sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Kirjamessukokemuksia lyhyesti

Heikki Oja
Perjantaina ehdin messuille ennakoimaani myöhemmin. Seurasin kaksi Kruununhaka-lavan tiedekirjaesittelyä. Heikki Oja kertoi uudesta kirjastaan Maailmankaikkeuden rakenne ja viimevuotisesta Universumista, josta hän sai Valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Oja väitti, ettei ole oikea tiedemies ja on siksi pitänyt parempana ryhtyä tieteen popularisoijaksi. Lukijana sanon, että meidän onneksemme!

Professori Janne Saarikivi ja kirjailija Juha Hurme keskustelivat innoittuneesti Saarikiven kirjasta Suomen kieli ja mieli. Hurme tempaisi kuulijat mukaansa alusta alkaen, kun hän luki yhden sivun kirjasta ja väitti, että kaikki muutkin ovat yhtä vaikuttavia.  Puhuttiin vakavista asioista kuten kielidiversiteetin vähenemisestä. Mitä tapahtuu, kun kieli häviää? Uhkaako suomea häviäminen? Molemmat herrat ovat karismaattisia esiintyjiä, ja väliin heitettiin valaisevia anekdootteja, eikä synkistelty.

Keksin perjantaina myös, miten kirjamessuilla voi olla väenpaljoudesta huolimatta rauhassa: antikvariaattien runohyllyillä ei ollut tungosta.

Lauantaina olinkin messuilla koko päivän. Aamulla ensimmäiseksi osallistuin WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan kirjabloggaajille tarkoitettuun tilaisuuteen, jossa esiteltiin viisi kirjailijaa ja heidän uutuuskirjansa:Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla, Liina Putkonen: Jäätynyt tyttö, Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen, Antti Heikkinen: Kehveli, Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä. Vasantola ja Putkonen ovat esikoiskirjailijoita, Heikkinen ja Snellman vanhoja tuttuja. Anja Snellmanin kirjoja olen lukenut Sonja O:sta lähtien ja Heikkisen Juice Leskisen elämäkerta oli hieno. Heidän uutuuksiinsa en ole vielä tutustunut.

Iltapäivällä seurasin vähän poikkeavaa ohjelmanumeroa nimeltä Lavarunobattle. Siinä kaksi kriitikkoa, Maaria Ylikangas ja Vesa Rantama, arvioi livenä kolmen runoilijan itse esittämän runon. Runoilijat olivat Aino-Kaisa Huusko, Jussi Kiova ja Joonas Sojakka. He olivat - kuulemma toisistaan tietämättä - kaikki valinneet dystopiarunon. Aika samanlaisia ajatuksia runot herättivät minussa kuin kriitikoissakin. Pidin eniten Huuskon runosta, mutta siihen vaikutti ehkä hänen taitava esityksensä.

Kirsi Hietanen, Marko Kilpi, Antti Tuomainen
Dekkarien ystävänä menin lopuksi seuraamaan Suomen dekkariseuran järjestämää ohjelmaa. Kirsi Hietanen haastatteli Marko Kilpeä ja Antti Tuomaista (sikäli kuin sai herroilta suunvuoron). Aiheena oli dekkarin arkkitehtuuri, jota Kilpi ja Tuomainen sanoivat rakentavansa eri lähtökohdista. Kilpi aloittaa aiheesta ja teemasta, Tuomainen taas ihmisistä ja heidän pulmistaan. Tuomaisen kirjoja olen muutaman lukenut, Kilpeä en vielä, mutta hänen Undertaker-sarjansa vaikuttaa tutustumisen arvoiselta.

Viimeisenä esiintyjänä oli ihana Ann Cleeves. Hän kertoi, miten Jimmy Perezin ja Vera Stanhopen hahmot ovat syntyneet. Kahdeksas Jimmy Perez -dekkari on jo ilmestynyt Iso-Britanniassa ja se tulee olemaan viimeinen. Vera Stanhopesta Cleeves lupasi kirjoittaa lisää (onneksi!) ja hän aloittaa myös uuden romaanisarjan.

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Minivinkki kirjamessuille

Tänä vuonna Helsingin kirjamessut ovat töiden kannalta tosi hankalaan aikaan. Yritän päästä messuille perjantai-iltapäivänä ja sitten lauantaina vähän paremmin. Olen ehtinyt katsoa vasta perjantain messuohjelmaa. Sieltä löysinkin vinkkini: Kruununhaka-lava on omistettu tietokirjallisuudelle. Perjantain ohjelmasta minua kiinnostavat eniten seuraavat kolme:
  • PISA-pintaa syvemmältä, klo 13.30-14.00
  • Maailmankaikkeuden rakenne, klo 16.00-16.30
  • Suomen kieli ja mieli. Professori Janne Saarikiven kanssa keskustelee viime vuoden Finlandia-voittaja Juha Hurme, klo 17.00-17.30
Antikvariaatteja varten minulla on kirjalistaa jo valmiina, joten saattaa olla, että messuilla aikaa kuluu eniten vanhoja kirjoja tutkiessa.

lauantai 20. lokakuuta 2018

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Clare Mackintoshin psykologisia trillereitä on kehuttu paljon blogeissa. Niinpä minäkin päätin kokeilla. Annoin sinun mennä on Mackintoshin esikoisteos, johon hän sanoo saaneensa idean työskennellessään poliisina.

Alussa pieni poika jää auton alle ja kuolee. Yliajaja pakenee paikalta. Äiti on päästänyt pojan kädestä irti vain hetkeksi. Alun jälkeen seurataan yliajoon liittyneitä ihmisiä sekä tapausta tutkivia poliiseja.

Tästä kirjasta on vaikeampi kirjoittaa kuin yleensä jännityskirjoista, koska juonen osuus on tavallistakin tärkeämpi. Juonessa on käänteitä, joita ei saa tietää etukäteen, jotta teho säilyisi. Kirjassa on yksi suurimpia yllätyksiä, jonka olen tavannut dekkareissa, ja se on jo puolivälin paikkeilla, eikä lopussa.

Syyllisyyttä tässä pohditaan. Kuka on syyllinen ja mihin? Yliajoon johtaneiden tapahtumien takana on ongelma, jota esiintyy Suomessakin valitettavan paljon.

Trilleriksi Annoin sinun mennä ei ole kovin jännittävä. Poliisien osuudet toimivat tasoittavina tekijöinä. He ovat tavallisia ihmisiä tavallisine huolineen. Päätutkijalla on ongelmia murrosikäisen poikansa kanssa ja hieman omantunnonvaivoja avioliitossaan. Miljöö, jossa enimmäkseen liikutaan, on pieni rannikkokylä omanlaisine ihmisineen.

Mackintoshilta on tähän mennessä ilmestynyt kolme suomennettua teosta. Tämän kirjan perusteella saatan lukea hänen dekkareitaan lisää.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière
Gummerus 2017, 418 s.
Englanninkielinen alkuteos I Let You Go 2014

torstai 18. lokakuuta 2018

E. T. A. Hoffmann: Serkkuni kulmaikkuna

E. T. A. Hoffmann oli minulle tietysti nimenä tuttu ennen kuin luin Serkkuni kulmaikkunan, mutta en ollut lukenut häneltä aiemmin mitään. Faros-kustannusta voi kiittää siitä, että suomalaiset lukijat saavat vanhoja klassikoita luettavakseen. Tämäkin kertomus on pieni helmi.

Minäkertojan serkku on kirjailija. Jonkun tarkemmin määrittelemättömän taudin seurauksena serkku on menettänyt liikuntakykynsä ja on sidottu pysymään asunnossaan. Hänen ikkunastaan on näköala vilkkaalle torille. Kertojan ja serkun välille viriää keskustelu heidän katsellessaan torielämää. Serkku yrittää saada kertojan havainnoimaan ihmisiä samalla tavalla kuin kirjailija havainnoi.

”Tämä tori on [- -] alituisesti muuttuvan elämän tarkka kuva.” Niin on myös Serkkuni kulmaikkuna, pienestä sivumäärästään huolimatta. Samalla kertomus on johdatus kirjailijan ajatteluun, kun hän kehittelee ihmisten elämäntarinoita pienistä vihjeistä lähtien. Voi kirjan tietysti lukea myös ilmestymisajankohtansa eli 1800-luvun alun kuvauksena. Sellaisena siinä korostuu ihmisen yhteiskunnallinen asema. Pieni näyte:
”Tässä näet täydellisen ja lopullisen alistumisen selvät merkit. Mitä raha merkitsee tuolle sokealle? Hän ei voi sitä käyttää. Hänen on uskottava se varauksetta jonkun toisen käsiin, joissa se vasta saa arvonsa. Saatan erehtyä, mutta minusta näyttää siltä kuin tuo nainen, jonka vihanneskoreja hän kantaa, olisi iljettävä äkäpussi. Hän kohtelee sokeaparkaa huonosti siitä huolimatta, että hän luultavimmin takavarikoi ja saa siten käyttöönsä kaiken sen rahan, joka sokealle lahjoitetaan.”
Suomentaja Jukka Sarjala on kirjoittanut esipuheen, joka taustoittaa ja tulkitsee Serkkuni kulmaikkunaa. Tapani mukaan luin esipuheen vasta luettuani kirjan, koska halusin ensin muodostaa oman käsitykseni. Esipuhe on erinomainen ja se kannattaa ilman muuta lukea (joko ennen tai jälkeen, miten kukin haluaa).

E. T. A. Hoffmann: Serkkuni kulmaikkuna
Suomentanut Jukka Sarjala
Faros 2014, 74 s.
Saksankielinen alkuteos Des Vetters Eckfenster 1822

***********
Kirja osui käteeni kirjastossa hyllyjä tarkastellessani, joten sen voi sijoittaa Helmet-haasteen kohtaan 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti.

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Wien: kansalliskirjasto 650 vuotta

Kävin muutaman päivän matkalla Wienissä, joka on musiikkikaupunki, mutta löytyy sieltä jotakin myös kirjojen ystävälle. Itävallan kansalliskirjasto täyttää tänä vuonna 650 vuotta. Nykyinen rakennus on 1700-luvun alkupuolelta. Kirjaston pääsalia (Prunksaal) pääsee katsomaan, ja todella kannattaa mennä. Hyllymetreittäin vanhoja kirjoja upeissa puitteissa! Vitriineissä on merkittävimpiä aarteita, kirjaston historiaa sekä hyvinä että pahoina aikoina (jälkimmäiset natsiaikaan), ja myös tietoja pitkällisestä digitointiprojektista.

Parasta on kuitenkin itse kirjasto, josta näkyy vuosisatojen aikainen kirjojen ja niiden sisältämän tiedon arvostus. Minua ilahduttivat erityisesti koululaisryhmät, jotka olivat tutustumassa kirjastoon opettajiensa johdolla.

Toinen kulttuurikohde, jonka haluan tässä mainita, vaikka se ei liitykään kirjoihin, on Praterin huvipuiston Riesenrad-maailmanpyörä. Se on tärkeässä osassa yhdessä elokuvan Kolmas mies ratkaisukohtauksessa. Pelkään korkeita paikkoja, mutta halusin mennä – ja uskalsin mennä – tähän elokuvahistorialliseen maailmanpyörään. Sieltä on myös loistavat näkymät yli Wienin.
Kirjaston sisäänkäynti







Riesenrad



sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Lilian Faschinger: Syntinen Magdalena

Syntinen Magdalena on veijaritarina naisesta, joka lähtee kotimaastaan Itävallasta ja kulkee pitkin Eurooppaa sivuvaunullisella Puch-moottoripyörällään. Magdalena inhoaa Itävaltaa ja katolista kirkkoa. Mitään muuta hän ei kaipaa kotimaastaan kuin leivonnaisia, erityisesti aprikoosirullia. Katolisesta kirkosta hän sanoo muun muassa:
”Katolisen kirkon viranhaltijat ovat kaikkea muuta kuin tyhmiä, se on selvä. Pidettyään niinkin suurta katolisten määrää toista tuhatta vuotta tyhmyydessä katolisen kirkon viranhaltijoiden, siis katolisen kirkon linjanvetäjien, on tietenkin täytynyt olla itse hyvin viisaita, varsinkin korkeammassa asemassa olevien.”
Kirkkoon kohdistamastaan arvostelusta huolimatta Magdalena haluaa ripittäytyä ja koko kirja onkin hänen rippiään, jota kuuntelemaan hän kaappaa papin kesken helluntaimessun. Pappi pääsee kommentoimaan Magdalenan rippiä vain ajatuksissaan. Papin nimi on Christian ja hänen siskonsa on tietysti Maria.

Magdalena joutuu mitä eriskummallisimpiin tilanteisiin, joissa hän kohtaa miehiä, joiden kanssa luulee ensin löytäneensä etsimänsä paratiisin, mutta huomaa pian, että on taas kerran erehtynyt. Sen jälkeen miehelle käy huonosti. Yksi miehistä on masentunut itsemurhakandidaatti, toinen on väkivaltainen mustasukkainen juoppo, kolmas on uskoton. Yhtä Magdalena kutsuu ”ideologisesti saastuneeksi”. Se joka on upporikas, on seksuaalinen pervertikko. Yksi etsii täydellistä kotirouvaa ja yksi on oikea verenimijä. Jokainen alistaa Magdalenaa omalla tavallaan.

Magdalena on syntinen, mutta niin ovat miehetkin. Seitsemään kuolemansyntiin ja vähemmän vakaviin synteihin viitataan tämän tästä.

Vaikka kutsuin kirjaa veijaritarinaksi, siinä on vakava pohjavire, Magdalenan taistelu omasta itsenäisyydestään. Tyylilajin kanssa en aivan päässyt sinuiksi. Yliampuvuus on ok, sopii tähän, mutta välillä teksti on saarnaavaa.

Lilian Faschinger: Syntinen Magdalena
Suomentanut Marja Kyrö
Otava 1996, 304 s.
Saksankielinen alkuteos Magdalena Sünderin 1995

***********
Kannen moottoripyörä kelpaa Helmet-haasteen kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Kuukauden nobelisti V. S. Naipaul: Talo Mr Biswasille

”Jo ostopäivänä talosta alkoi löytyä vikoja. Portaat olivat vaaralliset, yläkerran lattia notkui, takaovea ei ollut, useimpia ikkunoita ei saanut kiinni, yhtä ovea ei saanut auki, silotex-listat olivat tipahtaneet räystäiden alta ja syntyneistä aukoista pääsivät lepakot änkeämään ullakolle. [- -] Ja oli hämmästyttävää kuinka pian tämä pettymys oli haihtunut, kuinka pian he olivat sopeutuneet talon jokaiseen eriskummallisuuteen ja hankaluuteen. Ja tämän tapahduttua he lakkasivat arvostelemasta, ja talo muuttui vain heidän talokseen.”
Lainaus on kirjan prologista, jossa kerrotaan, että Mr Biswas ehti nauttia omasta talostaan vain muutaman vuoden ennen kuin kuoli alle 50-vuotiaana. Prologin jälkeen seurataan Mr Biswasin elämää syntymästä talon hankkimiseen saakka.

Mr Biswasin elämä oli samanlaista kuin hänen talonsa eli kaikenlaisia hankaluuksia oli runsaasti. Jo syntyessään hänellä oli yksi ylimääräinen sormi. Se irtosi pian, mutta oli kuitenkin ”kamala enne”.

Mr Biswas ehti elämänsä aikana toimia kilpimaalarina, kyläpuodin hoitajana, työnjohtajana sokeriruokoviljelyksillä, lehtimiehenä ja valtion tilapäisenä virkamiehenä. Hänen asumuksensa vaihtelivat vastaavasti. Yksi huone anopin täpötäydessä talossa, pari surkeaa huonetta puodin takana, parakki lähellä peltoja. Toimittaja-aikana anopin omistama talo pääkaupungissa Port of Spainissa. Talo pääkaupungissa kuulostaa hyvältä, mutta siellä asui aina muitakin eli vaimon sukulaisia. Yrittipä Mr Biswas pari kertaa rakentaa tai rakennuttaa omaa taloa, mutta huonolla menestyksellä.

Mr Biswas itse ei ole persoonana kovin miellyttävä. Hän on ”heikko ja haavoittuva”, ominaisuuksia, joita hän yrittää peitellä. Siitä syystä hän joutuu aina riitoihin muiden kanssa, erityisesti vaimonsa Shaman sukulaisten. Shama sanookin joskus: ”Taasko sinä aloitat.”

Trinidadin intialaisyhteisö elää kirjassa niin vahvana, että lukemisen alussa minun piti muistuttaa itseäni, että Mr Biswas ei asu Intiassa, vaan Trinidadissa. Mr Biswas pääsee – tai omasta mielestään joutuu – vaimonsa varakkaan suvun piiriin. Hänelle ei omaisuutta kuitenkaan kerry. Viimeisessä muutossa kuorma-autoon lastataan muutamia huonekaluja, muun muassa Mr Biswasin keinutuoli ja Shaman pukeutumispöytä.

Talo Mr Biswasille on täynnä elämää ja ihmisiä. Ihmisten mukana tulee ristiriitoja, kaunaa ja kateutta. Romantiikkaa taloon ei mahdu, vaikka Mr Biswasilla ja Shamalla on neljä lasta.

Kirja vie vieraaseen kulttuuriin. Se sai minut selvittämään, miksi Trinidadissa on intialaista alkuperää olevia asukkaita, Wikipedian mukaan lähes 40 % väestöstä. Syy on, että britit toivat intialaisia töihin plantaaseilleen 1800-luvulla.

Trinidadissa syntynyt intialaistaustainen V. S. Naipaul sai Nobelin vuonna 2001. Hän kuoli tämän vuoden elokuussa.

V. S. Naipaul: Talo Mr Biswasille
Suomentanut Seppo Loponen
Otava 1984, 635 s.
Englanninkielinen alkuteos A House for Mr Biswas 1961

***********
Tässä kirjassa muutetaan monta kertaa, joten saan osuman Helmet-haasteen kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.