Tuomainen: Hirvikaava & Patrakka: Kuolet vain kahdesti

 Antti Tuomainen: Hirvikaava

Hirvikaava jatkaa Jäniskertoimesta alkanutta tarinaa vakuutusmatemaatikko Henri Koskisesta ja seikkailupuistosta, jonka hän peri veljeltään. Koskinen on juuri saanut puiston veljensä jäljiltä jollakin tavoin kannattavaksi, kun hänen vaivoikseen ilmestyy uusia roistoja. Luin Jäniskertoimen viime kuussa ja muistan sen hyvin. Hirvikaava jatkaa samalla kaavalla vähän liiankin tarkkaan. Yllätykset, jotka olivat Jäniskertoimessa uusia, eivät nyt ole sitä, eivätkä niiden onnekkaat tai matemaattisesti perustellut ratkaisutkaan. Sinänsä Hirvikaava on Tuomaisen ammattitaidolla kirjoittamana sujuvasti etenevä ja viihdyttäväkin, mutta toivottavasti trilogian kolmas osa, johon lopussa viitataan, lähtee ennalta kulkemattomaan suuntaan.

Anu Patrakka: Kuolet vain kahdesti

Kuolet vain kahdesti on Anu Patrakan Rui Santos -dekkarisarjan toinen osa. Ensimmäinen osa olisi pitänyt varata kirjastosta, mutta toinen osa oli heti saatavilla kuunteluun. Ei haitannut, vaikka en ollut tutustunut ensimmäiseen osaan. Rikosetsivä Rui Santos työskentelee Portossa Portugalissa. Hän on komea sinkku, joka ei osaa sanoa naisille ei. Porto on mukava uusi tapahtumapaikka dekkarille, mutta Dom Luís I:n silta mainitaan niin usein, että se tuntuu välillä olevan pääosassa. Selvitettävänä on vanhan naisen murha. Hän oli ylilihava, eikä ollut siksi poistunut asunnostaan vuosiin. Hänen luonaan käyneitä ihmisiä oli niin vähän, että mahdollisten murhaajien joukko oli pieni. Tutkimukset etenevät rauhallisesti, ehkä vähän liiankin hitaasti. Kuolet vain kahdesti -dekkarissa ympäristön ja ihmisten kuvailu on yhtä tärkeää kuin rikoksen ratkaiseminen.

Antti Tuomainen: Hirvikaava
Otava 2021, 303 s.

Anu Patrakka: Kuolet vain kahdesti
Lukija Toni Kamula
Into 2021, äänikirjan kesto 8 h 01
Kirjaston Ellibs-palvelu

Grebe: Veteen piirretty viiva ja Tuomainen: Jäniskerroin

Olen lukenut peräkkäin kahden suositun pohjoismaalaisen dekkaristin kirjat. Näistä Camilla Greben tavanomaisempi Veteen piirretty viiva jää toiseksi Antti Tuomaisen omaperäiseen Jäniskertoimeen verrattuna.

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Nuori Yasmin katoaa. Hänen jäljiltään löydetään itsemurhaviestiksi tulkittava kirjelappu. Ruumista ei löydetä, ja muitakin viittauksia on, ettei kyseessä ehkä olekaan itsemurha. Katoaminen jää selvittämättä, vaikka Yasminin isää epäillään. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin löytyy ruumis, joka voisi olla Yasminin, ja tutkinta avataan. Kertojia on neljä. Katoamisen aikaisia tapahtumia katsotaan Yasminin äitipuolen Marian ja tämän pojan Vincentin näkökulmista. Vincentillä on Downin oireyhtymä. Lopulta myös Yasmin itse pääsee ääneen. Kertomuksista näkyy, miten eri tavalla ihmiset tulkitsevat näkemänsä. Omat odotukset ja ennakkoluulot vaikuttavat, väärinkäsitykset myös. Neljäs kertoja on poliisi Gunnar, joka tutki juttua alun perin, ja saa sen tutkittavakseen myös myöhemmin. Usean kertojan käyttäminen pitkitti tarinaa, jonka salaisuuksista osa oli helppo arvata, mutta kaikkia ei. Rasismia, kulttuurieroja ja lähisuhdeväkivaltaa löytyi taustalta. Olen ennenkin ihmetellyt kirjojen nimeämistä suomeksi. Miksi selkeä Kaikki valehtelevat (Alla ljuger) ei ole kelvannut?

 

Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen perii veljeltään seikkailupuiston. Seikkailupuisto itsessään on jo jotakin järjestelmälliselle miehelle sopimatonta, mutta sen mukana tulee yllätyksiä, joista jotkut uhkaavat mielenrauhaa ja jotkut henkeä. Henri Koskinen haluaisi vain, että hänen elämänsä olisi rauhallista ja järkevää. Sellaiseen ei ole paluuta. Vakuutusmatemaatikko yritti ratkaista ongelmansa osaamallaan tavalla:

”Numerot vilisevät mielessäni. Tämä on se mitä vakava ja todellinen matematiikan harjoittaminen antaa. Onnea, lohtua, toivoa. Järkeä ja logiikkaa. Ennen kaikkea: ratkaisuja.”

Jäniskertoimen tyylilajia kutsutaan takakannessa mustaksi huumoriksi. Minä löysin vain vähän huumoria, enemmän tavoitin surumielisyyttä, epävarmuutta ja kaipausta kaikkien absurdienkin käänteiden keskeltä. Tuomaisen tyyli kyllä puri minuun, oli se lajiltaan mitä tahansa. Toivottavasti Jäniskertoimesta tekeillä oleva Hollywood-elokuva onnistuu. Aineksia ainakin on. 

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva
Suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2021, 415 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Alla ljuger 2021

Antti Tuomainen: Jäniskerroin
Otava 2020, 343 s.

***********

Veteen piirretty viiva sopii Helmet-haasteessa kohtaan 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa.

Börjlindit ja Tuomainen

Kolmas ääni on Cilla ja Rolf Börjlindin dekkarisarjan toinen osa. Olen lukenut ensimmäisen, Nousuveden, ja tässä tapauksessa kannattaa lukea kirjat järjestyksessä. Niin paljon viitataan ensimmäiseen osaan. Päähenkilöt ovat Olivia Rönning ja Tom Stilton. Olivia on juuri valmistunut poliisiksi, mutta ei ole virassa syystä, joka selvisi Nousuveden lopussa. Tom Stilton on entinen poliisi, joka on saamassa elämästä kiinni usean vuoden pohjalla olon jälkeen. Syy hänen elämänsä luisumiseen alamäkeen selviää tässä kirjassa. Olivian ja Tomin lisäksi Börjlindien vakiohahmo on keskusrikospoliisin murhatutkija Mette Olsäter. Kolmas ääni alkaa murhan kuvauksesta. Varsinainen tekotapa selviää vasta kirjan lopussa ja on niin erikoinen, että ei tule mieleenkään tavalliselle ihmiselle, joka ei ole tutustunut netin syviin syövereihin. Muitakin murhia tapahtuu ja juonessa on polkuja huumekauppaan sekä voittoa tuottaviin ”hyvinvointipalveluihin”. Marseillessakin käydään. Kolmannessa äänessä on onneksi (lähes) luovuttu tyylikeinosta, josta valitin Nousuveden yhteydessä eli lauseiden pilkkomisesta pisteillä osiin. Sen sijaan tässä on joitakin yhteensattumia, joiden avulla luodaan jännitystä, mutta jotka eivät ole kovin uskottavia. Siitä huolimatta Kolmas  ääni oli sen verran kiinnostava, että saatan lukea lisää Olivian ja Tomin tutkimuksista, kun taas joskus etsin kirjaa dekkarinälkääni.

Antti Tuomaisen dekkarin Mies joka kuoli alkuasetelma on omaperäinen. Mies kuulee lääkäriltään, että kuolee pian, koska joku on myrkyttänyt häntä pitkän aikaa. Myrkkyä on elimistössä niin paljon, että mitään ei ole enää tehtävissä. Mies, Jaakko nimeltään, omistaa vaimonsa kanssa menestyvän sieniyrityksen Haminassa. He vievät männyntuoksuvalmuskoita eli matsutakeja Japaniin. Tuomionsa kuultuaan Jaakko päättää selvittää, kuka häntä myrkyttää. Toiseksi tehtäväkseen hän ottaa sienifirmansa tulevaisuuden varmistamisen. Jälkimmäisessä onkin tekemistä, koska Haminaan on ilmestynyt kilpaileva yritys, jonka omistajat ovat taustoiltaan varsin epätodennäköisiä yrittäjiksi. Heidän toimintansa on aggressiivista. Jaakon vaimokin alkaa käyttäytyä epäilyttävästi. Mies joka kuoli sisältää tapahtumia, jotka toivat mieleeni joidenkin Coenin veljesten elokuvien mustan huumorin. Kirjassa on myös lempeämpää huumoria esimerkiksi haminalaisten puheenparresta ja printterien toimimattomuudesta (kirjailijalla lienee kokemusta). Suomalainen kesäsää rytmittää tapahtumia alun hiostavalla kuuumuudella ja lopun sateella. Mies joka kuoli oli oikein mukavaa luettavaa. Hyvä dekkari.

Cilla & Rolf Börjlind: Kolmas ääni

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Schildts & Söderströms 2014, 473 s.

Ruotsinkielinen alkuteos Den tredje rösten 2013

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Like 2016, 301 s.

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni

Tappaja, toivoakseni on Antti Tuomaisen ensimmäinen romaani. Se ei ole puhtaasti arvoitusdekkari, vaikka sellaistakin piirrettä kirjaan sen lopulla ilmestyy. Enemmänkin Tappaja, toivoakseni on psykologinen rikosromaani.

Anto on konkurssin tehnyt tuottaja ja alkoholisti. Hän käy AA:ssa ja salilla ja kirjoittaa dialogeja eräälle surkeita tv-ohjelmia tuottavalle yhtiölle. Rahapulan painaessa päälle Anton entinen ystävä Pete soittaa ja pyytää palvelusta. Pete on menestynyt elämässään, jos menestystä mitataan rahalla, mutta hänen vaimonsa tapettiin metrossa muutama vuosi aiemmin ja nyt hän hautoo kostoa.

Peten ehdotusta harkitessaan Anto miettii syvällisiä kysymyksiä. Onko ihmisiä, joiden tappaminen on oikein? Mikä oikeuttaisi tappamisen? Kuka saa tappaa? En tiedä, onko kirjailija itseironinen, kun laittaa Anton kontaktin tuotantoyhtiössä arvostelemaan hänen tuotoksiaan.

” – Susta on tullut vähän pehmeä, Anto, se röyhtäisi. – Sä kirjoitit ennen tiukemmin. Sä olit ilkeämpi. Nyt sä pohdit asioita, pälätät filosofiaa ja psykologiaa ja emmä tiedä mitä.”

Kirjan juonikuvio on varsin ovelasti rakennettu, vaikka siitä jotain osasin aavistella. Äkkirakastuminen ja sen seuraukset olisivat minun puolestani saaneet jäädä pois, vaikka ne tietysti vaikuttivat Anton suhtautumiseen Peten ehdotukseen ja elämään yleensä. Tappaja, toivoakseni on lupaava esikoisteos ja Tuomainen on myöhemmillä kirjoillaan lunastanut herättämiään odotuksia.

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni

Like 2013, 244 s.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2006

Antti Tuomainen: Kaivos

Antti Tuomaisen viime vuonna ilmestynyt rikosromaani Kaivos sattui olemaan kirjaston Bestseller-hyllyllä, joten otin sen siitä mukaani.

Kaivoksen aihe on ajankohtainen. Pohjoisessa Suomessa sijaitseva kaivos horjuu konkurssin partaalla ja saastuttaa ympäristöä. Toimittaja Janne Vuori pureutuu asiaan omilla tutkimuksillaan sekä edesmenneen kollegan papereiden avulla.

Kaivosyhtiön johtoryhmän jäseniä alkaa kuolla tavoilla, joita ensin luullaan luonnollisiksi, mutta jotka osoittautuvat murhiksi. Myös toimittajakollega on kuollut auto-onnettomuudessa, joka vaikuttaa epäilyttävältä.

Kaivos on melkeinpä enemmän perhedraama kuin jännityskirja, vaikka ruumiita tulee ja toimittajakin joutuu vaaraan. Janne Vuoren oma tuore avioliitto rakoilee, koska hän asettaa työn vaimon ja tyttären edelle. Hänen oma isänsä on lähtenyt tiehensä pojan ollessa yksivuotias. Nyt isä ilmestyykin Helsinkiin kolmenkymmenen vuoden jälkeen ja haluaa tutustua poikaansa. Isä on niin epäuskottava hahmo, että se häiritsi koko kirjan lukemista. Hän oli vain liikaa minulle. Kirjan lukeneet ymmärtänevät, miksi.

Luin viime vuonna Tuomaisen edellisen kirjan Synkkä niin kuin sydämeni, jossa oli hienosti tavoitettu nimen mukainen synkkä tunnelma. Valitettavasti Kaivos jäi selvästi samasta tasosta.

Antti Tuomainen: Kaivos

Like 2015, 326 s.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Synkkä niin kuin sydämeni on psykologinen rikosromaani. On siinä tietysti myös arvoitusta. Kertojana on Aleksi Kivi, jonka äiti katosi, kun poika oli 13-vuotias. Nyt Aleksi on yli 30-vuotias ja uskoo, että äiti murhattiin ja uskoo myös tietävänsä, kuka oli murhaaja. Aleksi hakeutuu olettamansa murhaajan lähipiiriin. Aikatasoja on monta. Eniten liikutaan nykyajassa, mutta katkelmat menneisyydestä, varsinkin ajasta juuri ennen äidin katoamista, johdattelevat kohti ratkaisua.

Kirjan kieli on erilaista kuin rikosromaaneissa yleensä. Se on välillä jopa lyyristä, varsinkin kuvatessaan luontoa. Metaforia on runsaasti. Pidin kielestä. Aleksin työpaikka on kartano meren rannalla. Sään vaihtelu ja meren vaihtuva ilme on taustana Aleksin mielentiloille. Välillä käydään Helsingin öisillä kaduilla ja tunnelmaan tulee Helsinki-noiria. Joissain kohdissa, varsinkin rikkaiden ihmisten kuvauksessa, on vaikutteita kovaksikeitetyistä dekkareista, vaikka Aleksi ei olekaan yksityisetsivä, vaan oman taakkansa kantaja.

Vähän epäuskottava oli juonen rakastumis- tai ehkä paremminkin hullaantumishaara. Sellainen on usein tämäntyyppisissä kirjoissa. Muuten pidin kirjasta. Täytyy lukea Tuomaista lisää.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Like 2014, 302 s.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2013

Sain kirjan kustantajalta. Kiitos!