla hänen läheistensä henkeä.

Mion bluesissa on samat heikkoudet kuin Lotus bluesissa. Juonessa on yllätyksiä, kuten dekkarissa kuuluukin olla, mutta ne eivät kaikki olleet uskottavia. Esimerkiksi Bennerin vihollinen tuntuu olevan kaikkialla ja kaikkivoipa kunnes kukistuu yllättävän helposti. Vaikka Benner on pulassa, hän ei herätä sympatioita. Ohlsson on aivan ilmeisen tietoisesti luonut Benneristä niin ristiriitaisen hahmon, että kaikki eivät hänestä pidä. Kirjan viimeisissä lauseissa Benneriltä kysytään, pystyisikö hän kaiken kokemansa jälkeen muuttumaan, ja hän vastaa: ”Enpä oikeastaan usko. En itse asiassa ollenkaan.”

Kirjan plussaksi on sanottava, että siinä ei kuvailla raakuuksia. Ohlsson on niin ammattitaitoinen dekkaristi, että jonkinlainen jännitys pysyy yllä koko ajan. Minäkin luin kirjan nopeasti saadakseni vahvistuksen epäilylleni pääpahiksesta.

Kristina Ohlsson: Mion blues
Suomentanut Pekka Marjamäki
WSOY 2016, 363 s.
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Mios blues 2015

torstai 22. helmikuuta 2018

Minna Canthin novelleja

Osallistuin kirjabloggaajien kuudenteen klassikkohaasteeseen Minna Canthin pienoisromaanilla Hanna. Samassa niteessä Hannan kanssa on neljä pitkää novellia: Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Lain mukaan ja Lehtori Hellmanin vaimo. Novellien aiheena on köyhyys ja yhteiskunnallinen epätasa-arvo sekä naisen asema.

Köyhää kansaa. Tätä lukiessa kouraisi vatsaa ja puristi sydäntä. Novelli kertoo rutiköyhästä Marista. Hän on vaimo ja äiti, joka yrittää epätoivoisesti pitää lapsensa hengissä. Vauva on kuolemansairas. Mies ei ole saanut töitä pitkään aikaan. Vuokraisäntä uhkaa häädöllä. Ruokaa – vanhoja leipäkannikoita ja muuta vastaavaa – hankkii näkövammainen tytär kerjäämällä. Marin avuttomat yritykset saada edes jostakin vähän tuloja ovat säälittäviä. Lopulta Mari murtuu.

Kauppa-Lopo. Kauppa-Lopo on varmaan nimeltään Canthin tunnetuimpia kirjoituksia. Lopo on monessa suhteessa vastenmielinen nainen. Hän käyttää nuuskaa ja ryyppää. Novellin alussa hän on vankilassa, syynä juopumus ja pyhäpäivän rikkominen. Lopo on ruma, likainen ja haisee. Novellista ei käy selville, onko juoppous hänen alennustilansa perimmäinen syy. Lopoakin minun kävi sääliksi. Hän yrittää aivan pyyteettömästi auttaa leskeksi jäänyttä Kortmanin rouvaa, jonka hän oli tuntenut rouvan ollessa vielä lapsi. Itse asiassa Lopo onnistuu auttamaan rouvaa tämän talokaupoissa, mutta saa palkakseen pelkkää ylenkatsetta. ”Te olette huono nainen, teidän kanssanne ei kunniallinen ihminen tahdo olla missään tekemisessä.”

Lain mukaan. Nuori nätti työmiehen vaimo Maria haluaisi itselleen edes joskus jotakin kaunista, mutta rahaa ei ole. Paikkakunnan mahtimiehiin kuuluva patruuni iskee silmänsä Mariaan, eikä nainen pysty vastustamaan rahan houkutusta. Seurauksena eniten kärsii Marian aviomies ”lain mukaan”, kun joudutaan raastupaan.

Lehtori Hellmanin vaimo. Älykäs ja viehättävä Selma on opiskelijana seminaarissa. Kaikkien kunnioittama uskonnon opettaja lehtori Hellman kosii Selmaa. Opiskelutoverit ovat kateellisia tai ihastuksissaan. Millainen onni Selmalla onkaan! Lehtori Hellmanin vaimo tuntuu minusta Hannan sisarteokselta. Hannan elämä menee pilalle, koska hän ei ”pääse” naimisiin. Selman elämä menee pilalle, koska hän suostuu naimisiin. Hänen on lopetettava seminaari, mies ei anna hänen tavata entisiä ystäviään, eikä hän saa edes kirjoittaa huvikseen. Avioliitto muuttuu hyvin pian vankilaksi ja Selma tuntee olonsa kurjemmaksi ja kurjemmaksi. Selma ei kestä kauan. Loppu on hyvin surullinen.

Peukutan novellin Köyhää kansaa teemaa (novellihaaste 2). Canth näyttää köyhän kansanosan kurjuuden ja vaatii muutoksia. Jos nyt ei heti köyhyyttä saataisikaan poistetuksi, niin terveydenhoito pitäisi edes saada kuntoon. Novellin lopussa on kuvaus köyhäinhoitolaitoksesta kaikkine hajuineen, saastoineen ja pimeine koppeineen.




Minna Canth: Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Hanna, Lain mukaan, Lehtori Hellmanin vaimo
Gummerus 2014, 5. painos
Alkuperäiset ilmestymisvuodet 1886-1890

***********
Helmet-haasteessa itsestään selvästi kohta 24. Surullinen kirja.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Naisten aakkoset: Ä

Toiseksi viimeisen kerran tämän haasteen kysymykset:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
Muutkin aakkosten loppupään kirjaimet ovat vaikeita, mutta Ä oli ylivoimaisesti vaikein kaikista aakkosista. Sain kuitenkin aikaiseksi vastaukset.
  1. Inger Ärlemalm. Tietokirjailija Ärlemalm on tässä siksi, että en löytänyt muita kirjailijoita, joiden nimi alkaisi Ä:llä. Postasin aiemmin tässä kuussa yhdestä hänen kirjastaan.
  2. Aune Äyräpää. Äyräpää oli taidemaalari, tekstiilitaiteilija ja ryijyjen suunnittelija. Hänen töitään löytyy netistä huonosti.
  3. b) Äiti Teresa. Äiti ei ole etunimi, mutta kuuluu tässä tapauksessa erottamattomasti henkilöön.
Tässä jo melkein kaikki aakkoset:
ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVWXYZ, Å.

maanantai 19. helmikuuta 2018

Kuukauden nobelisti Joseph Brodsky: Keskustelu taivaan asujaimen kanssa

Viime kuun nobelistini oli Boris Pasternak. Tässä kuussa jatkoin toisen venäläisen runoilijan eli Joseph Brodskyn parissa. Brodsky joutui lähtemään Neuvostoliitosta vuonna 1972. Kokoelma on jaettu kahteen osaan juuri vuodesta 1972. Nobelin Brodsky sai 1987.

Ainakin tähän kokoelmaan valituista runoista moni pohjautuu Brodskyn omaan elämään. Esimerkiksi vielä Neuvostoliitossa kirjoitetusta runosta Kirjeitä roomalaiselle ystävälle (Martialiksen mukaan) löytyy seuraavat säkeistöt:

Vaikka kana ei todellakaan ole lintu, Postum,
                      niin kananaivoilla joutuu pulaan.
Jos on sattunut syntymään Imperiumissa,
                      paras asua syrjäisessä provinssissa meren äärellä.

Etäällä niin Caesarista kuin lumituiskustakin.
                      Ei tarvitse mielistellä, pelätä, kiirehtiä.
Sanot, että käskynhaltijat ovat kaikki pitkäkyntisiä,
                      mutta pitkäkyntinen on minulle parempi kuin verenimijä.

Vuoden 1972 jälkeen kirjoitetussa runossa Roomalaisia elegioita runoilija piilottelee Roomassa ja tuskailee omaa kirjoittamistaan. ”Yksityistä elämää. Repaleisia ajatuksia, pelkoja.” Ylistää kuitenkin naisia ”ajallisina jumalattarina”. Joissakin runoissa on haikeaa kaipuuta pohjoiseen. Onpa kokoelmassa myös runo Kellomäki, joka alkaa ”Tsuhnilta viedyille dyyneille eksynyt/vanerikauppala [- -]”.

Runoissa on paljon viittauksia antiikkiin ja Odysseiaan, esimerkiksi runot Aeneas ja Dido, Odysseus Telemakhokselle ja Ithaka.

Jos vertaan Brodskya Pasternakiin, niin Brodsky uudempana on luonnollisesti modernimpi. Modernimmalla en tarkoita pelkästään runojen muotoa, vaan erityisesti sanavalintoja (oletan, että kääntäjät ovat tienneet mitä tekevät). Molempien esikuvia ovat olleet Mihail Lermontov ja Anna Ahmatova. Lukemissani kokoelmissa kummaltakin oli Ahmatovan kunniaksi kirjoitettu runo. Venäläiseen runouteen perehtyvän pitäisi ilmeisesti tutustua Lermontoviin ja Ahmatovaan.

Nobelistisarjaani varten olen lukenut muutamien runoilijoiden tuotantoa, mutta suosikkeinani ovat pysyneet entiset Wisława Szymborska ja Pablo Neruda.

Muita blogikirjoituksia Brodskyn tuotannosta:
Joulutähti, Tahaton lueskelija (erinomaista oman lukukokemuksen kuvausta)
Veden peili, P. S. Rakastan kirjoja (Veden peili ei ole runokirja, vaan kertoo Brodskyn rakastamasta Venetsiasta)

Joseph Brodsky: Keskustelu taivaan asujaimen kanssa
Suomentanut Jukka Mallinen
Tammi 1995, 106 s.
Venäjänkieliset alkuperäisrunot vuosilta 1962-1993

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Äärimmäisen onnen ministeriö tuo mieleeni Salman Rushdien Keskiyön lapset, jonka luin pari vuotta sitten. Se ei johdu pelkästään siitä, että molemmat kertovat Intiasta. Yhtäläisyyksiä on enemmän. Molemmissa kirjoissa on paljon henkilöitä ja yksityiskohtia, kerronta rönsyilee sinne tänne, ja molemmissa on selkeä yhteys Intian historiaan, Äärimmäisen onnen ministeriössä erityisesti Kashmiriin. Musa, yksi päähenkilöistä, osallistuu aktiivisesti Kashmirin taisteluihin 1990-luvulla.

Kirjassa hypitään ajassa edestakaisin. Joku tapahtuma saatetaan mainita ensin lyhyesti ja siihen palataan myöhemmin eri näkökulmasta. Kaikki tarinan aikana ihmetystä mahdollisesti aiheuttanut saa aikanaan selityksensä.

Neljä henkilöä nousee muita tärkeämmiksi. Anjum on transseksuaali, jonka elämää seurataan aluksi pitkään. Hänen mukanaan tarinaan tulee enemmän tai vähemmän erikoisia tyyppejä. Tilo, Musa ja Naga ovat entisiä opiskelukavereita, joiden keskinäiset suhteet vaihtelevat vuosien mittaan. Kaksi kadulta löytynyttä hylättyä lasta yhdistävät kohtaloita. Lasten kautta tulee näytetyksi yksi Intian yhteiskunnan ongelmista.

Kashmirin ja köyhyyden lisäksi Roy nostaa esille paljon muuta, esimerkiksi Bhopalin kaasuvuodon tiedämme täällä Suomessakin. Intialaiset poliitikot saavat ankaran kohtelun. Erästäkin pääministeriä kutsutaan häkkikaniksi. Kastijärjestelmästä Intiassa ei tunnuta pääsevän eroon, eikä uskonnollisista ristiriidoista.

Huomaan kirjoittaneeni tylsän jutun kirjasta, joka on rehevä ja monitahoinen eli kaikkea muuta kuin tylsä. Äärimmäisen onnen ministeriössä on niin paljon, että siitä on vaikea kirjoittaa. Lukekaa se, niin tiedätte! Laitan loppuun aiheestaan huolimatta kauniin lainauksen houkutukseksi.
”Marttyyrius hiipi Kashmirin laaksoon hallintalinjan yli, sotilaiden miehittämien kuun valaisemien vuoristosolien läpi. Yö yön jälkeen se kulki kapeita, kivisiä polkuja, jotka kiersivät sinisiä jääkielekkeitä kuin naru, ja yli laajojen jäätiköiden ja vuoriniittyjen, joilla lumi ulottui vyötäisille asti. Se tarpoi ohi lumikinoksiin ammuttujen nuorten poikien, joiden jäätyneet ruumiit muodostivat kaamean kuvaelman yötaivaalla kalpeana hohtavan kuun säälimättömän katseen alla, ja tähtien, jotka riippuivat niin matalalla, että niitä olisi voinut melkein koskettaa.”

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
Suomentanut Hanna Tarkka
Otava 2017, 478 s.
Englanninkielinen alkuteos The Ministry of Utmost Happiness 2017

***********
Helmet-haasteessa kohta 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Inger Ärlemalm: Så vinner kvinnor makt och inflytande

Kaikenlaista sitä tulee luetuksi haasteiden vuoksi. Omaan Naisten aakkoset -haasteeseeni on ollut todella vaikeaa löytää kirjailijaa, jonka nimi alkaisi Ä-kirjaimella. Lopulta löytyi ruotsalainen Inger Ärlemalm, joka on kirjoittanut yhteiskunnallisia tietokirjoja. Helmet-kirjastossa oli vain tämä Så vinner kvinnor makt och inflytande. Kirja on jo melkein 30 vuotta vanha.

Kirja on kovin, sanoisinko, ruotsalainen. Se keskittyy yhdistystoimintaan ja siihen, miten naiset saisivat enemmän valtaa yhdistyksissä. Poliittiset puolueet ja ammattiliitot ovat tietysti yhdistyksiä, mutta aika paljon kirjassa puhutaan paikallisyhdistyksistä. Kirjailijalla on strategia, jonka mukaan naisten kannattaisi perustaa omia ryhmiä, jotka pyrkivät saamaan enemmän valtaa yhdistyksessään toimimalla suunnitelmallisesti. Idea saattaa olla ihan hyvä, mutta kirjassa on paljon turhan tuntuisia ohjeita kokoustekniikasta puheiden laatimiseen.

Kirja itsessään ei antanut kovin paljon, mutta sen lukeminen sattui aikaan, jolloin muutenkin pohdiskelin tasa-arvoasioita. Mainitsen vain eduskunnan uuden puhemiehen ja hallituksen uuden ministerin, joiden valinnassa tärkein uutinen oli, että he ovat naisia. Niin kauan kuin naisen valitseminen korkeaan tehtävään on uutinen, ollaan kaukana tasa-arvosta.

Satuin myös katsomaan elokuvan, jolla on tyhmä suomenkielinen nimi Tehtaan tytöt ja jota väitetään komediaksi. Alkuperäinen nimi on Made in Dagenham ja elokuva perustuu 1960-luvun lopun lakkoon, jossa Fordin tehtaalla Englannissa ompelijoina työskennelleet naiset vaativat samaa palkkaa kuin miehillä. Lakko laajeni ja vaikutti omalta osaltaan siihen, että Englantiin saatiin vähän myöhemmin laki samapalkkaisuudesta. Yhdessä toimivilla naisilla voi siis olla vaikutusvaltaa.

Inger Ärlemalm: Så vinner kvinnor makt och inflytande
Bokförlaget Prisma 1989, 171 s.

***********
Helmet-haaste: kohta 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Naisten aakkoset: Å

Loppusuoralla ollaan. Naisten aakkosissa on jäljellä kolme kirjainta, kolmanneksi viimeisenä Å.

Kysymykset:
  1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
  2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
  3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.
Kuva: Bonnierförlaget
Å saattaisi vaikuttaa etukäteen vaikealta kirjaimelta, mutta eipä ollutkaan niin.
  1. Åsa Larsson. Hieno ruotsalainen dekkaristi. Olen lukenut monta hänen kirjaansa, mutta blogannut vain yhdestä eli kuvan dekkarista Till offer åt Molok. Larssonin päähenkilö on asianajaja Rebecka Martinsson ja tapahtumapaikka on pohjoinen Ruotsi.
  2. Victoria Åberg. Victoria Åberg oli suomalainen taidemaalari, joka opiskeli ja työskenteli 1800-luvulla paljon ulkomailla, lähinnä Saksassa. Hänen alaansa olivat maisemamaalaukset. Muutama taulu löytyy Kansallisgallerian kokoelmasta
  3. a) Åsne Seierstad. Seierstad on norjalainen toimittaja, jonka kirjat ovat kiinnostaneet minua Kabulin kirjakauppiaasta lähtien, mutta ovat vielä lukematta.
Aaikaisemmat: ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVWXY, Z.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Lemaitre − Lehtolainen − Ohlsson

Pierre Lemaitren dekkareita on kehuttu kovasti, joten lainasin Camillen, kun se sattui olemaan kirjastossa. On tietysti väärin lukea ensimmäisenä kolmen kirjan sarjasta viimeinen, mutta minusta Camillen pystyi lukemaan itsenäisenä teoksena. Kirja tuotti minulle pettymyksen. Ensinnäkin siinä oli aivan liian raakoja kuvauksia. Tunsin vastenmielisyyttä heti alussa, kun ryöstäjät raa’asti pahoinpitelevät ja sen jälkeen kiskovat verilammikossa Annea, joka on ylikomisario Camille Verhoevenin naisystävä. Tunne jäi häiritsemään lukemista. Toiseksi Camillessa niputetaan puolalaiset, serbit ym. itäeurooppalaiset yhdeksi epäilyttäväksi ryhmäksi, joten koin kirjan rasistiseksi, vaikka poliisipäällikkö varoittaakin Camillea etnisestä profiloinnista. Kolmanneksi näennäinen huumori minämuotoisissa roiston osuuksissa oli minusta keinotekoista. Taidanpa palata kotimaisten ja muiden pohjoismaalaisten, mielellään jonkinverran yhteiskunnallisten dekkareiden pariin.

Leena Lehtolaisen Viattomuuden lopun aihe on vakava: lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Lehtolaisesta kun on kysymys ei tarvitse pelätä mitään raakoja tai  mieltä kuohuttavia kuvauksia. Tavanomaisesta poikkeavasti hyväksikäyttäjä on nainen. Hän vapautuu kirjan alussa vankilasta ja hänet murhataan heti ensimmäisenä päivänä vapaudessa. Maria Kallio ryhmineen saa jutun tutkittavakseen. Kallio on uuden lapsiin ja nuoriin kohdistuvia rikoksia tutkivan osaston päällikkö. Hänen tiimissään on vanhan tutun Puupposen lisäksi kaksi uutta tutkijaa. Heistä toinen on komea tv:stä tuttu julkkispoliisi. Viattomuuden loppu on hyvätasoista Lehtolaista. Aihe on koskettava ja dekkarin juoni laajenee alun rikoksesta moneen suuntaan. Lopussa on melkoinen toimintakohtauskin.

Olen lukenut monta Kristina Ohlssonin dekkaria ja yleensä pitänyt niistä. Edellinen lukemani eli Daavidintähdet oli erinomainen. Lotus blues ei noussut samalle tasolle. Sen minäkertoja on rikosasianajaja Martin Benner. Benner houkutellaan perehtymään sarjamurhaajajuttuun, joka on jo ratkennut, sillä murhat tunnustanut nainen on tehnyt itsemurhan ennen oikeuskäsittelyä. Naisen veli haluaa Bennerin puhdistavan siskonsa maineen. Tässä jutussa kaikki ei ole sitä, miltä ensin näyttää. Benner ja hänen läheisensä joutuvat itsekin vaaraan. En pitänyt Benneristä, joka oli rikas naisiin menevä pintaliitäjä. Hänen ainoa positiivinen puolensa oli, että hän oli ryhtynyt orvoksi jääneen  pienen sisarentyttärensä huoltajaksi. Kirjan päähenkilön ei tarvitse olla miellyttävä. Bennerissä häiritsi se, että hän ei ollut uskottava. Muutenkin koko juoni oli turhan kiemurainen ja sitäkin vaivasi epäuskottavuus. Tutkimukset veivät Bennerin Yhdysvaltoihin ja siellä hän sai asioita selville kummallisen helposti. Monet juonihaarat jäivät kesken, mutta sen lukija tiesi etukäteen, koska kirjassa sanotaan selvästi, että se on kaksiosaisen jännitystarinan ensimmäinen osa. Minunkin täytynee lukea jatko-osa Mion blues, jotta saisin koko jutun selville. Harmi, että juuri tällä kertaa kirja ei ollut kovin vetävä.

Pierre Lemaitre: Camille
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2016, 335 s.
Ranskankielinen alkuteos Sacrifices 2012

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu
Tammi 2017, 455 s.

Kristina Ohlsson: Lotus blues
Suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki
WSOY 2016, 415 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Lotus blues 2014

Helmet-haasteessa sijoitan Lotus bluesin kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan (Ruotsi ja USA). Kaksi muuta kirjaa luin jo viime vuoden puolella, joten ne eivät sovi tämän vuoden haasteeseen.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian Tieto 2017: pisteeni

Kirjabloggaajat äänestävät tänään vuoden 2017 parhaista kirjoista. Osallistun vain tietokirjakategoriaan. Annan pisteeni seuraaville kahdelle kotimaiselle kirjalle:
  1. Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä (3 p)
  2. Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla (2 p)
Tietokirjaäänestyksen tulokset julkaistaan huomenna klo 10 blogissa Hannan kirjokansi.